Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt, 2015
Alkuteos: Een dwaze maagd, 1959
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Francesca Leoneschi
Sivuja:190
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ilmestyi Hollannissa vuonna 1959 ja sai tuolloin kiitosta ja huomiota osakseen. Sitten kirja unohtui vuosikymmeniksi, kunnes 2010-luvulla se nostettiin historian pölystä jälleen lukijoiden iloksi ja siitä otettiin uusi painos. Kirjan kohtalo kuulostaa John Williamsin Stonerin kohtalolta, ja lukijana voi olla iloinen, että tällaisia uusiolöytöjä tehdään.

Tyhmä neitsyt on pieni helmi. Se sijoittuu 1920-1930-luvun Eurooppaan ja kertoo juutalaisperheen tyttärestä, Gittelistä. Gittel havainnoi vanhempiensa ja heidän tuttava- ja sukulaispiiriensä elämää tarkkaavaisesti, vaikkei kaikkia merkityksiä täysin ymmärräkään. Vaikka kertoja muistelee tapahtumia, hän malttaa jättää jälkiviisauden: hän ei selitä 12-vuotiaan Gittelin havaintoja puhki, vaan antaa lukijan täyttää aukot. Kerronta on herkullisen vähäeleistä, mutta silti paljonpuhuvaa, ja Sanna van Leeuwenin suomennoskin tuntuu laatutyöltä.

Juutalaisyhteisön käyttäytymissäännöt ja perheiden keskinäiset hierarkiat täytyy tuntea, jotta suhteet pysyisivät hyvinä. Niistä saadaankin paljon huvia irti: Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. Saksasta tulleet juutalaiset halveerasivat puolalaisia, jotka puolestaan ylenkatsoivat hollantilaisia, joiden mielestä roskaväkeä taas olivat kaikki muut, joten kaikki voivat olla tyytyväisiä. (S. 49.)

Gittelin isän ja äidin avioliitto noudattaa omia kuvioitaan. Isä on epäonninen liikemies, josta äiti saa välillä tarpeekseen, pakkaa matkalaukut ja muuttaa tyttärensä kanssa sukulaistensa luo Antwerpeniin. Siellä hän kestää urhoollisesti aikansa, kunnes saa puolestaan tarpeekseen omasta suvustaan. Oleskelumme Antwerpenissa noudatti aina tiettyä kaavaa (s. 87).

Gittel soittaa pianoa, sopeutuu ja oppii elämästä kaikenlaisia totuuksia. Hän ystävystyy tuttavaperheen tyttären kanssa ja todistaa tietämättään kiellettyä leikkiä, joka antaa hänelle hänen siihenastisen elämänsä suurimman opetuksen.

Tarina ei ole mitenkään järistyttävä, eikä kirjassa tapahdu sinänsä suuria (kuten ei Stonerissakaan). Simonsin kerrontatyyli on kuitenkin älykästä ja kepeän ironista - erittäin eurooppalaista. Taustalla vilahtavat Rubensin maalaukset sekä Schumann, Bach ja Beethoven, joiden teoksia päähenkilö harjoittelee. Romaania voisi kai kuvata myös sanalla hienostunut, mutta sana johtaa sillä tavalla harhaan, että mistää tylsästä sievistelystä ei ole kyse.

Tyhmä neitsyt on lukunautinto. Sen viehätys on henkilökuvauksessa ja ihmissuhteissa, jotka aina jaksavat kiinnostaa minua kirjallisuudessa enemmän kuin kekseliäät juonet tai yllätykselliset käänteet. Kirjasta tulivat mieleeni sekä Anne Frankin päiväkirjat että Francoise Saganin Tervetuloa ikävä. Kaikissa näissä voi seurata nuoren tytön kasvamista kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta.




Tyhmän neitsyen ovat lukeneet muun muassa Katja, Mari A, Sari, Kaisa V, Tuija, Laura, Susa, Kaisa Reetta T, Niina T. ja Maija. Lähes poikkeuksetta kirjaan on ihastuttu.  Kirja sopii Helmetin vuoden 2018 haasteen kohtaan 42 (kirjan nimessä on adjektiivi) tai 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta).

Eeva Kilpi: Noidanlukko

Eeva Kilpi: Noidanlukko, 2. painos, 2009 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Noidanlukko on Eeva Kilven esikoisteos vuodelta 1959. Valitsin sen keväällä lukupiirin kesäkirjaksi, sillä olin juuri löytänyt sen kirjakaupan löytöhyllystä. Teos oli vilahdellut satunnaisesti kirjablogeissa ja herättänyt mielenkiintoni, mutta lopullisesti kirjan kaunis kansi sai minut ostamaan kirjan, ja hyvä niin. Noidanlukko sijoittuu nimittäin sisällöltään lähelle suursuosikkejani Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytärtä ja Kesäkirjaa, joissa molemmissa maailmaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta.

