Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2020. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2020. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. elokuuta 2021

Robin Ha: Almost American Girl


Robin Ha: Almost American Girl, 2020

Kustantaja: Balzer + Bray

Kansi: Robin Ha

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Robin Han Almost American Girl on vaikuttava omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Chunasta, josta tulee ennen pitkää Robin, mutta sitä ennen hän on eteläkorealainen koululainen, joka nauttii ystävien seurasta ja piirtämisestä - ja rakastaa sarjakuvia. 

Chunan maailmaan kuuluvat hän ja äiti. Suhde on läheinen, kunnes äiti vie Chunan mukanaan Alabaman-matkalle Yhdysvaltoihin. Chuna tulee täysin yllätetyksi, kun äiti ilmoittaakin, että Alabamasta tulee heidän uusi kotinsa. Etelä-Koreaan ei enää palattaisi, vaan sinne jäävät ystävät, Chunan rakkaat sarjakuvat, oma koti. Chunan vanhasta elämästä jäljelle jää vain äiti. Riittääkö se?

Uudessa kotimaassa Chunalle keksitään uusi nimi. Nimeksi valikoituu sukupuolineutraali nimi Robin, joka tuntuu Chunasta heti omalta. Mitään muuta omaa hänellä ei sitten olekaan. Koulu alkaa, ja koulutoverit välttelevät tai kiusaavat häntä ja kielen oppiminen on hidasta. Kannustava ja myötätuntoinen opettaja on ainut, joka tuntuu näkevän, kuinka yksinäinen ja murheellinen Robin on. 

Robin Han sarjakuva on omaelämäkerrallinen, eli kyseessä on taiteilijan oma tarina. Hän on eteläkorealaisen yksinhuoltajaäidin tytär. Isä ei ole juurikaan ollut hänen elämässään läsnä, vaan sisukas äiti on hoitanut kaiken yksin. Yhdysvallat on hänelle mahdollisuuksien maa, mutta Robinille maa ei näytä mahdollisuudelta, vaan joltain ihan muulta. 

Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys on kirjassa kuvattu sydäntäriipaisevasti. Robin kaipaa ystäviään Etelä-Koreassa. Hän kyllä yrittää parhaansa myös uudessa koulussa ja etsii yhteyttä kielimuurin ylitse, mutta kukaan ei jaksa nähdä vaivaa. Ainoan pakopaikan ankeasta todellisuudesta tuo piirtäminen, ja siitä tulee lopulta myös väylä muiden ihmisten luo. 

Taiteen lisäksi toinen tärkeä asia sarjakuvassa on äidin ja tyttären lämmin ja luottavainen suhde, joka kokee ison koauksen, kun äiti ei ota tyttären tunteita huomioon tehdessään muuttopäätöksen. Äidillä on päätökseensä omat syynsä. Silti hänen toimintansa tuntuu julmalta, sillä sen hinta on kova: Robinin maailma romahtaa ja hän joutuu rakentamaan itsensä uudestaan uudessa kotimaassa.

Han piirrosjälki on herkkää mutta samalla hyvin kuvailevaa. Muistot kotimaasta ja Robinin lapsuudesta on kuvattu seepian sävyillä. Ha rakasti lapsuudessaan mangaa, ja sen vaikutus näkyy hänen piirrosjäljessään. Ihmisten tunteet on kuvattu elävästi ja tarinan tunnelma on realistinen ja uskottava.   

Ha on luonut hienon - herkän ja puhuttelevan - omaelämäkerran, jossa on jotain hirvittävän aitoa. Robinin tarina kertoo taiteen voimasta ja vahvasta taiteilijakutsumuksesta, joka pelastaa elämänhalun ja toimii lankana ihmisten välillä. Se kertoo oman identiteetin vahvistumisesta eli kasvamisesta. Se kertoo myös lujasta rakkaudesta ja valinnoista, joita yksinhuoltajaäidit joutuvat tekemään. 

Yksi hienoimpia kohtauksia kirjassa on, kun Robin ymmärtää, kuinka rohkea hänen äitinsä on ollut.  Mutta voi pojat, kuinka rohkea ja sinnikäs onkaan Robin itse! Kirjan nimi saa tarinan lopussa selityksensä. 

Han teos olisi tarpeen saada myös suomeksi. Mietin kaikkia niitä  s2-oppilaitani, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa ja päätyneet Suomeen syystä tai toisesta. Heidän tilanteensa ymmärtämisessä tämä teos auttaa aivan varmasti. Lisäksi Almost American girl olisi heille itselleen tarpeellinen lukukokemus, sillä luulenpa, että monet Robinin tunteet ovat heillekin tuttuja. Suomessa asuu tuhansia Robinin kaltaisia nuoria, joiden tarinat täytyy saada kuuluviin.  


Bibbidi Bobbidi book kuvaa sarjakuvaa timanttiseksi, ja olen täysin samaa mieltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Bongasin sen erään kirjavinkkaajan Instagram-tililtä. Lopulta tilasin itselleni ihan ikioman kappaleen. 

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Toni Morrison: Toiseuden synty


 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi



Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 


Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit. 

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista. 




lauantai 10. huhtikuuta 2021

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset, Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, 2020

Alkuteos: Invisible women, Exposing data bias in a world designed for men, 2019

Suomentaja: Arto Schroderus

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset on hätkähdyttävä tietokirja. Se latoo lukijan silmien eteen erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita naiset kohtaavat maailmassa joka päivä. Suurin osa niistä jää tunnistamatta, koska arjen toimintamallit ovat sellaisia, joita ei edes huomata. Niin on vain aina tehty. Naiset ovat hoitaneet oman osuutensa, joka jää usein näkymättömiin, koska se tapahtuu kodin piirissä. Kodin piiristä on myös vaikea murtautua ulkomaailmaan. 

Hätkähdyttävintä Perezin kirjassa on ehkä se, että jokainen lukija ymmärtää myös, että Perez on vasta sohaissut pintaa näillä paljastuksillaan. Kaikkihan tietävät, että naiset tekevät ilmaista hoivatyötä, he tekevät suurimman osan kotitöistä, heidät sivuutetaan johtopaikoilta ja politiikassa, mutta epäoikeudenmukaisuuden paikkoja on paljon muitakin. Ihmeellistä on myös se, että asioille ei oikeastaan tehdä mitään. Syynä tähän Perez pitää sitä, että naisista ei ole olemassa tilastotietoja, eli heidän kokemusmaailmastaan ei ole kerätty tietoa.    

Perez kertoo muun muassa niinkin triviaalista asiasta kuin lumen aurauksesta. Tiedättehän, miten Suomessakin ajoväylät puhdistetaan aivan ensimmäisenä lumesta - ajoväyliä pitkin miesten on päästävä työpaikoilleen mahdollisimman tehokkaasti. Samaan aikaan naiset liukastelevat jalkakäytävillä viedessään lapsia hoitoon tai käydessään lähikaupassa. Tutkimusten mukaan liukkailla keleillä naiset kansoittavat ensiapuasemat, koska he kaatuilevat huonosti auratuilla ja huonosti hoidetuilla jalkakäytävillä. Entäs jos jalkakäytävät hoidettaisiin kuntoon ihan ensimäisenä lumimyräköitten jälkeen? Autoilla kun kuitenkin päästään pienempien lumivallien läpi töihin.   

Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin "pelon maantiede", josta puhuttiin paljon jo 1990-luvulla. (Anja Kauranen kirjoitti aiheesta myös romaanin, joka on edelleen ajankohtainen.) Perez muistuttaa kirjassaan siitä, että kaupunkisuunnittelussa tulisi ottaa huomioon turvallisuus: puistojen, bussipysäkkien ja katujen valaistukset ja sijainnit olisi suunniteltava niin, että naisten on turvallista liikkua yksin. Vähän aikaa sitten Sarah Everardin väkivaltainen kuolema Isossa-Britanniassa sai aikaan "Text Me When You Get Home" -kampanjan, jonka avulla naiset nostavat esiin keinoja, joilla he varmistavat turvallisuuttaan. Miksi naisten täytyy edelleen tehdä niin? Miksi heidän täytyy pelätä seksuaalista väkivaltaa päivittäin ja suunnitella kulkureittinsä niin, etteivät tulisi huomatuiksi? Perez kertoo myös naisten oloista pakolaisleireillä. En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, kuinka vaarallista naisen on käydä yhteisvessassa yksin.   

Perezin kirja asettuu jatkumoon, joka tekee naisena olemista näkyväksi. Simone de Beauvoir loi kirjassaan Toinen sukupuoli filosofisen pohjan tälle Perezin teoksella. Beauvoirin piti aikoinaan kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän huomasi, ettei se onnistunutkaan ilman, että hän määritteli ensin, millaisia oletuksia naisena olemiseen liittyy. Maailmassa hän - siis oletettu ihmishenkilön standardi - on mies. Nainen on aina jotain, joka määritetään suhteessa mieheen. Perez ikään kuin konkretisoi Beauvoirin klassikon ja kertoo, miten eri tavoin naiset ovat toisia. Perez siis kertoo, miten se käytännössä tapahtuu edelleen, 2020-luvulla, 70 vuotta Beauvoirin teoksen ilmestymisen jälkeen.

Perez nimeää ihmisen mallina käytetyn prototyypin, joka on valkoihoinen 25-30-vuotias, 70-kiloinen mies (s. 131). Onko maailma oikeastaan turvallinen muille kuin heille? Millaiset turvavyöt suojaisivat parhaiten naisten vartaloa? Entäs raskaana olevan naisen vartaloa? Onko auton niskatuki naisille sopivalla korkeudella? Mitä infarktin jälkeen käytetyt verenohennuslääkkeet vaikuttavat naisten kuukautisiin? Miten naisen keho - esimerkiksi naisen ohuempi iho - reagoi kemikaaleihin? 

Yhtenä kauhistuttavimpana työelämän esimerkkinä Perez esittelee alipalkattujen naisten, usein maahanmuuttajien, työn kynsihoitoloissa, joissa he altistuvat kemikaaleille päivittäin. Toinen naisryhmä ovat kehitysmaiden naiset, jotka kokkaavat perheen ruuat avotulien ääressä päivästä toiseen. Kuinka paljon savumyrkkyjä he hengittävätkään elämässään? Naiset ovat aina tehneet työtä. He ovat tehneet työtä palkatta, alipalkattuina, aliarvostettuina ja näkymättöminä, mutta aina he ovat tehneet työtä. Naiset tekevät suurimman osan paitsi näkymättämistä töistä, myös alipalkatuista töistä ja pätkätöistä maailmassa, koska heidän pitää sovittaa työelämänsä hoiva- ja kotityönsä ehtoihin. Työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantavat lait parantavat ennen kaikkea naisten asemaa.  

Kautta historian naisten tekemä työ on jätetty huomiotta, koska se tapahtuu niin suurelta osin kotona, jossa lapsia ja vanhuksia hoidetaan. Perez nostaa tämänkin naisten tekemän työn esiin ja vaatii sen laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen. Pohjoismaisille naisille Perezin huomiot ovat jo vanhoja uutisia. Hänen väitteensä mukaan kunnollinen, verovaroin kustannettu päivähoito lisää naisten osallistumista työelämään ja samalla se nostaa BKT:tä. Työssä käyvien äitien omantunnon tuskiin hän kertoo tutkimuksesta, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistuvat lapset ovat aikuisina aktiivisia työelämässä - aktiivisempia kuin kotihoidossa kasvaneet lapset. 

Suomessa kasvaneena naisena otan laadukkaan, verovaroin kustannetun varhaiskasvatuksen itsestäänselvyytenä. Sitä se ei suinkaan maailmanlaajuisesti ole, ei edes Euroopassa, saati muualla maailmassa. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten Tampereen teatterikesässä esiintynyt australialaisten naisten ryhmä ryhtyi yhtäkkiä kesken esityksen ylistämään suomalaista päivähoitojärjestelmää, josta he kuulivat ensimmäisen kerran täällä. He kertoivat siitä yleisölle silmät palaen ja olivat varmoja, että asumme paratiisissa. Useammalla heistä oli lapsi mukanaan kiertueella, ja he kokivat äitiyden ja taitelijaelämän sovittamisen erittäin hankalaksi Australiassa. Luulen, että muutama idea lähti näiden naisten mukana toiselle puolelle maapalloa. 

Vaikka väitänkin, että moni Perezin havainto on meillä jo korjattu, hänen teoksensa olisi monelle suomalaisnaisellekin silmiä avaava muistutus kehitysmaiden naisten asemasta. Myös länsimaissa on monia aloja, joissa naisten työ jää edelleen miesten työn varjoon, esimerkkinä Perez mainitsee tutkijoiden työn. Naiset ovat yhä enemmän edustettuina myös akateemisessa maailmassa, mutta siellä heidän työpanoksensa jää usein mieskollegoiden varjoon. Kuten muissakin ammateissa, perhe-elämän velvoitteet - vanhempainvapaat ja hoivatyö - kaatuvat naistutkijoiden niskaan kotona, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan panostaa uraan. Lisäksi Perez väittää, että kun tutkijaryhmät julkaisevat artikkeleitaan, miesten nimet mainitaan ensin. Tällainen käytäntö korostaa miesten näkyvyyttä tiedonhaussa, eli aina kun artikkeleita haetaan, miesten nimet löytyvät ensimmäisenä. Koska algoritmit poimivat suosituimpia hakutuloksia, miesten valta-asema tehostuuu tätä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä tosiasiasta, että tiedettä ovat historiassa tehneet miehet, jolloin heidän hegemoniaansa on vaikea purkaa. Tällaisten pieniltä vaikuttavien asioiden tiedostaminen purkaa kuitenkin myyttiä miesten neroudesta  - tai ehkä pikkuhiljaa nostaa myös naispuoliset nerot esiin. 

Perezin kirja tuo myös toivoa. Maailma muuttuu paremmaksi pala kerrallaan. On selvää, että Beauvoirin Toinen sukupuoli toi aikoinaan naisiin liittyvät myytit näkyviksi ja herätti naiset ja päättäjät toimimaan. Toisen sukupuolen ilmestymisaikaan, 1940-luvulla, jopa naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen tuore asia. Naisten asema yhteiskunnassa on parantunut huomattavasti noista ajoista, mutta se on vaatinut paljon työtä. Perezin esittämien tutkimustulosten mukaan naisten asemaa parantaa erityisesti se, että naiset pääsevät päättäviin poliittisiin virkoihin. Tämä näkyy Suomessa konkreettisesti nyt, kun meillä on naispuolisia puoluejohtajia hallituksessa. Kansanedustajistakin lähes puolet on nyt naisia. Hyvänä esimerkkinä nykyisen hallituksen tekemistä parannuksista naisten asemaan voisivat olla vanhempainvapaiden tasoittaminen, varhaiskasvatuksen palauttaminen kaikkien ulottuville sekä naisten fyysistä koskemattomuutta entistä paremmin suojaava laki. Hallitus on myös panostanut koulutukseen sekä tehnyt määrätietoisesti työtä yhteiskunnallisen tasa-arvon parantamiseksi. 

