perjantai 25. syyskuuta 2020

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin


 Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin, 2020

Alkuteos: Kärleken är ett tamdjur, 2020

Suomentaja: Outi Menna

Kansi: Fredrik Bäck

Sivuja: 204

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tunnustan saman tien, että Peter Sandström on yksi lempikirjailijoistani. Odotukset olivat siis korkealla, kun tartuin hänen uusimpaan kirjaansa, Rakkaus on kesy eläin. Aiemmin olen lukenut kaksi hänen teostaan, mutta ne ovatkin olleet niin mainioita, että rakkaussuhde hänen kirjoihinsa on mielestäni rakennettu vankalle pohjalle, vaikka Sandströmin luoma kertojahahmo ei aina niin kovin luotettava kertoja olekaan: Laudatur kertoo nuoren miehen kasvutarinan ja pitkälti isänkin elämäntarinan, kun taas Äiti Marraskuu koostuu novelleista, jotka ovat kuin muotokuvia läheisistä ihmisistä. Ne ovat oivallisia ja kauniita kunnianosoituksia rakkaimmille ihmisille. Samalla linjalla jatkaa tämä uutuuskin, Rakkaus on kesy eläin, koska siitähän Peter Sandströmin kirjoissa pohjimmiltaan on kyse - rakkaudesta. Tällä kertaa kerrotaan pääasiassa äidin vanhenemisesta, mutta vanhenee tässä kirjassa päähenkilö itsekin. 

Sandström kirjoittaa autofiktiota. Ehkä. Aivan varma ei voi olla, vaikka niin voisi päätellä Rakkaus on kesy eläin -kirjan päähenkilön nimestä. Päähenkilö on nimittäin kirjailija Peter S, joka ajelehtii päivästä toiseen ja tilanteesta toiseen. Hänelle pikemminkin tapahtuu asioita, kuin että hän tekisi asioita. Tai kyllä hän tekeekin kaikenlaista, mutta tekemiset eivät ole mitenkään kovin järkeviä tai ne eivät varsinaisesti edistä mitään muuta kuin Peter S:n itsensä elämää. Eikä edistyksen suunta ole välttämättä parempaan päin. Ainakaan Peter S:n teot eivät edistä hänen ihmissuhteitaan mihinkään hyvään suuntaan. Joka tapauksessa Peter S. palaa lapsuudenkotiinsa Uuteenkaarlepyyhyn hoitamaan yli 90-vuotiasta äitiään. 

Peter Sandströmin tyyliin kuuluu sen korostaminen, että pieni on pientä. Juuri siksi se kannattaa kertoa. Seuraavaksi pieni on jo absurdia ja oikeastaan aivan surrealististakin. Tapahtuiko juuri jotain aivan hölmöä, vai tapahtuiko oikeastaan yhtään mitään? Peter S:n askeleet vievät aivan kuin vahingossa paikalliseen baariin tai Peter S. avaa aivan kuin vahingossa valkoviinipullon jos toisenkin. Naisista puhuttaessa Peter S. on usein pulassa. Eräs toimittaja tekee hänestä jutun naistenlehteen ja kysyy, pitääkö Peter S. enemmän vanhoista vai nuorista naisista: 

     Muistelin itseäni kaksikymmentäviisivuotiaana, Olin ollut ylimielinen ja koppava, yritin raapustaa runoja. En luonnollisestikaan ollut nainen. Mutta olin täysin sietämätön. 

    Eiköhän se ole niin, sanoin, että ihmiset muuttuivat iän myötä viehättävämmiksi. (S. 54.)

Haastattelulla on seurauksensa, mutta niitä en aio kertoa tässä, vaan ne kannattaa lukea kirjasta. Sen verran voin sanoa, että seuraukset eivät nekään varsinaisesti edistä Peter S:n pyrkimystä ei mihinkään.

Pian Peter S. humaltuu iloisesti siskonsa kanssa isän haudalla, jossa äiti hoitaa haudan kuntoon ja naureskelee lapsilleen. Varmaa on, että haluaisin kuulua Peter S:n perheeseen, koska kaikki vaan on yhtä aikaa sydämellistä ja kuitenkin vähän hullua. Peter S:n äidin sängyn altakin löytyy vaikka mitä ja äitiä käy hoitamassa eräs Florence, joka on välillä lyhyt ja tumma, välillä taas pitkä ja vaalea ja välillä muistuttaa myös Peter S:ää itseään.

