3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Niklas Natt och Dag: 1793

Niklas Natt och Dag: 1793, 2018

Alkuteos: 1793, 2018

Suomentaja: Kari Koski

Kustantaja: Johnny Kniga

Kansi: Maria Mitrunen

Sivuja: 402

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Niklas Natt och Dagin 1793 kertoo tietysti vuodesta 1793. Tapahtumapaikkana on Tukholma, jossa toivutaan kuninkaan kuolemasta ja todistetaan vallanhimoisten aikalaisten vehkeilyjä. Suurimpana huvina kaupunkilaisille tarjoillaan teloituksia, joissa pyöveli on kerta kerralta enemmän humalassa ja yleisö lyö vetoa, kuinka monennella kirveen iskulla hän saa tuomitun hengen viimein lähtemään. 

Puitteet ovat siis alkujaan jo kovin raadolliset, ja jotain kai kertoo sekin, että synkkään aikakauteen ainoan valonpilkahduksen tuo lainoppineen Cecil Wingen alati kalpeneva hahmo. Keuhkotaudin runtelema ruumis tarjoaa jonkinlaiset raamit terävälle hengelle, joka käy ratkaisemaan järkyttävää rikosta. Kumppanina tällä kalpeanevalla lainoppineella on kaupungin raakki, siveyspoliisi Mickel Cardell, jossa virtaa kuumaa verta kalpean kumppaninkin puolesta, vaikka hänen toinen kätensä on jäänyt meritaistelussa merenpohjaan. 

Tapahtumat saavat alkunsa, kun Cardell kutsutaan onkimaan Fatburenin saastan keskeltä ruumis, joka osoittautuu harvinaisen raa'asti murhatuksi tapaukseksi. Ruumiin kohtalo alkaa vaivata häntä ja niinpä hän huomaa kohta olevansa Wingen juoksupoikana ja joutuvansa hillitsemään kovin kiivasta luonnettaan. 

Tapahtumiin sekoittuu monenlaisia juonenkäänteitä. Erään Anna Stiinan kautta joudutaan todistamaan myös kehruuhuoneen, naisten rangaistuslaitoksen, toimintaa. Siellä vangit joutuvat pakkotyöhön, kehräämään rukkien ääressä, epäinhimillisiä tuntimääriä kehnolla ruualla mielivaltaisten vartijoiden armoilla. Jos tavallinen rahvaan elämä oli jo puitteiltaan raakaa, niin kehruuhuoneen rangaistuvankien elämä oli täysin epäinhimillistä. 

Niklas Natt och Dag on tutkimustyönsä tehnyt. Ajankuva on kammottavaa, mutta varmasti lähellä totuutta. Meno kapakoissa ja Tukholman kaduilla on julmaa, eikä ihmiselämällä ole paljon arvoa. Selviytymistaistelut ovat kovia. 

1793 on vetävästi kirjoitettu ja sen juonenkäänteissä pysyy mukavasti perässä. Winge-Cardell-työpari toimii hyvin perinteisenä dekkarien aisaparina, jossa pomo hoitaa aivotyön ja apuri niin sanotun likaisen  työn, eli toiminnan osuuden: Wingen ajatus on kirkas, vaikka yskänpuuskat sitä häiritsevätkin, ja Cardell joutuu kirjaimellisesti uimaan saastassa. Kummastakaan tyypistä ei voi olla pitämättä, vaikka mitään herranenkeleitä heistä ei ole kumpikaan. 

Dekkarin juoni liikkuu sopivasti sekä korruptoituneen ylimystön valtapeleissä että rahvaan keskuudessa. 1793 on herkkupala Tukholma-faneille, historian ystäville ja dekkarien lukijoille. Kari Koski on suomentanut sen sujuvalle suomen kielelle ja sivut kääntyilevät vaivatta. 

Omaan makuuni dekkari oli turhan raaka, mutta toisaalta nautin siitä, että sain siirtyä (turvallisesti) 1700-luvun loppun Tukholman vilinään. Kesädekkariksi tämä on mitä mainioin valinta, ja Niklas Natt och Dagin uusikin dekkari, 1794, on jo ilmestynyt suomeksi. 

Osallistun kirjalla Dekkariviikkoon kirjabloggaajien kanssa. Viikkoa emännöi Luetut.net -blogi, ja mukana on parisenkymmentä kirjablogia, joista kannattaa käydä kuikuilemassa kesädekkareita. 1793 on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa sekä Ja kaikkea muuta. 

Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him, Kirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Pauli Tapio: Varpuset ja aika, 2. painos, 2017
Kustantaja: Poesia
Kansi: Olli-Pekka Tennilä
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



tsirp tsirp

Pauli Tapion Varpuset ja aika -runokokoelma voitti Helsingin Sanomien kirjoituskilpailun vuonna 2017. Se todettiin siis tuolloin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Mieleeni on jäänyt Pauli Tapion hieno kiitospuhe palkintojenjakotilaisuudessa. Siinä puhui runous.

tsirp tsirp

Pauli Tapion runous vie mennessään johonkin, joka on sekä nykyisyydessä että iättömässä kiinni lujasti. Runoteoksen aloitusvirke on tällainen: Tämä on päiväkirjamerkintä ajalta, jolloin maa kiersi aurinkoa (s. 7). Lukijan on pakko ankkuroida itsensä äärettömään aikaan, ja samalla kohdattava  ääretön pienuutensa. Ihmiset ovat kiertäneet maapallon mukana vasta mitättömän lyhyen ajan, joten päiväkirjamerkinnän näennäisen epämääräinen ajoitus on loppujen lopuksi suhteellisen tarkka.

Heti seuraavaksi runon puhuja palauttaa itsensä pienempiin ympyröihin ja tarkkaan aikaan: On maanantai, pian toukokuu, olen veloissa, mutta myös maailmaan, jossa käydään sotaa: Ukrainassa, Syyriassa, Afganistanissa, Irakissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Kurdistanissa ja Jemenissä
käytiin sotaa. - - Kaikki on täällä yhtä aikaa, yksityinen ja yhteinen, sillä: Tätä on historia. Tällaista on aika jota elin. (S. 7.)

Kyyninen tosiasioiden tunnustaminen tapahtuu hämmentävän hienoin virkkein. Kun pienten ja suurten asioiden välillä liikutaan ketterästi, lukija liitää mukana katoavassa ajassa:
Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, 
mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen. (S. 11.) 

Tämä runoteos vaatii siteeraamaan melkeinpä joka säettään. Se sinkauttaa lukijansa yhtä aikaa lähelle ja kauas, melankoliseen ihmisenä olemiseen. Onneksi on varpuset. Melkein joka runossa ne ovat hyvin lähellä.

tsirp tsirp

Runo Inferno on raju ajan ja aikojen sekoitus, jossa runon puhujan päiväkirjamerkinnät limittyvät uutisiin, joissa pakolaiset hukkuvat Välimereen. Ajallista perspektiiviä tarjoavat historiassa tapahtuneet toinen toistaan julmemmat teloitukset. Mihin kaikkeen ihminen pystyykään? Miltä kaikelta se sulkee silmänsä?

6.8.2015  

Yli 200 ihmisen pelätään hukkuneen Välimeren laivaturmassa.

Kello käy kymmentä ja pyykkikone lakkasi juuri linkoamasta. (S. 52.)

Lakonisista laueseista syntyy hiljainen hetki kuolleiden muistolle. Jää ihmetys. Kautta historian ihmisiä on kuollut ja tapettu mitä kamottavimmilla tavoilla, ja sama jatkuu yhä. Tapion runous ei pakene paikalta, vaan jää katsomaan tätä kaikkea.

Toinen yhtä vahvasti yhteiskunnallinen runoilija on Claes Andersson, joka kirjoittaa kokoelmassaan Sisäänhengitys, uloshengitys päiväkirjamerkintöjä sykyltä 2014. Niissäkin uutiset sekoittuvat omien päivien kulkuun. Sekä Tapion että Anderssonin runoissa on vahva tunne siitä, että ympäröivä elämä ja yhteiskunnalliset, maailmanlaajuiset tapahtumat, eivät ole kuin kosketuksen, ajatuksen päässä. Se mikä tapahtuu yhdelle meistä, tapahtuu meille kaikille. Tai vielä pitemmälle ajateltuna: mikä on tapahtunut joskus yhdelle meistä, tapahtuu koko ajan meillekin.

Tapio osaa myös leikkiä. Runot Sestina ja Kohde leikittelevät  säkeiden järjestyksellä ja niitä saa lukea monin eri tavoin yhä uudestaan. Tarinat vaihtuvat, puhe muuttuu. Runoissa on myös huumoria, mustaa tietysti, mutta sellaisena juuri osuvaa.

Ihminen on järjetön olio, tuhon aiheuttaja, Olkiluodon rakentaja  (virheitä, energiantuotanto on virhe), jota aika paiskii ajasta iäisyyteen ja ikuiseen Koti-ikävään: 
Minä en usko ihmeisiin, mutta
joskus nämäkin voimalat kylmenevät, 
uima-altaat tyhjennetään ja valot
sammutetaan, enkelit murenevat,
katoavat symbolit, ja koti on jossain, 
mutta minä en usko ihmeisiin (s. 83).

