3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, 2017

Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010

Suomentaja: Helena Kulmala

Kustantaja: Sammakko

Kansi: Hanna Källebo Leikter

Sivuja: 135

Mistä sain kirjan: oma ostos

Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.  

Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä. 

Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan. 

Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.

Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.

                        

Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten  ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.   

Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.

Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.

                            

Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään. 

Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia?  Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.

Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.

Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus. 

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemian romahdus 2019

Alkuteos: Klubben - en undersökning, 2019

Suomentaja. Elina Lustig

Kustantaja: Otava

Sivuja: 265

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Naistenviikko kirjablogeissa jatkuu. Tuijata.Kulttuuripohdintoja emännöi haasteviikkoa, ja kaikki mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa täältä. 

Naistenviikkoon tarvitaan tarinoita siitä, kuinka naiset muuttavat maailmaa ja historiaa. Sellainen tarina on #metoo-liikkeen tarina. Liike perustettiin Yhdysvalloista jo vuonna 2007, ja se nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 2017. Tuolloin viihdealan naiset saivat tarpeekseen alalla rehottavasta seksuaalisesta häirinnästä ja alistamisesta. He alkoivat liittää some-päivityksiinsä hästägin #metoo, kun halusivat kertoa joutuneensa seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Esiin nousi häirintään syyllistyneiden miesten nimiä, esimerkiksi elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin nimi. Yhä useampi nainen uskalsi avata suunsa ja ilmiantaa miehiä, jotka käyttivät valtaansa väärin. 

Viihdealan julksiuuden myötä liike levisi maailmalla ja on saanut aikaan paljon muutoksia. Se on muuttanut pinttyneitä, piilossa olevia vallankäytön muotoja, joita naisiin on kohdistettu ja kohdistetaan. Toimintatapojen muutos on tosiasia. Naiset nousivat puolustamaan koskemattomuuttaan ja oikeuttaan tasa-arvoiseen kohteluun - eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää!

Metoo-liikkeen tarinaan liittyy myös Ruotsin akatemian romahtaminen vuonna 2018. Arvostettu ja muuttumattomana pidetty kirjallisuuden instituutio hajosi ja joutui järjestäytymään uudelleen uusin säännöin. Tapahtumaa edelsi Dagens Nyheter -lehden toimittajan, Matilda Gustavssonin, sinnikäs tutkimus akatemian lähipiiriin liittyvistä seksuaalisen häirinnän huhuista. Huhut osoittautuivat todeksi. 

Dagens Nyheter julkaisi Gustavssonin laajan artikkelin marraskuussa 2017. Siinä 18 naista kertoi joutuneensa akatemian jäsenen aviomiehen raiskaamiksi tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Kyseessä oli runoilija Katarina Frostensenin aviopuoliso Jean-Claude Arnault, joka myöhemmin tuomittiin kahdesta raiskaukseta vankeuteen. 

Matilda Gustavssonin kirjoitti tapahtumista myös kirjan Yhdäksästoista jäsen (ruotsiksi Klubben - en undersökining). Siinä hän kertoo, kuinka Metoo-liikkeen tuulet alkoivat ravistella myös ruotsalaista kulttuurielämää, josta paljastui vuosikausia jatkunut seksuaalisen häirinnän mätäpesäke. Hän kertoo tutkimustyöstään ja haastatteluista sekä akatemian murenemisesta. Kirjan nimi viittaa siihen, että Ruotsin akatemiassa on perinteisesti ollut 18 jäsenstä, joiden jäsenyys on ollut elinikäinen. Erään jäsenen aviopuoliso käytti asemaansa akatemian lähipiirissä hyväkseen ja ajoi monin tavoin omia etujaan. 

Frostensen ja Arnault ovat nimittäin vaikuttaneet Ruotsin kulttuurieliitin keskiössä vuosikymmeniä. Arnault johti pariskunnan yhdessä perustamaa Forum-nimistä taiteilijaklubia, johon kutsuttiin mielenkiintoisimmat, uudet taiteilijanimet esiintymään tai pitämään näyttelyitä. Tämän klubbenin työntekijät tai siellä esiintyneet taiteilijat olivat juuri niitä naisia, jotka joutuivat myös Arnault'n uhreiksi. Arnault esitti, ja varmasti olikin, eräänlainen kulttuurieliitin portinvartija, joka uhkaili ja kiristi naisia ja jos naiset eivät suostuneet seksiin, hän uhkasi muun muassa tuhota heidän uransa.

Kirjassa käy ilmi, ettei Gustavsson arvannut artikkelinsa johtavan niin suuriin mullistuksiin, kuin se sitten johti. Kun artikkeli ilmestyi, Ruotsin akatemian tuolloinen puheenjohtaja Sara Danius otti syytökset vakavasti ja järjesti Arnault'n toiminnasta puolueettoman tutkinnan. Arnault'n aviopuoliso puolusti miestään, ja väitti, että kyseessä oli ajojahti ja salaliitto, jonka takana toimivat sellaiset naiset, jotka eivät olleet päässeet kulttuurieliittiin ja etsivät nyt syntipukkia. Joka tapauksessa Gustavssonin tutkimustyön tuloksena Ruotsin akatemian jäseniä erosi ja kulttuurikeskus Forumin toiminta lakkautettiin. Akatemian sääntöjä muutettiin ja Nobelin kirjallisuuspalkinto jätettiin jakamatta vuonna 2018.

Gustavssonin kirja on häikäisevää luettavaa. Hän kirjoittaa kuten ammattitaitoisen toimittajan pitääkin, eli hän raportoi tutkimustyösnä hyvin järjestelmällisesti mutta vetävästi. Yhdeksästoista jäsen on jännittävä kirja, melkein kuin trilleri. Suomentaja Elina Lustig on myös tehnyt sujuvaa työtä. 