Eihän kirjassa toki olla koko aikaa sydämellisesti humalassa, vaan kyllä siinä tiuskitaan vanhenevalle äidille, tapellaan siskon kanssa ja lähdetään villin Karhun matkaan. Mutta sittenkin, sittenkin, rakkaus on enemmän kesy eläin. 

Jos yritän etsiä Peter Sandströmille jotain vertailukohtaa suomalaisessa kirjallisuudessa, en oikein saa vastaavia taitureita mieleeni muita kuin Petri Tammisen. Kirjailijoita yhdistää rakastettava huumori ja lakonisen lauseen taju (vai ehkä lakoninen lausetaju). Sandström kirjoittaa läheiset ihmiset mukaan kaikkeen, mitä päähenkilö tekee ja ajattelee ja muistaa. Oikeastaan koko kerronta tässä kirjassa - kokonaisuus - on niin läpeensä petersandströmiä, että naurattaa ääneen. Mutta myös itkettää. Yksi kirjan monista kauniista kohtauksista on sellainen, jossa haurastuva äiti haluaa vielä kastella rakkaat kukkansa, ja lähes 60-vuotias poika yrittää auttaa häntä. Kukat ovat jo melkein kuolleita, vesi valuu pitkin lattiaa eikä hommasta tule oikein mitään: Hän kääntyi minua kohti ja kietoi kädet kaulani ympärille. Kuinkahan sä pärijäät ilimammua, äiti sanoi. (S. 189.)

Outi Menna on suomentanut teoksen sujuvaksi, nautittavaksi tekstiksi. Erityisen herkullista on lukea äidin, siskon ja Peter S:n murretta ja herkkua on tietysti myös Peter Sandströmin lakoninen lause, joka pelastaa tilanteen kuin tilanteen: Kun Karhu pyytää Peter S:ltä opastusta pornografisen novellikokoelman kirjoittamiseen, Peter S tuumii: 

    Joka tapauksessa olin aina valmis keskustelemaan estetiikasta kehittymishaluisten kirjoittajien kanssa. Moni jaksoi pitää yllä toivoa ja uskoa kirjoittamisen mahdollisuuteen ja kirjailijanammatin luovuuteen, enkä halunnut pudottaa heitä maan pinnalle. Katsoin, että se ei ollut minun tehtäväni. 

    En tiennyt juuri mitään pornografiasta. Mutta hallitsin syntaksin. (S. 141.)

Peter Sandström on rakkauden kirjailija, ja siksi niin vastustamaton. Tämäkin teos on täynnä virheitä, joiden takia ihmiset ovat rakastettavia ja ainutlaatuisia, elämä niin haavoittuvaa, haurasta ja katoavaa. 


Kirjan ovat lukeneet ainakin Tuija, Omppu, Riitta ja Riitta.

tiistai 22. syyskuuta 2020

3 x kotimainen sarjakuva: Aino Louhi: Mielikuvitustyttö; Reetta Niemensivu: Maalarisiskot; Kati Närhi: Ei mikään

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö, Imaginary girl, 2019

Englaninkielinen käännös: Pauliina Haasjoki

Kustantaja: Suuri kurpitsa

Kansi: Aino Louhi

Sivuja: 163

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Aino Louhen Mielikuvitustyttö kertoo erään tytön kasvutarinan. Tarina kerrotaan minä-muodossa, ja olisi hirveä houkutus tulkita tarinan vaaleahuiksinen tyttö taiteilijaksi itsekseen, mutta Aino Louhi kieltää Kulttuuricocktailin haastattelussa tällaisen tulkinnan. Tarinaan on kuitenkin helppo samaistua, ja siinä mielessä sen voi tulkita kenen tahansa tytön kasvutarinaksi. 

Mielikuvitustyttö, tarinan päähenkilö, elää varsin tavallista elämää, mutta siinäkin on aivan riittävästi elettävää. Louhi tekee kerronnallaan pienistäkin hetkistä hyvin merkittäviä. Pienet hetket ovat oivalluksen kohtia ja kasvun paikkoja.

Päähenkilön maailmaan astuu jo vauvana ihana ilo, paras ystävä Heta, jonka kanssa kaikki on yhteistä. Kun sitten koulu alkaa, Hetan suosiosta kilpailevat myös uudet luokkakaverit ja minäkertoja joutuukin jakamaan ystävyyden. Se ei ole aivan mutkatonta, ja alakoulutaipaleen päättyessä ystävyys on muuttunut. 

