Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2014. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2014. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me, And Other Essays 2014
Kustantaja: Granta
Sivuja: 130
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rebecca Solnitin Men explain things to me on esseekokoelma, joka tuli vastaani sekä Sivumennen-kirjapodcastissa että Reader why did I marry him -blogissa. Koska pidän molempia kirjallisina esikuvinani, kiinnostuin tietysti teoksesta. Lukukokemuksesta tuli vaikuttava. Kirjassa on 7 feminististä esseetä, jotka saavat lukijan katsomaan maailmaa paljon tarkemmin kuin ennen.

Voin kuvitella, että Yhdysvalloissa tämä kirja on tärkeä opas kriittiseen ajattelun näinä aikoina, jolloin presidentti Trump yrittää palauttaa suurvaltansa konservatiiviseen muottiin - konservatiivisuus, ne vanhat hyvät ajat, tarkoittavat naisille tarkoin rajattua asemaa siellä, mihin miehet antavat heille luvan asettua. Niin, siis Yhdysvalloissa näin, mutta meillä täällä pohjoismaisen tasa-arvon kultalassa asiat ovat toki paljon paremmin. Tai hetkinen. Annettiinkos meillä Suomessa aborttia julkisesti vastustavan ulkoministerin jatkaa toimessaan? Ehkä Solnitin selkeään ja loogiseen ajatteluun tutustuminen olisi tarpeen myös suomalaisille kansanedustajille.

Solnitin esseekokoelma alkaa nimieesseellä Men explain things to me, joka on luonut englannin kieleen uuden käsitteen mansplaining, eli suomalaisittain miesselitys. Kyseessä on ilmiö, jossa miehet selittävät naisille asioita, joista he olettavat naisten olevan täysin tietämättömiä. Solnit kertoo, kuinka eräissä juhlissa isäntä alkoi sivistää häntä Eadweard Muybridgesta, jonka nimen Solnit itse oli maininnut aiemmin. "And have you read about the very important Muybridge book that came out this year?" mies kysyy. Solnitin ystävätär yrittää keskeyttää miehen ja kertoo, että Solnit on kirjoittanut kyseisen kirjan. Mies ei edes kuuntele, vaan jatkaa luennointiaan aiheesta ja kirjasta, jota hän ei itse ole lukenutkaan. Onhan täysin käsittämätöntä, että nainen häntä vastapäätä voisi tietää aiheesta enemmän kuin hän! Ja on itse asiassa kirjoittanut jotain todella tärkeää.

Solnitin esseet ovat tärkeitä, kirkkaita ja johdonmukaisia. Hän asettelee sanansa niin konkreettiseen järjestykeen, että asiat selkiytyvät lukijalle kaikessa karmeudessaan. Hänen esseensä The longest war on puistattava. Siinä Solnit kertoo esimerkkejä Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista raiskauksista (87 000) ja naisen kuolemaan johtaneista parisuhteista (yli 1 000). Hän ihmettelee, kuinka New Delhissä vuonna 2012 tapahtunutta joukkoraiskausta käsiteltiin Yhdysvaltain mediassa poikkeuksellisen ilmiönä, kun omassa maassa raiskataan nainen joka 6 minuutti ja joka viides amerikkalainen nainen joutuu elinaikanaan raiskatusksi (s. 19).

Solnit ihmettelee, miksi tämä väkivalta ja tappaminen saa jatkua. Miksi asialle ei tehdä mitään: There is, however, a pattern of violence against women that's broad and deep and horrific and incessantly overlooked. - -  Violence doesn't have a race, a class, a religion, or a nationality, but it does have a gender (s. 20 - 21).

Solnit kaivautuu yhä syvemmälle etsiessään tasa-arvoa estäviä yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia rakenteita. Esseessään Worlds collide in a luxury suite hän rinnastaa naisiin kohdistuvan alistamisen ja maailmanlaajuisen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen epätasa-arvon ja IMF:n aiheuttaman kärsimyksen: Her name was Asia. His was Europe. Her name was silence. His was power. Her name was poverty. His was wealth. (S. 41.)

Esseessään In praise of the threat Solnit ottaa kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja päättää esseensä kirkkaaseen ajatukseen. Luulisi tämän tosiaan olevan aivan selvää: Marriage equality is a threat: to inequality. It's a boon to everyone who values and benefits from equality. It's for all of us. (S. 65).

Grandmother spider on puolestaan niin puhdasverisen feministinen essee, että tekisi mieli huutaa hurraata. Siinä Solnit havainnollistaa, kuinka sukuhistoriat ovat olleet esi-isien kautta kirjoitettuja ja kuinka niistä silloin on hävitetty sukupolvittain naisia. Naisen nimi katoaa myös hänen mennessään naimisiin ja ottaessaan miehensä sukunimen. There are so many forms of female nonexistence (s. 74).

Pahinta on, että naisten poissaoloa ei huomata, naisten näkymättömyys on itsestään selvää. Kuten naisten työt ovat näkymattömiä tai naisiin kohdistuva väkivalta on ikävä tosiasia, joka loppuisi, jos naiset ymmärtäisivät pysyä kotona, pois näkyvistä, houkuttelemasta miehiä pahoihin tekoihin. Konkreettinen esimerkki kertoo paljon: When I was young, women were raped on the campus of a great university and the authorities responded by telling all the women students not to go out alone after dark or not to be out at all. Get in the house. - - Some pranksters put up a poster announcing another remedy, that all men be excluded from campus after dark. It was an equally locigal solution, but men were shocked at being asked to disappear, to lose their freedom to move and participate, all because of the violence of one man. (S. 77.)

Kokoelman kauneimman ja kaunokirjallisimman esseen aiheena on Virginia Woolf. Woolf's darkness kertoo Woolfin ajatuksista ja muun muassa siitä päätelmästä, kuinka vapauttaakseen itsensä naisen täytyy tappaa kodinhengetär itsessään (the Angel in the House), eli se ihminen, joka vastaa kaikkien muiden tarpeisiin. Woolf etsi tunteiden ja ajattelun vapautta, johon eksyttää itsensä. Oman ilmaisun ja oman sisimmän tunteminen on vaikeaa, jos se on kulttuurisesti hävitettyä tai vaiettua. Naisen täytyy kirjailijana etsiä myös oma tapansa kirjoittaa, koska perinteinen, oikeaksi katsottu tapa on miesten määrittämää. Ai jai. Tulee hirvittävä halua tarttua Omaan huoneeseen uudestaan.

Solnitin esseitä lukiessa vajoaa pieneen epätoivoon. Miksi ihmeessä näistä asioita ei huudella ääneen koko ajan ja joka paikassa - mediassa, kahvipöydissä, kouluissa? Miksi on niin, että ihmiset arastelevat puhua tasa-arvosta ääneen? Miksi tällaisista inhimillisistä arvoista puhuva ihminen saa kutsumanimen "suvakkihuora"? Toisaalta Solnitin ajatuksista saa valtavasti voimaa. Ne eivät jätä epäilylle sijaa: ensimmäinen edellytys maailman parantamiselle on ongelmien nimeäminen, se että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan. Kenen etu on vaieta epäkohdista ja vähätellä niitä?

Kokoelman viimeisessä esseessä Pandora's box and the volunteer Police Force Solnit rohkaisee naisia jatkamaan feministeinä. Feminismi on parantanut maailmaa ja saanut aikaan muutoksia. Kun Pandoran lipas on aukaistu, paluuta entiseen ei ole, eikä naisia enää pystytä vaientamaan.



Kannattaa lukea myös nämä kirjablogiarviot: Sivujen välissä, Pilvien tarkkailuun ja Bibbidi Bobbidi Book. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen teos sopii erityisen hyvin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjat, Kannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, 2014
Kustantaja: Atena
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 166
Mistä sain kirjan: löysin kirjaston kierrätyshyllystä


Sari Pöyliön Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on talven lukupinoni yllättäjä numero yksi. Se sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat äitien ja tyttärien suhteista. Nappasin kirjan mukaani kirjaston kierrätyshyllystä otsikon ja muita äitien erehdyksiä -osan ansiosta. Ajattelin, että saan täytettä sekä Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen että Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Näin juuri kävikin. Sitä paitsi, minun hyllystäni tämä kirja ei lähde enää kierrätykseen.

