Anni Kytömäki: Margarita

 Anni Kytömäki: Margarita, 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 582

Mistä sain kirjan: oma ostos

Anni Kytömäki voitti juuri Finlandia-palkinnon teoksellaan Margarita. Onnea menestyksestä ja onnea hienosta romaanista! Kytömäen aiemmat romaanit Kultarinta ja Kivitasku toki ovat tätä palkintoa jo uumoilleet. Esikoisteos Kultarinta oli ehdokkaana vuonna 2014, ja jo se oli valmis mestariteos. Mestariteoksia oli silloin, kuten aina, ehdokkaina muitakin, ja silloin palkittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka muistuttaa teemoiltaan jonkin verran Margaritaa, vaikka sijoittuukin nykypäivään. 

Uusimmassa teoksessaan Kytömäki jatkaa aiemmista teoksistaan tutuilla elementeillä: väkevällä luonnonkuvauksella ja kauniilla suomen kielen käytöllä. Kytömäki kertoo satuja, joissa polveilevat joet, historia, ihmeet ja sattumukset ja kaiken yllä humisee korpi, joka ottaa omansa turvaan ikiaikaiseen syliinsä. Luonnossa eläimet, linnut, puut ja sienet nimetään tarkasti - ei ole olemassa vain metsä, vaan kaikki sen osat, kaikki elävä, nimetty: orava, rastas, kuusi, rusokantokääpä, ukonhattu... Luontokuvauksellaan Kytömäki sitoo itsensä tiukasti suomalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa miljöönä on usein maaseutu ja jossa luonto kannattelee ihmisten elämää ja ihmiset tuntevat sen. Tällainen kirjallisuus on tuonut Suomeen ja Hämeenkyröön Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. 

Kytömäen teokset ovat myös ylistyslaulua introverteille suomalaisille, heille, jotka eivät oikein osaa olla ihmisten joukossa, vaan kaipaavat mieluummin jonnekin pois, esimerkiksi korpeen, jossa heidän ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Maan hiljaiset ja ohitetut saavat hänen kauttaan kauniin äänen. Tässäkin Kytömäksi liittyy Finlandia-palkittujen kirjailijoiden ketjuun. Yksinäisistä, hiljaisista tai unohdetuista, pienistä ihmisistä on kirjoitettu voittajaromaaneissa ennenkin: Mikko Rimmisen Nenäpäivässä, Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, Olli Jalosen Taivaanpallossa...  Suomen kirjallisuuden historiassa tällaisia sankareita on vielä paljon lisää, ja kuikuileepa siellä historiassa myös eräs Silja, nuorena nukkunut.

Margaritan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: toinen on Senni Margarita Sarakorpi ja toinen on margaritifera margaritifera eli jokihelmisimpukka, kansan suussa raakku. Heidän elämänkaarensa kulkevat yhteistä polkua. Ihmisen ja eläimen eroa ei ehkä ole olemassakaan. Kuoreensa sulkeutuva raakku on kuin Senni, joka myös kasvattaa kuorta, jonka suojassa on turvallisinta olla. Raakun sisällä kasvaa helmi, mutta se jää ihmisten katseilta piiloon. Raakut saavat Sennistä suojelijan; Senniä puolestaan suojelevat ystävälliset ja läheiset ihmiset: äiti ja isä sekä joukko kunnollisia miehiä. Juhannusyön taika ja villi vietti ovat kuitenkin koitua Sennin kohtaloksi. Tässä kohtaa kansansadut tai Aino Kallaksen Sudenmorsian hyppäävät lukijan matkaan, ja lopputulos on lumoavaa luettavaa. 

Tapahtumapaikkoina romaanissa ovat Kankariston kylpylä ja Helsinki. Kankariston kuvittelin heti mielessäni Ikaalisten kylpyläksi ja sijoitin Sennin perheineen vanhaan kauppalaan asumaan. Kuljin  Sennin jalanjäljissä Ikaalisten korpi- ja järvimaisemissa sekä seurasin häntä myös Ikaalisten kauniille hautausmaalle. Aamulehden haastattelussa kirjailija paljastikin, että Kankariston esikuvana on juuri Ikaalisten kylpylä. 