On sanomattoman lohduttavaa, että kun ihmisiä ei enää ole, jotain jää Lappeenrannan torille: 

tsirp tsirp  



Varpuset ja aika on luettu muun muassa blogeissa Tekstiluola, Kirjasta kirjaan, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Kosminen k. on kirjoittanut teoksesta Runoreaktion. Helmetin lukuhaasteessa asetin teoksen kohtaan 5, kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

2 x kotimaista sarjakuvaa: Suvi Ermilä: Hauho ja Lauri Ahtinen: Elias

Ermilä Suvi: Hauho, 2017
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ulkoasu: Mikko Reinikainen
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ahtinen Lauri: Elias, 2018
Kustantaja: S & S
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viime vuonna osallistuin Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen ja sille tielle jäin. Nykyisin kierrän aina kirjastossa käydessäni myös sarjakuvahyllyn, ja muutamat sarjakuvataiteilijoiden nimet alkavat olla jo tuttuja. Olen kuitenkin vasta-alkaja sarjakuviin tutustumisessa, ja vähän väliä tulee vastaan myös jotain uutta, kuten nämä kaksi melko tuoretta kotimaista sarjakuvateosta: Suvi Ermilän Hauho ja Lauri Ahtisen Elias.

Suvi Ermilän Hauho herätti kiinnostukseni, koska olen käynyt töissä Hauholla ja asunutkin siellä pari vuotta. Kaunis hämäläiskunta ei ole asukasluvultaan suuren suuri, mutta paikkakunta tuplaa väestönsä kesäisin, jolloin mökkiläiset kansoittavat sen järvien rannat.

Mökillä ollaan Hauho-sarjakuvassakin. Tunnelma on aidosti suomalainen - puhumaton ja synkähkö. Mökkielämä sujuu joten kuten ydinperheen kesken, mutta sitten kyläilemään saapuu myös lähisuku sekä äidin että isän puolelta. Seuraa pientä piikittelyä ja eräskin nyrkkitappelu. Saunotaan, paistetaan makkaraa ja juodaan viinaa.

Kaiken keskellä kesäänsä viettää noin 10-vuotias Meri, joka on hiljainen mutta selvästi hyvin perillä kaikista pinnan alla kytevistä jännitteistä. Merin koulunkäynnissä on ollut vaikeuksia, mutta hän on saanut lääkkeistä apua keskittymiseen. Hän selvästikin viihtyy mökillä, jossa hän saa olla vapaasti oma itsensä. Pelataan lautapeliä, ongitaan ja kahvitellaan. Setä tuntuu olevan ainut, joka ymmärtää Meriä sanoittakin - he ovat sukulaisuuden lisäksi myös sukulaissieluja. Lähisaareen siirretyt hevoset kiinnostavat heitä erityisesti.

Hauho on hyvä esimerkki synkkäsävyisestä sarjakuvasta, joka sisältää lämmintä huumoria ja kauniita hetkiä, vaikka ihan helppoa kaikki ei ole. Puhetta ei ole paljon, mutta tunnelma välittyy lukijalle ja kerronta on verkkaista, kuten mökille sopii.

Lauri Ahtisen Elias puolestaan kertoo afganistanilaisesta Eliaksesta, joka odottaa päätöstä turvapaikasta. Päivät kuluvat suomalaisessa koulussa, jossa keskittyminen on vaikeaa, kun mieli on äidin ja sisarusten luona jossain muualla. Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole.

Muistot sodasta ja väkivallasta eivät jätä nuortamiestä rauhaan, ja uusi kotimaakin tuntuu karulta ja kylmältä. Elias saa karhusta voimaeläimen, joka kannustaa, kun ulkopuolisuuden tunne käy liian suureksi. Jotain kasvaa myös Eliaksen sisällä.

Elias on välitilassa, sillä odottaminen on epävarmuudessa elämistä. Mitään ei voi suunnitella, koulunkäynti ja suomen opiskelukin ovat vaiheessa. Ahtinen tavoittaa kerronnallaan hienosti jotain sellaista, johon meillä isänmaassamme kasvaneilla ei oikeastaan ole edes pääsyä. Sarjakuvan kautta voi edes yrittää asettua pakolaispojan asemaan, ja se on tavattoman tärkeää.

Ahtinen kuvittaa Eliaksen maailmaa voimakkailla kuvilla. Teoksen jokainen aukeama on täynnä tunnetta, mutta teoksesta saa myös tietoa pakolaisuudesta, Afganistanista ja nuoren turvapaikanhakijan arjesta.