Millaisia Pöyliön kuvaamat äidit ja tyttäret sitten ovat? No, eivät kovin perinteisiä tyyppejä oikeastaan kukaan. Muutamassa novellissa äitien ja tyttärien roolit on käännetty pääalaelleen. Äidit käyttäytyvät kuin vastuuttomat teinit, ja tyttäret yrittävät pitää arkea kasassa. Novellissa Matkalla äidin kanssa Leeni-tytär huijaa äitinsä matkalle mukaansa. Luvassa on muka nostalginen yhteinen matka, jollaisia äiti ja Leeni ovat tehneet Leenin ollessa pieni. Tosiasiassa Leeni on viemässä äitiään lääkäriin, eivätkä ne lapsuuden matkatkaan niin onnellisia ole olleet, enemmänkin pelottavia. Lopulta äiti kysyy tyttäreltään: - Oletko sinä ikinä viihtynyt kanssani? Leeni joutuu miettimään vastaustaan ja saa sanottua:
 - Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, - kun olet ollut kotona ja tavallisesti. 
 - Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti. (S. 25.)

Äidin boheemien päähänpistojen jälkeen Leenin ja äidin keskustelu on riipaisevaa luettavaa. Pöyliön novellit toimivat juuri näin. Ensin on kaikenlaista kohellusta ja absurdeja tilanteita, mutta sitten väläytetään jotain traagisen kipeää.

Huumori on Pöyliön käsissä mainio työkalu. Sen avulla hän takoo suomalaisista äideistä kiroilevia, kuolleita, löyhämoraalisia tai yliholhoavia naisia, ihan mitä vaan muuta kuin perinteisen äitimyytin mukaisia, pullantuoksuisia kodin hengettäriä. Meno on joka novellissa vähintäänkin groteskia, Kellonkissaniitty-novellissa jopa makaaberia. Tylsää hetkeä ei ole.

Pöyliön kerronta toimii dialogin varassa. Se on sujuvaa ja vie tarinoita eteenpäin. Parhaan lohkaisun pääsee heittämään Irenen äiti, joka nuorempana karkasi pallo-Hoover-kauppiaan matkaan, mutta palasi sitten takaisin ja viettää lopulta varsin riettaita vanhuudenpäiviään tyttärensä hoivissa. Kun pallo-Hoover sitten aikanaan sylkäisee sisuksistaan salaisuutensa ja paljastaa äidin menetetyn mahdollisuuden onnelliseen elämään, äiti sopeutuu parissa minuutissa tilanteeseen: - Kerrankos sitä erehtyy (s. 77).                            

Novelli Vahva vanhemmuus paljastaa, kuinka vaikeaa on olla hyvä äiti. Äitien erehdykset kun periytyvät seuraavalle sukupolvelle, eikä kierteeseen näy loppua. Sillan äiti on hylännyt aikanaan Sillan, ja Silla on tilanteessa, jossa hänen lastensa isät ovat kadonneet ja oma teini-ikäinen tytär on raskaana. Side-novellissa tarvitaan kunnollinen putkimies, joka pelastaa ensimmäisiä kuukautisiaan kokevan nuoren tytön, kun äiti ja isoäiti riitelevät keskenään, eikä kumpikaan ymmärrä käytännön elämästä yhtään mitään.

Suosikkinovelleikseni nousivat novellit Kellonkissaniitty ja Syvyyteen. Kellonkissaniityssä on hurja on the road -meininki, kun toimeliaat tyttäret lähtevät hautaamaan äitinsä ruumista Pohjanmaalle. Kaikessa rujoudessaan novelli kertoo suuresta surusta. Syvyyteen-novelli puolestaan kertoo siitä, että vaikka kuinka yrittää olla hyvä ja kunnollinen äiti, sekään ei riitä. Kuka kuuntelisi miltä äidistä tuntuu (s.121)?



Sari Pöyliön novellikokoelma oli vuoden 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Se keräsi paljon kiitosta kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjanurkkaus, Kirjasfääri, Kirjakko ruispellossa,  Kirjasähkökäyrä, Kirjavinkit, Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Rakkaus on koira helvetistä. Kaiken voi lukea -blogista voi kurkata miehen ja isän näkökulman tähän novellikokoelmaan. Kirjailijalta on ilmestynyt jo toinenkin teos, Ihmisen veri, jonka haluaisin myös lukea.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna, 2014
Alkuteos: The Glass Castle, 2005
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Bazar
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 361
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön lukupiirit - taas kerran! Jeannette Wallsin Lasilinna on pienoinen löytö, jota en olisi ikinä itse löytänyt, ellei se olisi ollut toukokuussa lukupiirikirjana.

Walls on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, ja Lasilinna on omaelämäkerrallinen muistelmateos hänen lapsuudestaan. Se kertoo järkyttävästä köyhyydestä ja piittaamattomuudesta, mutta myös selviytymisestä ja sisarusten välisestä yhteydestä.

Jeannetten perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä neljä lasta, joista Jeannette on toiseksi vanhin. Perheen äiti ja isä ovat kauniisti sanottuna persoonallisuuksia. Äiti on boheemi taiteilija ja isä melkoinen renttu. Perheessä rakastetaan taiteita ja tieteitä, vaikka asutaan vuotavan katon alla ja nähdään nälkää. Jeannette oppii koulussa kaivelemaan roskiksia, jonne muut oppilaat ovat heittäneet eväistään ne osat, joita eivät ole jaksaneet syödä - Jeannetten arkipäivää 1960-luvun Amerikassa.

Perheen elämäntapaa kutsua nomadien elämäntavaksi: Isä löytää jostain töitä, mutta kyllästyy pian ja riitaantuu työpaikallaan, saa potkut ja ratkeaa ryyppäilemään, kunnes maa alkaa polttaa hänen jalkojensa alla. Sitten perhe pakkautuu autoon ja ottaa hatkat kohti seuraavaa seikkailua, eli uutta kotipaikkaa. Isällä on suuret unelmat ja puheet, mutta pienet teot. Hän on luvannut rakentaa perheelleen lasilinnan, mutta todellisuudessa on valmis myymään lastensa viattomuudenkin saadakseen rahaa viinaan. No, onhan tällaisista renttuisistä luettu ja kirjoitettu kirja jos toinenkin, eikä isien vastuuttomuus yllätä tässä maailmassa ketään. Ei varsinkaan Suomessa, jossa alkoholisti-isyys on periytyvää. Tulee enimmäisenä mieleen Susanna Alakosken Sikalat.

Se, mikä kirjassa saa lukijan raivon partaalle on perheen äiti. Kirjassa kerrotaan muun muassa tapaus, jossa lapset ovat nähneet nälkää ja kaivelleet koulun roskiksia jo pitkään, mutta saavat äidin kiinni mussuttamassa salaa suklaata. Hän on jopa lihonut, eli hän on harrastanut salasyöntiä jo jonkin aikaa. Pöyristyttävää.

Jossain vaiheessa äiti vaivautuu töihin, opettajaksi, mutta sekin ilo jää lyhyeksi. Wallsien perheessä roolit ovat vähän sekaisin:
- -  Ensimmäisenä koulupäivänä äiti kuitenkin kieltäytyi nousemasata sängystä. Lori, Brian ja minä nykäisimme peitot pois ja yritimme kiskoa hänet ylös, mutta hän ei suostunut hievahtamaankaan.  
   Sanoin hänelle, että hänellä oli velvollisuutensa. Sanoin hänelle, että lastensuojelusta käytäisiin taas meidän kimpuumme, jos hän ei menisi töihin. Hän risti käsivartensa rinnalle ja tuijotti meitä uhmakkaasti."Minä en mene kouluun", hän sanoi. (S. 275.)

Koska nyt eletään blogeissa Naistenviikko-teemaa, kysyn, miksi käy niin, että isän vastuuttomuus ei herätä yhtä suurta paheksuntaa kuin äidin vastuuttomuus? Äiti tuomitaan suurimmaksi syntisäkiksi, jos hän ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan, mutta isän velvollisuuksien laiminlyönti ei ole niin paha asia.

Kirja on kerrottu melko kepeään ja humoristiseen tyyliin, vaikka tapahtumat ovatkin järkyttäviä. Lukija ei ahdistu liiaksi, vaan oikeastaan jää odottamaan, mitä järjetöntä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka siitä taas selvitään. Perheen lapset nimittäin oppivat selviämään.