Eräänä kantavana teemana Margaritassa on ihmisen oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Nuoret miehet uhrasivat sota-aikana henkensä ja terveytensä kotimaan puolesta; 1950-luvulla odotettiin naisten synnyttävän menetettyjen poikien tilalle uusia lapsia. Tuolloin suomalainen nainen ei  saanut itse päättää ruumiinsa käytöstä, sillä laillisen abortin saaminen oli vaikeaa. Oman ruumiin itsemäärämisoikeus on rauhan ajan hyvinvointivaltion kansalaisen ylellinen etuoikeus: Suomessa nuoria miehiä ei ole marssitettu rajalle 75 vuoteen, nuoria naisia ei pakoteta avioliittoon, ihmiskauppa on kiellettyä ja ehkäisy on kaikkien ulottuvilla. Lapsen hankkiminen, jonka voi tietysti nähdä eräänlaisena  ruumiin (ja sielunkin) uhraamisena, on täysin vapaaehtoista. 

Itsemäärämisoikeus omaan ruumiiseen katoaa paitsi sodassa ja vanhemmuudessa myös vakavan sairastumisen yhteydessä. Margaritassa tästä muistuttavat sekä Sennin raskaus että poliopotilaiden kuvaus. Senni hoitaa ensin hierojana ihmisiä Kankaristossa. Hän tuntee lihakset ja nikamat, joihin elämä on jättänyt jälkensä esimerkiksi rankan ruumiillisen työn tai suurten surujen seurauksena. Näitäkään ihminen - ihmisruumis - ei itse valitse. Lääkintavoimistelijana poliohoitolassa Senni kuntouttaa polion runtelemia kehoja. Karmeimpana vapauden riistäjänä näyttäytyy rautakeuhko - kuori potilaan ja maailman välissä - joka on välttämätön hengittämisen ylläpitäjä. 

Kylpylä on luonteva kohtaamispaikka helsinkiläiselle älymystölle, jonka seuraan Senni myöhemmin joutuu yhä tiukemmin opiskellessaan Helsingissä lääkintävoimistelijaksi. Senni ei näitä yhteyksiä kaipaisi, mutta niin vaan käy, että hänen elämänsä on yhteydessä muiden ihmisten elämään, eikä se olekaan vain hänen omansa. Taas kuorta tarvitaan, mutta se saa kolhuja.  

Hannu Lintu kertoi Finlandia-palkinnon valintaperusteluissaan, että hän tunsi saaneensa kirjasta uuden ystävän, ilmeisesti Sennin. Senni kyllä tarvitsisi ystävän, sillä sellaisia hänellä ei ole, eikä hän osaa sellaista hankkiakaan, saati kaivata. Hän kääntää päänsä pois, ettei tarvisisi jutella, hän kiiruhtaa kotiin: Jos lähden ripeästi, minun ei pariin päivään tarvitse kantaa hänestä huolta (s.117). Senni on muita ihmisiä kohtaan kovin kylmä, suorastaan töykeä ja välillä jopa ylimielinen. Hänen on helpompi pelastaa raakkuja, kuin rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat äänekkäitä, pelottavia ja vaativia, niin kovin... ihmisiä. Paradoksaalisesti Sennin onni ja pelastus ovat ne muutamat ihmiset, jotka huolehtivat hänestä ja tukevat häntä. Senni saa rauhassa kasvattaa kuortaan ja helmeään, koska hänen herkkyyttään suojellaan. 

Ylistän Kytömäen taitoa punoa satumaista juonta sekä poimia luonnon yksityiskohdat, metsän valot ja varjot, polut ja sammalikot. Hän myös tavallaan uudistaa nykysuomea palaamalla vanhaan suomeen ja perinteiseen kerrontaan. Ajankuvana Margarita onnistuu hienosti kieltä ja nimistöä myöten: sukuniminä Sarakorpi, Kuusilehto tai Kairamaa kalskahtavat komeasti. Miljöö, 1950-luvun Suomi, on Margaritassa täyttä totta pienintä yksityiskohtaa myöten. Onko oikeastaan mitään parempaa kuin historiallinen fiktio, joka käsittelee myös nykyihmiselle tärkeitä teemoja? Esimerkiksi luonnonsuojelu 1950-luvulla kuulostaa ihan samanlaiselta, epätoivoiselta taistelulta aikaa ja ihmistä vastaa, kuin mitä se on nykyäänkin.

Kytömäki on kirjoittanut itsensä vahvasti kiinni suomalaiseen kirjallisuuteen ja jään odottamaan, mitä  helmiä hänen kynästään vielä irtoaakaan. Hän on luonut jo kolme kaunista mestariteosta, ja lisää on varmasti tulossa. Toivottavasti hän jatkaa luonnonkuvaustaan, joka käy suoraan suomalaisen sieluun. Hänen kirjojensa kautta moni pääsee metsään, kuulee kuusen huminan ja aistii männyn tuoksun ja joen solinan. Jos ei oma elämä ja arki mahdollista luonnon läheisyyttä, ainakin kirjan avulla voi solahtaa hetkeksi pois vaativasta todellisuudesta. 