Noidanlukko on kerronnaltaan intensiivinen ja tarkka, eikä todellakaan lässytä tai romantisoi lapsuutta. Silti siinä on mukana kosolti lapsuuden maagisuutta ja mielikuvitusta - kuten myös vasta lukemassani Patti Smithin Uneksuntaa-teoksen lapsuudenmuistoissa.

Noidanlukon päähenkilö on pieni karjalaistyttö Enni. Ei ole epäilystäkään, etteikö Enni ole Eeva Kilpi itse. Tietenkin täytyy muistaa, että Noidanlukko ei ole muistelmateos, vaan kaunokirjallisuutta, mutta silti omaelämäkerrallinen ote on aivan selvä. Teoksen novellit ovat  pieniä irrallisia tarinoita, ja tarina tarinalta Enni kasvaa. (Rakenne on sama kuin Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttäressä ja Kesäkirjassa, enkä osaa pitää kirjoja puhtaasti novellikokoelmina, mutta ehkä parempaakaan nimitystä ei ole.)

Enni asuu äidin ja isän kanssa 5-vuotiaaksi asti ja jokainen kohdalle osunut leikkikaveri  on suuri ilon ja ihastuksen aihe, vaikkeivät leikit aina sujuisikaan aivan mutkitta. Kirjan ensimmäisiä tarinoita ovat muun muassa Olli, Toivo, Johannes, Kaija ja Lislotte, ja ne on nimetty leikkikavereiden mukaan. Aivan ensimmäinen tarina on nimeltään Kotileikki, mutta se voisi yhtä hyvin olla nimeltään Seija, sillä Seijan kanssa siinä leikitään kotileikkiä antaumuksella. Leikki tosin keskeytetään, kun äidit ja isät tunnistavat siitä itsensä.

Kaija on puolestaan Ennin koira, rakas ja tärkeä, ja tuntuu, että Kaija ja Enni ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Kaijaan palataan vielä novellikokoelman lopussa, eikä kyyneliltä vältytä. Jokainen, joka on lukenut Eeva Kilven runoja, tietää, että niissä tavataan myös eläimiä, varsinkin koiria. Noidanlukon eräs tarina kertoo Pienestä mierolaisesta, tarhaketun poikasesta, joka saa Enniltä hellää hoitoa. Myös kissanpentuja hoivataan.

Enni havainnoi aikuisiakin: Tätimamma, Hartteliini-mummo ja Isä ovat hienoja henkilökuvauksia. Tätimammalla on kissanpoikia, joita Enni ja Sisko käyvät hoitamassa. Mamma on lempeyden perikuva:
 Tätimamma seisoi porraskivellä kädet esiliinan alla. Hän oli pannut pyhähuivin päähänsä ja hänen esiliinassaan oli vaaleampia raitoja. Jokainen uurre hänen kasvoillaan näytti sinne unohtuneelta hymyltä. Hän kumartui kuin ottaakseen kissanpoikasen syliinsä, mutta laskikin kätensä ensin toisen ja sitten toisen pellavapään päälle.
 "Mummon piika", hän sanoi. "Mummon pienet piiat."
 Ja Enni pysähtyi taas kerran etsimään sanan merkitystä ja ihmeen hyvältä sen löytäminen tuntuikin. (S. 90.)
 
Hartteliini-mummon henkilökuvauksessa on aimo annos huumoria, samoin kuin isän kuvauksessa. Automatka isän kyydissä ja yhteinen ravustuskeikka on kerrottu hykerryttävästi. Äidin ja isän riitely valottaa persoonallisuuksia ja heidän suhdettaan mainiosti, vaikka varsinaista luonnekuvausta niissä ei ole yhtään - toiminta kertoo paljon.

Kilpi on kertojana aivan verraton. Huumoria ei puutu myöskään ystävyyssuhteiden mutkissa. Lapsen ylpeyden ja kateuden tunteet saavat kyytiä esimerkiksi novelleissa Abessinialainen sotilas ja Hellä Mäki. Miten julmia lapset osaavat ollakaan, ja millaisia kolauksia maailma heille tarjoileekaan!

Teoksen viimeinen novelli, Noidanlukko, on haikea. Kun sota alkaa lähestyä omaa kotipihaa, ei asukkaille jää vaihtoehtoja. Sinne jää noidanlukko, joka ei koskaan kukikkaan, ja sinne jäävät tutut maisemat ja koti. Karjalaislapsen lapsuus loppuu.