Gustavssonin kirjasta mieleen tulee suomalainen tutkivan journalismin merkkiteos, Helsingin Sanomien toimittajien Minna Passin ja Susanna Reinbothin Keisari Aarnio -kirja. Siinäkin tehdään perusteellista tutkimustyötä ja kirjoitetaan se näkyväksi. Suomalaistoimittajien rohkeus ja sinnikkyys on ihailtavaa, samoin kuin Matilda Gustavssoninkin. Gustavsson kertookin, kuinka hän oppi nopeasti pyytämään haastatelluilta naisilta todistusaineistoa tapahtumista. Paljastusartikkeli on siis niin totta, kuin totuutta ikinä voi sanoilla kuvata.

Arnault'n toiminta on tuomittavaa ja järkyttävää. Hän on aiheuttanut teoillaan vuosikymmenien ajan paitsi ruumiillista myös henkistä kärsimystä. Hän on tuhonnut naisten uria, alistanut heitä ja lietsonut pelkoa. Kaikki tämä on järkyttävää luettavaa, ja vaikka hän seksiaddiktionsa ja toimintansa valossa näyttäytyy suorastaan pellenä, hänen tekonsa ovat hirvittäviä. 

Lähes yhtä hirvittävää on kuitenkin Ruotsin akatemian toiminta. Suoraselkäinen puheenjohtaja Sara Danius ansaitsee kaiken kunnioituksen ja arvostuksen, mutta akatemian jäsenissä on heitä, jotka asettuvat miestään puolustavan Katarina Frostensenin tueksi ja pitävät kynsin hampain kiinni akatemian koskemattomuudesta - omasta asemastaan. Mikä saa ihmisen takertumaan valtaan, vaikka sen taustalta paljastuu kärsimystä ja väkivaltaa, alistamista ja oman edun ajamista? 

Gustavsson siteeraa kirjansa loppupuolella erästä Arnault'n uhria: -Joidenkin mielestä kulttuurimaailman paljastuminen on uhka taiteelle. He sanovat, että se lisää kulttuuria kohtaan tunnettua halveksuntaa. Mutta minä olen kokenut asian aivan toisin. Kaikella tapahtumalla on ollut päinvastainen vaikutus. Olen ymmärtänyt, että on olemassa yhteisöjä, jotka ovat säilyttämisen arvoisia, ja ihmisiä, jotka ovat valmiita riskeeraamaan oman asemansa. Kaikki eivät ole arkajalkoja. Minusta tuntuu, että jonain päivänä minusta voi tulla jälleen aktiivisesti luova ihminen. Ihminen, joka luottaa maailmaan. (S. 265)

Metoo-liike on osoittaunut maailmaa muuttavaksi liikkeeksi. Se on muuttanut maailmaa parempaan suuntaan, turvallisemmaksi paikaksi monelle naiselle. Gustavssonin kaltaisia rohkeita ja uteliaita naisia tarvitaan kertomaan epäkohdista ja tuomaan ne julki. Heidän ansiostaan maailmaan voi luottaa.    

Yhdeksästoista jäsen valittiin Blgistanian Tieto -voittajaksi tänä vuonna. Se on luettu myös kirjablogeissa Kirjaluotsi, Amman lukuhetki ja Donna mobilen kirjat. 

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua

Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua, 2020

Alkuteos: Mai betyder vatten, 2019

Suomentaja: Ulla Lempinen

Kansi: Sara R. Acedo

Sivuja: 252

Mistä sain teoksen: lainasin kirjastosta

 

Naistenviikolla 18. - 24.7. kirjablogeissa luetaan naisten kirjoittamia kirjoja. Blogissa Tuijata.Kulttuuripohdintoja on listattu kaikki haasteessa mukana olevat blogit. Tervetuloa mukaan!

Ruotsalainen kirjailija Kayo Mpoyi on sukujuuriltaan afrikkalainen, mutta muuttanut Tukholmaan 10-vuotiaana. Hänen esikoisromaaninsa Virtaavan veden sukua päätyi lukulistalleni, kun kirjailijan piti tulla Helsinki Lit -tapahtumaan vierailulle toukokussaa. Lit siirtyi Oodiin 27. - 28.8, ja sitä pääsee seuraamaan vain rajoitettu määrä yleisöä. Itse aion nyt seurata tapahtumaa Yle Teemalta, ja toivon todellakin, että Mpoyi on haastateltavien joukossa. 

Virtaavan veden sukua on Mpoyin esikoisteos ja sellaiseksi melkolailla täydellinen pakkaus. Se on vaikuttava romaani, ja siinä on monella tavoin kaikki hyvän kirjan ainekset kohdillaan: Siinä on kiinnostava päähenkilö, ja siinä on kiinnostava perheyhteisö ja miljöö, joita kuvataan. Lisäksi se ei ole liian sliipattu eikä liian selittävä, vaan se jättää lukijalle mietittävää ja tulkittavaa juuri sopivissa määrin. 

Kirjan päähenkilö on Adi, Dar es Salaamissa asuva tyttö, joka on kirjan alussa noin 5-vuotias. Tapahtumat kerrotaan hänen näkökulmastaan. Perheen isä käy töissä sekä yliopistolla että toimii Zairen (entisen Kongon) lähettiläänä Tansaniassa. Äiti on kotona ja saa kirjan alussa perheeseen 8. lapsen, joka ristitään Maiksi. Kotona asuu Adin ja Main lisäksi vielä isosisko Dina, joka on noin 10-vuotias kirjan alussa. 

Eletään 1980-luvun loppupuolta, ja Zairessa on levotonta, joten isän lähettilään toimi ei ole kovin vakaa. Kotona vierailevien isojensisarusten suhteet ankaraan isään ovat vaikeita, eikä riidoilta vältytä. Perhettä kuormittavat myös uskomukset ja suvun haamut, joiden tarinat pelottavat siinä missä tiukka kristillinen kurikin, jota isä pakottaa lapset noudattamaan. Pikkusisko Mai nimetään isoäidin kaimaksi, mutta samalla pelätään, että isoäidin kohtalo seuraa häntäkin. Suvun kokemat kauheudet Belgian Kongon verisessä ja julmassa historiassa eivät jätä tätäkään perhettä rauhaan. 