Margarita on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata.kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa. 

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 645
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Anni Kytömäki on kertoja vailla vertaa! Hänen esikoisteoksensa, Kultarinta, nousi Finlandia-ehdokkaaksi ilmestyessään vuonna 2014 ja nyt tämä toinen teos, Kivitasku, lunastaa kaikki lupaukset suuresta tarinankertojasta. Kytömäki kertoo satua ja historiaa. Hän johdattaa lukijan  luontoon, tekemään tarkkoja havaintoja, kuulemaan kuuset, tuntemaan laineet ja lämpimät kalliot. Kaiken päälle tulevat salaperäiset hahmot, ihmiset, joilla on omat kipunsa ja salaisuutensa.

Siinä missä Kultarinta kertoi isän ja tyttären tarinan, Kivitasku kertoo sukutarinaa 1800-luvun puolivälistä nykypäiviin. Se ei kuitenkaan ole suoraviivainen historiikki vaan yllätyksiä täynnä. Kuka on Helena? Kuka on Sergei? Kuka on Veka? Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ensin hennosti, mutta lopulta monin säikein. Koska he kaikki ovat vieraita myös itselleen - ainakin ajoittain - heidän tarinoihinsa punoutuu taikaa, joka kantaa sukupolvesta toiseen. Lopulta kaikki on selvää, koska he olivat, keitä he olivat ja elivät sellaisen elämän kuin elivät. Kaikki he elävät samaa kohtaloa.

Kivitasku on lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Helenan tarina pakahduttaa heti ensi sivuillaan. Sergein tarina puolestaan heittää keskelle 1800-lukua niin vetävästi, että olisin halunnut jäädä sinne. Veka, jonka salaisuudet säilyvät pitkään, kamppailee hänkin ihmisenä olemisen kanssa. Heidät sitoo yhteen kallio, kivet, kivitasku.

Kivitasku ei ole hätäisen lukijan kirja. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta palkitsee hienoilla kuvilla, yllättävillä juonenkäänteillä ja koskettavilla ihmiskohtaloilla. Kun nyt kertaan kirjan tapahtumia, en oikeastaan voi edes valita vaikuttavinta kohtaa kirjasta. Niitä on monta. Kytömäelle on taito kietoa lukija tarinan poimuihin ja herättää lukijan uteliaisuus. Kansanperinteen uskomukset ja luonnon kunnioittaminen huokuvat kirjan joka sivulla. Ne ovat läsnä kaikessa, mitä ihminen tekee:
- Kerro alisesta maailmasta. Mitä muuta kautta sinne pääsee kuin järven pohjasta?
Maaria on pitkään vaiti. Heidän hengityksensä sekoittuvat yhdeksi huminaksi.
- Arvaa itse, Maaria kuiskaa lopulta. - Sen sanon, että ahtaita kaikki reitit ovat.  (S. 217.)

Lukiessani pohdin ihmisen oikeutta muuttaa maisemaa, räjäyttää ikiaikaista kalliota, raivata vesille uusia reittejä ja rakennuttaa palatseja. Koko maailma kuuluu kuitenkin yhteen: sademetsistä meille kulkeutuu sieniä; kivipatsaan voi rakentaa suomalaisen järven rantaan tai Pääsiäissaarelle ja siinä se vartioi ihmisiä. Kaikista ihmisten teoista jää jälki, joita kivet jäävät todistamaan. On olemassa jotain pyhää, kallioon kätkettyä elämää, jota ihmiset ovat osanneet kunnioittaa, mutta tuntevatko ihmiset sitä enää.

Kirjan koskettavin teema liittyy mielen sairauteen ja terveyteen. Onko niiden välillä rajaa ja missä se raja kulkee? Kytömäki kuvaa taitavasti ihmisen mielen järkkymistä ja rajoja, joita ei ehkä olekaan. Raja tämän maailman ja alisen maailman välillä on joillekin ihmisille tutumpi kuin toisille, mutta se on heille raskas taakka.

Kivitasku on myös surun kirja. Se kertoo ihmisten välisisyä yhteyksistä, joita syntyy ja joita on, vaikka kuinka kaipaisi yksinäisyyteen eikä oikein osaisi ollakaan muiden seurassa. Jokaisen ihmisen jälkeen jää kaipaus:
- - Äiti alkaa hyräillä. Yö ohenee, ulkona ritisee pakkanen, pirtissä lämpöpatteri. Keskityn kuuntelemaan äitiä. Hän hyräilee Kertun laulua, jonka sanoja en enää muista. Laulu kuulosti ikivanhalta jo lapsena. Virsi se kai on, jotain siinä aneltiin. Kerttu veisasi sitä, kun kävimme keväisin Riutanlahden hautausmaalla.
   En kuule sanoja, mutta muistan niiden kaiun.
   Joku on kadonnut pimeään. Häntä lauletaan palaamaan. (S. 86.)