Sekä Hauho että Elias ovat loistavia esimerkkejä laadukkaasta kotimaisesta sarjakuvasta. Molemmissa on tummasävyiset kuvat ja unenomaista tunnelmaa. Elias-sarjakuvassa kuvien rajat rikkoutuvat reippaasti, kun taas Hauho pysyttelee ruuduissa. Elias ei myöskään pysy kronologisessa järjestyksessä, koska päähenkilön muistot pyrkivät pintaan ja todellisuus särkyy.

Molemmat sarjakuvat ovat syvästi humaaneja ja ansaitsisivat paljon, paljon lukijoita. Ne sopivat sekä nuorten että aikuisten luettaviksi ja toivoisin niiden kuluvan riekaleiksi lukijoiden käsissä, niin hienoja ne ovat.



Hauhosta en löytänyt bloggauksia (sääli), mutta Eliaksesta sen sijaan löysin muutaman bloggauksen: Kirja hyllyssä ja Mitä luimme kerran.

2 x Elly Griffiths: Risteyskohdat ja Januksen kivi

Elly Griffiths: Risteyskohdat, 2017 ; Januksen kivi 2017 (Ruth Galloway -mysteerit I ja II)
Alkuteos: The Crossing Places, 2009;  The Janus Stone 2010
Suomentaja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kanet: Markko Taina
Sivuja: 304; 334
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta


Kirjablogeissa on parin vuoden ajan ollut pöhinää Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareista. Pelkästään kirjojen kansissa on jotain lupaavaa, sillä ne viittavat jonnekin veden äärelle tai raunioille ja nummille. Päähenkilö Ruth Galloway kissoineen asuukin pienessä talossaan Norfolkin rannikolla, marskimaalla, jossa meri piirtyy horisonttiin ja ainoat äänet ovat aaltojen pauhu ja merilintujen mekastus. Ah, täydellinen asuinpaikka - ja täydellinen miljöö murhille.

Kirjasarjan viehätys on taitavasti punottu paitsi miljööseen myös päähenkilö Ruth Gallowayn persoonaan. Hän on arkeologi, eikä aivan kuka tahansa arkeologi, vaan arvostettu luututkija, jolle ammatti on kaikki kaikessa. Omaa perhettä hänellä ei ole, vaikka ilmeisesti hänessä on vetovoimaa enemmän kuin hän ymmärtääkään, sillä sen verran kiinnostuneita miehet tuntuvat hänestä olevan. Hän itse tuntee itsensä lähinnä kömpelöksi ja homssuiseksi tutkijaksi, joka pukeutuu väljiin kaapuihin ja nauttii yksinäisestä elämästään.

Galloway työskentelee North Norfolkin yliopistossa ja tulee vedetyksi murhatutkintaan, kun marskimaalta, hänen kotinsa lähettyviltä löytyy luita. Pian paljastuu yhtä ja toista sekä Gallowayn omista muistoista että rautakautisesta mytologiasta. Nykyhetken tapahtumat limittyvät ketterästi henkilökohtaisiin muistoihin sekä alueen historiaan, ja arkeologia tuo oman lisävärinsä juonenkulkuun.

Kuvioihin astuu heti ensi sivuilla myös karismaattinen rikoskomisario Harry Nelson. Hän on Ruthille tasavertainen aisapari, hieman juro, mutta ammatissaan tinkimätön. Tutkimukset lähtevätkin etenemään näiden kahden yhteistyönä rivakkaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan aivan trilleritahtiin. Kirjan sivuille on siroteltu sopivasti sekä henkilösuhteita että johtolankoja, jotta pysytään perinteisen, laadukkaan brittidekkarin genressä.

Kirjan nimi, Risteyskohdat tulee ajatuksesta, että marskimaa on risteyskohta maan ja meren välillä; se on suoaluetta, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Se on  merkinnyt muinaisille asukkaille risteyskohtaa elämän ja kuoleman rajalla. Juoni punoutuu pohjoismaisen mytologian ympärille, sillä rannalta on löydetty rautakautinen paalukehä ja votiivikätköjä. Nyt Ruth tuntee kaipuun piston ajatellessaan paalukehää, joka oli ollut hiekkaan hautautuneena kaksituhatta vuotta. Se kuuluu tänne, hän ajatteli kahlatessaan mutaisten lätäköiden yli kädet syvällä taskuissa. Minkä hiekka ottaa, sen hiekka pitää omanaan ikuisesti. (S. 39.)

Marskimaa on vaarallista aluetta, sillä nousuvesi nousee niin nopeasti, että vesi saattaa viedä mukanaan ja peittää turvalliset kulkureitit. Pimeän marskimaan kauhut on kuvattu kirjassa erityisen taitavasti. Tuntui melkein kuin meri saartaisi lukijankin ja vetäisi kohti upottavia hiekka- ja suonsilmäkkeitä. Loppu on tietysti karmea ja niin koukuttava, että pakkohan minun oli heti varata seuraava osakin luettavaksi.

