Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joyce James. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joyce James. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

James Joyce: Dublinilaisia

James Joyce: Dublinilaisia, 2011 (I painos 1965)
Alkuteos: Dubliners, 1914
Suomentaja: Pentti Saarikoski
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Gabrielin kasvot hämmentyivät. Oli totta, että hän kirjoitti perjantaisin kirjallista palstaa The Daily Expressiin, mistä hänelle maksettiin viisitoista shillinkiä. Mutta se ei totisesti tehnyt hänestä englantilaismielistä. Arvostelijan kappaleet olivat miltei enemmän tervetulleita kuin niukka palkkio. Hänestä oli suurenmoista tunnustella vastapainettujen kirjojen kansia ja käännellä niiden lehtiä. Melkein joka päivä, kun hän oli päässyt tunneiltaan collegessa, hän vaelsi rantakaduille antikvariaatteihin, Hickleylle Bachelors's Walkilla, Webbille ja Masseylle Aston's Quaylla tai O'Clohisseylle eräällä poikkikadulla.  - - Hän olisi halunnut sanoa, että kirjallisuus oli yläpuolella politiikan. (S. 191 - 192.)

James Joycen Dublinilaisia täyttää tänä vuonna sata vuotta. Siinä on jo kylliksi syytä tarttua Joycen klassikkoon. Jos on vielä aikeissa matkustaa tänä vuonna Dubliniin, mikä voisi olla parempaa valmistautumista kaupungin tunnelmaan? Ei mikään.

Dublinilaisia on kirjoitettu jo vuonna 1907, mutta Joyce ei saanut kirjaansa julkaistua ennen kuin vuonna 1914. Vähältä piti, ettei mestariteos olisi koskaan ilmestynyt mullistamaan länsimaista novellitaidetta. Kirjaa pidettiin aikanaan liian rohkeana, koska siinä on katolisen kirkon kritiikkiä ja intohimon kuvausta. Lisäksi sitä pidettiin suoranaisena irlantilaisten pilkkana, esittäähän se henkilönsä, tavalliset dublinilaiset, melko rujoina.

Nykykirjallisuuden keskellä mikään kirjan sisällössä ei hätkäytä - kaikki rohkeus ja rujous on ylitetty moneen kertaan. Mutta edelleen tyyli, jolla Joyce on novellinsa kirjoittanut, on mullistava ja vaikuttava. Tyyliin kuuluu se, etteivät henkilöt tai tilanteet ole kovin kauniita: Hänen tätinsä olivat pieniä, yksinkertaisesti pukeutuneita vanhoja naisia. Täti Julia oli tuuman verran pitempi. Hänen tukkansa, joka oli kammattu matalalle korvan yläpuolelle, oli harmaa, ja samoin harmaat, jos kohta tummemmin varjostuksin, olivat hänen isot, veltot kasvonsa. Vaikka hän oli vartaloltaan pyylevä ja seisoi suorana, hänen hitaat silmänsä ja raotetut huulensa loivat vaikutelman naisesta, joka ei tiennyt missä oli tai minne menossa. Täti Kate oli eloisampi. Hänen kasvonsa, terveemmät kuin hänen siskollaan, olivat täynnä ryppyjä ja vekkejä, ne olivat kuin kurtistunut punainen omena, ja hänen tukkansa, joka oli palmikoitu samaan vanhanaikaiseen tapaan, ei ollut kadottanut kypsän pähkinän väriään. (S. 182.)

Joyce esittää ihmisten turhamaisuuden ja heikkoudet suorasukaisesti ja realistisesti. Elämä ei ole ruusuista kenelläkään dublinilaisella. Ei ole naisilla helppoa: Kolmen viikon kuluttua aviovaimon elämä alkoi hänestä tuntua väsyttävältä, ja myöhemmin kun se alkoi hänestä tuntua sietämättömältä, hänestä oli tullut äiti (s. 158); Eikä ole helppoa miehilläkään: Ihmiset tunsivat suurta myötätuntoa häntä kohtaan, sillä tiedettiin että hän oli nainut edustuskelvottoman naisen, joka oli parantumaton juoppo (s. 159). Mutta on siellä hetkiä, jotka loistavat kirkkaina harmauden keskellä. Teokselle on myös kertynyt arvoa ajankuvauksena, 1900-luvun alun Dublinin elämän ja tapojen kuvauksena: lapset seikkailevat, tehdään töitä, ajetaan kilpa-ajoissa, osallistutaan vaalityöhön, järjestetään konsertteja ja tanssiaiset, joissa tarjoillaan irlantilaisia herkkuja.