Suru seuraa perhettä monella tapaa, ja lapset tuntuvat hajoavan ympäri Afrikkaa. Jäljelle jääneetkin joutuvat lähtemään ehkä johonkin suuntaan. Tapahtumia seurataan noin 5 vuoden ajan, ja Adi kasvaa ymärtämään asioita vähän paremmin. Mpoyi on omistanut kirjansa kuusivuotiaalle itselleen, joten tarinoista voi ehkä löytää jotain yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin - tai ainakin tarinoihin, joita suvussa on kerrottu. Eivätkös ne ole sama asia? 

Kirjan rakenne voi tuntua sekavalta, koska arjen kuvaukset eivät etene kronologisena kertomuksena, eikä kaikkia tapahtumia selitetä auki. Lisäksi menneisyyden tarinat pilkkovat kerrontaa ja henkilöitä on paljon - useat myös samannimisiä. Kirjan teema liittyy veteen, joka jatkaa virtaamistaan, kuten elämäkin ja tarinat, joihin yksittäisten suvun jäsenten elämät yhtyvät, sekoittuvat ja katoavat. 

On ilahduttavaa lukea kirjaa, jossa luotetaan tarinoihin ja niitä kerrotaan yhä uusille sukupolville. Kirjasta tuli yksi kesän parhaista lukukokemuksistani (tosin niitä on tänä kesänä kertynyt paljon, eli Mpoyi on kovassa seurassa). Mpoyin kerronta on sujuvaa, ja Ulla Lempinen on tehnyt hyvää työtä suomennoksessa. Lukeminen on vaivatonta, mutta ei liian helppoa. Kieli tuntuu sopivan särmikkäältä ja aidolta lapsen ääneltä, Adin ääneltä.

Virtaavan veden sukua on kirja, josta on poikkeuksetta pidetty ja se on luettu ainakin näissä kirjablogeissa,: Reader why did I marry him, Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus ja Annelin lukuvinkit. 

                                                 

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti, 2020

Patrik Svensson: Ålenvangeliet, Berättelsen om världens mest gåtfulla fisk, 2019

Suomentaja: Maija Kauhanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Eva Wilson

Sivuja: 263

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä. (S. 173.)

Patrik Svenssonin kirjassa Ankeriaan testamentti kalastetaan ankeriaita. Niitä saadaan joskus saaliiksi asti, mutta ei aina. Tärkeämpää on kalastaminen ja - ankerias. Kalastus jatkuu vuodesta toiseen samoin rituaalein, isä ja poika yhdessä. 

Ankerias on erikoinen kala - melkein kuin käärme - joka on aina herättänyt ihmisissä kummastusta. Sen elintavoista ei ole tiedetty juuri mitään, eikä se myöskään ole paljastanut ihmiskunnalle salaisuuksiaan kovin helposti. Oikeastaan se pitää edelleen kiinni yksityisyydestään, vielä tässäkin vaiheessa, kun ihmiset ovat hävittämässä sen sukupuuttoon maapallolta. 

Ankeriaan arvoitus on kiehtonut ihmiskuntaa kautta historian. Aristoteles tuli aikoinaan siihen tulokseen, että ankerias syntyy itsestään, mudasta. Sen jälkeen lukuisat tutkijat Sigmund Freudista alkaen ovat yrittäneet selvittää ankeriaan salaisuuksia, sen lisääntymistä ja sittemmin sen alkuperää: missä ja miten ankerias lisääntyy? Tietoa on karttunut, mutta vain sinnikkään tutkimustyön tuloksena, eivätkä tiedot edelleenkään ole aukottomia. Paitsi ankeriaan elämästä, myös sen elämän tutkimisesta syntyy ihmeellinen kertomus. 

Svenssonin tietokirjassa ankeriaan kautta päästään kiinni myös ihmisen elämään, tässä tapauksessa sekä isän elämään että elämän tarkoitukseen ylipäätänsä. Ankeriaasta tulee symboli kokonaiselle elonkirjolle, sille kuinka ihmisen täytyy hallita kaikkea ja tietää kaikki. Sen jälkeen se sitten hävittääkin kaiken. Ankeriaan tukimus, ankerias, on kiinnostava vain niin kauan, kun se on ihmiselle merkityksellinen - ruokana ja tulonlähteenä: Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. (S. 106.)

Ankeriaan jäljet johtivat Sargassomerelle. Ja katoavat sinne. Svenssonin kirjasta paistaa voitonriemu ankeriaiden puolesta, kun hän toteaa, että sinnikkäästä etsimisestä huolimatta yhtäkään aikuista ankeriasta ei ole löydetty Sargassomereltä. Sen arvoistusta ei ehkä täysin pystytä ratkaisemaan ennen kuin se häviää sukupuuttoon ja sille käy kuten monelle muullekin eläinlajille, jonka ihminen on hävittänyt. Tai sitten ei. Jospa Svenssonin kirja saisi aikaan muutooksen ja ankeriaan suojeluun herättäisiin kunnolla. 

Svenssonin viesti on selvä: kaikkea elämää tulee kunnioittaa siksi, että se on perimmältään arvoitus: On tajunnantiloja, jotka ovat meille tuntemattomia ja jotka tulevat myös sellaisina pysymään, vaikka ihmislaji eläisi ikuisesti. On asioita, joita emme tule koskaan ymmärtämään, emme lepakoista emmekä ankeriaasta. Sen voimme oppia, mistä eläimet tulevat, miten ne liikkuvat ja miten suunnistavat, voimme tutustua niihin melkein kuin ihmisiin, mutta emme koskaan voi täysin ymmärtää, millaista on olla kyseinen eläin. (S. 162 - 163.)

Svensson sai Ankeriaan testamentilla parhaan tietokirjan palkinnon Ruotissa vuonna 2019. Hän yhdistää vastustamattomasti tiedettä, kulttuuria ja tutkimusta oman elämänsä muistoihin ja isän elämäntarinaan. Syntyy syviä oivalluksia ja allegorioita. Isäkin jää arvoitukseksi, kuten ankeriaat, kuten kaikki me jäämme. 

Maija Kauhasen suomennos on mutkatonta ja sujuvaa luettavaa. Tietokirjamainen tylsyys tai tekstin vaikeaselkoisuus suorastaan loistavat poissaolollaan tästä tietokirjasta. Niin, onko se enemmän tietokirja kuin kaunokirja?

Kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden sekoittaminen on kiinnostavaa ja luo aivan uutta todellisuutta, kun yleinen ja yksityinen - objektiivisena pidetty tieto ja subjektiivinen kokemusmaailma - sekoittuvat. Esseekirjallisuushan on tästä kirjallisuudenlajien rajankäynnistä perinteisin esimerkki, mutta viime vuosina mahdollisuuksia on kokeiltu yhä enemmän. Esimerkiksi Maggie Nelson tai Laurent Binet sekoittavat kirjoittamisessaan tutkimustietoa ja omaa elämäänsä, kuten myös espanjalainen Javier Cercasin Salamiin sotureissa. Omanlaisensa kokonaisuus on Juha Hurmeen Niemi, vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Mahdollisuudethan ovat rajattomat. Syntyy loistavaa kirjallisuutta. 

Ankeriaan testamentti on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata. Kultturipohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 20. Kirja kertoo luonnon monimuotoisuudesta.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Schulman Alex: Polta nämä kirjeet, 2020

Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018

Suomentja: Jaana Nikula

Kansi: Sigge Eklund

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Rakas rakas Putte,

Meidän elämästämme tulee vielä uskomattoman epätodellisen onnellista. Minä rakastan sinua, sinä suot minulle uuden päivän. Sinä et halveksi minua ja se tekee minut äärettömän onnelliseksi ja iloiseksi. Odota minua äläkä unohda minua, minusta tulee vielä maailman onnellisin Karin, jos rakkaudestasi on edes puolet jäljellä, kun kuukausi on kulunut. - - (S. 205.)

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet sinkauttaa lukijan kuumiin ja kiihkeisiin kesäpäiviin vuonna 1932. Eletään kolmiodraamaa, jossa vääjäämätön ukkonen uhkaa hajottaa kaiken palasiksi ja osapuolten henki on vaarassa. Salaiset tapaamiset, rakkautta tihkuvat kirjeet ja riipivät päiväkirjamerkinnät kertovat elämää suuremmasta voimasta, joka yllättää kokijansa ja tempaa heidät vastustamattomasti mukaansa. 

Schulmanin romaanissa hänen isovanhempansa, kääntäjä Karin Stolpe ja kirjailija Sven Stolpe sekä runoilija Olof Lagercrantz, elävät nuorten aikuisten intohimoja. Stolpejen avioliitto on tuore, mutta jo täynnä ristiriitoja: Sven Stolpen pakkomielle puhtaasta rakkaudesta on kärsinyt kolauksen jo ennen avioliittoa, eikä Stolpe tunnu pääsevän siitä ylitse. Nuori vaimo saa osakseen halveksuntaa ja ylenkatsetta. Kun pariskunnan seuraan liittyy nuori, empaattinen runoilija, on selvää, että Karin löytää hänestä aidon kuuntelijan ja ymmärtäjän. Rakkaus roihahtaa. 

Polta nämä kirjeet antaa tilaa rakkaudelle, ja se on kunnianosoitus Karinille, kirjailijan isoäidille. Karin on jäänyt isoisän varjoon, mutta menneisyyttä tutkiessaan kirjalija Schulman ikään kuin tutustuu isoäitiinsä syvemmin. Hän muistelee vierailujaan mummolassa, ajoittain kireää ilmapiiriä mutta myös isovanhempien rakastettavia piirteitä. Historia selittää kireyden,

Schulman kuvaa ruotsalaisia kulttuuripiirejä rehellisesti, eikä säästele isoisäänsä, aikansa arvostettua kirjailijaa ja kriitikkoa. Isoisä on aina ollut arvaamaton, ja hän on ollut riitaisa ja ehdoton persoona kulttuuripiireissäkin. Lapsenlapsen tulkinnan mukaan isoisä on käsitellyt lukuisissa teoksissaan aina samaa teemaa: petetyn miehen traumaa. On kuin kaikki sivistys, jota mies hankkii, ei koskaan auta eikä lavenna hänen sisäistä kokemustaan, eikä hän pääse eteenpäin. Lukeneisuudestaan huolimatta Sven Stolpe on pieni ihminen, joka nöyryyttää vaimoaan muun muassa kirjoittamalla hänen kokemuksistaan näytelmän, jonka lukee yleisölle ääneen. Vertailun vuoksi runoilija Olof Lagercrantzin tuotannossa rakastettua kuvataan ruusuna. 

Lähtökohtana kirjan syntymiselle on kirjailijan havainto omasta perhe-elämästään, jossa vaimo osoittaa väsymisen merkkejä ja lapset tuntuvat pelkäävän häntä. Schulman haluaa selvittää, mistä häneen patoutunut viha on peräisin: Mielessäni kytevälle vihalle on tehtävä jotain (s. 13).

Kirjailijan tutkimustyö tuottaa kirkasta proosaa, jossa menneisyyden dokumentit, eli kirjeet ja päiväkirjamerkinnät, sekoittuvat fiktioon, jonka Schulman kirjoittaa. Rakastavaisten tapaamiset ovat täynnä jännitettä, kolmiodraama käy yhä uhkaavammaksi. Jännitys tihenee. Schulman luo taitavasti tunnelmaa.

Lopulta kirjailija ymmärtää, että hänen patoutunut vihansa on peräisin isoisältä, Sven Stolpelta, jonka lapsuudessa jo tapahtui traumaattisia asioita: Siitä se alkaa, tuo jättiläismäisiin mittoihin kasvava väärin suunnattu viha, joka vahingoittaa muita ihmisiä (s. 274). 

Schulmanin tyyli on vangitsevaa ja taidokasta. Parempaa kesäkirjaa en olisi voinut kesän helteisiin kuvitellakaan. Kirjan bonuksena suomalaislukijalle ovat vielä viittaukset Edith Södergraniin, jonka merkitys ruotsalaiselle älymystölle tuntuu olevan vankka. Karin Stolpe siteeraa lapsenlapselleen Södergranin runoa Maa, jota ei ole ja Schulman rinnastaa maan, jota ei ole, niihin elämiin, jotka meiltä jäävät elämättä. Ihminen elää vain yhden elämän ja yhdet valinnat, muita elämiä ei ole.... Kun isoäiti säilyttää Olofin kirjeet, hän säilyttää ikään kuin lupauksen maasta, jota ei ole. 