Januksen kivessä liikutaan myös arkeologisten kaivausten ympärillä, mutta nyt kaivaukset ovat roomalaisaikaisia. Ruth joutuu tietysti taas tapahtumien keskipisteeseen, kun eräältä purkutyömaalta löytyy kynnyksen alle haudattu pienen lapsen ruumis. Kyseessä saattaisi olla roomalaisaikainen tapa uhrata elävä uhri ovien ja porttien, menneen ja tulevan jumalalle, Janukselle. Januksen kaksipuoliset kasvot leikkivät elämällä ja kuolemalla, ja pian Ruth joutuu uhkailujen kohteeksi.

Nyt Ruthin lapsuudenperhe pääsee esiin. Ruthin vanhemmat ovat hyvin uskonnollisia ihmisiä, ja kun Harry Nelson puolestaan paljastuu katolilaiseksi, kuten eräs epäiltykin, niin syntyy siltoja nykyajan uskonnollisuuden ja roomalaisajan uskonnon välillä. Kun katolilainen lastenkoti salaisuuksineen vedetään juoneen mukaan, aloin itse vähän haukotella, sillä tämä kuvio tuntuu niin käytetyltä. Onneksi Elly Griffiths on keksinyt juoneen uusia vivahteita, eikä kerronta lähde mässäilemään julmuuksilla.

Loppuratkaisuun tarvitaan tässäkin kirjassa yksi sekopää, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Päähenkilöiden elämät tietysti jäävät niin kutkuttavaan kohtaan, että pakkohan tässä on panna loputkin sarjan käännökset varaukseen. Taitavaa työtä kirjailijalta! Mikä siinä onkin, että  pätevien brittidekkaristien virta näyttää ehtymättömältä. Anna Lönnroth on puolestaan tehnyt oivaa työtä suomennoksessa, joka tuntuu soljuvan mutkattomasti. Viihdyttävää, koukuttavaa, kiinnostavaa - mitä muuta voi dekkarilta toivoa.



Risteyskohdat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjan pauloissa, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Luetut.net ja Lukuneuvoja. Januksen kivi on puolestaan luettu näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä ja Kirjamerestä ongittua.

Helmetin vuoden 2019 haasteeseen Risteyskohdat tai Januksen kivi sopivat tietysti kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä tai 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Risteyskohdat sopii myös kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

3 x nuoren naisen elämää sarjakuvina: Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää ja Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Elämänhallinta on illuusio

Valve Emmi: Sit kun sun naama räjähtää, 2013
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Viime vuonna luin melkoisen pinon sarjakuvia Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kokosin jo yhteenvedon lukukokemuksistani, mutta muutama hieno teos on vielä esittelemättä. Sarjakuvainnossani olen löytänyt myös uusia teoksia luettavakseni.

Emmi Valve asteli tietoisuuteeni koskettavalla ja toiveikkaalla Armo-albumillaan. Se kertoo nuoren naisen selviytymistarinan, jossa päähenkilö kamppailee mielenterveysongelmien kanssa ja lopulta pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Teoksen sanoma on se, että sairauden kanssa voi oppia elämään, jos jotenkin hyväksyy sen osaksi omaa itseään. Armo on omaelämäkerrallinen tarina, jossa päähenkilön nimi oli Emmi, kuten sarjakuvataiteilijalla itsellään.

Sit kun sun naama räjähtää on ilmestynyt vuonna 2013, ja sekin on omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sen alaotsikkona on Päiväkirja, ja päähenkilö on nimeltään Emmi. Teos koostuu lyhyistä, mutta merkityksellisistä tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Muutama unikin on mahtunut tarinoiden sekaan, ja ne ovat kyllä suorastaan paljastavia. Yhtenä teemana sarjakuvissa kulkee aikuistuminen, ja siitä päähenkilö ajatteeleekin osuvasti: Ehkä aikuisuus tarkoittaa vaikeilua (s. 57).

Teoksessa on synkkiä sävyjä, mutta myös huumoria. Ihmissuhteet on kuvattu valoisampina kuin Armossa, ja päähenkilö löytää elämästään paljon hyviä hetkiä: niitä koetaan ystävien kanssa, mökillä ja esimerkiksi kylvyssä. Itseironia on aseistariisuvaa ja tuo tilanteet lähelle lukijaa. Armossa hetket sulivat välillä kauhukuviksi, eikä Emmi päässyt sängystä ylös pitkiin aikoihin, mutta tässä teoksessa ei juututa ihmissuhteisiin eikä sänkyyn.