Lukupiirikirjaksi teos sopi hyvin, sillä kaikki pitivät kirjasta, ja keskutelua virisi sekä taitavasta huumorista että karjalaisten elämästä. Lapsuuden kuvauksena teos on helmi, sillä lapsen maailma tuntuu siinä hyvin aidolta.

Kilven kirjalliset ansiot ovat kiistattomat jo tässä esikoisteoksessa, jossa tarkat havainnot ja persoonallinen kerronta jo yhdistyvät. Teos on nopeaa, vaivatonta luettavaa, ja silti se on sekä hauska että kosketava, pieni mestariteos.



Teoksen myötä aloitan perinteisen Kirjabloggaajien naistenviikon juhlimisen. Perinteestä voi lukea lisää tempauksen emäntäblogista Tuijata.Kulttuuripohdintoja. Tempauksen tarkoituksena on nostaa naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esiin.

Noidanlukko on luettu ainakin näissä kirjablogeissa, joissa kaikissa siitä on pidetty kovasti: P. S. Rakastan kirjoja, Kannesta kanteen, K-blogi, Kirjanainen, Kirjasähkökäyrä ja Tea with Anna Karenina.

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona

Kaija Pakkanen: Vimperin pihan Ilona, 4. painos, 1974 (ilm. 1959)
Kustantaja: WSOY
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä






Jos Ilona olisi rikas, niin rikas, että tuhannen markan seteli tuntuisi vain yhden päivän maitokaupparahalta, niin totta totisesti hän menisi ja ostaisi Lampulaan tuhat metriä erilaisia kankaita, pilkullisia, raidallisia, kukallisia, ristikkäitä, silkkiä, villaa, musliinia, pumpulia, samettia ja harsoa. Kaupungin paras ompelija saisi valmistaa toinen toistaan ihastuttavampia mekkoja, rimsullisia, puhvihihaisia, leveitä ja liehuvia, nauhoin ja pitsein koristettuja. Ja jokaiselle pojalle tahtäisiin kauluspaita. (S. 71.)

Kaija Pakkasen Vimperin pihan Ilona on tyttökirjaklassikko, jonka nimestä tulee jo hyvä mieli. Kirja onkin kaikin puolin onnellinen, vaikka koskettaviakin hetkiä siinä on.

Kirjan päähenkilö, Ilona, on 13-vuotias tyttö, joka on ystäviä vailla. Hän on sokea, joten hän joutuu ponnistelemaan ansaitakseen tasavertaisen paikan pihapiirin lasten joukossa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja kekseliäs tyttö, joka järjestää itselleen ja muille lapsille monenlaista pientä seikkailua. Paras idea on, kun hän keksii ruveta keräämään rahaa, jotta kaupungin orpokodin asukkaille saadaan uudet, värikkäät asut. Pian koko kulmakunta häärii hyväntekeväisyystouhuissa, joista ei kommelluksiakaan puutu.

Kirja on ollut hyllyssäni iät ja ajat ja seurannut mukanani joka muutossa. Olen saanut sen varmaankin alun perin äidiltäni lahjaksi. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin vierähtänyt tovi jos toinenkin. Nyt kirja istui kuin nakutettu iltalukemiseksi omille tyttärilleni. Sokean tytön arki 50-luvulla hiljensi nykylapset melko tehokkaasti. Ilona on nimittäin hahmona esimerkillisen reipas ja oma-aloitteinen, eikä häntä voi kuin ihailla. Säälille ei ole sijaa, eikä oikein aikaakaan, koska koko ajan tapahtuu jotain. Lisäksi Vimperin pihan lasten leikit tuntuivat toisaalta tutuilta, toisaalta hyvin omatoimisilta seikkailuilta. Mitä kaikkea puuhaa lapset ovat ennen joutuneetkaan keksimään ihan itse, koska ei ole ollut televisiota eikä pelikoneita!

Kaija Pakkanen (1915 - 2003) oli tuottelias lastenkirjailija. Vimperin pihan Ilona lienee hänen tunnetuin teoksensa, vaikka hän kirjoitti vielä 1980-luvullakin ahkerasti. Pillipiipari-lastenrunokokoelmaa olen lueskellut lapsilleni, kun he olivat pieniä, ja nyt oli Ilonan tarinan vuoro. Syttyipä tässä halu tutustua kirjailijan tuotantoon enemmänkin. Outi Pakkanen, Kaija Pakkasen tytär, taitaa olla nykylukijoille kuitenkin tutumpi kirjailija.

Kirja on luettu ainakin Sheferijm-blogissa. Osallistun kirjalla Kirjakaapin avain -blogissa pyörivään Nostalgiset nuortenkirjat -haasteeseen.