Polta nämä kirjeet on esitelty myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Nannan kirjakimara ja Kirja vieköön! 

Niklas Natt och Dag: 1793

Niklas Natt och Dag: 1793, 2018

Alkuteos: 1793, 2018

Suomentaja: Kari Koski

Kustantaja: Johnny Kniga

Kansi: Maria Mitrunen

Sivuja: 402

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo tietysti vuodesta 1793. Tapahtumapaikkana on Tukholma, jossa toivutaan kuninkaan kuolemasta ja todistetaan vallanhimoisten aikalaisten vehkeilyjä. Suurimpana huvina kaupunkilaisille tarjoillaan teloituksia, joissa pyöveli on kerta kerralta enemmän humalassa ja yleisö lyö vetoa, kuinka monennella kirveen iskulla hän saa tuomitun hengen viimein lähtemään. 

Puitteet ovat siis alkujaan jo kovin raadolliset, ja jotain kai kertoo sekin, että synkkään aikakauteen ainoan valonpilkahduksen tuo lainoppineen Cecil Wingen alati kalpeneva hahmo. Keuhkotaudin runtelema ruumis tarjoaa jonkinlaiset raamit terävälle hengelle, joka käy ratkaisemaan järkyttävää rikosta. Kumppanina tällä kalpeanevalla lainoppineella on kaupungin raakki, siveyspoliisi Mickel Cardell, jossa virtaa kuumaa verta kalpean kumppaninkin puolesta, vaikka hänen toinen kätensä on jäänyt meritaistelussa merenpohjaan. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Cardell kutsutaan onkimaan Fatburenin saastan keskeltä ruumis, joka osoittautuu harvinaisen raa'asti murhatuksi tapaukseksi. Ruumiin kohtalo alkaa vaivata häntä ja niinpä hän huomaa kohta olevansa Wingen juoksupoikana ja joutuvansa hillitsemään kovin kiivasta luonnettaan. 

Tapahtumiin sekoittuu monenlaisia juonenkäänteitä. Erään Anna Stiinan kautta joudutaan todistamaan myös kehruuhuoneen, naisten rangaistuslaitoksen, toimintaa. Siellä vangit joutuvat pakkotyöhön, kehräämään rukkien ääressä, epäinhimillisiä tuntimääriä kehnolla ruualla mielivaltaisten vartijoiden armoilla. Jos tavallinen rahvaan elämä oli jo puitteiltaan raakaa, niin kehruuhuoneen rangaistuvankien elämä oli täysin epäinhimillistä. 

Niklas Natt och Dag on tutkimustyönsä tehnyt. Ajankuva on kammottavaa, mutta varmasti lähellä totuutta. Meno kapakoissa ja Tukholman kaduilla on julmaa, eikä ihmiselämällä ole paljon arvoa. Selviytymistaistelut ovat kovia. 

1793 on vetävästi kirjoitettu ja sen juonenkäänteissä pysyy mukavasti perässä. Winge-Cardell-työpari toimii hyvin perinteisenä dekkarien aisaparina, jossa pomo hoitaa aivotyön ja apuri niin sanotun likaisen  työn, eli toiminnan osuuden: Wingen ajatus on kirkas, vaikka yskänpuuskat sitä häiritsevätkin, ja Cardell joutuu kirjaimellisesti uimaan saastassa. Kummastakaan tyypistä ei voi olla pitämättä, vaikka mitään herranenkeleitä heistä ei ole kumpikaan. 

Dekkarin juoni liikkuu sopivasti sekä korruptoituneen ylimystön valtapeleissä että rahvaan keskuudessa. 1793 on herkkupala Tukholma-faneille, historian ystäville ja dekkarien lukijoille. Kari Koski on suomentanut sen sujuvalle suomen kielelle ja sivut kääntyilevät vaivatta. 

Omaan makuuni dekkari oli turhan raaka, mutta toisaalta nautin siitä, että sain siirtyä (turvallisesti) 1700-luvun loppun Tukholman vilinään. Kesädekkariksi tämä on mitä mainioin valinta, ja Niklas Natt och Dagin uusikin dekkari, 1794, on jo ilmestynyt suomeksi. 

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon kirjabloggaajien kanssa. Viikkoa emännöi Luetut.net -blogi, ja mukana on parisenkymmentä kirjablogia, joista kannattaa käydä kuikuilemassa kesädekkareita. 1793 on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa sekä Ja kaikkea muuta. 

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit, 2019
Alkuteos: Patrioterna, 2017
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 493
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



   " -- pakolaisvastaisuus on vain yksi suvaitsemattomuuden muoto. Kaikkea yksinkertaistetaan, ja yleinen yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu koko ajan rahvaanomaisemmaksi. Vihamieliset ihmiset eivät piittaa tosiseikoista. Ruotsi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa, mutta siitä huolimatta he puhuvat meidän poliitikoistamme aivan kuin kyseessä olisi joukko ankaran rangaistuksen ansaitsevia maanpettureita, jotka eivät tee muuta kuin kahmivat itselleen kaikkea mahdollista. He käyttävät sanaa maanpetturi täysin tosissaan. Puhumattakaan siitä mitä mieltä he ovat ihmisistä, jotka ovat töissä tiedotusvälineissä." (S. 325.)

Kuulostaako tutulta? Pascal Engmanin Patriootit on ajankohtainen, ruotsalainen dekkari, mutta se  kuvaa ilmiöitä, joita kohdataan myös nyky-Suomessa. Sosiaalinen media on täynnä törkeää panettelua ja suoranaisia uhkauksia, mutta vielä pelottavampaa on se, mikä määrä valhetta siellä levitetään. Aikaa, jota elämämme, kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Millainen paradoksi tämä tilanne onkaan: internetin välistyksellä kaikki maailman tieto on jokaisen ihmisen saatavilla ja samaa välinettä voidaan käyttää täysin vastuuttomasti valheellisen tiedon, ennakkoluulojen ja vihan levittämiseen.