Sit kun sun naama räjähtää -teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja kuvia. Mustavalkoinen jälki on realistista, mutta kuvat ja sivut ovat ehkä minun makuuni turhankin täysiä. Päiväkirjamaisuus selittää tekstin suuren osuuden.

Valven sarjakuvia ei aina ole ilo lukea, vaan kummalliset tilanteet ja päähenkilön paha olo tuntuvat kiertyvän lukijankin ympärille. Elämä on välillä rankkaa, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Kerronta on tummasävyistä sekä kuviltaan että sanomaltaan. Yksi koskettavimmista tarinoista on nimeltään Jokke, ja se kertoo entisestä (poika)ystävästä, joka tekee itsemurhan. Miksi päähenkilö selviää, mutta Jokke ei?

Valven tarjoamat oivallukset ovat yleistettävissä, sillä harva selviää elämästään ilman ahdistusta. Joillekin mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, joillekin aallonpohjat ovat satunnaisia vieraita. Jokainen saa elämästä aivan varmasti osansa, eikä kukaan lopulta tiedä, millaisten ongelmien kanssa kanssaihmiset kamppailevat. Yhden neuvon pelottaviin tilanteisiin opin tästä sarjakuvakokoelmasta, ja se on "rohkeuden ulkoistaminen". Aion kokeilla sitä seuraavan kerran, kun joudun päättämään jonkin vaikean asian.



Sit kun naama räjähtää on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa.


--------------------------------------------------------------------------------------------


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 2017; Elämänhallinta on illuusio, 2018
Alkuteos: Adulthood is a myth, 2016; Big mushy happy lump, 2017
Suomentaja: Aura Nurmi
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 109; 125
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Sarah Andersen on minulle uusi tuttavuus. Hän on newyorkilainen sarjakuvataiteilija, jonka Sarah's Scribbles -sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi netissä, ja niistä on sitten  koottu kirjoja, jotka on suomennettukin nopeasti.

Kirjan takakannessa lukee: Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Totuus taitaa olla juuri päinvastoin, sillä päähenkilö on nuori nainen, joka harrastaa piirtämistä ja näyttää aivan Sarah Andersenilta, vaikka onkin vahvasti tyylitelty. Oli miten oli, omaelämäkerrallisuudella ei sinänsä ole merkitystä, sillä nämäkin sarjakuvat toimivat itsenäisinä ja samaistuttavina, kuten Emmi Valvenkin sarjakuvat.

Sarah Andersenin suosio on helppo ymmärtää. Hänen sankarittarensa tekee mainioita havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Päähenkilö nimeää itsensä introvertiksi ja joutuu kaikenlaisiin hämmentäviin tilanteisiin kohdatessaan ihmisiä ja aikuiselämän lakeja. Esiintymistilanteet tai esittäytymiset saavat päähenkilön lamaantumaan täysin tai hikoilemaan holtittomasti. Ystäviensä puolesta hän kylläkin on valmis panemaan itsensä likoon aivan täysillä, ja silloin hän ei muista hämmentyä. Andersenin kärjistykset ovat niin poskettoman hauskoja, että nauroin ääneen lukiessani.

Andersenin piirrostyyli on selkeää ja perustuu enemmän kuviin kuin tekstiin. Aura Nurmen suomennokset ovat kuitenkin  kekseliäitä ja sujuvia. Päähenkilön silmät ovat suuret ja niiden tuijotus kertoo paljon kulloisestakin tunnetilasta. Miten paljon voikaan kertoa pelkillä silmillä!

Arkipäiväisiin tilanteisiin siroteltu ironia toimii hienosti. Kun on rankka päivä, päähenkilö kaipaa kotiin ja omaan sänkyyn. Kun arjen vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, päähenkilö siirtää niitä huomiselle. Maanantai tuntuu käyvän päälle jo sunnuntaina. Ilojakin riittää: kuivurista tullut pyykki on ihanan lämmintä, poikaystävän huppari on paras vaate ikinä, siivous sujuu näppärästi kun raivaa tavarat sängyn alle, jne.

Meillä nämä sarjakuvat viihdyttivät sekä äitiä että teini-ikäisiä tyttäriä ja jopa 5-vuotiasta poikaa. Viisivuotias keksi itse tarinoita kuviin - tosin sarjakuvahahmona seikkaileva kohtu ei varmastikaan tullut tunnistetuksi - joten kovin inspiroivaakin tämän lukeminen tuntui olevan. Lasten kikatus kruunasi oman lukukokemukseni. Näitä on saatava lisää.



Andersenin sarjakuvia onkin luettu blogeissa olan takaa. Aikuisuus on myytti on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirjailuja, Kirjojen pyörteissä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijan roolissa ja Kirjavarkaan tunnustuksia, jossa on lista monista muista albumin esittelevistä blogeista. Elämänhallinta on illuusio on luettu ainakin Lukijan roolissa.