Siinä onkin sitten kirjan ärsyttävin puoli, nimittäin se, että kertoja sortuu kliseiseen "selvisimme, koska olimme niin verrattoman älykkäitä" -kerrontatyyliin. Entäs ne lapset, jotka eivät ole niin älykkäitä? Entäs ne lapset, joilla ei ole turvaa sisaruksistaan?

Lasilinna on hyvä muistutus siitä, että kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Suosittelisin sitä kaikille, mutta erityisesti nuorille, luettavaksi. Se herättää myötätuntoa ja avaa silmät näkemään. Parhaimmillaan se antaa toivoa niille, joilla on samantapaisia kotioloja, joissa arjesta selviytyminen on jätetty lasten tehtäväksi.



Kiitos lukupiirin Kannesta kanteen -blogin Kaisalle, kun keksit tämän kirjan luettavaksi. Lasilinnan luki tietysti myös lukupiirin Kaisa V Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Ullan luetut kirjat, Lukemisen kartasto ja Järjellä ja tunteella.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteesta yllättävästi kohdan 33. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Hänet mainitaan heti kirjan alussa.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus

Dag Solstad: Ujous ja arvokkuus, 2014
Alkuteos: Genanse og verdighet, 1994
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 141 (sekä suomentaja Tarja Tevan ansiokas essee 12 sivua)
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjan ystävältä, joka oli lainannut sen kirjastosta. Ostin kirjan myös omakseni Vanhan kirjallisuuden päiviltä, kun se tuli siellä vastaan.


Tässä on kesäni paras kirja: norjalaisen Dag Solstadin Ujous ja arvokkuus. Kirja, josta en ollut kuullut mitään ja kirja, jota voisin lukea koko ajan. Nytkin, kun selailen merkitsemiäni kohtia, en tahdo malttaa lopettaa lukemista.

Ujouden ja arvokkuuden päähenkilö on Elias Rukla, lukion äidinkielen opettaja, jonka tehtävä on opettaa nuorille kirjallisuutta. Tehtävä on velvollisuus, jonka Elias Rukla on ottanut hoitaakseen. Hänen nuoruudessaan on tunnettu vastuuta ja otettu velvollisuuksia hoidettaviksi: Vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että Norjan korkeimman yleissivistävän koulutuksen suorittaneiden oppilaiden olisi pitänyt tuntea jonkin verran norjalaista kulttuuriperintöä, eikä vähiten sitä, joka oli tallennettu kirjallisuuteen, minkä vuoksi hän tälläkin hetkellä, tänä sadetta enteilevänä maanantaiaamupäivänä istui Fagerborgin lukion luokkahuoneessa ja kävi vastuuntuntoisesti läpi Henrik Ibsenin näytelmää. Heidän oli tarkoitus oppia tuntemaan näytelmä, mutta koska teos selvästi vaati liikaa niiltä, jotka istuivat koulunpenkillä elämänsä epäkypsässä kehitysvaiheessa, luokkahuoneeseen laskeutunutta tympääntyneisyyttä ei voinut välttää. (S. 17.)

Elias Rukla on opettanut 26 vuotta ja on jo viisissäkymmenissään. Hänen omia mielikirjailijoitaan ovat 1920-luvun kirjailijat (tai oikeastaan kirjailijat, jotka Elias itse määrittää 20-luvun kirjailijoiksi), Marcel Proust, Franz Kafka, Hermann Broch, Thomas Mann ja Musil, joiden kautta hän yrittää ymmärtää, miten Eurooppa ylipäätään selvisi hengissä ensimmäisestä maailmansodasta. Näiden kirjailijoiden sielunmaisema on selvästikin Elias Ruklan henkinen koti hänen yrityksessään ymmärtää elämää ylipäätään.

Nyt Elias Rukla luettaa oppilailla Henrik Ibsenin Villisorsaa, kuten hän on tehnyt aina ennenkin, mutta nyt, tällä kyseisellä oppitunnilla, hän itse oivaltaa näytelmästä jotain uutta. Hän innostuu, mutta joutuu samalla toteamaan, että hänen innostumisensa ei auta. Villisorsa, kuten oikeastaan kaikki, mitä hän on elämässään arvostanut, ei tunnu liikauttavan enää ketään.

Oppitunti päättyy, mutta Elias Ruklan elämän eksistentiaalinen kriisi kärjistyy. Kirjan tapahtumat kestävät vain muutaman tunnin, mutta niiden aikana Elias Rukla ajautuu luokkahuoneesta liikenneympyrään, jossa hän seisoo päättämättömänä ja miettii kulunutta elämäänsä. Hän muistelee opiskeluaikojaan ja parasta ystäväänsä, säteilevää ja lupaavaa filosofia, Johan Corneliussenia ja hänen kuvankaunista vaimoaan, josta myöhemmin tuli Eliaksen oma vaimo. Hän miettii yhteiskuntaa, joka on ajanut hänet pikkuhiljaa syrjään.

Onko Elias Rukla sivuhenkilö jopa omassa elämässään? Voiko ihminen päästä päähenkilöksi, jos ei ensin täytä edes sivuhenkilön saappaita? Ehkä Thomas Mann nyt kuitenkin huolisi hänet jonkin romaaninsa sivuhenkilöksi.

Ujouden ja arvokkuuden polveilevat pitkät virkkeet seuraavat Eliaksen ajattelua, mutta kerronta ei ole minä-muodossa. Kerronta etenee yksikön 3. persoonassa ja ikään kuin etäännyttää lukijan päähenkilöstä. Yrittääkö kertojakin työntää Eliasta sivurooliin hänen omassa elämässään? Kertoja voi yrittää, mutta niin ei kuitenkaan käy, sillä Eliaksesta tulee lukijalle läheinen ja tosi.

Kirja on perusvireeltään vakava, mutta pinnan alla on aimo annos ironiaa ja sarkasmia, jotka iskevät siellä, missä niitä vähiten osaa odottaa. Elias Rukla, joka on kaiken ikänsä kärsinyt ujoudesta, muistelee opiskeluaikojensa kiihkeitä keskusteluja, jolloin hän tunsi kuuluvansa joukkoon, vaikkei aina ehtinyt kunnolla mukaan keskusteluihin: Oli ollut vapauttava etuoikeus saada osallistua noihin keskusteluihin. Sellaisia keskusteluja Elias Rukla ei käynyt enää kenenkään kanssa, ei sen enempää kahden kesken hyvän ystävän kanssa kuin ison pöydän ääressä lukuisten muiden kanssa. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa, ja näytti siltä ettei ollut hänen lähipiirissäänkään, tai kulttuurisessa piirissään, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Vaikutti siltä, ettei ketään kiinnostanut enää keskustella. Puhua kunnolla keskenään, kurottaa yhdessä kohti uusia ajatuksia, henkilökohtaisia tai yhteiskunnallisia, ymmärtää jotain edes silmänräpäyksen ajan. (S. 114.)

Kun Elias miettii kollegojaan Fagerborgin lukiossa, hän on pettynyt:  - - yksittäisten opettajien tietomäärä omalta alaltaan oli niin mittava, että julkinen koululaitos oli hyväksynyt heidät alansa kasvattajiksi nouseville sukupolville, eikä Elias Rukla voinut olla ihmettelemättä kuinka erikoista oli se, miten vähäisessä määrin kyseinen yhteen niputettu tietomäärä, siis tämä korkea kulttuurinen pääoma, näkyi yksittäisissä opettajissa. Päinvastoin, tuntui siltä kuin he olisivat kaikin keinoin yrittäneet kiistää kapasiteettinsa ja kieltäytyneet siksi ilmaisemasta itseään sen mukaisesti. Sen sijaan he esittelivät itsensä velkaorjina. Niin he puhuivat, sellaisia olivat heidän keskustelunsa. (S. 115 - 116.)

Elias Rukla on istunut kotona yksinäisiä iltojaan vaimon nukkuessa ja juonut muutamia akvaviitteja liikaa. Hän on huomannut olevansa yhteiskunnan hylkäämä jäänne, ulkopuolinen, mutta kaipaa jotain yhteyttä johonkin. Mikä riemu hänet valtaakaan eräänä aamuna, kun hänen kollegansa lausahtaa pienen kirjallisen huomion elämästään. Elias yrittää viikkokausia tuppautua tämän seuraan kuullakseen ehkä lisää. Ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan koskaan oikeasti tutustu tähänkään kollegaansa, vaan tyytyy arkiseen puheenparteen. Kuten hän tuntuu tyytyvän kaikkeen elämässään, tuntee saaneensa oman osansa, sivuosansa. Kun Elias myöhemmin ajautuu liikenneympyrään, jotain on ehkä kuitenkin muuttunut. Ehkä.