Joissain arvioissa Perezin kirjaa on kuvattu verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. Näinkin voi käydä, jos ei aiemmin ole ajatellut naisten yhteiskunnallisen aseman alemmuutta miehiin nähden. Kirja on nostanut myös miesten verenpainetta, mutta eri näkökulmasta: Perez on kokenut tasa-arvotaistelunsa takia häirintää. Häirintää kokevat myös nykyisen Suomen hallituksen naisministerit. Miksi naisten tasa-arvoinen kohtelu tai naisten johtava asema koetaan uhkaksi? Ketä tasa-arvo uhkaa? Eikö nimenomaan naisten työ - heidän astumisensa kodin piiristä yhteiskunnan toimiviksi osallistujiksi  -  ole nostanut pohjoismaisen hyvinvoinnin tähän pisteeseen, jossa nyt olemme? Se on hyödyttänyt kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Kaikki inhimillinen henkinen pääoma on syytä ottaa käyttöön, jos maailmaa ja elämää halutaan suojella. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten elämää rajoittavat tai haittaavat esteet on ensin ymmärrettävä ja sen jälkeen myöskin poistettava, jotta ei olisi enää toisia, vaan ihmisiä kaikki yhdessä.   


Tuulevin lukublogissa on myös arvio kirjasta. Helmetin lukuhaasteeseen tämä sopisi kohtaan 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

torstai 11. maaliskuuta 2021

Evie Wyld: Me olemme susia


 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 


Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit. 

torstai 11. helmikuuta 2021

Marisha Rasi-Koskinen: Rec


Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos



 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 


Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Liisa, Katja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla


Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 


Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 


--------------------------------------------------------------------------------------


Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle


Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.


Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 


Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

lauantai 16. tammikuuta 2021

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli


Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli, 2020
Alkuteos: Provadz swój plug przez koski umarlych, 2009
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Olga Tokarczuk palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2018. Viime vuonna suomeksi ilmestyi hänen teoksensa Aja aurasi vainajain luitten yli, joka on ilmestynyt alun perin puolaksi vuonna 2009. Suomennettuna hänen tuotantoaan on nyt saatavilla neljän romaanin verran, ja varmastikin lisää on tulossa. Onpahan mitä odottaa! Tokarczuk on nimittäin aivan omaääninen kirjailija, jonka teoksissa huokuu vahva ihmisen ja luonnon yhteys.

Aja aurasi vainajain luitten yli oli Sivumennen-podcastissa esittelyssä joulukuussa, ja sain siitä idean pyytää kirjaa joulupukilta. Kuuliainen joulupukkihan toteutti toiveeni, ja luin kirjan joulupyhinä melkoisella hopulla - kirja on nimittäin sen verran koukuttava. 

Kirjan päähenkilö on Janina Duszejko, joka asuu Puolan vuoristossa lähellä Tsekin rajaa. Hän on erakko, kuten hänen harvat naapurinsakin. Hän harrastaa astrologiaa ja opettaa englantia rajaseudun kylässä kerran viikossa, mutta pysyttelee muuten mökissään metsän keskellä. 

Kaikki alkaa siitä, kun Janinan naapuri kuolee ja Janina saa päähänsä, että naapuri on murhattu ja murhaajina ovat metsän eläimet. Naapuri kun on tunnettu salametsästäjä. Pian ruumiita alkaa löytyä enemmänkin, ja niiden ympäriltä löytyy kauriiden jälkiä... Myös Janinan laatimat astrolgiset kartat kertoisivat totuuden, mutta kukaan ei tunnu ensin kuuntelevan häntä, vaikka Janina kirjoittaa poliisillekin: Ensinnäkin: kummassakin tapauksessa Rikoksen tapahtumapaikalla oli läsnä Eläimiä. - - Toiseksi: olen tutkiskellut tiettyjä ainutkertaisia tietoja, jotka voisimme saada uhrien kosmogrammeista (joita arkielämässä kutsutaan Horoskoopeiksi), ja sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa vaikuttaa selvältä, että uhrit saattoivat joutua Eläinten hyökkäyksen kohteeksi kuolettavin seurauksin. Kyseessä on erittäin harvinainen planeettakonstellaatio, ja sitä suuremmalla syyllä kehotan arv. Poliisia tutustumaan siihen. (S. 150.)

Juoni kuulostaa murhamysteeriltä, mutta on paljon muutakin. Tunnelma on hyvin mustanpuhuva, ja lähenee satiiria. Toisaalta Janinan tapa kokea maailma on viiltävän kaunis: Liikutuin sydänjuuriani myöten tästä ihmisten touhukkuudesta. - - Seisahduin vinolle torille ja minut täytti hitaasti väkevä yhteisyyden tunne suhteessa ohikulkijoihin. Jokainen  mies oli veljeni ja jokainen nainen sisareni. Olimme niin samanlaisia. Hauraita, ohimeneviä, helposti rikkoutuvia. Hyörimme luottavaisina taivaan alla, josta meille ei ollut odotettavissa mitään hyvää. (S. 118.)

Tapani Kärkkäinen on suomentanut teoksen loistavasti. Janinan ajatuksenjuoksua on vangitsevaa seurattavaa, ja teos on kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Tokarczukin taito on luoda Janinasta kiinnostava, keski-ikäinen nainen, joka tekisi mieli leimata hihhuliksi, mutta se on mahdotonta, koska Janinan elämässä on loogisuutta ja perusteltuja ratkaisuja. Luonto ja eläimet ovat Janinan elämän keskipisteessä. 

Astrologian lisäksi Janinan elämää sulostuttaa runous. Hänen entinen oppilaansa Dyzio käy hänen luonaa,n ja yhdessä he kääntävät Willim Blakea puolaksi. En muista, milloin runoutta olisi kuvattu näin perustavanlaatuisena ja luontevana osana elämää - että ihmiset oikeasti intoilevat sanajärjestyksestä ja ilmaisuista. Kääntäjän työn vivahteet paljastuvat kirjassa hienosti, ja samalla kuvataan myös ainutlaatuista ystävyyttä. Ystäviä Janinalla onkin itse asiassa aika monta, noin niin kuin erakoksi. He ovat myös ihan hirvittävän uskollisia ystäviä.

Tokarczuk on luonut omalaatuisen yhteisön ja omalaatuisen päähenkilön, josta ei voi olla pitämättä. Hänessä on sopivasti maailmanparantajaa ja hulluutta, luonnonsuojelijaa ja naista. Hän on keski-ikäinen, kenties jo melkein unohdettu erakko, mutta hänessä on myös elämän alkuvoimaa. Se alkuvoima ylittää arkisen ruumiin rajat: Me raahaamme mukanamme ruumista kuin rasittavaa matkatavaraa, mutta emme oikeastaan tiedä siitä mitään (s. 81). Janinan ruumis saattaa olla niin kipeä, että hänen on jäätävä vuoteeseen päiviksi. Hänestä tulee toimintakyvytön. Toisaalta hän on tuntee vahvasti, ja juuri tunteissa on hänen vahvuutensa ja ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Hän on tyypillinen menopaussiaan elävä, rakastettava nainen: Silmäni kostuivat taas, siitä oli tullut totta tosiaan nolo ja hankala vaiva. En voinut estää kyynelten tuloa. (S. 118.)  