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo, 2017
Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.

Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki. 

Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).

Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.

Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).

Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)

Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.

Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.

Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet, Romaani Helene Shcjerfbeckistä, 2. painos, 2017
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 275
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Sielullani on pieni nurkka, koska olen nainen, puhun Miinalle. - Jokaista miestä kohti, joka pyrkii kohti ihanteitaan, on nainen, joka tehtävä on ruumiillinen työ. Einarilla on vaimo. Jotain sellaista pitäisi minullakin olla. (S. 260) Näin puhuu Helene Schjerfbeck elämänsä loppupuolella, kun hoitaa vanhaa, sairasta palvelijaansa.

Mila Teräksen Jäljet kertoo arvostetusta ja tunnetusta suomalaistaiteilijasta, Helene Schjerfbeckistä (1862 - 1946). Se on fiktiivinen, elämäkerrallinen romaani, jossa seurataan taiteilijan elämää syntymästä kuolemaan. Kehun heti kirjan tiedollista antia, jossa Scherfbeckin elämäntyö, kaikki taideteokset, nivoutuvat ajallisesti paikoilleen ja elämänkaari kerrataan tarkasti.

Lukiessani googletin ahkerasti Schjerfbeckin teoksia. Romaanin myötä taiteilijan työt alkoivat elää. Vaikka kävin Ateneumin Schejerfbeck-näyttelyssä vuonna 2012, en osannut kiinnittää yksittäisiin teoksiin niin paljon huomiota kuin nyt kirjaa lukiessani. Muistan näyttelystä erityisesti omakuvien sarjan, josta muodostui vaikuttava läpileikkaus taiteilijan ilmaisun muuttumiseen, mutta en osannut kiinnittää muita teoksia aikaansa tai taiteilijan omaan elämään.

Teräksen romaani kertaa Schjerfbeckin elämäntilanteet ja sanallistaa inspiraatiota, jota taideteosten taustalla on ollut. Myös Schjerfbeckin kuvaamista malleista tulee todellisia henkilöitä. Taiteilijan viimeinen omakuva on puolestaan eräänlainen alku koko kirjalle.

Nyt kun luin Teräksen kirjan ja katselin maalauksia ajallisessa järjestykessä, ymmärrän Schjerfbeckin työn ja merkityksen Suomen ja maailman taiteessa aivan ihmeellisen valovoimaiseksi. Mitä näkyjä ja näkemyksiä tällä ihmisellä on ollutkaan! Hän on ollut ilmaisussaan aivan poikkeuksellisen rohkea oman tiensä kulkija.

Teräs kuvaa tarkasti niitä olosuhteita, joissa teokset ovat syntyneet. Taiteilijan lapsuutta sävyttivät köyhyys ja rampautuminen sekä isän varhainen kuolema. Nuoruus ja ulkomailla vietetty aika tuntuvat hyvin energisiltä ja toiveikkailta, siellä pienen Helenen taiteilijanlahjat kuitenkin huomattiin ja hän pääsi taidekouluun jo lapsena. Apurahojen turvin nuori taiteilija pääsi ulkomaille opiskelemaan ja maalaamaan ja loi uraa jo melko nuorena. Schjerfbeck viihtyi kansainväissä taitepiireissä ja nautti vapaudestaan. Myös hyvät ystävät ympäröivät nuorta taiteilijaa ja säilyivät elämän loppuun asti.

Teräksen kirja rakentuukin erään ystävyyssuhteen varaan. Vanha taiteilija on päässyt sodan jaloista turvaan Ruotsiin, eräänlaiseen hoitokotiin, jossa hän elää viimeisiä aikojaan. Vielä pitää saada vetää viivoja, työstää omakuvaa. Vanhuuden hämäryyteen tulee vieraaksi nuoruuden ystävä Helena Westermack, taiteilija ja kirjailija, ja naiset alkavat keskustella. Oikeasti Helena on jo kuollut, mutta Schjerfbeckille hän on läsnä. Vuorotellen seurataan Helenen elämäntarinaa ja vanhojen ystävysten keskustelua. Rakenteesta tulee kirjassa vähän turhan kaavamainen ja teennäinenkin, vaikka naisten kautta päästäänkin käsiksi esimerkiksi naisasiaan ja historian tapahtumiin.

Vaikka Schjerfbeckin uran alku oli lupaava, siitä ei kuitenkaan tullut hänen elinaikanaan loistokas, vaan taiteilija joutui ensin opettajaksi Ateneumiin ja muutti sitten äitinsä kanssa Hyvinkäälle. Hän eli siellä syrjässä Suomen taiteen valtavirrasta ja miehisestä hegemoniasta. Vaikka talous oli kahden aikuisen naisihmisen talous, arkiset askareet veivät suurimman osan taiteilijan aikaa, koska heillä ei aina ollut varaa eikä halua palvelijaan. Lopulta Schjerfbeck vanhenee yksin.