Jos novelleilta odottaa perinteisen juoninovellin kaarta, joutuu pettymään, sillä selkeä taitekohta jää niistä puuttumaan, eivätkä novellien loputkaan tarjoa minkäänlaista yhteenvetoa tapahtumista. Mitä sitten tapahtuu? Ei ehkä paljon mitään, ja silti novellihenkilöt jäävät vahvasti elämään lukijan mielessä. Joyce on henkilökuvien piirtäjänä vailla vertaa. Ei tarvitse kuin kulkea hetki liehakoiden rinnalla tai pysähtyä pubiin tuopillisille vanhojen kavereiden seuraan - heti kohta on selvillä ihmisten luonteesta ja heidän elämästään, vaikka kaikkea ei kerrotakaan.

Kun aloitin Dublinilaisia-kirjan lukemisen, tuntui heti tutulta. Mieleeni tuli ensimmäisenä Alice Munro, sitten muistelin Raymond Carveria. Molempien mestareiden novellit ovat selvästi Joycen tyylin innoittamia. Ne kuuluvat psykologisen novellitaiteen perinteeseen, kulkevat tiukasti ja nautittavasti Tšehovin jalanjäljissä. Kun luin Anna Ahmatova koditon -teosta, siinäkin ihailtiin James Joycea, jota luettiin myös Neuvostoliitossa. Mikä ihme tässä tyylissä kiehtoo yli kulttuuri- ja käännösrajojen?  Se on taitavaa, tarkkaa, rujoa ja kaunista - pieni hetki, muistiin jäävä tapahtuma tai sitten ei mitään. Dublinilaisia luettuani en haluaisi enää muita novelleja lukeakaan, sillä kirja oli täydellinen. Mitään ei ole liikaa, mitään ei ole liian vähän, mitään en haluaisi poistaa, en lisätä mitään. Ymmärrän hyvin, että kirjan ilmestymisen jälkeen on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa vakavasti otettavaa novellia, joka ei jollain tavalla keskustelisi tämän teoksen kanssa. Ei turhaan ole sanottu, että Dublinilaisia on länsimaisen nykynovellin perusta.

Dublinilaisia oli tulevan Dublinin-matkan matkaseurani valinta lukupiirikirjaksi. Teosta oli luettu sekä Pentti Saarikosken vuoden 1965 suomennoksena että Heikki Salojärven vuoden 2012 suomennoksena. Lukupiirimme on erittäin omistautunut lukuharrastukselle, mistä kertoo se, että eräs lukupiiriläisistä oli lukenut novellikokoelman pohjaksi James Joycen kirjan Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Se valottaa Joycen suhdetta muun muassa katolilaisuuteen. Kirjan perusteella on hyvin ymmärrettävää, että Joyce viihtyi paremmin ulkomailla kuin katolisessa kotimaassaan. Samainen, Helsingistä kotoisin oleva lukupiiriläinen vertasi käännösten puhekielen piirteitä. Saarikoski on paikoin käyttänyt stadin slangia suomennoksessaan ja kieltämättä siinä oli enemmän ytyä kuin uudemmassa suomennoksessa.

Suomennosten sanastoissa huomasimme pieniä eroja, esimerkiksi Saarikoski käyttää sanoja portteri ja mineraalivesi, kun taas Salojärvi käyttää sanoja stout ja kivennäisvesi. (Kiiltomato.net-sivuilla Kirsti Suutarinen arvioi perusteellisesti Saarikosken suomennosta ja antaa lopulta varsin kiittävän arvosanan sanataiturille.) Oli miten oli, molemmat suomennokset olivat tehneet vaikutuksen ja kirjasta pidettiin yksimielisesti, vaikka jotkut olivat sitä mieltä, että osa novelleista unohtui pian.

Minulle kävi niin, että jo kokoelman ensimmäiset novellit, SisaretTapaaminen ja Arabia, kolahtivat lujaa. Ne ovat kuvauksia siitä, kuinka huolettomaan ja vilpittömään lapsen maailmaan tulee särö, asiat eivät olekaan sitä, miten lapsi on ne kokenut: lapsen arvostama ihminen näyttää aikuisten silmissä hassahtaneelta, huoleton seikkailu muuttuu uhkaavaksi, unelma tuottaa pettymyksen. Kun novelleissa siirrytään aikuisten maailmaan, pettymyksen tunteet jäävät elämään, mutta sävyjä tulee lisää. Erityisesti ihastuin novelliin Savea, jossa työläisnaisen vapaapäivä kuvataan eleettömän kauniisti.

Kirjan 15 novellista kaikkien lukupiiriläisten suosikiksi nousi kuitenkin viimeinen novelli, Kuolleet, joka oli myös pisin. Siinä oli kaikki: rakkautta, intohimoa, vähän kirjojen ylistystä (ks.ensimmäinen ote), juhlaa, musiikkia, ruokaa ja juomaa - jopa Aransaaret mainitaan. Kuolleet-novellissa on myös unohtumaton viimeinen virke, joka oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Enkä aio siteerata sitä tässä, koska se ansaitsee tulla itse luetuksi.


Dublinilaisia on luettu ainakin Yöpöydän kirjat -, Tahaton lueskelija - ja Luettuja maailmoja -blogeissa sekä Lukeminen.fi-sivustoilla.

torstai 20. helmikuuta 2014

James Joyce: Runoja pennin kappale

James Joyce: Runoja pennin kappale, 2012
Alkuteos: Pomes Penyeach, 1927
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: ?
Sivuja: 51
Mistä sain kirjan: oma ostos



James Joycen runokoelma Runoja pennin kappale (1927) on teos, jonka syntytarina on oikeastaan mielenkiintoisempi kuin sen sisältämät runot. Sen alkuperäinen nimi, Pomes Penyeach, sisältää kokoelman idean. Joyce oli saanut pääteoksensa Ulysseys (Odysseus) julkisuuteen vuonna 1922 ja oli saanut kritiikkiä sen vaikeatajuisuudesta. Kirjailija vastasi kritiikkiin keräämällä kirjoittamiaan runoja kokoelmaksi, jonka halusi pysyvän kansantajuisena ja helposti saatavilla olevana, edullisena pakettina. Hän nappasi idean torimyynnistä, jossa omenoita voi ostaa "pennin kappale", ja saattoipa saada vielä omenan kaupan päälle. Kirjan nimessä Pomes viittaakin sekä runoihin että omenoihin (vrt. ranskan pommes). Niinpä kustantamon (Shakespeare & Company) piti sitoutua myymään 12 runon kokoelmaa halvalla, 12 pennillä - ja ostaja sai oikeasti yhden runon kaupan päälle, eli kokoelmassa on lopulta 13 runoa. Teos oli pieni kooltaan ja kannen värinkin piti olla mahdollisimman lähellä Joycen lempiomenoiden väriä, vaaleanvihreää.

Kustantamo Savukeidas on toteuttanut Joycen idean kiitettävästi. Runoja pennin kappale on pieni läpyskä, joka on helppo napata mukaan ja lukea missä vaan. Kannen väri on kauniin vaaleanvihreä, eikä kirjan hintakaan ollut päätä huimaava, (vaikka 13 omenaa olisi saanutkin vähän halvemmalla).

Runot on suomennettu perinteiseen tyyliin, sillä Joyce oli näissä runoissaan, "käyttötuotteissa", yllättävän perinteinen. Romaaneissaan hän uudisti kaunokirjallista taidetta, mutta runoissaan hän pysyi perinteelle uskollisena, vaikka modernismi oli jo lyömässä itseään läpi maailmalla. Kääntäjä Viile-Juhani Sutinen kirjoittaakin teoksen esipuheessa, että Joycen runot ovat hyvin yksityisiä, eikä hän pyrikään uudistamaan perinnettä.

Verrattuna Kamarimusiikkia-runokokoelmaan, Joycen runot ovat tässä kokoelmassa monipuolisempia. Kamarimusiikkia oli rakkausrunokokoelma, mutta Runoja pennin kappale sisältää enemmän säröjä ja aiheita. Omat runonsa ovat saaneet Joycen äiti, tytär ja poika sekä rakastettu. Tässä on kuva tyttärestä runossa Tyttärelleni ojennettu kukka:
              - -
              Ruusunhauras ja kaunis - haurain
              on silti ihme se villein, 
              joka peittyy silmiisi hunnuin, 
              sinisuoninen lapsosein. (S. 27.)
         
Toisaalta runoissa on myös vimmaa ja eroottisuutta. Ja vaikka runoteoksen piti olla erityisen kansantajuinen, en minä ainakaan saanut muutaman runon ideasta kiinni millään, vaikka suomentaja on selittänyt kokoelman lopuksi jokaisen runon taustoja. Tässä ote runosta Muisto näyttelijöiden peilikuvasta keskellä yötä, jossa on kokeilevaa modernismin tuntua:    
                Heidän suissaan rakkauden kieli. Liiskaa
                kuin kolmastoista hammas.
                Pienet leukasi purevat. Sivaltaa piiska
                kutinatutinaasi, lihan himoa paljasta.
                Lemmen henkäys löyhkää, runoilet tai laulat 
                kuin kissan henki hapan
                ja kielen karhea paula. (S. 35)

Runoja pennin kappale oli minulle aikamoinen yllätys. En ollut tällaisesta Joycen teoksesta aiemmin kuullutkaan. Runot eivät olleet ollenkaan helppoja, ja niitä piti lukea useaan kertaan. Silti teoksesta jäi hyvä mieli. Ihastuin kirjan pieneen kokoon ja ideaan. Ajatus runoista koko kansan "käyttötuotteena" on viehättävä ja kannatettava - kunpa runot olisivatkin osa kaikkien arkea!

Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja on kirjoittanut neljästä Joycen teoksesta (Kamarimusiikkia, Runoja pennin kappale, Dublinilaisia ja Pyhä, rivo rakkaus) yhteisarvion nimellä Joycen neliaplari. Perässä tullaan! Olen nyt lukenut Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale, ja olen mielestäni vasta alussa Joycen tuotantoon tutustumisessa. Seuraavaksi aion tarttua Dublinilaisia-novellikokoelmaan, joka on lukupiirikirjana maaliskuussa.

Osallistun Runoja pennin kappale -kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Taas on yksi irkkukirja luettu ja runokuukausikin etenee mukavasti.

tiistai 18. helmikuuta 2014

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia, 2012
Alkuteos: Chamber Music, 1907
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 58 (runoja 36)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nojaa ulos ikkunasta, 
     kultakutrisein, 
kuulen sinun laulavan
     halki ilman iloisen. (S. 17.)

James Joycen (1882 - 1941) runokokoelma Kamarimusiikkia on suomennettu vuonna 2012. Se ilmestyi alun perin nimellä Chamber Music vuonna 1907. Romaanitaiteen uudistaja aloittikin kirjailijanuransa runoilijana.

Kamarimusiikkia sisältä 36 runoa, joiden teemana on rakkaus. Joyce oli 25-vuotias, kun kokoelma ilmestyi, ja hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, Nora Barncalen. Suurin osa kokoelman runoista on puhetta rakastetulle (Noralle) tai ne kertovat rakastavaisten suhteesta.

Kokoelman suomentaja, Ville-Juhani Sutinen on laatinut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että Joycen toinen intohimo kirjoittamisen lisäksi oli laulaminen ja musiikki, jopa siinä määrin, että hän haaveili laulajan urasta. Useat kokoelman runoista yhdistävät musiikin ja rakkauden. Näitä Joycen runoja on myös sävelletty.

Niin lepäisin tuolla sulopovella
     (oi suloinen se on ja kaunis niin!) - - (s.18).

Runot ovat muodoltaan perinteisiä, ja suomentaja on tavoittanut niihin yli satavuotisen sanaston, riimit ja runokielen. Runot eivät kuitenkaan ole pelkkää rakkauden kuvastoa, ylistystä, kaipausta ja ikävää, vaan niissä on paljon muutakin. Joissakin on mustasukkaisuutta ja suoranaisia ohjeita rakastetulle. Kokoelman loppua kohti romanttinen rakkaudenpalo laantuu ja arkisuus astuu suhteeseen. Onpa runoissa ounastelua myrskyistä ja rakkauden ahdistavuudestakin. Silti rakastavaisten yhteenkuuluvuus tuntuu vahvalta:
Läpi silmiesi peilin kirkkaan,
   läpi suudelmien pehmeän huokauksen,
jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan
   varjoisaa puutarhaa rakkauden. (S. 41.)

Kokoelman lopussa on suomentajan selitykset runojen sanastosta ja taustalla vaikuttavista runoilijan yksityiselämän tapahtumista. Ilman selityksiä kokoelma olisi jäänyt lähinnä rakkausrunolörpötykseksi. Käännösrunojen ymmärtäminen on lähes aina hankalaa, sillä niin paljon runous on sidoksissa alkuperäiseen aikaansa, kulttuuriinsa ja kieleensä, siksi selityksiä tarvitaan. Selitysten lukeminen kuitenkin hidastaa ja pirstoo lukukokemuksen. Kun luin runoja toiseen kertaan, en enää selaillutkaan selityksiä ja runot toimivat ikään kuin rakkauden tarinana.

Juhlitun ja arvostetun irlantilaiskirjailijan runot lienevät hänen kotimaassaan tuttuja koko kansalle, vähän Eino Leinon tapaan. Kamarimusiikkia toimii edelleen aikansa kuvana ja (Joycen) rakkauden ihannekuvana, mutta mitään huikeaa lukuelämystä en kokoelmasta saanut. Syitä on tietysti monia, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos olisin alle 25-vuotias nuorimies, rakastunut (taas) ja varma siitä, että uudistaisin vielä joskus käsityksen länsimaisesta kirjallisuudesta, tämä olisi kirja, josta innostuisin. Luulen, ja toivon, että kokoelma kuitenkin auttaa myös tällaista 2000-luvun keski-ikäistä äiti-ihmistä varsinaisen haasteen lukemisessa. Aion nimittäin yrittää Odysseuksen lukemista ennen ensi kesän Irlannin-matkaani.

Kamarimusiikkia toi yhden lisäpisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja aloitti irkkukirjallisuuden lukuprojektini.