lauantai 31. heinäkuuta 2021

Jonathan Swift: Gulliverin retket


Jonathan Swift: Gulliverin retket, 4. painos, 1999 (I suomenk. painos 1953)

Alkuteos: Travels into several remote nations of the world in four parts by Lemuel Gulliver, first surgeon and then captain of several ships, 1726

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 390

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Jonathan Swiftin kirjoittama klassikko Gulliverin retket on puhdasverinen valistusajan romaani. Sen ideana on laajentaa ihmisen maailmankuvaa ja jakaa tietoa. Se lienee kaikille tuttu lähinnä lilliputtien ansiosta. Gulliver, armoitettu seikkailija, joutuu merimatkallaan haaksirikkoon ja pelastautuu tuntemattomalle rannalle, jossa herää pienen pienten ihmisten ympäröimänä. Näillä tyypeillä on oma, järjestäytynyt yhteiskuntansa, valtio nimeltä Lilliput, ja sitä tarinan myötä ihmetellään. 

Kyseessä on siis satu, leikkiminen sillä ajatuksella, että kaikki on kutistunut. Millaista on elämä minikoossa? Miten pienet ihmiset selviävät erilaisissa vaaratilanteissa, miten he ovat ratkaisseet käytännön elämän pulmia ja miltä maailma näyttäisi heidän koossaan? Näitä ajatuksia on pyöritelty tarinoissa ikiajat, kuten Peukaloinen-saduissa tai esimerkiksi Selma Lagerlöfin klassikossa Peukaloisen retket tai Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin seikkailuissa, joissa tavataan minikokoinen Vaaksanheimojen perhe. 

Lilliputtien verran minäkin Gulliverin retkistä tiesin, mutta en tiennyt edes sitä, että Gulliver seikkailee oikeasti neljässä eri maassa, joissa kaikissa on omat erikoisuutensa. Lilliputit ovat siis vain yksi kansa, jonka kummallisia tapoja luodessaan kirjailija on saanut käyttää mielikuvitustaan. Kyseessä ei myöskään ole missään nimessä lasten satu, vaikka pienoismallisen maailman luomiseen viritellään paljon yksityiskohtia. 

Gulliverin retket on poliittinen satiiri valistusajan vehkeilyistä. Se on myös pilaversio 1700-luvun best seller -kirjallisuudesta, eli matkakirjoista. Kun Swift loihtii keksittyjä maita ja ihmisiä, hän samalla pääsee keksimään erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, kuvaamaan erilaisia valtasuhteita ja kritisoimaan oman aikansa politiikkaa. Aikansa politiikkaa hän suomii keskusteluissa, joita Gulliver käy kulloisenkin maan johtajan kanssa. Tämähän on vallan kätevää - kukaan ei voi tulla syyttämään Swiftiä kapinallisuudesta, sillä hänhän on keksinyt kaiken omasta päästään ja kertoo satua. 

Niinpä Swift antaa sanan säilänsä heilua. Lilliputtien kuningas ihmettelee Gulliverin kertomuksia Englannin hallinnosta. Samaan aikaan lilliputit ovat ajautuneet sotaan, koska osa heistä on sitä mieltä, että muna pitää halkaista leveästä päästä, osa pitää munan halkaisemista terävästä päästä ainoana oikeana mallina. Lilliputien myötä siis tarkastellaan ihmisten kykyä saada sota aikaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Lisäksi Lilliputit laativat kummallisia säädöksiä oikeastaan aiheesta kuin aiheesta ja vehkeilevät toistensa selän takana. Heidän pienuutensa ei ole vain fyysistä, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkistä. 

Seuraavassa tarinassa Gulliver päätyy jättiläisten valtakuntaan, jossa hän itse edustaa lilliputti-kokoa.  Täälläkin hän käy syvällisiä keskusteuja kuninkaan kanssa, päätyy esittämään temppuja, joita ihmiset tulevat ihailemaan ja oppii tietysti paikallisen kielen alta aikayksikön. Gulliver on nokkela ja kriittinen matkustaja, jonka havaintoja seuraa ilokseen. 

Kolmas tarina heittää taas uusiin seikkailuihin. Hän päätyy Laputaan, leijuvaan saareen. Siellä Gulliver tapaa ylimystön, joka on täysin irrallaan todellisuudesta - se kirjaimellisesti leijailee Laputassaan tavallisen kansan yläpuolella. Vaikka valistusaika oli järjen ihailua ja maailmankuva alkoi muuttua tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaksi, Gulliver tekee Laputassa murskaavia havaintoja: Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. (S. 225.)