Kirjasta tulee ylistyslaulu vanhenevalle naiselle, ystävyydelle, runoudelle ja luonnolle. Se on osoitus siitä, että maailma tarvitsee enemmän tekoja ja kauneutta. Luonnon riistämisen on loputtava ja ihmisen pitäisi hengittää ympäristönsä tahtiin, eikä pyrkiä hallitsemaan kaikkea. Janinan ajatus siitä, että totuus on vanhentunut, pitää paikkansa näinä posttotuudellisina aikoina. Janinan viisaudelle tekee mieli vain nyökytellä.


Aja aurasi vainajain luitten yli on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him ja Tuulevin lukublogi ja Lumiomena.

Helmetin vuoden 2021 haasteeseen kirja sopii ainakin kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä ja 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa ja 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.  

torstai 14. tammikuuta 2021

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty


Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty, Keskusteluja koulusta, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Anna-Mari Tenhunen

Sivuja: 185

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Minja Koskelan ja Elina Tuomen Toisin tehty, Keskusteluja koulusta on yksi viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se on esseekokoelma, jossa Koskela ja Tuomi kirjoittavat peruskoulun nykytilanteesta, eli siis siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Kirjaan on ehtinyt myös Tuomen kuvaus viime kevään etäkouluarjesta. Koskela on koulutukseltaan musiikinopettaja, ja hänellä on työkokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta; Elina Tuomi on puolestaan työskennellyt opettajana pääkaupunkiseudulla useamman vuoden ajan ja on koulutukseltaan taiteiden maisteri.

Nämä älykkäät ja innovatiiviset opettajat ovat kirjoittaneet 12 ajankohtaista esseetä suomalaisen peruskoulun tasa-arvosta - tai pikemminkin siitä, miten se ei vieläkään ole valmis, vaikka OPSin mukaan "Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta". Esseiden otsikot kuuluvat näin: Mistä puhumme, kun puhumme koulutuksen tasa-arvosta, Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa, Kuka saa opettaa?, Miksi opettajat uupuvat?, Väkivaltakulttuurista, pojista ja #metoosta, Kuinka kiusaaminen kitketään?, Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, Koti + koulu = <3, Etäopettajan kevät, Tuoko digiloikka tasa-arvon?, En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia, Juhlat kuuluvat kaikille sekä Mitä on yrittäjyyskasvatus? 

Jokainen essee on kirjassa tarpeellinen. Aiheiden moninaisuus kertoo tietenkin siitä, että koulu on rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Kaikkien suomalaisten - jokaisen äänestäjän - pitäisi olla selvillä, mitä siellä puuhataan päivät pitkät ja millaisia ongelmia siellä päivittäin kohdataan. Äänestäjät nimittäin päättävät, millaisia resursseja koululaitokseen sijoitetaan: nähdäänkö se ammottavana menoeränä vai sijoituksena vakaaseen yhteiskuntaan ja tuleviin työntekijöihin? Yhteiskunnan (äänestäjien) ymmärrys koululaitoksen merkityksestä vaikuttaa siihen, onko erityislapsella mahdollisuus tukeen, kuinka monta oppilasta yhteen ja samaan luokkatilaan työnnetään ja onko se luokkatila homeessa vai ei. 

Koskelan ja Tuomen esseiden ansio on siinä, että ne ovat konkreettisia esimerkkejä täynnä. Silti nämä opettajat eivät ole jämähtäneet ilmiöiden kuvaamiseen, vaan niiden taustalla olevat syyt yritetään jäljittää. Lähteitä on käytetty laajasti, eli tutkimustieto on olennainen osa esseitä. Heillä on myös esittää erilaisia toimintamalleja, joilla jokainen opettaja voi yrittää muuttaa omaa opetustaan yhä tasa-arvoisempaan suuntaan. Esimerkiksi esseessä Kuinka kiusaaminen kitketään? Koskela listaa konkreettisia toimintatapoja kiusaamisen ehkäisemiseksi - tärkeä essee jokaiselle opettajalle luettavaksi. 

Teoksessa käy ilmi huoli yhteiskunnan ja peruskoulun eriarvoistumisesta. Miksi peruskoulu, jonka opetussuunnitelmassa lukee selkein kirjaimin, että koulu perustuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteelle, ei pysty enää täyttämään tärkeintä tehtäväänsä? Se ei enää mahdollista sellaista peruskoulutusta jokaiselle suomalaiselle lapselle, että lapsi pärjäisi jatko-opinnoissa ja pystyisi hankkimaan itselleen ammatin ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Uusimpien PISA-tutkimusten mukaan lukutaito heikkenee ja varsinkin poikien ja tyttöjen taitotasot eritytyvät. Pojat ovat yhä useammin syrjäytymisvaarassa, kun taas tytöt täyttävät yliopistot. Lisäksi maahanmuuttajien taidot ja tiedot ovat keksimäärin kaksi vuotta jäljessä ikäistensä syntyperäisten lasten taidoista. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että he kyllä saavat ikätoverinsa kiinni ja ohittavatkin heidät esimerkiksi monipuolisella kielitaidollaan, niin on selvää, että suomen kielen ja oman äidinkielen opettamiseen täytyisi panostaa entistä enemmän. 

Minja Koskelan esseessä Miksi opettajat uupuvat? kerrotaan, että opettajien uupumus on kasvanut viime vuosina huomattavasti. Yhdeksi uupuksen syyksi Koskela nostaa vuoden 2015 hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset, joita nykyinen hallitus yrittää paikata. Selvää on, että korona-aika luo omat vaikeutensa leikkausten paikkaamiselle ja uuvuttaa opettajia yhä lisää. Koskela kirjoittaa: Opettajan näkökulmasta leikkauspolitiikan aikakaudelta vaikutti puuttuvan pidemmän aikavälin koulutuspoliittinen visio (s. 64). Olihan koulussa silloin tärkeä tehtävä: yhteiskunnan varojen säästäminen. Tämä toteutettiin luokkakokoja suurentamalla, jolloin ei tarvinnut maksaa niin monelle opettajalle palkkaa. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen ja kenelle opettajien palkkarahoja säästettiin ja säästetään aina vaan. Käsittääkseni rahoja tarvitaan juuri lasten ja nuorten hyvinvoinnin takaamiseen. Melkoinen paradoksi syntyy, jos koulutuksen merkitystä ei ymmärretä ja rahaa säästetään sieltä, missä syntyy lisää menoeriä, jos työtä ei hoideta kunnolla. Opettajat ovat kuitenkin siellä koulussa läsnä lapsia varten joka päivä. 

Korona-aika on ollut siinä mielessä hyvää aikaa koululle, että koulun merkitys yhteiskunnalle on  kirkastunut. Loppiaisena 2021 tapahtunut vallankaappausyritys Yhdysvalloissa puolestaan osoitti, millaiset seuraukset on sillä, jos kansalaiset eivät koe tasa-arvoisuutta elämässään tai toimivat manipuloinnin ja väärän tiedon pohjalta. Tieto ja sivistys ovat yhteiskuntarauhan takeita. 