Ujous ja arvokkuus on tuotteliaan ja arvostetun norjalaiskirjailijan teos. Kirjan lopussa on suomentaja Tarja Tevan ansiokas ja innostava essee, jossa hän kertoo vuonna 1941 syntyneen Solstadin merkityksestä Norjan kirjallisuudelle. Miksi meillä ei tällaista pohjoismaalaista kirjailijaa juurikaan tunneta ja häneltä on suomennettu vain muutama teos, tämäkin kirja 20 vuotta "myöhässä"?

Ujous ja arvokkuus on kansainvälisissä kirjallisissa piireissä valittu 1990-luvun tärkeimmäksi teokseksi, enkä yhtään ihmettele miksi. Se kuvaa häikäisevän tarkasti sitä kulttuurista pettymystä, jonka jokainen sukupolvi joutuu jossain vaiheessa toteamaan. Kun Elias Rukla ihmettelee romaanihenkilönä vuonna 1994 yhteiskunnallisen keskustelun olemattomuutta ja ihmisten pinnallisuutta, voi lukija näin 20 vuotta myöhemmin todeta, että yhteiskunnallinen keskustelu ei ole enää pelkästään olematonta vaan suorastaan ala-arvoista. Nyt voi ihmetellä sitä, onko koulutuksella oikeastaan enää mitään sivistävää vaikutusta ihmisiin - ja vaikka olisikin, niin arvostetaanko sivistystä lainkaan?


Kirjablogeissa ei tätä Solstadin teosta ole juurikaan luettu, mutta ainakin Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia sekä Mari A:n kirjablogi  ja Kirjavinkit ovat löytäneet tämän aarteen ja ihastuneet siihen. Kannattaa ehdottomasti lukea myös Les!Lue!-blogin arvio, jossa Reeta kertoo Solstadin vaikutuksesta norjalaisiin nyky(mies)kirjailijoihin.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja. Kiitos, Riitta, tästä vinkistä ja kirjan lainasta!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä





















Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 509
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


On Olli Jalosen kirja Miehiä ja ihmisiä, on John Steinbeckin kirja Hiiriä ja ihmisiä. Jalosen kirjaa ei ehkä olisi ilman John Steinbeckin mestariteosta, ei ainakaan sellaisena kuin se tässä on. En lue vielä viimeistä lukua vaan palaan taaksepäin kohtaan jossa sanotaan, että "´hidastui tämäkin hetki ja häälähteli hiukan ja pysähtyi sitten paljon pidemmäksi aikaa kuin pelkäksi hetkeksi", koska sellaiselta minustakin joskus tuntuu että kuinka lyhyt aika, vaikka yksi ainoa päivä voi olla pakattu niin täyteen että on enemmän kuin yksikään edellisistä. (S. 387.)

Miehiä ja ihmisiä kannattaisi lukea nyt, sillä se sijoittuu kesäaikaan ja kertoo siis samalla myös Suomen kesästä, joka on aina samanlainen - ainutkertainen ja tuttu. Kuten myös nuoruus, josta tämä kirja kertoo ja joka on myös aina samanlainen - ainutkertainen ja tuttu.

Sain Jalosen kirjan joululahjaksi jouluna 2014, mutta se jäi sängyn viereen lojumaan. Odotin Poikakirjan jatkoa, pienen pojan maailman suoraviivaisuutta, mutta nyt päähenkilö on jo 17-vuotias lukiolainen, jonka maailma on paljon kimurantimpi kuin Poikakirjan vilpittömän päähenkilön. Sama poikahan siinä on, mutta hän on kasvanut.

On vuosi 1972. Pojalla on huolta isästä ja oman koulunkäynin jatkumisesta. Lisäksi pitää selvittää mieheksi kasvamisen kaavoja.

Ensi yrittämällä en meinannut millään päästä kiinni Jalosen virkerakenteeseen, joka tuntui hyvin kanttiselta, sellaiselta kuin älykkään ja mietiskelevän lukiolaispojan ajattelu voisi olla. Kävi kuitenkin niin, että ystäväni houkutteli minut retkelle Jalosen kotikaupunkiin Hämeenlinnaan katsomaan Hämeenlinnan teatterin esitystä Jalosen teoksesta. Tuli kiire lukea kirja. Onneksi.

Kun toisen kerran tartuin siihen, järkevä nuorimies asteli pysyvästi sydämeeni. Ymmärsin, että vastuuseen kasvaminen on vakava asia, ja mieheksi kasvaminen on tuplasti vakava asia, ja lisäksi erittäin vaativaa puuhaa. Jalosen huumori on juuri siinä nuoren miehen selväjärkisessä ajattelussa. Näin kesätyö putkifirmassa opettaa, miten miesten kesken kommunikoidaan: On parempi olla puhumatta yhtään mitään. Voi myönnellä tai melkein myönnellä ja sanoa joo jos ei tarkoita mitään. Kunhan vähän myöntelee mukana, se riittää siihen että on melkein kuin samaa mieltä. Niin olen oppinut jo ennenkin ja kolmessa viikossa täällä lisää. Vaikka aina kun sellaisen huomaa itsestään, ei tunnu mukavalta. Mutta ei firmassa sen kummallisempaa ole kuin on ollut koulussa, ja näin olen tottunut olemaan ja sanomaan sivusta ja mahdollisimman vähän. (S. 92.)

Jalosen kirjassa luetaan Steinbeckin klassikkoteosta, ja siinä on samanlainen epäsuhtainen ystäväpari kuin Steinbeckin teoksessa. Toinen kaveri on älykäs ja vastuuntuntoinen - Jalosen kirjan päähenkilö ja Steinbeckin George - ja toinen on mieleltään yksinkertainen, mutta ruumiinvoimiltaan ylivertainen - Jalosen kirjan Rekku ja Steinbeckin Lennie. Jalonen on luonut taitavasti rinnastuksia: Rekku hoitaa kaneja ja Lennie haaveilee omista kaneista, mutta tämäkin vaatimaton elämäntehtävä on lopulta heille mahdoton.

Kesä 1972 opettaa paljon. Poika kasvaa mieheksi. Hän kokee paljon uusia asioita, eikä kaikki ole pelkkää huolta, vaan ilon ja onnistumisen hetkiäkin kertyy. Juuri tästä on ilo lukea, tavallisesta ihmisestä ja aidosta nuoruudesta. Oman elämän raamit asettuvat jonkinalaiseen järjestykseen ja viisauttakin on kertynyt. Kun päähenkilö tutustuu Rekkuun, hän saa mahdollisuuden kasvaa myös ihmiseksi, koska hän näkee ihmisen myös toisessa:  - - silloin minusta tuntuu että se ymmärtää kaiken ja paljon enemmän kuin olen luullut Se on katsellut sillä lailla ja miettinyt näkemäänsä ja sitten vasta sanonut ja tarkoittaa mitä sanoo. ei se ole hullu eikä vajaa vaan vasta tulemassa joksikin, se on hidas ja jäljessä mutta jos sillä on paljon aikaa se voi ehtiä vielä monesta ohi. (S. 170.)


Blogeissa Jalosen teosta Miehiä ja ihmisiä on luettu jonkin verran: Kirjakaapin kummitus, Luetut, lukemattomat, Annellin kirjoissa, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -kirjahaasteen kohdan 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Kaarlela Tanja: Menneen talven lumi, 2014
Kustantaja: Torni
Kansi: Mervi Kattelus
Sivuja: 251
Mistä sain kirjan: lainasin siskolta










   Sähikäinen sytytti tupakan ja suojasi sitä samalla toisella kädellään. Se seisoi paikallaan, imi lyhyitä, nopeita vetoja ja nakkasi hehkuvan natsan pian maahan.
  - Pitää mennä. Isäntä käski kyntää sivupellot.
  Saman tien se käänsi mopon ja kaasutteli pois. (S. 9.)