Pascal Engman on ammatiltaan toimittaja.  Hän esiintyi Helsinki Litissä toukokuussa Li Anderssonin haastateltavana. Keskustelu pyöri Patriootit-kirjan pääteemojen ja yhteiskunnallisten kysymysten ympärillä. En ollut esimerkiksi aiemmin ajatellut, kuinka paljon toimittajat ovat ammattikuntana vihapuheen kohteina. He saavat tappouhkauksia ja törkypostia niin paljon, että tilanne alkaa olla uhka sananvapaudelle. Kaikki julkisuuden henkilöt ovat ikään kuin vapaata riistaa, jota saa solvata mielin määrin:
    "Laulajan nimi on Zara Larsson, Hän on teini-ikäinen poptähti, joka kutsuu itseään feministiksi."
   "Vai niin."
   "Sen takia miehet, aikuiset miehet, lähettävät hänelle tappouhkauksia. He kirjoittavat hänelle, ettei naisia sorreta mitenkään ja että hän on kelvoton ja kuvottava huora, jota pitäisi nussia kunnolla." (S. 324.)

Patriootit kertoo vihasta ja siitä, miten viha kääntyy väkivallaksi. Kirja lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tukholmalaisia toimittajia aletaan murhata häikäilemättömästi. Kohteina ovat erityisesti ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita sananvapauden, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon hengessä. Radikalisoitunut äärioikeistolainen murhaajaryhmä näkee heidät uhkana ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja he kokevat pelastavansa seuraavat sukupolvet omilla, raaoilla teoillaan. Heidän ajattelunsa on yksioikoista ja perustuu valheelle, mutta he elävät täysin omassa totuudessaan. Tämän ajattelumallin Pascal Engman esittelee Patriooteissa pelottavan läheltä.

Teoksen keskiössä pyörii neljä henkilöä: kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winter, ammattisotilaan uran tehnyt August Novak, äärioikeistolainen Carl Cederhielm sekä taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Miljöönä on välillä Tukholma ja välillä Chile, jossa August työskentelee rikollisliigan pomon henkivartijana. Juoni punoutuu jokaisen henkilön näkökulman kautta, ja varsin taidokkaasti punoutuukin. Trillerinäkin Patriootit on ansiokas kokonaisuus.

Vaikka henkilöitä on paljon, heistä syntyy onnistuneita kuvauksia. Pascal ei ole ainoastaan taidokkaan juonen punoja, vaan hän osaa rakentaa henkilöillensä taustoja, joilla persoonista tulee uskottavia ja eläviä. Kerronta on koukuttavaa, ja Pekka Marjamäen suomennos on kaikin puolin sujuvaa luettavaa. On oikeastaan vaikeaa kuvitella tämän parempaa dekkaria lomalukemiseksi. Yöunet ovat kuitenkin vaarassa, jos tähän uskaltaa tarttua.



Patriootit on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen tämä sopii ainakin kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 

Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.

Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin, 2018
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 303
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka nostaa palan kurkkuun ja jättää sen sinne pitkäksi aikaa. Se tekee sen kauniilla kerronnallaan, mutta myös pelottavalla aiheellaan ja arvoituksellisella tarinallaan. Anyuru voitti teoksellaan August-palkinnon vuonna 2017. Ajankohtaisempaa teosta ei liene olemassakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vai onko dystopia jo täällä - ehkä kirja kertookin enemmän nykyhetkestä ja valinnoistamme tässä hetkessä? Vai kenties se kertoo menneisyydestä ja valinnoista, jotka jo teimme ennen kuin kaikki alkoi. Voiko mitään enää muuttaa? Romaani varoittaa väkivallasta ja ääriaatteista, jotka lietsovat vain lisää vihaa. Se varoittaa fasisimista, joka näkee toiset arvokkaampina kuin toiset ja järjestää yhteiskunnan pikkuhiljaa aatteensa mukaiseksi. Tekee sitä nytkin. Ja on tehnyt jo pitkän aikaa.

Tarinan kertoja on kirjailija, joka saa kutsun oikeuspsykiatrian klinikalle, jossa pelätty islamilainen terroristi on hoidossa ja tahtoo tavata hänet. Kirjailija on maahanmuuttaja ja muslimi, kuten terroristikin on. Terroristi - nuori tyttö - on löytänyt kirjailijan teksteistä ymmärtäjänsä:
Tiedän että unettomuus on sinulle tuttua, koska kirjoitat siitä. Pidin sinun kirjoistasi, ne muistuttivat tyyppejä jotka kävelevät nuoralla korkealla yläilmoissa. Pelokkuudessaan kauniita, jos tajuat mitä ajan takaa.
  Minä tiedän kaiken pelosta. (S. 71.)

Tyttö on ollut kaksi vuotta aiemmin mukana sarjakuvaliikkeeseen tehdyssä iskussa, ja hän on ainoana kolmesta terroristista jäänyt silloin henkiin. Kuka hän oikein on? Mistä hän on tullut?
 
Tyttö kirjoittaa tarinaansa ja lahjoittaa tekstinsä kirjailijalle. Tarina keriytyy auki vähitellen, mutta se keriytyykin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mistä oikein on kyse? Tytöllä on monta identiteettiä, mutta jonkinlainen punainen lanka hänen tarinoistaan alkaa löytyä:
 "Joskus, kun tapaamme ja katselen häntä näen hänen kantavan sisällään valtavaa pimeyttä. Aivan kuin hän olisi oikeasti..." En kyennyt sanomaan lausetta loppuun. 
  "Tulevaisuudesta?" Isra jatkoi, ja kun hän lausui sanan ääneen tajusin hulluuden, joka oli hiipinyt mieleeni huomaamatta. 
   " Ei tulevaisuudesta", sanoin. "Mutta hävityksestä." (S. 219.)