Jo 1700-luvulla tieteen kehitystä on siis pidetty liian nopeana tai tieteen ideoita älyttöminä ja  todellisuudesta irrallisina. Laputan alapuolella tavallinen kansa kun näkee nälkää ja elää köyhyydessä.  Jotkut tarinassa esitetyistä naurettavista tieteellisistä ideoista on nykypäivänä toteutettu, eli tieteen kritisointi on osoittautunut turhaksi, mutta edelleen voi kysyä, eikö tieteen tehtävä ole ratkaista ihmiskunnan pulmia ja parantaa elämänlaatua. Laputa täytynee ainakin ajoittain ankkuroida maahan, jotta huolto pelaisi. Laputassa on tarpeen muistaa, mitä maan pinnalla puuhataan. 

Gulliverin retket synkkenevät loppua kohti. Vaikuttavin ja surullisin tarina on teoksen viimeinen tarina, jossa Gulliver ajautuu Houyhnhnmien maahan. Houyhnhnmit ovat viisaita ja kunnioitettavia, jalouden perikuvia - hevosia! Heidän maillaan asuu kuitenkin yahoo-nimisiä olentoja, jotka itsekkyydessään ja tyhmyydessään torailevat keskenään, ovat väkivaltaisia ja raakoja, eikä heitä voi päästää täysin viilliintymään, koska ahneudessaan ja itsekkyydessään he ovat arvaamattomia. Heidän tyhmyytensä on masentavaa - he ovat ihmisiä. Gulliver palaa tältä viimeiseltä matkaltaan muuttuneena, voisi jopa sanoa, valistuneena miehenä. 

Gulliverin retket oli suosittu teos jo ilmestymisaikanaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Voltaire kirjoitti toisen valistusajan klassikon, Candiden, joka myös on matkakirjan asuun puettu yhteiskunnallinen satiiri. Näin parinsadan vuoden taakse näiden teosten kaiku on vaikuttava, mutta eivät ne varmasti ilmestyessään ole kaikkia miellyttäneet. 

Swiftin klassikko on kestänyt mukavasti aikaa. J. A. Hollon suomennos on tietysti paikoin vanhentunut, mutta silti se on edelleen nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa. Satiiri välittyy nykypäivään asti ja lukijalle tulee olo, että politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kähmintä ja saivartelu kuuluvat sen perusolemukseen. Viimeistään nuo yahoot tuntuvat aivan tutuilta tyypeiltä - taivas, miten itsekästä ja tyhmää porukkaan, ahneudessaan ja raakalaismaisuudessaan ällöttäviä tapauksia! Ei tarvitse kuin tarkastella ilmastokriisiä ympärillään, ja toivoisi Gulliverin tapaan, että maailmaa hallitsisi ihan joku muu eläinlaji. 


Osallistun Jonathan Swiftin Gulliverin retkillä kirjablogien 13. klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi nyt Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissaan. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita kirjabloggaajat ovat tämän kesän haasteeseen lukeneet. 

Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta. Tässä ovat kaikki haasteeseen lukemani klassikot: 





Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä. Kirja on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Toni Morrison: Toiseuden synty


 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi



Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 


Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista




keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, 2007

Alkuteos: The year of magical thinking, 2005

Suomentaja: Marja Haapio

Kustantaja: Like

Sivuja: 221

Kansi: 

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



    Yksi hetki muuttaa elämän. 

    Tavallinen hetki. (S. 7.)


Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on kirja, jonka en olisi halunnut koskaan loppuvan. Olisin halunnut jäädä asumaan sen kiireettömään tunnelmaan ja niihin tunteisiin, jotka siinä saavat tilaa ja aikaa: suruun ja kaipaukseen. Onhan niin, että suru ja kaipaus pitävät rakkaan ihmisen täällä, eikä kuoleman jälkeen mitään muuta niin toivoisikaan, kuin että rakas ihminen jäisi tähän, eikä koskaan katoaisi. Vaikka on jo kadonnut, lopullisesti mennyt. Menetetty. Ja meillä on kaikki tämä aika elettävänä ilman häntä.  

Didionin kirja alkaa tilanteesta, jossa hänen aviomiehensä saa sydänkohtauksen kesken illallisen ja kuolee. Tavallinen hetki. Samalla päättyy 40 vuotta kestänyt avioliitto, jonka osapuolet ovat tehneet töitä yhdessä, kasvattaneet tyttären ja jakaneet yhteisen elämän. Tapahtumasta alkaa vuoden kestävä maagisen ajattelun aika

Suruvuoden alkuun sekoittuu valtava huoli, sillä aviomies kuolee vain viisi päivää sen jälkeen, kun pariskunnan ainoa lapsi, Quintana, on joutunut sairaalaan ja makaa siellä koomassa ja kamppailee hengestään. Vasta kun tyttären terveys on suhteellisen vakaa, Didion pääsee todellakin elämään suruaan. Ja miten hän sitä elääkään: kirjoittamalla tietysti, hänhän on kirjailija. 