Tanja Kaarlelan Menneen talven lumi kertoo Marin ja Hennan talvesta. Tytöt asuvat Hakomäen kaupungin sivukylällä, Leivonkylässä, ja käyvät peruskoulun 9. luokkaa. Kirjan päähenkilöksi nousee Mari, joka talven aikana joutuu pohtimaan monenlaisia asioita. Hänen vaarinsa saa aivoinfarktin ja hänestä on huolta. Lisäksi oman perheen salaisuudet alkavat nousta pintaan. Makkosen mökkiin muuttaa uusi asukas, nuorimies Antti, johon kyläläiset suhtautuvat epäluuloisesti, mutta jonka kanssa kylän nuoret ystävystyvät. Kun kevät koittaa, moni asia on muuttunut.

Parasta kirjassa on nuorten aito ystävyys. Henna ja Mari ovat erottamattomat, ja saman kylän pojat, Henri ja Sähikäinen, kuuluvat tietysti joukkoon. Varsinkin Sähikäinen on persoonallinen tapaus, vähän arvaamaton ja kiukkuinen poika, jonka mopo on ainut kulkupeli, jolla mihinkään päästään. Kotikylä nuorten ympärillä kuihtuu, ja varsinkin lakkautetun kyläkoulun pihassa tuntuu kaikki kovin haikelta.

Tanja Kaarlelan teos tuntui luontevalta valinnalta, kun etsin kirjoja Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteeseen kohtaan 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi. Olen kotoisin Nivalasta, ja Kaarlela on nivalalainen kirjailija. Tunnistin kirjasta vaivattomasti oman nuoruuteni pienessä, keskipohjalaisessa kaupungissa (silloin vielä kunta), jossa ei paljon ollut tekemistä. Hakomäen keskusta, jossa nuoret käyvät ilmaisemassa mielipiteensä, sopisi hyvin Nivalan keskustaksi ja Leivonkylä voisi olla mikä tahansa Nivalan lukuisista sivukylistä, joissa maanvelijely on ihmisten pääelinkeino. Kirjan nuorista Henna onkin maatalon tyttö ja Sähikäinen on sikatilan poika.

Aikuiseksi kasvaminen ei ole kivutonta. Marista tulee vähän kuin vahingossa, ja oman kylän kauhuksi, niin sanottu aktiivinen nuori. Marin itsensä ja koko Leivonkylän hämmästykseksi hänen ajatuksiaan aletaan kuitenkin ottaa myös vakavasti:
 Yhtäkkiä hänen piti olla optimistisena visioimassa nuorison tulevaisuutta maaseudulla,  kun hän oli juuri alkanut tajuta itsekin, että se oli utopiaa.
   Sitä ei ollut. (S. 208.)

Menneen talven lumi on konstailematon nuortenkirja. Se tavoittaa aidosti maaseudun nuorten ajatusmaailman ja arjen. Tunnistin siitä oman nuoruuteni: parhaan ystäväni, pojat, mopot ja tupakat sekä peltojen yli pyyhkivän lumen. Kaikki se on siellä vieläkin.


Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Annami, Anita, Kirsi ja Krista. Kirjojen keskellä - blogin Maijakin tuntee sivukylien kohtalon.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali, 2014
Kustantaja: Siltala
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Pirkko Saision Signaali heitti minut täysin lomatunnelmiin. Se on helppolukuinen ja ilmava, vaikka sen kaikki aiheet eivät suinkaan ole helppoja eivätkä keveitä. Saision terävät huomiot ja luontainen kapinahenki maustavat kokonaisuuden meheväksi. Kirjan lukeminen tekee hyvää, sillä siinä on elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja oivalluksia, jotka avaavat lukijan silmät huomaamaan elämän absurdit yksityiskohdat.

Signaali on tarinakokoelma, jonka taustalla ovat kirjailijan omat muistot, hänen oman elämänsä tapahtumat. Päähenkilö on kirjailija itse (tai oikeammin fiktiivinen henkilö nimeltään Pirkko Saisio), ja sivuhenkilöinä ovat muun muassa lapsenlapsi, lapsi, puoliso (dokumenttielokuvaohjaaja) ja nimeltä mainittuina myös läheisiä ystäviä. Mutta asia ei ole aivan näin yksinkertainen, sillä jo ensimmäinen novelli leikittelee ajatuksella siitä, voiko omasta elämästään muistaa mitään oikein. Kertoja joutuu aloittamaan tarinansa alusta monta kertaa, koska alku ei tunnu osuvan oikeaan ajankohtaan.

Muisti on siis lopulta epäluotettava, ja lisäksi kaunokirjailijalla on täysi vapaus kirjoittaa, kuten haluaa. Hän voi lisäillä asioita tai jättää asioita kertomatta, ja siihen on lukijan tyydyttävä. Kaiken lisäksi muisto johtaa toiseen, eli tarina hyppelee ajasta ja paikasta minne mielii. Mutta kuinka riemastuttavaa näitä hyppelyjä onkaan seurata!

Saisio on ammentanut teostensa aiheita ennenkin omasta elämästään. Tällaisia ovat hänen esikoisteoksensa Elämänmeno ja myöhempi trilogia Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja, joista viimeisin toi kirjailijalle Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Vastavaloa en ole lukenut, mutta näistä muista hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan olen pitänyt paljon. Elämänmenosta tehty tv-sarja teki minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen, ja sen perusteella luin myös kirjan.

Saisio on kulttuuripersoona, jonka vaikutus on vahva paitsi suomalaisessa kirjallisuudessa myös teatterissa. Toukokuussa 2015 näin Kansallisteatterissa Saision käsikirjoittaman näytelmän Slava! Kunnia, jonka jälkeen vietin muutamankin unettoman yön itänaapurin pelossa. Näytelmä pudotti suomut silmiltäni, sillä vaikka tosiasioilta ei ole voinut välttyä medioissakaan, näytelmä muistutti siitä, miten diktaattorin valta rakennetaan. Se kertoi, miten modernissa maailmassakin pelolla hallitaan ihmisiä ja kokonaista kansakuntaa ja miten media valjastetaan propagandakoneistoksi. Näytelmä oli karnevalistinen satiiri ja samalla viiltävän tarkka analyysi Venäjän nykytilasta. Onneksi on tällaisia Saision kaltaisia visinonäärejä ja taide, joka viimeisenä nöyrtyy vallan alle.

Signaali ei ole yhtä räväkkä kirja kuin Slava! on räväkkä näytelmä. Signaali on tavallisen, arkisenkin elämän hämmästelyä. Jokainen novelli esittelee elämän pieniä ja suuria merkityksellisiä tapahtumia. Kokoelmasta huokuu lämpö, ja ehkä jopa rakkaus. Siitä saavat osansa kaikki sivuhenkilöt, mutta myös kertoja itsekin.

Teoksessa on 10 novellia, joiden nimet on lainattu taideteosten nimistä: Kenelle kellot soivat, Junamatkan kuvaus, Kauppamatkustajan kuolema, jne. Kaikki novellit myös liittyvät teemoiltaan  teoksiin, joihin niiden nimet viittaavat, ja jos olen aivan rehellinen, en oikeastaan pysty panemaan novelleja paremmuusjärjestykseen: Esimerkiksi Onnellisten saari kertoo ystävien viettämästä (työ)viikosta Källskarissa ja lopulta ikimuistoisesta juhannuksen vietosta; Viettelyksen vaunuissa kerrotaan teatterikiertueen tunnelmista ja yhteen sulautumisesta;  Kaksoisolennossa kirjailija näkee omat vaihtoehtoiset elämänsä:
Minua painaa sellainen epäilys, aavistuksenomainen, että osa minusta kääntyi kuivaa leipää, kuivaa leipää -tielle ja on nyt kymmeniä vuosia harhaillut eksyksissä. - -
  Kaksoisolentoni meni lukemaan teologiaa, näin olen kuullut, mutta naispappeus ei toteutunut tarpeeksi ajoissa hänen kannaltaan.
  Hänestä tuli seurakunnan työntekijä, lihava ihminen, joka käytti liivihametta ja käyttää vieläkin, viimeisenä Suomessa.
  Hän on todistanut omalta kohdaltaan oikeaksi väitteen, että seurakunnat johtavat työpaikkakiusaamisen tilastoja.
   Hän rakastaa ihmisiä, mutta ei pidä heistä. (S. 165.)