Toisin tehdystä jää sellainen olo, että esseitä tarvitaan lisää. Toivoisin, että opettajat rohkaistuisivat kirjoittamaan kouluarjesta julkisuuteen, esimerkiksi eri oppiaineiden näkökulmasta tai erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen järjestämisen näkökulmasta. S2-opetuksen ääni tai oppilashuoltotyö kaipaisivat myös avoimuutta. Nykyistä opetussuunnitelmaa olisi myös syytä ruveta jo punnitsemaan syvällisesti:  Mitä siitä kannattaa säästää ja mitä muuttaa? Nykyisellään se on melkoinen järkäle, jonka tavoitteet ja arvoperusta ovat ihanteelliset ja ylevät, mutta josta on vaikea löytää yhtään mitään konkreettista. Esimerkiksi laaja-alaisia oppimistavoitteita lukiessa silmiin pistää myös yksilöllisyyden korostaminen. Toivoisin, että esimerkiksi sellaiset sanat kuin tasapainoisuus, vastuullisuus, kunnioitus, huomioiminen, yhteisöllisyys ja ystävällisyys voisivat sisältyä seuraavaan OPSiin - enemmän humanismia ja vähemmän talouden sanastoa. Ehkä syrjäytymistä ehkäistään paremmin, jos opittaisiin kunnioittaan elämää - muita ihmisiä ja luontoa - kuin että juostaan hiki hatussa saavuttamassa omaa maksimaalista potentiaalia. 

OPSin suomen kielen ja kirjallisuuden osuudesta voin todeta sen verran, että nykyisillä opetustuntimäärillä sen tavoitteita ei saavuteta. Pelkästään harjoiteltavia tekstilajeja on yläkoulussa niin paljon, että oppitunnit pitäisi käyttää  kirjoittamiseen - mikä ei sinänsä olisi ollenkaan huono vaihtoehto - ainut vaan, että opettaja ei kaikkia tuotoksia ehtisi edes vilkaista kolmen vuoden aikana. Seuraavaan OPSiin toivoisin vähintäänkin sisältöjen karsimista ja panostamista erityisesti lukutaitoon, siis siihen perustaitoon, jonka opetteleminen aloitetaan ensimmäisellä luokalla ja joka on liian monella oppilaalla edelleen riittämätön 9. luokalla. (Mitä ihmettä oppilas tekee 9 vuotta peruskoulussa, jos hän ei osaa kunnolla lukea sen päättyessä?) 

Opettajalle kertyvistä paineista Elina Tuomi kirjoittaa esseessään ”Kuka saa opettaa?” näin: Koulutettu ammattilainen lukee opetussuunnitelmaa kuin iltapäivälehteä ja loihtii sieltä tunneillensa käden käänteessä järkevää toimintaa. Paitsi jos opetussuunnitelma on vaikealukuinen ja ympäripyöreä, kuten vuonna 2016 voimaan tullut OPS mielestäni on. (S. 43–44.) Hyvänä esimerkkinä nykyisen OPSin vaikealukuisuudesta olkoon termi avoin oppimisympäristö, jonka opetuksen ammattilaisetkin ymmärtävät väärin. Myös Tuomi käyttää sitä epätarkasti esseessään Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, kun hän kirjoittaa näin: Uusi opetussuunnitelma tukee sellaisten oppimistilojen käyttöä, joissa saattaa kerralla olla kolmekin luokkaa. Avoimet oppimisympäristöt luovat uudenlaisia haasteita opetuksen järjestämiselle, sillä ilmiökokonaisuuksista ei tule mitään, jos oppilaat eivät kykene keskittymään työhönsä. (S. 109.) Tarkoitetaanko tässä nyt avoimia oppimisympäristöjä vai avoimia oppimistiloja? Käsitteen epämääräisyys johtaa ajattelun harhapoluille, eikä syy ole tällöin opettajan vaan käsitteen. Olisi toivottavaa, että OPSissa käytettäisiin sellaisia käsitteitä, joita ei voi tulkita väärin.

Avoin oppimisympäristö ei OPSissa tarkoita fyysisiä tiloja ollenkaan, eikä OPSissa ole määritelmiä sopivista oppimistiloista, vaikka sana ympäristö sellaisiin voisi viitatakin. Avoin oppimisympäristö voi olla vaikkapa koulun ikkunaton siivouskomero, kunhan oppilaalla on siellä kännykkä ja verkko toimii. Siellä voi olla myös koulun ulkopuolinen asiantuntija opettamassa häntä - silloinkin siivouskomeron tarjoama oppimisympäristö olisi avoin. Sen sijaan oppimisympäristö sulkeutuu heti, kun opetustilassa on oppilaan kaverina vain oma opettaja tai oppikirja, eikä tietoverkkoa käytetä.

Koskela havainnollistaa avointa oppimisympäristöä mainiosti esseessään Tuoko digiloikka tasa-arvon? Hänellä oli onni saada oppilailleen sellaiset laitteet käyttöön, että hän pystyi suunnittelemaan opetusmateriaalin sähköiselle pohjalle oppilaiden toiveiden mukaisesti ja käyttämään uusimpia musiikkisovelluksia tunneillaan. Oman opetusmateriaalin suunnittelu on kuitenkin opettajalle valtava työ - miksi opettajat uupuvat - eikä digitaallisia laitteita ole joka kunnassa jokaiselle oppilaalle tarjolla. Demokratia on osallistumismahdollisuutta, joka on kytköksissä muun muassa taloudellisiin resursseihin, toteaa Koskela (s. 145). Paradoksaalisesti etäkoulujakson aikana keväällä 2021 avoin oppimisympäristö toteutettiin valtakunnallisesti käytännössä. Koskelan huomio toteutui täydellisesti, eli parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli kotona vanhempien tuki ja toimivat laitteet. Oppilaiden eriarvoinen asema konkretisoitui, ja peruskoulu alkoi näyttää korvaamattomalta paikalta, vaikka se oppimisympäristönä olisi kuinka suljettu. Ehkä lopulta ne aikuiset, jotka siellä ovat töissä, toteuttavat demokratiaa kaikista parhaiten - vaikka toki ovatkin vain ihmisiä.  

Toisin tehdyn innostavimpina esseinä pidin Minja Koskelan esseetä Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa sekä Elina Tuomen esseetä En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia. Niistä sain konkreettisia toimintamalleja ja uusia ajatuksia työni tärkeimpään asiaan: oppilaan kohtaamiseen. En ole aiemmin ajatellut sitä, että sukupuolineutraalisuus on melkoinen harhakuvitelma, joka estää toimimasta tasa-arvon puolesta. Samoin suvaitsevaisuus, jossa erilaisten ihonvärit ja alkuperät ohitetaan tai kielletään, ei ole suvaitsevaisuutta ollenkaan. Esimerkiksi s2-oppilaiden ääni ja kokemukset pitäisi saada kuuluviin ennemmin kuin heidät pitäisi jotenkin sulattaa suomalaisiksi. Tässä ajattelussa feministinen, eli tasa-arvoon ja tiedostamiseen pyrkivä, pedagogiikka olisi suureksi avuksi. 

Kiitän Koskelaa ja Tuomea rohkeudesta ja suorista sanoista. Useimmiten, kun koulusta uutisoidaan, opettajat haluavat pysyä nimettöminä kannanotoissaan. Miksi he eivät uskalla puhua? Eikö sananvapaus koskekaan heitä? Vain harvoin opettajat pääsevät ääneen tai heitä kuullaan, kun koulusta puhutaan tai tehdään koulua koskevia päätöksiä. Tässä on nyt kaksi opettajaa, jotka ovat kirjoittaneet kirjan koulusta. Paitsi että he kirjoittavat niin kuin asiat ovat, heillä on myös tuoreita näkemyksiä kouluarjen tasa-arvon parantamiseksi. Peruskoulu on hyvä paikka, ja ehkä jopa maailman paras koulu, mutta se voisi olla vielä parempi.


Toisin tehty on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjat kertovat. 

Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. 

perjantai 11. joulukuuta 2020

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa


Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Mistä sain kirjan: luin ja kuuntelin Bookbeatista


Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa oli vuoden odotetuimpia kirjoja, ja se totisesti myös lunasti kaikki odotukset. Kinnunen on osoittautunut luotettavaksi kirjailijaksi, jonka tyylitaju ja suomen kielen taituruus ovat ihan omaa luokkaansa. Hänen neljäs teoksensa on aivan yhtä laadukas kaunokirjallinen tapaus, kuin hänen aiemmat kolme teostaan: Neljäntienristeys, Lopotti ja Pintti. Nytkin tuntuu, että voisin avata kirjan mistä kohdasta tahansa ja siteerata kohtaa esimerkkinä suomen kielen kauneudesta. Eikä kyse ole mistään päälleliimatusta taiteellisesta kielestä, vaan suomen kielen yksinkertaisesta ilmaisuvoimasta - kun sen osaa. 

Kirja on omistettu heille, joille hiljaisuus on helpoin tie, ja se kertoo unohdettujen naisten tarinoita. Kaikki nämä naiset ovat joutuneet yhteiskunnan arvoasteikolla pohjasakaksi. Heidän suurin syntinsä ovat heidän yhteytensä saksalaisiin sotilaisiin, joita Suomen Lappi oli täynnä jatkosodan aikana. Saksalaiset olivat aseveljiä, mutta kun rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa astui voimaan jatkosodan jälkeen, näistä aseveljistä tuli vihollisia, jotka oli ajettava pois Suomen alueelta. Samassa hetkessä saksalaisten kanssa yhteydessä olleista naisista tuli saksalaisten huoria. 

Naisia oli saksalaisilla töissä: siihteereinä, keittämässä ruokaa, hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Heitä oli myös viihdyttämässä sotilaita. Romansseilta ei voitu välttyä, olivathan kyseessä nuoret ihmiset. Kaikkia näitä tarinoita kertovat Kinnusen luomat naishahmot. 

Naisia on paljon, ja he joutuvat Lapin sodan alkaessa päättämään, lähtevätkö saksalaisten mukana kohti Jäämerta, josta heidät lähetetään Saksaan sotilaiden mukana tai palautetaan Suomeen... Niin minkälaisiin oloihin Suomessa? Kinnusen päähenkilöt, viisi naista, päättävät lähetä saksalaisten kyytiin, mutta heidät jätetäänkin rannalle ja lähetetään vankileiriolosuihteisiin odottamaan siirtoa Suomeen.  Vankileirillä hiukset keritään ja kohtelu on julmaa. Kukaan ei tiedä, mikä heitä Suomessa odottaa. Syyte sotarikoksista kenties? Vankila? Yllättäen he saavat tilaisuuden paeta ja pitkä vaellus Suomen käsivarresta etelää kohti alkaa.  

Matkaa tekevät Irene, Aili, Katri, Siiri ja Veera. Irene tulee heistä läheisimmäksi, koska hänen näkökulmastaan vaellusta seurataan eniten ja hänen menneisyydestään kerrotaan eniten. Hänen valintansa eivät ole olleet helppoja, eikä tulevaisuuskaan tunnu selviävän pitkän vaelluksen aikana. 

Vaellus on vaarallinen: nälkä, eksymisen vaara, kylmyys ja kosteus, vuolaat virrat, miinat ja ihmisten vihamielisyys vainoavat kävelijöitä. Matka taittuu hitaasti, kengät ja laukut hiertävät. Mitä lähemmäs asutusta he saapuvat, sitä enemmän  ihmisten reaktiot heitä pelottavat: He kaihtoivat ihmisiä. Ensin niitä, jotka tulivat vastaan, ja lopulta pelkkää ajatusta vastaantulijoista. - - Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta. He olivat suojassa vain kun kävelivät, ja kuitenkin jokainen askel tuntui vievän heitä lähemmäksi tuhoa. 

Mikä heitä odottaisi kotona? Millainen Suomi heitä olisi vastassa? 

Matkalla kohdattujen ihmisten muodossa heitä tulevat vastaan sekä armo että julmuus. Saunan tai vastapaistetun leivän jakaminen nostavat lukijan silmiin kyyneleet. Pahat sanat tai saksalaisen äpärän synnyttäneen naisen rääkkääminen herättävät kauhua. Ihminen on ihmiselle susi. Minkälaisen moraalisen ylenkatseen kautta ihmisillä on varaa tuomita toisensa? 

Poltettu Lappi ja sen karu ja kaunis luonto ovat se maisema, jossa tämä vaellus, viiden naisen via dolorosa käydään. Jokaisen matkalle lähteneen on tehtävä tiliä menneisyyden kanssa, ja valmistauduttava tulevaan - tuntemattomaan. 

Kinnunen asettaa lukijan keskelle historian todellisia tapahtumia ja kutsuu katsomaan tarkasti: Tällainen on ihmisen elämä. Se on selviytymistä ja äärimmäisiä valintoja, se on askeleita askeleiden perään. Ei ole yhdentekevää, kenen kanssa ja mihin suuntaan askeleita otetaan. Toisen vaellusta voi edes joskus yrittää keventää, sillä historiaa tehdään myös hyvin teoin.  


Kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet paljon Kinnusen romaanista. Tässä linkit muutamiin blogeihin: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

torstai 3. joulukuuta 2020

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu


Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos


Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 


Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 


Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä. 

lauantai 28. marraskuuta 2020

Anni Kytömäki: Margarita


 Anni Kytömäki: Margarita, 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 582

Mistä sain kirjan: oma ostos



Anni Kytömäki voitti juuri Finlandia-palkinnon teoksellaan Margarita. Onnea menestyksestä ja onnea hienosta romaanista! Kytömäen aiemmat romaanit Kultarinta ja Kivitasku toki ovat tätä palkintoa jo uumoilleet. Esikoisteos Kultarinta oli ehdokkaana vuonna 2014, ja jo se oli valmis mestariteos. Mestariteoksia oli silloin, kuten aina, ehdokkaina muitakin, ja silloin palkittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka muistuttaa teemoiltaan jonkin verran Margaritaa, vaikka sijoittuukin nykypäivään. 

Uusimmassa teoksessaan Kytömäki jatkaa aiemmista teoksistaan tutuilla elementeillä: väkevällä luonnonkuvauksella ja kauniilla suomen kielen käytöllä. Kytömäki kertoo satuja, joissa polveilevat joet, historia, ihmeet ja sattumukset ja kaiken yllä humisee korpi, joka ottaa omansa turvaan ikiaikaiseen syliinsä. Luonnossa eläimet, linnut, puut ja sienet nimetään tarkasti - ei ole olemassa vain metsä, vaan kaikki sen osat, kaikki elävä, nimetty: orava, rastas, kuusi, rusokantokääpä, ukonhattu... Luontokuvauksellaan Kytömäki sitoo itsensä tiukasti suomalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa miljöönä on usein maaseutu ja jossa luonto kannattelee ihmisten elämää ja ihmiset tuntevat sen. Tällainen kirjallisuus on tuonut Suomeen ja Hämeenkyröön Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. 