                                            

Yläkoulussa alkaa erikoinen ystävyys- ja ihastussuhde koulun suosituimman pojan kanssa. Siinäkin on jotakin kovin tuttua, kainoa punastelua, mutta myös sielujen yhteyttä, johon ei oikeastaan tarvita sanoja. Aikuisen nuoren tytön ihastukset tuntuvat myös kovin herkiltä. Tyttö on epävarma itsestään ja riittämisestään, eikä tiedäkään, kuinka viehättävä ja rakastettava on. 

Teoksen kuvat ovat pääosin isoja ja sellaisina hyvin ilmeikkäitä ja puhuttelevia. Mielikuvitustyttö voisi melkein olla aikuisten kuvakirjakin. Kuviin on vangittu paljon tunteita ja herkkyyttä. Varhaislapsuudesta kertovat kuvat ovat onnellisia ja huolettomia, mutta jo alakoulussa tunneskaalaan tulee mukaan pettymystä ja häpeää. Yläkoululaisen oma sisin alkaa löytyä, mutta vielä aikuisenakin läheisyyteen liittyy myös pelottavia toiveita ja valmistautumista pettymykseen. 

                                   

Kuvien värisävyt ovat aluksi hempeitä ja vaaleita, mutta lukijan kannattaa olla tarkkana, sillä päähenkilön elämä ei tosiaankaan ole suloista unelmaa, vaikka värisävyistä voisi sellaista luullakin. Hyvä esimerkki on teoksen kansi, joka hehkuu ihanaa vaaleanpunaista väriä, mutta tyttö vain vilkaisee olkansa yli ja hänen ilmeensä ei ole ollenkaan suloisen tytön ilme, vaan häpeilevä ja ahdistunut. 

Louhen piirrosjälki on kauttaaltaan hentoa, pelkitettyä ja tarkkaa. Tytön kasvaessa kuviin tulee tummempia sävyjä. Kuvissa ei juurikaan ole yksityiskohtia, vaan ihmisten ilmeet ja asennot ovat niiden pääasia ja ne puhuvat omaa kieltään. 

Kuvituksessa päähenkilön ilmeet kuvastavat iloa, hätää, hämmennystä ja toiveita niin riipaisevasti, että lukijan silmiin nousee väistämättä kyyneleet. Muistot omasta lapsuudesta tulvivat mieleen. Teos antaa tilaa lukijalle ja on juuri siksi kovin vaikuttava. Toivoisin kaikkien tyttöjen ja heidän äitiensä tarttuvan tähän kirjaan. Tyttöydestä kannattaisi puhua enemmänkin. 


Mielikuvitustyttö on luettu ainakin blogeissa Lastenkirjahylly, Kirjahilla, Kirjakaapin avain ja Nuorille ja naperoille.  



Reetta Niemensivu: Maalarisiskot, 2020

Kustantaja: Suuri kurpitsa

Kansi: Reetta Niemensivu

Sivuja: 119

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Reetta Niemensivun Maalarisiskot kertoo neljästä suomalaisesta kuvataiteilijasta 1800-luvun lopussa. Kyseessä on neljä naista, jotka etsivät omaa taiteilijuuttaan miesten hallitsemassa maailmassa. He ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Tunnetuin heistä on tietysti Helene Schjerfbeck, ja suurin osa kirjan sarjakuvanovelleista kertookin hänestä. Lukijalle kyllä nousee palava halu saada lisätietoa myös muista taiteilijoista. 

                                     

Niemensivu on perehtynyt hienosti historialliseen aiheeseensa. Maalarisiskojen elämään pääsee vaivatta mukaan, ja kohta ollaankin sykkivässä taiteen keskuksessa, Pariisissa. Turhautumien hetkiltä ei voida välttyä, sillä 1800-luvun lopun kuvataiteen maailma oli miesten hallitsemaa. Rohkeita naisia usein paheksuttiin: he matkustivat yksin ja tahtoivat osallistua taiteen kehittämiseen, myös heidän aiheidensa olisi kuulunut olla jotenkin suloisia. 