Kaksoisolennossa ja Poltetussa oranssissa muistoihin sekoittuu myös maagista realismia, joka hyökkää jokaisen elämään, halusimme tai emme. Nämä novellit ovat helmiä. Mutta pituudeltaan yksi novelli on ylitse muiden, ja se on ehkä lopulta suosikkinovellini. Se on teatteritaiteen kunniatohtori Pirkko Saision promootioseremoniasta kertova tarina Mansikkapaikka (novellin nimi on lainattu Ingmar Bergmanin elokuvasta, jossa iäkäs professori matkustaa omaan promootioonsa). Promootiotilaisuuden ankarat ja absurdit  muodollisuudet on kuvattu perin herkullisesti  ja se pieni kapina - pukeutumiskoodista poikkeavat vihreät kengät - kertoo niin paljon kunniatohtorin luonteesta. Saision Mansikkapaikka-novellikaan ei aivan pysy aiheessaan (kuten ei elämäkään), vaan arvokkaissa miekanhiojaisissa heittäydytään pohtimaan itäsuomalaisten Venäjä-suhteiden nyansseja: Rajalla rekkajonot ovat pitkiä, mutta elämä on nopeaa ja tiheää, mahdollisuuksia täynnä (s. 117).

Signaali on elämänmakuinen kirja. Se on jatkoa Saision elämäkerralliselle trilogialle, mutta on paljon lempeämpi. Signaali liikuttaa lukijaa varmoin ottein tilanteesta toiseen, vaikka se tekee selväksi muistojen epävarmuuden ja mielen mutkat. Mikä lukunautinto!

Signaalia on luettu paljon blogeissa, ja siitä on pidetty paljon. Kannattaa kurkistaa nämä blogit: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Ullan luetut kirjat ja Lukemisen kartasto.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, 2014
Kustantaja: Teos
Kansi: Pekka Laitinen
Sivuja: 469
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä. Jos kohta Volter Kilven Saaristolaissarja, ehdottomasti yhtenä jakamattomana kokonaisuutena avautuva, on myös kahdeksan itsenäistä tekstiä. (S.5.) Volter Kilven koti- ja sielunmaisemasta tempaistaan liikkeelle kahden kaveruksen, hyvämuististen ja lukeneiden miesten, Aimon ja Köpin, merisoutumatka Kustavista Hailuotoon.

Kun lukija astuu veneeseen näiden veijareiden seuraan, eipä hän paljon voi aavistaa, millaiselle huimalle kulttuurimatkalle hänet paiskataan. Lopputulos on kuitenkin kiistaton: Juha Hurme on kirjoittanut 2000-luvun tärkeimmän suomalaisen kirjan. (Tai no, Sofi Oksasen Puhdistus ehkä kilpailee samasta määritelmästä, ja täytyy kai myöntää, että ihan kaikkia 2000-luvun suomalaisia kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Pakkohan tässä olisi ottaa kantaa myös kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden määritelmiinkin, mutta niputan ne nyt samaan ryhmään: kirja). Sen lisäksi, että Hurme on kirjoitanut 2000-luvun tärkeimmän kirjan, hän on kirjoittanut Suomen historian hauskimman kirjallisuushistorian. Ei enempää eikä vähempää.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset  kuuluu jokaisen kirjallisuuden rakastajan yöpöydälle. Se on humanistin opas humanismin syvimpään olemukseen, tinkimätön pamfletti taiteen ja kulttuurin puolesta, kirjallisuuden korkeaaveisua kannesta kanteen: Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi. (S. 53.)

Miten Juha Hurme tekee sen? Aimo ja Köpihän vain soutavat ja puhuvat. Heidän matkansa etenee hitaasti pitkin Suomen länsirannikkoa. Paikkakunnat tuovat soutajien mieleen kirjailijoita ja miesten tarinointi singahtaa aiheesta toiseen. Merellä on vastatuulta, myrskyäkin, on tyyntä ja on sopivaa tuulta, välillä soutaminen on näännyttävää - jopa siinä määrin, että kaverusten sanallinen arkkukin ehtyy (mikä on erittäin harvinaista) - välillä päästään etenemään purjeella. Luonto tarjoilee yllätyksiä:
   - Ei saatana, lisäsi Köpi, me ollaan eksytty.
Ja niinpä he olivatkin, vaikka eivät sentään mitenkään kohtalokkaalla tavalla, vaan oikeastaan sopivasti, tämänlaatuisen esteettis-filosofisen soutuvaelluksen luonteeseen natsaten, suorastaan piristävästi. (S. 53.)

Soutajien tahdissa myllää myös lukijan mieli. Välillä hengästyttää, sitten naurattaa ja lopulta itkettääkin, sillä niin vauhdikkaasti, antaumuksella ja viisaasti ystävykset ruotivat kirjallisuuden, teatterin ja musiikin syntyjä syviä. He miettivät maailman, jumalan (-Tämä on saarna jumalasta pienellä j:llä!) ja ihmisen olemusta ja merkitystä, taiteen määritelmää ja historian kummallisuuksia.

Kun päivän (tai yön) soudut on soudettu ja lähestytään leiripaikkaa, kuullaan paikallinen kansantarina. Näin soutumatkan ehkä ylevätkin mietteet ankkuroidaan takaisin maanpinnalle, tavallisten ihmisten keskelle, sillä se on Hurmeen ydinajatus. Hurme nimittäin riisuu kulttuurin kaikesta pönötyksestä. Hän tekee siitä joka jätkän etuoikeuden. Missään kohtaa mikään taide ei ole niin sanotusti korkeaa, vaan se on kaikkien yhteistä, yleistä ja mitä suurimmassa määrin suositeltavaa.- Aion puhua kuin ruuneperi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergistä. Koska hänen nimeensä on, hänestä itsestään riippumattomista syistä, tarttunut niin paljon vinoutuneiden tulkintojen kuonaa, unohduksen sienirihmastoa ja aikakausien ruosteista patinaa, kutsun häntä jatkossa selkeyden vuoksi Jussiksi, aivan kuten sinä, samoin perustein, puhuit eilen Kivestä Stenana. (S. 330.)

Hurme on kirjoittanut Nyljettyihin ajtuksiin esseen toisensa perään, mutta ne tarjoillaan sellaisella innolla ja sopivasti matkanteon ryydittämänä, että lukijan mieli pysyy valppaasti mukana, vaikka ei olisi kyseisestä taiteilijasta aiemmin kuullutkaan. Eniten mieltäni lämmittivät tietysti kirjallisuuden historian tutut ja tuntemattomat suurmiehet (ja muutama nainenkin), jotka Juha Hurme on asettanut samalle viivalle. Hänen kykynsä intoutua Stenasta ja Jussista siinä missä August Pyölniitusta tai Josef Julius Wecksellistä on sitä luokkaa, että lukija haluaisi saman tien tarttua kaikkiin niihin teoksiin, joita tämä armoitettu innostaja mainitseekaan.

Juha Hurme on kulttuurijätkä, jota ilman suomalainen teatteri ja kirjallisuus olisi valtavan paljon tylsempää. Hurme on tinkimätön tekijä, ja hänen näkemyksensä on niin maalaisjärkinen ja riemastuttava, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ja pässiksi tässä itsensä tunteekin, sillä sellainen määrä kirjallisuutta ja kulttuurin tuntemusta tällä miehellä on muistissaan ja ajattelussaan sisäistettynä.

Lopuksi siteeraan vielä Aimoa, joka kadehtii Poroholman leirintäalueella rugbylätkämatsin kuuluttajan äänentoistolaitteita:
-Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. (S. 61.)



Nyljetyt ajatukset on luettu ainakin näissä blogeissa: Donna Mobilen kirjat, Lainamaailmat ja Ullan luetut kirjat. Juha Hurme voitti teoksellaan vuoden 2015 Jarkko Laine -palkinnon ja Lause-Finlandian. Toivottavasti palkinnot tuovat kirjalle lisää lukijoita, sillä tämä kirja ei tee itsestään numeroa. Se vain on aidosti sitä mitä on: kirjojen kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi, 2014
Kustantaja: Kaiku Books
Kansi: Joel Melasniemi
Sivuja: 491
Mistä sain kirjan: oma ostos




Kuvitellaanpa neljä ystävystä, jotka haluavat parantaa maailmaa. Mitä he muka voisivat tehdä? Eivät juuri mitään.