Kytömäen kerronta on varmaa ja taidokasta. Se on kauniisti vanhanaikaista, satujenkerronnan perinteelle rakennettua tarinan punontaa ja notkeaa, runsasta sanastoa. Juonenkäänteisiin on upotettu valtava määrä tietoa historiasta, luonnosta ja kansanperinteestä. Voiko lukija oikeastaan muuta kuin huokailla onnellisena?



Kivitasku on luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Sivutiellä, Tekstiluola, Tuijata, Kirja hyllyssä, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä, Opus eka ja Jokken kirjanurkka.

Koska sain kirjan loppuun 29.12.2017, eli samana päivänä jolloin uusi Helmetin lukuhaaste julkaistiin, aloitan Kivitaskulla vuoden 2018 lukuhaasteen kuittaamalla siitä kohdan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Komea aloitus, vai mitä!

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta, 2014
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 644
Mistä sain kirjan: oma ostos

Annan kylmän kivuta hihansuista kohti sydäntä. Nojaan männynrunkoon, jonka sisällä elämä tuikuttaa. Puu on kova. Vaarojen laella mäntyjen lustot ovat hiuksenohuita, niukkoja todisteita hädin tuskin läpäistyistä vuosista. (S. 192.)

Anni Kytömäen Kultarinta oli minulle kesän vaikuttavin kirja. Luin sen kesäkuussa, kun luonto oli vihreimmillään ja linnut huusivat yötä päivää. Luin sen mökillä, kun joutsenet lensivät järvenselällä ja töräyttelivät haikeasti ja kun kylmän alkukesän hyiset aallot jyrisivät rantaan. Ensimmäisen 150 sivun jälkeen surin sitä, että kirjaa oli jäljellä enää 500 sivua. Aloin säästellä sitä. Kirjan verkkainen, mutta tasaisen vetävä ja selkeä kerronta teki kunniaa ajalle. Olisin halunnut kirjan jatkuvan ikuisesti, koska sen kautta luonto tuli ympärille, linnut ja kasvit saivat nimiä, ympäröivästä metsästä tuli puita.

Kultarinta on isän ja tyttären tarina. On Erik, jota ulkopuoliset voimat, kuten vahva isä ja taistelija rakastettu, ohjaavat. Metsästä tulee hänelle pakopaikka, joka tasoittaa ympäristön odotukset ja rakkauden mahdottomuuden ja antaa miehen olla herkkä ja haavoittuva oma itsensä. On Malla, väärässä paikassa ja kuitenkin varmana omasta vaistostaan. Hänkin pakenee metsään. Historia määrää julmasti isän ja tyttären kohtalon, mutta metsä ei jätä heitä, eikä katoa heistä. Kultarinnan tarina, tarina isän ja tyttären tarinoitten ympärillä, on taiten kerrottu ja pakahduttavan hieno. Kun metsä on karhu ja karhu on metsä, ollaan muinaissuomalaisen uskon ja kansanperinteen alkujuurilla:  - Tyttö ja kontionpoika hautasivat taljan kylän suurimman männyn juurelle, kuten tapa oli. Kallon he ripustivat männyn latvaan. Sieltä kontio näkisi taivaan ja vedet ja pystyisi kapuamaan tähtiin, joiden luota hän oli kotoisin. (S. 343.)

Olin keväällä Tampereen kirjamessuilla, jossa toimittaja Matti Kuusela haastatteli Anni Kytömäkeä. Kuusela liikuttui melkein sanattomaksi kertoessaan kirjasta ja sen luontokuvauksesta. Ihmettelin silloin, miten mies voi olla noin syvästi vaikuttunut. En ihmettele enää. Toimittaja sijoitti kirjan suomalaisen kirjallisuuden perinteeseen, kirjaksi, jota ei vielä ollut kirjoitettu, mutta jollaista oli odotettu. Olen täysin samaa mieltä, sillä kirja solahtaa kirjallisuudenhistoriaan omalle paikalleen.