Entäs jos naisia eivät kiinnostaneetkaan suloiset aiheet? Jos he halusivat luoda jotain uutta ja itselleen tärkeää - todella ilmaista itseään ja sisintään?  Euroopan kuvataiteessa myllersivät uudet tuulet. Romantiikka oli väistynyt realismin tieltä, mutta realismin suosimia aiheita - työ, köyhyys, tavalliset ihmiset -  ei pidetty naisille soveliaina. Novellissa Vaarallisia oppeja miespuoliset taidenäyttelyvieraat kritisoivat Helena Westermarckin tauluja: "Nämä mallit ovat sysirumia. Ajatteleeko hän että kauneus on luonnon erehdys jota pitää välttää kuin ruttoa." (S. 63.) Myöhemmin Westermarck lukee näyttelyn lehtiarvostelun ja huudahtaa: "Totuus enemmän kuin kauneus! Se on meidän maalarisiskojen motto!" (S. 65.)   

                                      

Pariisi ja Pont-Aven sekä St Ives ovat Niemensivun piirtäminä juuri niin kiehtovia, kuin ne voi 1800-luvulla kuvitella olleen. Näissä paikoissa tehtiin taidetta. Tekisi mieli heti siirtyä maalarisiskojen mukana noihin maisemiin ja taiteilijaillanviettoihin. Miten vapaalta ja boheemilta kaikki vaikuttaakaan! St Ivesissä syntyy myös Schjerfbeckin kuuluisin teos, Toipilas, jonka synnyn taustat Niemensivu kertoo mainiosti. 

Olen lukenut aiemmin Niemensivun albumit Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti ja Lempi ja rakkaus, joissa kaikissa on historiallinen miljöö ja kiehtovia tarinoita, joita Niemensivu kertoo omaan persoonalliseen tyyliinsä. Lisäksi Niemensivu oli mukana upeassa Sisaret 1918 -sarjakuvateoksessa, jossa kerrotaan sisällissodan naisten tarinoita. 

Niemensivun kynänjälki on pastellinsävyistä ja ilmaisuvoimaista. Aiheet eivät missään nimessä ole kutienkaan hempeitä. Henkilöissä on luonnetta ja omaa tahtoa, ja tarinat ovat hyvin eläviä.  


Maalarisiskot on luettu myös blogeissa Kirjojen keskellä, Bibbidi bobbidi book, Kirjan pauloissa, Kirjakaapin avain ja Oksan hyllyltä



Kati Närhi: Ei mikään, 2020

Kustantaja: Kati Närhi

Kansi: Kati Närhi

Sivuja: n. 80

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Kati Närhi on tunnettu Agnes-nimisestä sarjakuvahahmostaan, joka seikkailee teoksissa Saniaislehdon salaisuudet, Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Sarjan viimeisin kirja toi Närhelle Sarjakuva-Finlandian. 

Närhen uusin teos Ei mikään on enemmän kuvakirjan kuin sarjakuvan näköinen ulkoasultaan. Se kertoo erään pienen kylän salaperäisistä tapahtumista. Eräänä päivänä kylmä tuuli puhaltaa kylän yli, ja elämä kylässä muuttuu erikoiseksi ja vähän uhkaavaksi. Mikään ei toimi kuten ennen, ja melankolia lamauttaa ihmiset. Mitä oikein on tapahtunut, mikä muutokseen on syynä? Ehkä ei mikään. 



Agnes-sarjasta tuttu goottilainen tunnelma vilahtaa tässäkin teoksessa, mutta se ei pääse valloilleen, vaan jää vihjeiden asteelle. Sen sijaan kylän asukkaat ja eläimet saavat tilaa ja kuvat kertovat heidän tarinaansa. Ja millaisia tarinoita syntyykään yhden kuvan ympärille! Lukijalla kun on taipumus kehitellä kuvaan ennakkotilanne ja tietysti myös jatko. Kuviin liittyvät tekstit kutkuttavat myös sopivasti lukijan mielikuvitusta: Madagaskarin pikku tyttäret eivät voineet lakata ajattelemasta revolveria, jonka olivat nähneet lipaston laatikossa. 

                                           

 

Teoksen tunnelma on yhtä aikaa melankolinen ja kummallisella tavalla hymilyttävä. Kyläläisten hahmot herättävät uteliaisuuden, ja he jäävät elämään sivujen ulkopuolelle. Kuvien ja sanojen yhteys on parhaimmillaan juuri tällaista. Samaan vakuuttavaan, rauhalliseen sävyyn toimii vaikkapa Terhi Ekebomin Kummituslapsi-teos, jonka voisi myös määritellä aikuisten kuvakirjaksi. Tarina elää, vaikka sanoja on vähän. Tosin Ekebomin teoksessa oli selkeä juoni, kun taas Ei mikään kertoo useista henkilöistä pieniä huomioita. Ei mikään jää kylässä ilmiöksi, jota ihmetellään pitkään.