Kytömäen teokset ovat myös ylistyslaulua introverteille suomalaisille, heille, jotka eivät oikein osaa olla ihmisten joukossa, vaan kaipaavat mieluummin jonnekin pois, esimerkiksi korpeen, jossa heidän ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Maan hiljaiset ja ohitetut saavat hänen kauttaan kauniin äänen. Tässäkin Kytömäksi liittyy Finlandia-palkittujen kirjailijoiden ketjuun. Yksinäisistä, hiljaisista tai unohdetuista, pienistä ihmisistä on kirjoitettu voittajaromaaneissa ennenkin: Mikko Rimmisen Nenäpäivässä, Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, Olli Jalosen Taivaanpallossa...  Suomen kirjallisuuden historiassa tällaisia sankareita on vielä paljon lisää, ja kuikuileepa siellä historiassa myös eräs Silja, nuorena nukkunut.

Margaritan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: toinen on Senni Margarita Sarakorpi ja toinen on margaritifera margaritifera eli jokihelmisimpukka, kansan suussa raakku. Heidän elämänkaarensa kulkevat yhteistä polkua. Ihmisen ja eläimen eroa ei ehkä ole olemassakaan. Kuoreensa sulkeutuva raakku on kuin Senni, joka myös kasvattaa kuorta, jonka suojassa on turvallisinta olla. Raakun sisällä kasvaa helmi, mutta se jää ihmisten katseilta piiloon. Raakut saavat Sennistä suojelijan; Senniä puolestaan suojelevat ystävälliset ja läheiset ihmiset: äiti ja isä sekä joukko kunnollisia miehiä. Juhannusyön taika ja villi vietti ovat kuitenkin koitua Sennin kohtaloksi. Tässä kohtaa kansansadut tai Aino Kallaksen Sudenmorsian hyppäävät lukijan matkaan, ja lopputulos on lumoavaa luettavaa. 

Tapahtumapaikkoina romaanissa ovat Kankariston kylpylä ja Helsinki. Kankariston kuvittelin heti mielessäni Ikaalisten kylpyläksi ja sijoitin Sennin perheineen vanhaan kauppalaan asumaan. Kuljin  Sennin jalanjäljissä Ikaalisten korpi- ja järvimaisemissa sekä seurasin häntä myös Ikaalisten kauniille hautausmaalle. Aamulehden haastattelussa kirjailija paljastikin, että Kankariston esikuvana on juuri Ikaalisten kylpylä. 

Eräänä kantavana teemana Margaritassa on ihmisen oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Nuoret miehet uhrasivat sota-aikana henkensä ja terveytensä kotimaan puolesta; 1950-luvulla odotettiin naisten synnyttävän menetettyjen poikien tilalle uusia lapsia. Tuolloin suomalainen nainen ei  saanut itse päättää ruumiinsa käytöstä, sillä laillisen abortin saaminen oli vaikeaa. Oman ruumiin itsemäärämisoikeus on rauhan ajan hyvinvointivaltion kansalaisen ylellinen etuoikeus: Suomessa nuoria miehiä ei ole marssitettu rajalle 75 vuoteen, nuoria naisia ei pakoteta avioliittoon, ihmiskauppa on kiellettyä ja ehkäisy on kaikkien ulottuvilla. Lapsen hankkiminen, jonka voi tietysti nähdä eräänlaisena  ruumiin (ja sielunkin) uhraamisena, on täysin vapaaehtoista. 

Itsemäärämisoikeus omaan ruumiiseen katoaa paitsi sodassa ja vanhemmuudessa myös vakavan sairastumisen yhteydessä. Margaritassa tästä muistuttavat sekä Sennin raskaus että poliopotilaiden kuvaus. Senni hoitaa ensin hierojana ihmisiä Kankaristossa. Hän tuntee lihakset ja nikamat, joihin elämä on jättänyt jälkensä esimerkiksi rankan ruumiillisen työn tai suurten surujen seurauksena. Näitäkään ihminen - ihmisruumis - ei itse valitse. Lääkintavoimistelijana poliohoitolassa Senni kuntouttaa polion runtelemia kehoja. Karmeimpana vapauden riistäjänä näyttäytyy rautakeuhko - kuori potilaan ja maailman välissä - joka on välttämätön hengittämisen ylläpitäjä. 

Kylpylä on luonteva kohtaamispaikka helsinkiläiselle älymystölle, jonka seuraan Senni myöhemmin joutuu yhä tiukemmin opiskellessaan Helsingissä lääkintävoimistelijaksi. Senni ei näitä yhteyksiä kaipaisi, mutta niin vaan käy, että hänen elämänsä on yhteydessä muiden ihmisten elämään, eikä se olekaan vain hänen omansa. Taas kuorta tarvitaan, mutta se saa kolhuja.  

Hannu Lintu kertoi Finlandia-palkinnon valintaperusteluissaan, että hän tunsi saaneensa kirjasta uuden ystävän, ilmeisesti Sennin. Senni kyllä tarvitsisi ystävän, sillä sellaisia hänellä ei ole, eikä hän osaa sellaista hankkiakaan, saati kaivata. Hän kääntää päänsä pois, ettei tarvisisi jutella, hän kiiruhtaa kotiin: Jos lähden ripeästi, minun ei pariin päivään tarvitse kantaa hänestä huolta (s.117). Senni on muita ihmisiä kohtaan kovin kylmä, suorastaan töykeä ja välillä jopa ylimielinen. Hänen on helpompi pelastaa raakkuja, kuin rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat äänekkäitä, pelottavia ja vaativia, niin kovin... ihmisiä. Paradoksaalisesti Sennin onni ja pelastus ovat ne muutamat ihmiset, jotka huolehtivat hänestä ja tukevat häntä. Senni saa rauhassa kasvattaa kuortaan ja helmeään, koska hänen herkkyyttään suojellaan. 

Ylistän Kytömäen taitoa punoa satumaista juonta sekä poimia luonnon yksityiskohdat, metsän valot ja varjot, polut ja sammalikot. Hän myös tavallaan uudistaa nykysuomea palaamalla vanhaan suomeen ja perinteiseen kerrontaan. Ajankuvana Margarita onnistuu hienosti kieltä ja nimistöä myöten: sukuniminä Sarakorpi, Kuusilehto tai Kairamaa kalskahtavat komeasti. Miljöö, 1950-luvun Suomi, on Margaritassa täyttä totta pienintä yksityiskohtaa myöten. Onko oikeastaan mitään parempaa kuin historiallinen fiktio, joka käsittelee myös nykyihmiselle tärkeitä teemoja? Esimerkiksi luonnonsuojelu 1950-luvulla kuulostaa ihan samanlaiselta, epätoivoiselta taistelulta aikaa ja ihmistä vastaa, kuin mitä se on nykyäänkin.

Kytömäki on kirjoittanut itsensä vahvasti kiinni suomalaiseen kirjallisuuteen ja jään odottamaan, mitä  helmiä hänen kynästään vielä irtoaakaan. Hän on luonut jo kolme kaunista mestariteosta, ja lisää on varmasti tulossa. Toivottavasti hän jatkaa luonnonkuvaustaan, joka käy suoraan suomalaisen sieluun. Hänen kirjojensa kautta moni pääsee metsään, kuulee kuusen huminan ja aistii männyn tuoksun ja joen solinan. Jos ei oma elämä ja arki mahdollista luonnon läheisyyttä, ainakin kirjan avulla voi solahtaa hetkeksi pois vaativasta todellisuudesta. 


Margarita on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata.kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa. 

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Juhani Brander: Miehen kuolema


Juhani Brander: Miehen kuolema, Pohdintoja maskuliinisuudesta, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Sivuja: 323

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.  - - Jos tästä kaikesta jotain on syyttäminen, niin hegemonista maskuliinisuutta. Tämä käsite tarkoittaa kuvitteellista rakennelmaa ja niitä odotuksia, jotka muokkaavat, tuottavat ja hyväksyttävät oikeanlaista miehisyyttä. (S. 9-10.) Näin kirjoittaa Juhani Brander esseekokoelmansa Miehen kuolema esipuheessa. 