Kytömäen luontokuvaus on vertaansa vailla nykykirjallisuudessa, mutta samalla se on hyvin tuttua. Luontokuvaustahan on pidetty suomalaisen kirjallisuuden erityispiirteenä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin siirtynyt taustalle, sillä romaanit sijoittuvat kaupunkiin ja yhä useammin jopa ulkomaille. Tämä kertoo tietenkin kaupungistumisesta ja kansainvälistymisestä, mutta entäs ne suomalaisten juuret? Eikö niistä irtoa enää mitään kerrottavaa? Kytömäki osoittaa, että kyllä irtoaa. Kirjan jokainen sivu sisältää viittauksia luontoon, huomaa kasvin tai eläimen, kuulee linnut, aistii vuodenajat kaikin tavoin. On elähdyttävää ja onnellistavaa lukea tällaista, nykyaikaista, mutta luontoa kunnioittavaa kirjaa vuonna 2014. Jos ihmiset lukisivat tämän kirjan, luonto tulisi lähemmäksi ja sen suojelu tulisi sydämen asiaksi.

Olen blogiaikanani paikkaillut klassikkoaukkojani ja kotimaisista klassikoista tulee heti mieleen monta teosta, jotka sijoittuvat Kultarinnan kanssa samalle jatkumolle. Joel Lehtosen Putkinotkossa asutaan luonnon keskellä - luonto tunkeutuu siellä tupaan asti, koska talon hirsien uusiminen on pahasti kesken, aurinko ja kuu paistavat sisälle ja kettu  makoilee pankolla. Muttisen omenatarhankin luonto nielaisee sisäänsä. Kultarinnassa on paljon huomioita siitä, kuinka luonto valtaa tilansa takaisin ja hävittää asumisen jäljet. Tove Janssonin Kesäkirjassa on Kultarinnan kaltainen ote luontoon. Siinäkin nimetään puut ja eläimet. Eletään saaressa säiden armoilla, kuunnellaan ja katsellaan alleja. Kultarinnan alku puolestaan muistutti minua Benedict Zilliacuksen Kertomuksesta kadonneesta saaresta. Herkkävireisesti kerrotut ihmissuhteet ja nuoren miehen kasvutarina sekä luontohavainnot yhdistävät kirjoja. Jotain hyvin rauhoittavaa on molempien kirjojen kerronnassa.

Messuilla kirjailija kertoi kirjansa syntyprosessista. Hänen oli ensin pitänyt kirjoittaa satu sadunkirjoituskurssille. Sadun piti olla seitsemänsivuinen, mutta siitä tulikin 644-sivuinen. Tarinoita ja historiaa kirjailija oli kuullut isoäidiltään, isän ja tyttären metsässä liikkumisen esikuvana oli kirjailijan veljen ja tämän tyttären metsäretket. Sadunhohtoa Kultarintaan on jäänyt aimo annos, ja sekin vain lisää kirjan lumoa. Lopulta ihmistäkään ei voi erottaa luonnosta, siellä on hänenkin paikkansa. 

Kultarinta oli lukupiirikirja, joka oli kaikkien lukupiiriläisten mieleen. Kirjan tarinaa ja kieltä kehuttiin. Historiasta syntyi paljon keskustelua ja kirjan juonenkäänteitä kiiteltiin. Kirja oli pitänyt otteessaan. Yhden piiriläisen mielestä kirjan olisi kuitenkin voinut jakaa kahteen osaan, isän tarinaan ja tyttären tarinaan, mutta muille kirja oli sopiva juuri näin. Esikoiskirjaksi kirja on ihmeellisen valmis. Se on lukunautinto kannesta kanteen - ja sellaista lukupiiriläinen osaa arvostaa. Myös blogeissa Kultarinnasta on pääosin lumouduttu. Arvioista on lista Poplaarissa, johon Pekka on niitä kerännyt, sillä hän sattuu olemaan kirjailijan ylpeä veli.

Kirjalla oli tällainenkin vaikutus: Vein lapset metsään. Ensin etsimme joutsenen pesää, mutta kun sitä ei rantaruovikosta löytynyt, kävi niin kuin meille käy. Mukavuudenhaluisin kääntyi 10 minuutin päästä takaisin mökille, seuraava jaksoi tutkia muutaman käävän ja sammalen, sinnikkäimmän kanssa tiirailtiin töyhtötiaisia ja kuunneltiin pajulintuja. Suurimmat luontoelämykset lapsilleni järjesti kuitenkin isäni, joka vei lapset verkoille ja jonka kanssa he näkivät joutsenperheen ja löysivät kurjen pesän. Loppukesän lapset sukeltelivat pikkukalojen perässä. Vaikka uutiset kertovat luonnon saastumisesta ja maapallon tulevaisuus näyttää erittäin huonolta, vielä ei ole liian myöhäistä. Näin ainakin haluan ajatella. Vielä ollaan tilanteessa, jossa luontoa ei tarvitse etsiä, mutta se pitäisi kyllä kiireesti huomata - ihmisen pitää avata aistinsa.