Ei mikään on luettu ainakin blogissa Oksan hyllyltä


lauantai 5. syyskuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen



Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen, Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Shutterstock

Sivuja: 219

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen on eräänlainen kirjeromaani. Se sisältää pojan ja isän kirjeenvaihdon, joka alkaa, kun isä kirjoittaa pojalle eräänlaisen tsemppauskirjeen yliopistoon. Pojalle tulee kiire vastaamaan isän kirjeeseen, eli isän kirje on hänelle selvästi erittäin tärkeä - kenellepä ei olisi. (Käsi ylös, kuinka moni on saanut kirjeen isältään.)

Poika kertookin pian, että hän on kirjoittamassa romaania, jonka osia hän sitten lähettää kirjailija-isälleen luettavaksi, ja isä tunnistaa niistä lupaavan kirjailijan. Kirjan valmistumisesta tulee runko, jonka päälle kertyy paljon muitakin asioita isän ja pojan yhteisestä elämästä, ja myös niistä asioista, joista isä ei tiedäkään mitään.  

Antti Röngän valmistuva kirja on hänen esikoiromaannsa Jalat ilmassa, joka on vahvasti autofiktiivinen kirja. Se kertoo nuoren miehen ensimmäisestä opiskeluvuodesta ja koulukiusaamisen aiheuttamista traumoista. Teos on vahva ja omaääninen esikoisteos, joka varsinkin koulumaailmassa työskentelevien ihmisten kannattaa ehdottomasti lukea. 

Silloin tällöin onnellinen paljastaa, että pojan kolukiusaamiskokemukset tulevat isälle täytenä yllätyksenä. Poika ei ole kertonut perheelleen mitään koko alakouluajan jatkuneesta kiusaamisesta. Kirjeenvaihdossa paljastuu paljon muutakin, esimerkiksi ikäviä muistoja ja väärinymmärryksiä. Asiat eivät ole helppoja ja loukkaantumisen paikkoja olisi useitakin, mutta niin vaan kirjeenvaihto jatkuu.

Nämä isä ja poika ovat siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että heillä on sanat, joiden kautta he kurkottavat toisiaan kohti. Asetelma on herkkä ja edellyttää, että kumpikin tunnustaa toistensa merkityksen ja on valmis kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja arkoja kohtiaan. Kirjeenvaihto on välillä raastavan rehellistä ja sydäntäsärkevää, mutta kirjeenvaihtoyhteys on kummallekin selvästi arvokas asia. 

Kaiken taustalla pojan kirjahanke etenee, ja poika ottaa vastaan isän ohjeita ja kysyy neuvoakin. Isän ja pojan välisen rakkauden lisäksi kirjassa on siis toinenkin kantava voima, ja se on rakkaus kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Elämän merkityksellisyys voi olla kiinni kirjoittamisesta. Poika on vahvasti kiinni kirjailijan elämänasenteessa: Ja mitä järkeä on ylipäätään kokea asioita, jos niistä ei kirjoita (s. 106).   

Tällaiseen kirjoittamisen intohimoon ja nuoruuden ehdottomuuteen isällä on kuitenkin neuvo:  - - kenenkään olemassolon oikeus ei saa perustua kirjoittamiseen. Sinun olemassaolosi oikeus perustuu siihen, että olet kokonainen ihminen kaikkine mahdollisuuksinesi. - - Sen jonka täytyy kirjoittaa, täytyy varmaan sitten kirjoittaa, ohi kaiken laskelmoinnin ja kohtuuden. Mutta sitä intohimoa ei saa sekoittaa oikeuteen olla olemassa. (S. 20.) Voiko vanhempi ilmaista rakkauttaan lapseensa oikeastaan kauniimmin: elämäsi ja olemassaolosi on korvaamattoman arvokasta sellaisenaan. Asia, jota lapsen on vaikea ymmärtää, ja asia, jota lapsi opettelee ehkä koko elämänsä.  

Silloin tällöin onnellinen onnistuu monella tasolla. Se on kiinnostava aiheiltaan, ja sillä on koko ajan suunta eteenpäin, kohti läheisyyttä ja yhä suurempaa rehellisyyttä. Rehellisyys on mahdollista, koska sen perustana on rakkaus, joka pojan on selvästi vaikeampi tunnistaa kuin isän. Tietysti on traagista, että isän keinot osoittaa rakkauttaan ovat välillä olleet hukassa, mutta sehän vanhemmuudessa on jutun juoni: harjoittelukertoja ei ole - vanhempi on vanhempi juuri kyseiselle lapselleen vain kerran. Vuosikausia jatkunut kiusaamisen salailu ja Antin yksinäinen kärsimys raastavat lukijan sydäntä. Isän avuttomuuden tunteen voi vain kuvitella, kun kiusaaminen paljastuu hänelle. Tammisen seuraava kirje ohittaakin aiheen käsittelyn kokonaan. Hän kirjoittaa, ettei pysty kirjoittaman siitä. Se sattuu liikaa.

Tapahtumat saavat kirjan loppupuolella dramaattisen käänteen, josta kerrotaan myös Röngän kirjassa. Koska olen lukenut Röngän kirjan, luin tästä nyt isän näkökulman, josta välittyy huoli ja järkytys. 

Isyys tekee kipeää, vanhemmuus on vaarallista. Se on vaarallista siksi, että lapsi kulkee omia teitään ja on tietyllä tavalla yksin maailmassa. Oma avuttomuus korostuu, jos lapsen tie ei olekaan niin sileä kuin vanhempana toivoo ja kuvittelee. Lapsi taas näkee asiat kovin ehdottomina: virheinä ja epäoikeudenmukaisuuksina. Lapsen näkökulma on hyvin armoton, ja hänellä on mustavalkoisuuteensa tietenkin kaikki oikeus - lapsen oikeus. 

Silloin tällöin onnellinen kertoo tarinaa kasvamisesta ja muistoista, ihmisenä olemisesta, perheessä elämisestä, vanhemmuudesta ja oman itsen etsimisestä. Röngän romaanin päähenkilö - poika - on hyvin yksinäinen ja arka, käpertynyt omaan olemiseensa, itsensä tarkkailuun ja itseinhoonkin jopa. Kyseessä on fiktio, jossa henkilön piirteitä korostetaan. Silloin tällöin onnellinen puolestaan antaa samasta pojasta, Antti Röngästä itsestään. paljon määrätietoisemman kuvan. Hänen taiteellinen kutsumuksensa on selvä, hän on valmis argumentoimaan auktoriteettia vastaan, hän pyrkii rehellisyyteen ja avoimuuteen ja hänellä on vahvat omat näkemyksensä, joita hän osaa puolustaa. Isän kirjeistä välittyy viisautta ja valtava rakkauden tunne, joka saa hänet välillä kirjoittamaan varovasti, jotta hauras, uusi yhteys poikaan säilyisi ja vahvistuisi. Riveiltä huokuu kannustaminen ja rohkaisu, joita jokainen lapsi vanhemmiltaan janoaa. 

Silloin tällöin onnellinen on sellainen kirja, josta kannataisi kohista aivan valtavasti, koska se antaa meille kaikille lapsille ja vanhemmille toivoa. Vaikeista asioista on mahdollista puhua (tai kirjoittaa) ja niitä voi kohdata yhdessä. Ihmiset eivät ole niin yksin kuin luulevat olevansa, eivätkä he ole niin kaukana toisistaan, kuin luulevat olevansa. Heittäyminen toisen varaan on sallittua ja toivottavaa. Luottamusta voi rakentaa ihan pienillä sanoilla. Ihmiset osaavat kyllä, joa halua ja tahtoa löytyy.

Ja vaikka olen äidinkielenopettaja, uhmaan jonkun viisaan kollegani oppeja ja päätän kirjoitukseni lukemisen ilon ylistämiseen, koska juuri sitä koin Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjaa lukiessani. Tämä ajatus on kirjailija Petri Tammisen: Ja vielä, koska äidinkielenopettajani sanoi, että kirjoitusta ei saa lopettaa sitaattiin ja koska äidinkielenopettajan sana on laki, loppuun oma ajatukseni. Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa. Mikä mahtava ilo, että pelkkien sanojen avulla pääsee toisen ihmisen maailmaan, vaikkapa harharetkelle Tromssaan, ja saa kokea kaikki ne tunnistettavat pelot ja ilot. (S. 66.)


Silloin tällöin onnellinen on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaaKirjaluotsi ja Kirjanmerkkinä lentolippu.