Niinhän sitä luulisi, mutta kun otetaan Pete, Jussi, Tero ja Anja, ja annetaan jokaiselle 24 tuntia vuorokaudessa (yöunista pitää kyllä vähän nipistää), niin maailma totisesti alkaa muuttua. Perustetaan kansanliike, perustetaan lehti, perustetaan puolue, kehitetään filosofiaa, jonka pohjalle koko maailmankattava demokratia voidaan perustaa. Sitten ollaankin jo puoluejohtajia, kaupunginvaltuuston puheenjohtajia, presidenttiehdokkaita, meppejä, mitä vaan... Väitän, että tämän nelikon jäljiltä maailma on ainakin piirun verran parempi paikka elää.

Keitä nämä neljä ystävystä oikein ovat? Heidän esikuvansa voi käydä kurkkaamassa Osmo Soininvaaran blogista, jos haluaa. Ilman tätä tietoakin pärjää, mutta ainakin minua auttoi se, että Soininvaaran blogiteksti antoi henkilöille kasvot ja historian, joihin romaanin saattoi sijoittaa.

Pekka Sauri on kirjoittanut romaanin Vihreän liiton perustamisesta. Voisi melkein väittää, että historiikin. Mutta historiikki tämä ei ole, vaan paljon, paljon parempaa. Parempaa kuin seksi on avainromaani, mutta ei pelkästään sitäkään, vaan siinä on aineksia elämäntarinaksi, elämänfilosofiaksi ja veijariromaaniksi:
  - Mä tarkotan sitä että meillä täytyy ainakin itsellämme olla rikkumaton kokonaiskäsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta, Jussi sanoi. - Muuten me ei pystytä perustelemaan poliittisiakaan tavoitteitamme aukottomasti. Tai ainakaan mä en pysty, en tiedä susta. Anjanhan ei tarvitse mitään perustella, se toimii toisella tavalla. Kuten lienet huomannut. Mutta mulle pelkkä intuitio tai mystiikka ei riitä maailmankatsomuksen perustaksi, Jussi sanoi.
   Sanoin olevani tässä asiassa samalla kannalla. Oli varmasti parempi, että kykenisimme vastaamaan aukottomasti kaikkiin olemassaolon peruskysymyksiin kuin että harhailisimme epävarmuudessa. Aukottoman kokonaiskäsityksen muodostaminen todellisuuden olemuksesta kuulosti kuitenkin jonkinlaiselta urakalta kaiken muun touhun ohessa. - - (S. 51.)

Kirjassa kertautuu mainiossa muodossa maailman ja Suomen lähihistoria 1970-luvun lopusta näihin päiviin. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että nelikko on mukana vähän joka paikassa; Teron tulkinnan mukaan he voivat täysin sydämin ottaa vastuulleen esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisen ja Berliinin muurin murtumisen - oikeastaan kaiken hyvän, mitä maailmassa tapahtuu. Aina kun demokratia ottaa edistysaskeleen maailmanhistoriassa, ystävykset kilistävät samppanjalasilliset (ja lahjoittavat pullon arvon verran rahaa hyväntekeväisyyteen) ja onnittelevat itseään.

Romaanin sivujuonena seurataan Viipurin tapahtumia kesäkuussa 1944. Miten kävi niin, että suomalaiset luovuttavat Viipurin venäläisjoukoille lähes taistelutta? Viipuriin hypätään tuosta vaan, ilman varoituksia. Mutta aiheesta toiseen hypätään muutenkin. Kriittinen lukija voisi väittää, että kirjan rakenne on mitä sattuu. Mutta minä en ole kriittinen lukija, vaan innostunut lukija. Saurin kirjoitustyyli on kepeä ja syvä yhtä aikaa, ja se tavoittaa totuutta ehkä enemmän kuin mikään historiikki ikinä pystyisi tekemään.

Parempaa kuin seksi osoittautui hersyvän hauskaksi ja viiltävän itseironiseksi helmeksi. Kirjaa oli ilo lukea näin vaalien aikaan, varsinkin, kun Vihreät sai pienoisen vaalivoiton. Ystävysten työ ei ole mennyt hukkaan - eikä mene. Kirjan kertoja, Pete, ei säästele ystäviään, mutte ei kyllä itseäänkään. Lopputulos on se, että kun kirja loppuu, lukija hyvästelee haikean liikuttuneena nämä (romaani)henkilöt, joihin on kirjan mittaan syvästi kiintynyt.

Viime aikoina käsiini on osunut vaikuttavia dystopioita, jotka ovat tulleet uniin, kuten esimerkiksi Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Pelottavan dystopian jälkeen luin Saurin romaania helpottuneena. Se on nimittäin osoitus siitä, että maailman katastrofeja ei saa jäädä seuraamaan sivusta, vaan niille voi oikeasti tehdä jotain. Tekemistähän riittää: - - Jos tässä nyt tosissaan oltiin pelastamassa biosfääriä ja ihmiskuntaa ja sivilisaatiota jälkipolville, tietysti oli järkevää tehdä jonkinlainen työnjako. - - (S. 304.)

Kirja osoitti myös kirjoittamisen voiman. Ihminen, joka osaa kirjoittaa, pystyy muuttamaan maailmaa. Ystävykset takovat vuorotellen Planeetta-lehtensä pääkirjoituksia, keskustelevat yöt läpeensä ja kirjoittavat puolueohjelmaa, ja myöhemmin paljon paljon muutakin. Kirjoittaapa Pete lopulta ylös myös elämästä selviytymisen perussäännöt. Jos ette mitään muuta tästä kirjasta lue, niin lukekaa ainakin sivut 473 - 474, josta ne kaikki 10 löytyvät. Siteeraan tässä vain ensimäisen ohjeen, mutta tästä ne vain paranevat:
1. Maailma rakentuu puhumalla, neuvottelemalla ja sopimalla. Siksi kannattaa opetella puhumaan, neuvottelemaan ja sopimaan. (S. 473.)

Parempaa kuin seksi oli lukupiirikirjana. Se on ilman muuta löytö, jota en olisi itse tehnyt. Mikä vaikutus kirjalla olikaan! Kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka kaikki eivät olleet tunnistaneetkaan avainhenkilöitä. Vaikka kirja on fiktiota, romaani, se kurottaa niin kutkuttavasti todellisuuteen, että kunnioitus romaanihenkilöitä kohtaan vain syveni. Se pyyteetön into, jolla maailma vielä pelastetaan, osoittaa kirjassa voimansa.

Kirjablogeissa kirja on lähes ohitettu, mutta on sentään Kulttuuri kukoistaa blogin Arja, joka oli kirjasta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, ja Kirjavuoren Kirjavuorenpeikko, joka myös piti kirjasta.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, 6. painos, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miau! Nuolen huuliani tyytyväisenä ja alan kehrätä - olenhan latkinut kupillisen kirjanystävän kermaa.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on lukukokemus, joka jättää mielen sopivasti hämilleen ja häiritsee ajatuksia pitkään. Se tempaisee mukaansa rajulla alullaan, vakuuttaa kauniilla kielellään ja pyörittelee lukijan keskustelemaan kissan kanssa ja tuntemaan boan syleilyn ihollaan. Se etsii menneestä syyn nykyisyyteen ja näyttää, miten sota kohtelee elämää.

Kirjassa on ihmisiä, eläimiä ja kotimaita. On poika ja äiti, Bekim ja Emine, on käärmeitä ja kissoja, on Suomi ja Jugoslavia. Aiheina perheen tarina, Jugoslavian sota, vuosisatoja vanhat perinteet ja kulttuurien väliset erot, teemoina yksinäisyys, pakolaisuus, identiteetin etsiminen ja tietysti - rakkaus.

Kirjan vahvuus on siinä, että se punoo kaikki nämä aiheet ja teemat yhteen ilman kliseiden häivääkään. Miltä tuntuu kun ei ole sitä eikä tätä, ei kuulu oikein mihinkään maahan ja edustaa seksuaalista vähemmistöä? Vaikka kuinka yrittää elää kissojen tai käärmeiden kanssa, yksinäisyys ja pelot eivät hellitä. Saisiko pelkoineen päivineen olla minä, sellainen kuin on? - - Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. - - Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. - - (S. 74.)

Kissani Jugosalavia kertoo pojan tarinan ja äidin tarinan, joista muodostuu jatkumo. Ei ole toista ilman toista; toinen selittää toista. Äidin, Eminen, tarina alkaa Jugoslaviasta Kosovon albaanien keskeltä, 1980-luvulta. Albaaninaisen elämässä perinteillä on vahva ote, ja naisen ja miehen roolit ovat selkeät. Itse asiassa Eminen tuntemukset 1980-luvun Kosovossa muistuttavat 1800-luvun lopun suomalaisen kirjallisuuden naishahmojen tuntemuksia: Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvolle eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää, vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai - lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenän kautta. (S. 27.)

