Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri, 2010
Alkuteos: The White Tiger, 2008
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: BTJ kustannus
Sivuja: 345
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Intialaisen Aravind Adigan (1974) Valkoinen tiikeri olisi varmasti jäänyt minulta pimentoon ilman lukupiiriä. En ollut aiemmin kuullutkaan kirjailijasta, saati siitä että hän voitti tällä esikoisteoksellaan Booker-palkinnon vuonna 2008. Teos on saatu suomeksi vuonna 2010 Tarja Tevan sujuvana suomennoksena, ja se ansaitsisi edelleen huomiota.
Teoksessa on kehyskertomus, jossa Valkoiseksi tiikeriksi kutsuttu yksityisyrittäjä Balram Halwai alkaa kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille, joka on tulossa Intiaan valtiovierailulle. Balramin tarkoitus on kertoa oma tarinansa, joka kertoo siitä, miten yksityisyrittäjäksi voi Intiassa päästä. Tarinasta muodostuu esimerkki nyky-Intian kaaoksesta ja taloudellisesta kahtiajaosta, jossa kastijako edelleen määrää, kuinka ihmiselle käy elämässä:
Vanha kuljettaja kysyi: "Mitä kastia sinä olet?"
"Halwain kastia."
"Makeistentekijöitä", vanha kuljettaja sanoi ja pudisti päätään. "Sehän on teidän ammattinne. Te teette makeisia. Kuinka sinä sitten voisit oppia ajamaan?" (S. 63)
Ainut keino kastijaon ylittämiseen on raha. Niinpä Balramista, makeistentekijäkastin pojasta, tulee rikkaan miehen autonkuljettaja, koska hän pystyy maksamaan vanhalle kuljettajalle ajo-opetuksesta aivan törkeän suuren summan. Rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät käyttävät vielä köyhempiä hyväkseen.
Balram kertoo tarinaansa seitsemän yön aikana, kun hän istuu toimistossaan päivystämässä, kuten hän menestyvän firmansa johtajana edelleen tekee. Hän on noussut köyhyydestä rikkauksiin, mutta hän haluaa edelleen tehdä työtä, ja öiden valvominen sopii hänelle, koska hän ei oikeastaan pysty nukkumaan kuitenkaan.
Balram on riksakuskin poika, joka jo pienenä osoittaa erityistä selviytymiskykyä ja hänet nimitetäänkin Valkoiseksi tiikeriksi, harvinaiseksi pedoksi, joita syntyy vain kerran sukupolvessa. Alusta asti kirjassa on kuitenkin Balramin oma tieto siitä, että hänen tarinansa on ollut selviämistaistelua, sattumaa ja vain yksi tarina miljoonien intialaisten tarinoiden joukossa. Kerronnassa on koko ajan mustan huumorin juonne, joka nousee Intian kaoottisesta ja absurdista arjesta, jossa toimivat viidakon lait ja jossa häikäilemättömimmät pärjäävät.
Teos tuo väistämättä mieleen Vikas Swarupin Slummien miljonäärin ja toisaalta Arundhati Royn teokset Joutavuuksien jumala ja Äärimmäisen onnen ministeriö. Slummien miljonäärissä on samaa ironista huumoria, jota pursuilee Valkoisesta tiikeristä, kun taas Royn teokset ovat totisia ja koskettavia nyky-Intian kuvauksia. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilönä on Intia.
Valkoinen tiikeri on nopealukuinen ja hämäävä lukukokemus. Sen huumori piilottaa kipeitä ja kammottavia totuuksia. Rikkaan ja köyhän ero on alusta asti kirjan kantava ristiriita: Rikkaan miehen vartalo on kuin ensiluokkainen pumpulityyny, valkoinen ja pehmeä ja kiiltävä. Meidän ruumiimme ovat erilaisia. Isän selkäranka oli kyhmyinen köysi, sellainen jolla kylän naiset nostaat vettä kaivosta, solisluu kaartui selväpiirteisenä kaulan ympäri kuin koiran kaulapanta, naarmut, haavat ja arvet kuin pienet piiskan sivalukset peittivät rintaa ja vyötäröä ulottuen aina lantioluiden yli takapuoleen. Köyhän miehen tarina on kirjoitettu tämän ruumiiseen terävällä kynällä. (S. 33.)
Lukupiirikirjaksi Valkoinen tiikeri oli erinomainen valinta, sillä siitä ei oikeastaan voi olla pitämättä, joten se oli ollut kaikille hyvä lukukokemus. Silti se ei ole mikään köykäinen kirja, vaan se herätti keskustelua muun muassa Intiasta (josta tiedämme liian vähän) ja köyhyydestä (jota meidän kaikkien pitäisi torjua). Kirjailijan tarinankerronnan taitoa myös ihailtiin. Kokonaisuudessaan teos on pieni helmi, joka latelee intialaisen elämän raadollisia tosiasioita Balram Halwain rehellisellä äänellä: Tappakaa riittävästi ihmisiä, niin teille pystytetään pronssipatsas Delhiin parlamenttitalon viereen - (s. 542)
Valkoinen tiikeri on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjapeto ja Kirjoihin kadonnut.
Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
- Helmet 2024
- Helmet 2025
- Helmet 2026
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Intia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Intia. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. maaliskuuta 2019
lauantai 14. lokakuuta 2017
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö
Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3
Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?
Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - - Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)
Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)
Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä
Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.
Tuskin mitään kirjaa kohtaan ikinä on ollut tällaisia paineita ja odotuksia, kuin Äärimmäisen onnen ministeriötä kohtaan on ollut. Royn edellinen teos on 20 vuoden takaa, Booker-palkittu Joutavuuksien jumala, jonka luettuani kuljin pitkän aikaa häkeltyneenä, sillä niin hieno ja vaikuttava se on. Suomentaja Hanna Tarkka on kääntänyt molemmat Royn kirjat, ja hän on tehnyt taitavaa työtä. Royn rönsyilevä, mutta silti määrätietoinen kerronta pääsee suomennoksessa oikeuksiinsa. Tällainen kaunokirjallisuus on väkevää.
Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.
Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)
Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.
Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3
Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?
Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - - Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)
Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)
Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä
Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.
Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.
Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)
Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.
Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)