Joan Didion on Yhdysvalloissa arvostettu ja tunnettu toimittaja ja nykykirjailija, joka kirjoitti miehensä John Dunnen kanssa myös elokuvakäsikirjoituksia. Dunnekin oli arvostettu kirjailija, ja pariskunta kuului vankasti amerikkalaisen kulttuurieliitiin ytimeen. He asuivat vuosia Kaliforniassa, jossa he elivät railakasta 60-70-lukua, kirjoittivat ja kirjoittivat sekä editoivat toistensa tekstejä. 

Nyt Didion on yksin. Hän löytää miehensä kirjoittamia muistilappuja, käy läpi tämän vaatteita, järjestää muistotilaisuutta. Pian hänelle selviää, että suru tulee aaltoina, kuten on viisaasti kuvattu jo aiemmin. Didion alkaa puhua pyörteistä, sillä yksi muisto johtaa toiseen ja kolmanteen. Ajatuksia ei pääse pakoon ja vaikka yrittäisi ajaa autolla jotain uutta reittiä, joka ei kuulunut pariskunnan arkeen ikinä, jokin rakennus matkan varrella laukaisee pyörteen. Pyörre voi tempaista mukaansa vaikkapa rullaportaissa, kaupungissa, jossa on käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. 

Didionin vahvuus on konkretia, jolla hän tuo muistot ja tilanteet lukijan eteen. Muistojen päätteeksi hän toteaa yleensä jonkin ajatuksen, joka saa lukijan henkäisemään. Kaipaus huokuu joka sivulta, yksinäisyys ja hukassa oleminen sävyttävät elämää. 

Didion yrittää toimia ystävien ohjeiden mukaan ja lahjoittaa miehensä vaatteita ja tavaroita pois. Kenkien kohdalla hän kuitenkin epäröi. 

    Pysähdyin huoneen ovelle. 

    En voinut antaa loppuja kenkiä pois. 

    Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä. (S. 37 - 38.) 


Didion ajattelee kirjoittamalla ja elää lukemalla. Kun Johnin tai Quintanan sairaskertomuksessa on  termejä, joita hän ei tiedä, hän alkaa etsiä aiheesta tietoa ja lukea. Surusta itsestään on kuitenkin kirjoitettu aika vähän. Aihe on niin kipeä, että se mielellään ohitetaan tässä maailmassa, jossa täytyy olla tehokas ja toimintakykyinen. Kaikki, mikä häiritsee tehokkuutta ja toimintakykyä on uhka. Didionin kirjassa tätä uhkaa torjutaan tarmokkaasti: kirjailijan ystävät eivät jätä häntä yksin, vaan joku on aina pitämässä hänestä huolta, kirjailija itse jatkaa pian töitään. 

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon olin törmännyt usean some-kanavan kautta ja aina vuolaiden kehujen kera. Jo kirjan nimi on vangitseva, mutta jokin kirjassa on kuitenkin pelottanut. Keväällä sitten uskaltauduin varaamaan sen kirjastosta, ja se osuikin juuri oikeaan elämäntilanteeseen. Siitä tuli tärkeä surukirja. Ja oikeastaan ainut kirja, joka on tuntunut ravistelevalta koko tämän kevään ja kesän aikana,  oman suruni aikana.  

 - - mietinkin niitä tuttaviani, jotka ovat menettäneet aviomiehen tai -vaimon tai lapsen. Pohdin varsinkin, miltä nuo ihmiset vaikuttivat omaisensa kuoleman jälkeisenä vuonna törmätessäni heihin odottamatta vaikkapa kadulla tai tullessani huoneeseen. Merkillepantavaa oli, miten paljailta, vereslihalla olevilta he vaikuttivat. 

   Miten haurailta, käsitän nyt. 

   Miten tasapainottomilta. (S. 166.)


Ehkä ihmiset pelkäävät surua, koska se näkyy niin kauas. Suru näkyy, se saa ihmiset ottamaan osaa ja osanotot aiheuttavat pyörteitä. Kierre on valmis, sietämätön ja pakollinen. Ymmärrän, miltä minäkin näytän juuri nyt, enkä voi sille mitään. 



Kirjan ovat lukeneet myös Helmi Kekkonen ja Katja, joka oivaltaa, että paitsi surukija, tämä on lohtukirja, ja juuri sellainen siitä tuli minulle.   

Suosittelen myös Joan Didionista kertovaa dokumenttielokuvaa, The Center Will Not Hold, jonka on ohjannut Dunnen veljenpoika, Griffin Dunne. Didion paljastuu karsimaattiseksi tyypiksi, jonka olemus herättää suojelunhalun mutta myös mielikuvan vahvasta hengestä. Maagisen ajattelun aika on palkittu muun muassa National Book Awardilla Yhdysvalloissa vuonna 2005. Sen pohjalta on kirjoitettu myös näytelmä, jota on esitetty jo Suomessakin.