Kaiken vanhan ja totutun, kaiken varman, tuhoaa Jugoslavian sota. Tuhon pohja luodaan enteellisesti Eminen hääpäivänä, kun tuleva aviomies rikkoo röyhkeästi perinteitä. Myöhemmin Eminelle paljastuu, että juuri hääpäivänä myös Jugoslavian historia oli lähtenyt kulkemaan omaa kulkuaan. Historialle ei kukaan voi mitään, ja perheen kohtalona on pakolaiselämä Suomessa, jossa Jugoslavian uutisia seurataan televisiosta. Vanha kotimaa raunioituu, kuten perhekin: poika kasvaa Suomessa käärmepainajaisissa ja kahden kulttuurin puristuksessa. 

Äidin ja pojan kautta kirja kertoo kolmannenkin elämäntarinan. Se on tarinoista surullisin, menetetty. Se tarina on miehen, Bajramin, joka valitsee aseen ja kuoleman sijasta perheensä ja pakolaisuuden. Isä pelastaa perheensä sodan keskeltä hyvinvointivaltio Suomeen turvaan. Mutta miten täällä käy miehen, jonka identiteetti perustuu vahvaan patriarkaaliseen perinteeseen? Miten käy arvostetusta suvusta tulevan miehen, jolla ei ole enää kotimaata, eikä sukua turvanaan?  Suomessa patriarkaalinen hegemonia mureni sata vuotta aiemmin, 1800-luvun lopussa. Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja.

Bajram, syntymästään asti kunnioitettu, ei saa Suomessa minkäänlaista arvostusta osakseen. Hänellä on väärä ihonväri, väärä kieli ja uskonto ja väärät asenteet ja tavat: En ole koskaan nähnyt tällaisia ihmisiä, Bajram sanoi. He jäävät katsomaan kuin puut tai patsaat, hän nauroi ivallisesti, katsokoot sitten. Eikä hän suostunut ymmärtämään, kun yritin selventää, että he katsovat luultavasti siksi, että he eivät halua meitä tänne, heidän maahansa. (S. 169.)

Kissani Jugoslavia avaa ajattelua moneen suuntaan. Se toimii, kuten vaikuttava kaunokirjallisuus toimii. Varsinaisen kaunokirjallisen herkkukerman siitä tekee sen maagisuus - ne arvoitukselliset kissat. Erityisesti ensimmäinen kissa, joka jatkaa kunniakkaasti kirjallisuuden kissahahmojen perinnettä. Mieleeni tulivat Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon Begemot, joka röyhkeydellään ja ilkeydellään voittaa melkein itse Saatanan. Entäs Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä tuttu Maukka! Omahyväinen ja nautinnonhaluinen taiteilija ja laiskottelija Maukka sopisi hyvin Statovcin kissan sisarhahmoksi. Onhan näitä muitakin: Liisa Ihmemaassa -tarinan Irvikissa ja Fedja-sedän neuvokas kissa Matroskin... Kissat ovat persoonia.

Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä. Entäs jos kissan kanssa heittäytyy parisuhteeseen? Miten selittää asia sukulaisille tai itselleen? Bekim löytää ensimmäisen kissansa, vastustamattoman viettelijän, baarista, ja koska Bekim on biseksuaali, kissa voi olla mies tai nainen, sen ei ole väliä. Kissan ja nuoren miehen parisuhde näyttää, että sukupuolella ei ole niin paljon merkitystä kuin osapuolten luonteilla ja traumoilla. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, myös Bekimin kissan viehätysvoima on aluksi vasustamaton, mutta paljastaahan kissa lopulta kyntensä.

Kyntensä näytti myös Pajtim Statovci voittamalla tällä esikoisteoksellaan Helsingin Sanomien kirjapalkinnon viime vuonna. Tällaista lisää!


Kissani Jugoslavia on herättänyt kirjablogeissa ihastusta ja täysin aiheesta. Kannattaa käydä lukemassa arvioita esimerkiksi näistä blogeista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T., Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä...

HelMetin kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.



sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, 2014
Kuvittaja: Pia Westerholm
Kustantaja: WSOY
Kansi: Pia Westerholm
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: poika sai kirjan 2-vuotislahjaksi kummiltaan





Kirsi Kunnas täytti viime vuonna 90 vuotta, ja juhlan kunnniaksi WSOY julkaisi hänen kissa- ja koirarunojaan uutena kokoelmana, Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät. Kirjan kuvittaja on Pia Westerholm, ja siinä on 33 runoa ja yksi eläinsatu.

Olen blogannut Kirsi Kunnaksen kirjoja aiemminkin. Hänen lastenrunokokoelmansa Tiitiäisen satupuu vuodelta 1956 on lastenkirjallisuuden klassikko, eikä Tiitiäisen pippurimyllykään siitä kauaksi jää. Kunnaksen juhlavuonna pääsin kuulemaan, kun taiteilija itse luki Tiitiäisen satupuun rakastetuimpia runoja Runon ja kirjojen yössä Metsossa. Runoilijaa kuunnellessa muu maailma hävisi, vain perunat kolkkasivat kattilassa. Runojensa lisäksi Kunnas puhui lukemisen tärkeydestä. Hän, jos joku, on Lukuviikon sankareita, jonka elämäntyö on usean sukupolven lukuinnon perusta. Kukapa ei osaisi hokea Villeä ja Vallea tai Herra Piipoota! Tiitiäisen satupuun runoja luetaan uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne kulu käytössä.

Kunnaksen kissa- ja koirarunojen kerääminen yksiin kansiin on aivan loistava idea. Lapset rakastavat eläimiä, ja kun joka kuvassa on toinen toistaan persoonallisemman näköisiä kissoja ja koiria, lapsi on jo myyty. Pia Westerholmin kuvitus on elävää ja taidokasta, lempeän värikästä ja välillä vähän salaperäistäkin, kuten tässä Kissa-Kustaa-runossa, jossa Kissa-Kustaa seikailee kissojen yössä maaliskuussa.


Ja entäs runot! Sanataituri Kirsi Kunnas lumoaa kaksivuotiaan kuulijankin niin, että runoja pitää lukea uudestaan ja uudestaan. Herkullisimmat riimit luetaan viisi kertaa peräkkäin ja kun kirja etenee, pitääkin yhtäkkiä palata vielä kerran lukemaan, kuinka Suu ja silmät sirrillä on meidän pikku Mirrillä...

Kun lapsi on kainalossa ja keskittyy herpaantumatta kuuntelemaan näitä lastenrunoja, on 33 runoa luettu melko nopeasti. Pieni poika pitää myös huolen siitä, että yhtään runoa ei jää välistä. Kaksivuotias sai kirjan syntymäpäivälahjakseen helmikuussa, ja se on nyt luettu kymmeniä kertoja. Poika höpöttää runoja jo mukana ja jos jätän riimin täydentämättä, hän tokaisee loppuun oikean sanan. Sanavarasto kasvaa kohisten.




Oma suosikkini on runo Koiran elämää, jonka kuvituksena on oivallisesti hyvin samanoloiset koira ja hänen emäntänsä:

Elän koiranelämää
ja hyvin elänkin, 
kun emäntä pesee tassut
ja harjaa selänkin
ja antaa makkarat 
ja korjaa kadulta
pois koirankakkarat.

Mutta jos on vain koirankoppi
        ja lyhyt juoksunaru, 
on elämä karu
        kuin Elon Laskuoppi.

Kirsi Kunnas on rytmin ja riimin taituri. Hän rikkoo riimin milloin haluaa ja tuloksena on pientä yllätystä ja riemukkaita oivalluksia. Nerokkaitahan nämä ovat, jos suoraan sanotaan.

Kirja sopii paitsi pienten kuulijoiden korville, myös takuuvarmasti kaikille eläinrakkaille aikuisillekin. Meillä näitä runoja kuuntelevat myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, ja tunnustan, että asettelen tämän aina kuvakirjapinoomme päällimmäiseksi sitä hetkeä varten, kun kuopus alkaa vaatia lukuhetkeä. Tulen tästä äärettömän hyvälle tuulelle.


                                               

Tiitäisen kissa- ja koiraystävät on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Lukuviikon bloggauksia on listattuna Ompun blogissa.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!




Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.