Anyuru on taitava kirjailija, josta kuullaan vielä. Suomentaja Outi Menna on onnistunut välittämään hänen vangitsevan, vivaihteikkaan kerrontansa myös suomeksi. Lukiessani tunnen, kuin luistelisin heikolla jäällä, etsisin reittiä, joka voi minä hetkenä hyvänsä pettää allani. Kuljen kuin unessa, jonkin näkymättömän ohjaamana. Tunnelma on kaunis ja kauhistuttava yhtä aikaa.

Kirja alkaa keskeltä terrori-iskua. Teksti tihkuu pelkoa ja hätää, vihaa ja verta. Teolla on valtavat, ratkaisevat seurauksensa, mutta mihin suuntaan ne lähtevät  yhteiskuntaa muuttamaan. Yksi ihminen voi valita toisin, hän voi muuttaa tapahtumien kulun. Siinä on valtava lupaus ja toivo - oikeastaan ainoamme: "Kaikki alkoi siitä. Kynästä joka kirjoitti maailman. Minut ja sinut ja sen, että me kosketamme toisiamme. Hiekanjyvät jotka vaihtavat väriä, kun aurinko laskee Algerian rantojen ylle. Historian ja tulevaisuuden. " (S. 82.)



Kirja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta, Kirjakaapin kummitus, Sanoissa ja sivuilla sekä Kirjaluotsi.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, 2. painos, 2018 (ilm. suomeksi 2016)
Alkuteos: Kunskapens frukt, 2014
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos




Naistenviikon kunniaksi ollaan nyt olennaisen äärellä ja tartutaan aiheeseen nimeltä naisen sukuelin. Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja toimittaja Liv Strömquist on laatinut aiheesta opettavaisen ja havainnollisen sarjakuva-albumin nimeltä Kielletty hedelmä, jonka toivoisin kuluvan jokaisen naisen -  tyttären, äidin ja mummon käsissä. Vielä enemmän toivoisin sen kuluvan miesten käsissä.

Miksi näin? Koska tämä kirja poistaa naisen elämästä paljon turhaa häpeää. Sillä häpeäähän meidät on opettettu sukuelimestämme kantamaan. Siitä ei puhuta ääneen, siitä ei tiedetä mitään (tai "tiedetään" väärin) ja sen tuomaa nautintoa vähätellään tai se ohitetaan. Strömquist on koonnut teokseen muun muassa 10 (!) sivua Eevan tunnustuksia, joissa tämä kertoo sukupuoleensa liittyvistä häpeän aiheista. Viimeisimpänä villityksenä nuoret naiset haluavat häpyhuulten pienennysleikkauksiin. Väitän, että häpeä johtuu tiedon puutteesta, ja Strömquist tarjoilee nyt tutkittua tietoa.

Strömquist piirtää ja kirjoittaa naisen sukuelimet lukijan silmien eteen ja poistaa monta tabua niin tehdessään. Hän tuo historiasta esiin kohtia, joissa naisen seksuaalisuutta on ruvettu suitsimaan, koska se on pelottavaa tai patriarkaatille uhka. Noitavainot ovat ehkä tästä helpoin esimerkki, mutta eihän tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja nähdä netissä rehottava misogynia. Huorittelu tai raiskausuhkaukset - naisen sukupuolisen itsemäärämisoikeuden uhkaaminen - ovat tehokkaita keinoja sulkea naisten suut. Tästä nykyajan noitavainosta kertoo Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen hieno sarjakuvajournalistinen teos Vihan ja inhon internet - joka niin ikään kuuluisi jokaisen ihmisen lukea.

Naisen sukupuolisuudessa oma lukunsa ovat kuukautiset, jotka entisestään lisäävät naisen häpeää. Niistäkin on tehty saastaisuuden tai epäpuhtauden merkki. Ne eivät saisi näkyä, eikä niistä saisi puhua. Strömquist lataa ruutuun listan kuukautissuojamainosten sanastosta, joka lupaa ennen kaikkea varmuutta ja raikasta oloa kuukautisten ajaksi, jos käyttää juuri kyseistä tuotetta. Mistä pitäisi olla varma? Strömquist kysyy. Siitä, ettei kukaan vain saisi tietää, että naisella on kuukautiset. (S. 102.)

Strömquistin tapa tehdä sarjakuvaa on riemastuttava. Kuvat ovat pääasiassa tehokkaan mustavalkoisia - paitsi kun ollaan Paratiisissa Aatamin ja Eevan kanssa. Välillä asia on niin suurta, että ruudun täyttää iso teksti. Esimerkiksi kun kuningatar Kristiinan (onnea tämän päivän nimipäiväsankari!) hauta avattiin 1960-luvulla, jotta voitiin tutkia, oliko hän nainen ollenkaan vai kenties "pseudohermafrodiitti" Strömquist kirjoittaa ruutuun: WHAT? Nimenomaan.

Käyttämänsä lähteet Strömquist kirjoittaa ruutujen sivuihin, ja sarjakuva onkin yhtäkkiä hyvin vakuuttava. Tällaista sarjakuvaa on ilo lukea - keksittyä tarinaa ei tarvita, kun todellisuus ja historia ovat täynnä toinen toistaan kummalisempia uskomuksia. Välillä sivut ja ruudut täyttyvät tekstistä, välillä yksi kuva saattaa täyttää koko sivun.

Kun Strömquist piirtää vulvan näkyviin ja kertoo historiasta esimerkkejä siitä, kuinka sitä on joskus käytetty ja näytetty voiman välineenä, jokainen nainen saisi tuntea sukuelimistään suoranaista ylpeyttä. Siis oikeasti ylpeyttä häpeän sijaan. Voimaannuttavaa - sitä tämä sarjakuva on!



Kielletty hedelmä on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä,  Todella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Reader, why did I marry him?

Osallistun teoksella kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Lisäksi saan pisteen Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen upotan kirjan kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Naisen sukuelimen katseleminen kirjan sivulta ei tuntunut mukavalta ajatukselta etukäteen, mutta nyt tiedän, että sekin tunne on osa häpeää, jota nykykulttuuri on naiselle opettanut.