Harvasta tietokirjasta olen ollut ikinä niin innoissani kuin tästä Branderin esseekokoelmasta. Sen aiheena on mies ja miehisyyteen liitetyt odotukset sekä toksinen maskuliinisuus, jonka piirissä Brander itse tuntee kasvaneensa, kuten esipuheesta käy ilmi. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa kaikkia niitä miehisyyden malleja ja miehisyyteen liittyviä määritelmiä, joiden täyttäminen on mahdotonta tai aiheuttaa miehille henkistä pahoinvointia ja häpeää sekä riittämättömyyttä. Selvää on, että toksisesta maskuliinisuudesta kärsivät välillisesti myös naiset ja lapset. 

Brander kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omasta kasvamisestaan. Hänen kertomansa esimerkit tuntuvat paikoin lähes uskomattomilta, ja Brander korostaakin, että nämä ovat hänen kokemuksiaan, eivätkä välttämättä ole toteutuneet kaikkien miesten elämässä. Kieltämättä Branderin kuvailemat miehen mallit ja muotit ovat surullisen kapeita ja ahdistavia. 

Näyttää siltä, että kasvaakseen mieheksi pojan on jollain tavalla otettava kantaa väkivaltaan. Fyysinen voima ja ruumillinen työ koetaan miehisyyden mittareiksi. Koskettaminen muuten kuin väkivaltaisesti on perinteisesti ollut poikien kasvatuksessa harvinaista. Tunteista puhuminen on vaikeaa - siihen ei kannusteta eikä siihen opeteta. Päinvastoin, kukapa ei olisi kuullut sanontoja "pojat eivät itke" tai "ole mies", jotka tarkoittavat sitä, että minkäälaista heikkoutta ei saa näyttää ja heikkoudeksi tulkitaan esimerkiksi itkeminen tai pelkääminen. 

Täyttääkseen miehen mitat pojan on siis kiellettävä paljon itsestään: hellyyden kaipuu, tunteiden näyttäminen - ehkä jopa tunteet itsessään. Tunteista puhuminen ei tietenkään onnistu, jos ne on tukahdetettu tai niitä ei osata edes tunnistaa. Jos poika on kiinnostunut jostain muusta kuin miehisistä urheilulajeista, tai ylipäätään muusta kuin urheilusta, hänet leimataan helposti homoksi tai tyttömäiseksi mieheksi. 

Brander on itse ollut aina ahkera lukija ja hän luki yliopistossakin pääaineenaan kirjallisuutta. Tästä riitti kuittailua kaveripiireissä. Hänen on sitten toisaalta pitänyt osoittaa myös itselleen, ettei ole vähäänkään homomainen, eli naisia ja naissuhteita on täytynyt hankkia ihan miehisen maineen pelastamiseksi. 

Brander kirjoittaa myös siitä, miten myös naiset odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Kun ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet ja hän rupesi itkemään, tyttöystävä oli ihmetteli asiaa ääneen. Miehen kyyneleet eivät olleet hänen mielestään sallittuja. Brander häpesi kyyneliään. 

Toinen järkyttävä esimerkki miesten välisistä kommunikointitavoista on tapaus, jossa Brander soitti ystävälleen ja itki rakkaan isoäitinsä kuolemaa. Puhelu oli lyhyt ja päättyi siihen, että ystävä nauroi hänelle. Brander tunsi puhelusta häpeää. Saako mies surra? Saako mies kaivata?

Brander kirjoittaa muun muassa armeijasta, urheilusta ja seksistä otsikoilla Lätkäjätkien maailmassa, Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi sekä Toksisen seksin lyhyt oppimäärä. Kirjallisuudesta hän nostaa esiin paljon miehisyyden kuvaajia ja päätyy lopulta Karl Ove Knausgårdiin, joka ehkä enimmäisenä miehenä maailmassa tekee fiktiossa miehestä ihmisen. Kaunokirjallisuudessa herkkä, tunteva mies saa vihdoin ääneen. 

On selvää, että lukevan miehen lukemat kirjat ovat pääasiassa miesten kirjoittamia kirjoja - niin Branderinkin. Osansa Branderin pohdinnoista saa poikien poika Hamlet: Krapulassa olen joskus miettinyt sitä, miksi Hamlet oli kuolemaansa asti niin hirvittävän teini-ikäinen (s. 232). Esimerkkejä keskenkasvuisista ja tunnevaurioituneista miehistä kirjallisuudessa riittää. Tällaista mieskrittiikiä todellakin kaivataan kaikkiin taidemuotoihin, sillä jokainen taiteenlaji musiikista ja kuvataiteesta lähtien on perinteisesti ollut miesten toimintkenttää. Millaisia miesten ja naisten rooleja taide onkaan rakentanut? Knausgårdeja tarvitaan joka alalle.

Kukapa olisikaan parempi suomalainen esimerkki miehen mittojen tavoittelijasta, kuin Kalle Päätalo, josta Brander kirjoittaa esseessä nimeltään Kun ei tule miehen luontoa! Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen kirjasarja, joka kertoo hänen omasta elämästään. Branderin mukaan Päätalo kirjoitti kaikissa 26 osassa siitä, kuinka mahdoton vaade miehisyys itsessään on. Tässä eesseessä päädytään myös miettimään Tony Halmeen miehistä olemusta. Päätalo yritti lopulta itsemurhaa, ja Tony Halme kuoli itsemurhaan, vaikka näytti siltä, että hän täytti maskuliinisuuden vaateet erinomaisesti. Branderin mukaan myös koulusurmien tasutalla on toksinen maskuliinisuus. Pojat, jotka eivät yllä oikeanlaisen miehen mittoihin, joutuvat kiusatuiksi ja ottavat jossain vaiheessa käyttöön epätoivoiset keinot miehisyytensä osoittamiseksi. Toksinen miehisyys on pahimmillaan tappavaa.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin keskustelun, jossa Juhani Branderin lisäksi haastateltavana oli Eino Saari, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Miehen kosketus. Branderin ja Saaren keskustelun sanoma oli, että perinteinen miehenä olemisen malli ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille, ja miehet voivat oppia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kahden pojan äitinä olen kovin helpottunut siitä, että miehen rooli venyy ja muuttuu. Brander on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut maaseutukunnassa. Vertaan hänen esseitään Rafael Donnerin omaelämäkerrallisiin esseisiin teoksessa Ihminen on herkkä eläin (bloggaus tekeillä). Donner on syntynyt vuonna 1990, eli miehillä on ikäeroa 12 vuotta. Yllättävän samanlaisia miehisyyden odotuksia on Donnerkin kohdannut, vaikka hänen nuoruutensa on ollut jo 2000-luvun nuoruutta. Myös Donner peräänkuuluutta muutosta miehenä olemiseen. Kumpikin näistä miehistä, sekä Brander että Donner, panevat itsensä likoon ja kirjoittavat häpeälliset hetket ja kasvunpaikat rehellisesti esiin. 

Tällaisia pohdintoja voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, sillä niitä tarvitaan, jos tiukkoja rooleja halutaan murtaa. Tarvitaan miehen kuolema, jotta ihminen voi elää.


Branderin Miehen kuolema on luettu ainakin Kirjavinkit-blogissa. 

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde


J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 


------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 


Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  


------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.


Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin.