Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle

                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  

Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta, 2020

Suomentaja: Sanna Manninen

Kustantaja: Sitruuna

Sivuja: 121

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keitä ovat Elizabeth Cady Stanton tai Lucretia Mott? Entäs Harriet Tubman? Muistatko historian tunneilta Mary Wollstonecraftin tai Emmeline Pankhurstin? En minäkään. Ei naisia historian tunneilla juurikaan nosteta esiin. Eiväthän he ole tehneet historiallisia merkkitekoja, koska he ovat olleet kotona hoitamassa lapsia sillä välin, kun miehet ovat muokanneet maailmaa ja johtaneet sitä.

Kaikki edellä mainitut naiset ovat taistelleet paremman maailman puolesta. He ovat kirjoittaneet julistuksia ja kirjoja tasa-arvon puolesta tai osoittaneet mieltään naisten äänioikeuden puolesta. He ovat vaatineet tasavertaista kohtelua naisille tai he ovat vaatineet orjuuden lakkauttamista. Tiesitkö, että naiset ovat joutuneet vankilaan tasa-arvovaatimusten takia? Tiesitkö, että he ovat olleet nälkälakossa naisten äänioikeuden puolesta ja että heitä on pakkosyötetty vankilassa? Tiesitkö, mistä suffraketit ovat saaneet nimensä?

En tiennyt minäkään. Mutta luettuani Marta Breen ja Jenny Jordahlin sarjakuvateoksen Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta tiedän aika monta historiallisesti merkittävää naista. 

Harriet Tubman mainittakoon vielä kerran, sillä hän on legendaarinen "Black Moses", joka johdatti orjia vapauteen ja esiintyy romaanihenkilönä Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa. Naisasialiikkeen ensimmäinen tunnettu marttyyri oli puolestaan iranilainen runoilija Táhirih, joka julkesi riisua huivinsa miesten edessä uskonnolisessa kokouksessa ja joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1852 ja hirtettiin omaan huiviinsa. Breenin ja Jordahlin sarjakuvassa hänen vetoavat sanansa liikuttavat syvästi: Enkö minä ole teidän sisarenne? Ettekö te ole minun veljiäni? Enkö minä ole teidän ystävänne - yksi teistä? (S. 58.) Mistä muusta sukupuolten välisessä tasa-arvossa on kyse?

Feministisen sarjakuvan yhteydessä on mainittava ruotsalainen Liv Strömqvist, joka on kirjoittanut ja piirtänyt feminististä sarjakuvaa ja ottanut sarjakuvillaan poliittisesti kantaa niin tasa-arvoon kuin talouspolitiikankin aiheisiin. Sarjakuvassaan Einsteinin vaimo hän nostaa esiin yhden maailmankaikkeuden ikävystyttävimmistä tyypeistä, nimittäin historiattoman uranaisen. Tunnistatte ehkä tyypin. Hän on se nainen, joka on tehnyt varsin mukiinmenevän uran, ehkä jopa sellaisen, että voi ostella vähän kalliimpia jakkupukuja, joilla voi pönkittää menestyneen naisen statustaan. Lisäksi hän julistaa ääneen, ettei ole feministi - hän ei kannata tasa-arvoa, koska hänen kohdallaan tasa-arvo on jo toteutunut, eli hän pärjää siinä missä miehetkin. Tälle historiattomalle uranaiselle pitäisi antaa luettavaksi Breen ja Jordahlin sarjakuva. Siitä hän voi lukea, mikä olisi hänenkin kohtalonsa ilman näitä historian feministejä, jotka ovat taistelleet maailmassa tasa-arvon puolesta. Solidaarisuus omaa sukupuolta kohtaan olisi vähintä, mitä uranaisilta voisi odottaa.

Piirrosjälki Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta -teoksessa on ilmeikästä ja havainnollista. Kuvakoot vaihtelevat ja tarinoissa on omat teemavärinsä. Naisten ilmeet ovat päättäväisiä ja kertovat hyvästä itsetunnosta ja syvästä vakaumuksesta. Kuvakerronta muistuttaa Liv Strömqvistin tyyliä, mutta ei ole aivan yhtä kärjistävää tai provoisoivaa kuin Strömqvistillä parhaimmillaan on. Kerronnan selkeys on ihailtavaa. 

Breen ja Jordahlin sarjakuvateos on edelleen pelottavan ajankohtainen. Esimerkiksi aborttioikeudet, joiden eteen naiset ovat taistelleet lujasti, ovat uhattuna myös Euroopassa. Puolassa astui viime vuonna  - vuonna 2020 - voimaan laki, joka tiukensi aborttilakia entisestään. Arvioidaan, että pelkästään Puolassa tehdään 2 000 laillisen abortin lisäksi n. 200 000 laitonta aborttia vuosittain. Siis 200 000 puolalaisnaista joutuu hengenvaaraan hankkiessaan laittoman abortin ties millaisissa olosuhteissa! Aborttilaki vaikuttaa vain naisten elämään, ja se on esimerkki täysin sukupuolittuneesta epätasa-arvon ilmenemisestä ja vallasta, jota naisiin käytetään. 

Naisten oikeus omaan kehoon ja sen koskemattomuuteen ei ole itsestään selvää sekään. Raiskauksen, ihmiskaupan tai silpomisen määritteleminen rikokseksi on yllättävän vaikeaa, ja lainsäädäntö vaatii jatkuvaa päivittämistä.

Breen ja Jordahl kertovat sarjakuvansa lopuksi, millaista naisten elämä edelleen on useissa maissa. Silti täytyy muistaa, että heidän esiinnostamansa naiset ovat saaneet paljon aikaan, ja viime vuosina esimerkiksi #metoo-kampanja on parantanut naisten asemaa elokuva- ja kulttuurialalla. Työtä on edelleen paljon, mutta toivoakin on: Edistymme hitaasti mutta varmasti. Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä. (S. 120 - 121.)     

Sarjakuva on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki ja Oksan hyllyltä. Kuittasin kirjalla myös Helmetin lukuhaasteen kohdan 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen: Rec

Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos

 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 

Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Liisa, Katja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, 2020

Kustantaja: Siltala

Mistä sain kirjan: kuuntelin äänikirjana (lukijana Anna Saksman) ja luin e-kirjana Bookbeatista

Voi peijjooni, mikä kiria!

Ensin katsellaan itäistä Lappia kaukaisesta, avaruudellisesta perspektiivistä ja sitten syöksytäänn maan tasalle, viheliäisten hyttysten ja villin luonnon armoille. Siellä  tavataan kirjan päähenkilö, Elina Ylijaako. Elina on palanut kotiseudulleen pyydystääkseen hauen, joka Seiväslammessa häntä joka vuosi odottaa. Hauki pitää pyydystää tiettyyn aikaan kesällä ja pyydystämisen onnistuminen on tärkeää. Miksi? No, se on vähän monimutkaisempi juttu...

Juhani Karila on valloittanut Pienen hauen pyydystyksellään lukemista harrastavat suomalaiset. Viime syksyllä seurasin some-pöhinää kirjan ympärillä vähän ihmeissäni: Mistähän tässä oikein on kyse? Onko tämä eräkirja? Ehkä kalastusopas? Varsinkin Instagramissa Pienen hauen pyydystys tuntui olevan vähän jokaisen seinällä esillä, mutta sen juonesta ei paljoa paljastettu. Ymmärsin sentään, että romaanista oli kyse. Jotain salaperäistä oli tekeillä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta en ollut siitä kuullutkaan, ennen kuin some alkoi kiehua.

Yritin hankkia kirjan jo omaksikin, mutta se oli loppuunmyyty. Sitten eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle erityisen painokkaasti, enkä malttanut enää odottaa uutta painosta, vaan rupesin kuuntelemaan sitä äänikirjana Bookbeatista - tätäkin ystäväni suositteli. Anna Saksman osoittautui pian erinomaiseksi lukijaksi, ja kun päästiin murteen puhumisen vauhtiin, niin Saksman tuntui suorastaan loistavan. 

Elinalla on siis hauen pyydystys tehtävänään, eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta ongelmiahan alkaa ilmaantua. Aika alkaa käydä vähiin, ja pitää ruveta hieromaan kauppoja sinne ja tänne. Kaiken lisäksi poliisi on Elinan perässä. Miksi? No, sekin on vähän monimutkaisempi juttu...

Poliisi on nimeltään Janatuinen, ja hän on ensi kertaa Lapissa. Kollega ei suostu ylittämään Lapin rajaa, ja toisen kollegan neuvot vähän kummastuttavat Janatuista: Suostu kaikkeen, mitä paikalliset sinulle ehdottavat. Näillä eväillä Janatuinen sitten ylittää Itä-Lapin raja-aseman, jonka toisella puolella mitkään vakuutukset eivät ole enää voimassa. 

Karila viljelee romaanissaan vastustamatonta, eleetöntä huumoria. Ihmisten puheet putoilevat lakonisina totuuksina, Itä-Lapin murteella ja heidän maailmankuvansa on... No, heidän maailmankuvansa on hyvin realistinen, siinä mielessä, että ovathan he elinympäristöönsä hyvin sopeutuneet ja selviävät väkiyöstäkin, koska osaavat olla.

Pienen hauen pyydystys ei kuitenkaan ole pelkästään ratkiriemukas kirja (vaikka nauroin monta kertaa ääneen), vaan se tarjoaa lukijalleen paljon pohdittavaa. Syyllisyys ja menneisyyden kanssa toimeen tuleminen ovat yksi juttu. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen ovat toinen juttu. Ja tietysti Lappi on kolmas juttu. Ainakin nämä.

En halua kertoa kirjan juonesta mitään. Itselleni kävi nimittäin niin, että en olisi suostunut kirjan matkaan, jos olisin tiennyt siitä yhtään enempää kuin että se on romaani. Kirja vietteli minut mukaansa ovelasti. Kaikki on aluksi niin selkeää ja vakaata, kunnes koko maisema nyrjähtää sijoiltaan. Siinä kohtaa kannattaa noudattaa Janatuisen kollegan neuvoa ja suostua mukaan.

Arviostani tuli nyt Pienen hauen pyydystyksen ylistys. Eipä siinä mittään. Lueppa pirruuttas tämä kiria, niin tiiät.

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasta kirjaan.