Sarjakuvia: Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? ja Hannele Mikaela Taivassalo ja Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Kovács Kati: Kuka pelkää Nenian Ahnavia?, 2010
Kustantaja: Arktinen banaani
Sivuja: 87
Mistä sain kirjan: oma ostos


Taivassalo Hannele Mikaela ja Anyango Grünewald Catherine: Scandorama, 2018
Kuvittaja: Anyango Grünewald Catherine
Suomentja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Blogijononi alkaa olla sitä luokkaa, että on pakko alkaa paketoida kirjoja yhteisiin postauksin. Näyttää siltä, että kesälomalukemiseni ytimeen iskevät nyt sarjakuvat, ja niiden lukeminenhan on melko nopeaa. Tässä esittelen pari viime viikkojen löytöä.

Kati Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? tarttui mukaani Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Se kertoo Nenian Ahnav -nimisen naisen elämäntarinan, ja tekee sen melkoisella intensiteetillä. Luin teoksen yhdeltä istumalta, sillä halusin tietää, miten tämän sinnikkään tytön lopulta käy.

Nenian Ahnav syntyy kalastajaperheeseen nuorimmaiseksi lapseksi kolmen velipojan jälkeen. Hänen isänsä langettaa hänelle kovan kohtalon antaessaan hänelle nimen Nenian Ahnav, eikä tytöllä tunnu olevan paljoakaan ihmisarvoa. Köyhyys määrittää lapsuutta, ja pian sota tuo tarinaan omat kauheutensa.

Nenian Ahnav joutuu kummallisiin seikkailuihin, mutta onhan hän eräänlainen kummajainen itsekin. Seikkailuista ei ankeutta puutu, mutta matkalle osuu myös hyviä ihmisiä, joiden läheisyydessä tytön itsetunto kasvaa. Tytöstä tulee oman tiensä kulkija, joka  saavuttaa jonkinlaisen onnen.

Keltainen väri seuraa Nenian Ahnavin elämää ja lopulta hän  kokee muutoksen keltaiseksi sukellusveneeksi (yellow submarine) - ehkä. Menneisyys välähtelee karmeina muistoina ja mielikuvitus lentää. Parin muunkiin ihmisen elmäntarinoita seurataan kappaleen matkaa.

Kovácsin tarinankerronta on lennokasta ja mustalla huumorilla maustettua. Hän kehittää kiinnostavia juonenkäänteitä ja erikoisia tyyppejä. Kuvat ovat rujoja ja värit vangitsevia.

Paikoin ahdistuin tarinasta todenteolla, enkä meinannut kestää siinä esitettyä väkivaltaa. Groteski huumori ei taida olla ihan ominta aluettani. Silti huomaan, että teoksesen vangitseva tunnelma jätti vahvan ja positiivisen jälkimaun.

Hannele Mikaela Taivassalon ja Catherine Anyango Grünewaldin Scandorama on paljon totisempi tarina kuin Kovácsin Kuka pelkää Nenian Ahnavia? Scandorama on sarjakuva-dystopia, joka on juoneltaan hyvin arvoituksellinen. Tekstiä on vähän, ja tarina etenee unenomaisina kuvina. Tunnelma on ahdistava ja kyyninen, uhkaavakin.

Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen tulevaisuuden maahan, Neoscandiaan, johon kuuluvat Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen alueet: Tervetuloa Neoscandiaan. Tänne ei ole helppo päästä, mutta täältä karkotetaan helposti. Tämän kauniimpaa paikkaa ei olekaan, uskokaa pois. Eikä puhtaampaa. Kuulostaa täydelliseltä, eikö vain?

Oikeasti Neoscandia on kliininen ja kontrolloitu yhteiskunta. Täydellisen maan täydellisten kansalaisten luomiseen käytetään geeniteknologiaa. Ihmisiin istutetaan erilaisia ominaisuuksia, ja esimerkiksi aivodopingilla luodaan yliälykkäitä, mutta onnettomia ihmisiä. Tarvitaan pillereitä pitämään aivodopingin aiheuttamat päänsäryt kurissa. Hakematta tulee mieleen Aldous Huxleyn dystopiaklassikko Uljas uusi maailma, jossa ihmiset jaetaan eri arvoisiin ryhmiin ja heidät pidetään lääkkeillä onnellisina. Myös Scandoramassa ihmiset on jaettu heihin, jotka ovat kauniita ja hyödyllisiä ja heihin, jotka elävät slummeissa tai maan alla piilossa, sopeutumattomina.

Sopeutumattomien keskuudessa toimii vastarintaliike, johon päähenkilö Miskatt on yhteyksissä. Hän on epäonnistuneen, salaisen ihmiskokeilun tulos, ihmisen ja kissan risteytys. Hänelle annetaan tehtävä: hänen pitää hakea eräät siamilaiset kaksoset turvaan Arktikselta. Työparikseen hän saa vanhan tuttunsa, Gustafin, joka on huonossa kunnossa. Onnistuvatko he suojelutehtävässään? Kehen oikeastaan voi luottaa?

Catherine Anyango Grünewaldin luoma harmaapohjainen kuvitus säihkyy välillä sinistä. Väri korostaa ympäristön kylmyyttä tai teknologian ylivaltaa. Kuvitus on kokonaisuutena kaunista, kevyttä ja vihjailevaa. Tunnen lukevani enemmänkin taidesarjakuvaa kuin sarjakuvataidetta. Monesta aukeamasta syntyy lähes hypnoottinen katselukokemus, ja yksi kuva saattaa ylittää koko aukeaman tai hajota osiin kuin kaleidoskooppi.

Vaikka Scandorama sijoittuu tulevaisuuteen, se ottaa kantaa nykyiseen pakolaispolitiikkaan ja varoittaa skandinaavisesta ylimielisyydestä. Tutkimusten mukaanhan täällä Pohjoismaissa asuvat  maailman onnellisimmat asukkaat, mutta kuinka käy, jos tämä täydellinen onni yritetään eristää muusta maailmasta. Kenellä on valta määrittää kelpo kansalaisen kriteerit täällä rajojen sisäpuolella?


Scandorama on luettu ainakin blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Lukuisa ja Kosminen K. Osallistun teoksilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Scandoramalla kuittaan myös Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.