- Minä aion antaa taiteelle kaiken, sanon. - Aion antaa sille sieluni koko voiman. (S. 37.) Tämä nuoruuden suunnitelma ei taiteilijan elämässä suinkaan toteutunut täydellisesti, sillä vaikka Schjerfbeck ei koskaan perustanut omaa perhettä, hänen elämäänsä kuului paljon muista ihmisistä huolehtimista, hoivaamista, kuten naisilla niin usein.

Teräksen kirja on selkeä ja sujuva kokonaisuus, mutta jäin kaipaamaan siihen sitä särmää ja säröä, jota Schjerfbeckin taiteessa on. Kiitän kirjailijaa kuitenkin Schjerfbeckin elämän ja taiteen tarkasta taustoittamisesta ja elävöittämisestä. Näin taiteilijan silmissäni romaanin sivuilla. Erityisesti ajat Pariisissa ja Englannissa tuntuivat hehkuvan intoa ja luomisen iloa.

Miten tavattoman kiinnostavaa taide onkaan, ja miten hienoa, että myös naisia arvostetaan taiteilijoina! Arvostetaan niin paljon, että heidän elämästään kirjoitetaan romaaneja. Se ei ole itsestään selvää.

Osallistun tällä tekstillä Kirjablogaajien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuijata. kulttuuripohdintoja -kirjablogi. Jäljet on luettu myös kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä  ja Mari A. 

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Hanna Hauru: Jääkansi

Hauru Hanna: Jääkansi, 2017
Kustantaja: Like
Sivuja: 117
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Hankasin vihdan rangalla vartaloni joka paikasta. Se tuntui kuin olisin ollut sylissä. (S. 79.)

Hanna Haurun Jääkannen kanssa ei ole leikkimistä. Ensimmäiseltä sivulta lähtien lukijan kintereillä juoksevat hulluus ja pahuus, jotka sana sanalta saavat lukijan kiinni.

Hauru nousi tällä teoksellaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja täysin ansaitusti. Vaikka romaanissa ei ole kuin 117 sivua, ne tuntuvat jokainen paljon enemmältä kuin vain kirjan sivulta. Kaikki ylimääräinen kuvailu on karsittu, eikä turhia sanoja ole. Hauru luottaa lukijaan ja antaa hänen täyttää kuvaa mielessään - ja se kuva on kammottava.

Jääkannen tarina on tytön kasvutarina. Huutolaislasten lapsi syntyy pieneen mökkiin. Sota vie isän ja tuo tilalle Pahan. Paha on sotahullu juoppo, jonka vaikutuspiiristä tyttö pääsee pakenemaan - vai pääseekö sittenkään.

On ihailtavaa, miten vähin sanoin ja vaikuttavasti Hanna Hauru kertoo tarinan, jossa tiivistyvät ihmisten kauheat kohtalot ja Suomen kauhea historia: Jos kasvaa ilman rakkautta, ei pysty sitä myöskään lapselleen antamaan. Köyhyys on häpeä, joka jää perinnöksi lapselle. Kun sota tuo tähän kurjuuteen vielä kuoleman, ei jäljelle jää mitään.

Haurun kerronta on sukua Minna Canthin naturalistisimmille näytelmille ja novelleille. Tämä ei ole realismia, tämä on inhorealismia. Ainakin haluaisin kovasti uskoa niin. Ikävä kyllä mikään tässä fiktiossa kerrottu ei ole mahdotonta, enkä halua edes ajatella kuinka paljon tässä on liioittelematonta totuutta, ehkä liian monen ihmisen tarinaa.

Hauru käyttää kertojana minäkertojaa, ja koska kertoja on kouluja käymätön, korvessa asuva, yksinäinen tyttö, kieli on yksinkertaista ja toteavaa. Toistuvat, ainoat tunteet ovat pelko, joka saa pakenemaan, ja häpeä, joka kuristaa kurkkua. Muille tunteille ei ole sanoja, koska niitä ei ehkä olekaan. Tyttö toteaa tilanteita ja tekee huomioita ympäristöstä. Hän oppii piiloutumaan ja pakenemaan, jos vain suinkin ehtii ja pystyy. Hän on rääkätty eläin, eikä hänen ympärilläänkään juuri inhimillisyyttä näy.

Jääkansi tuo mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden, josta myös on kaikki turha riisuttu pois. Nälkävuosi on yksi parhaista viime vuosina lukemistani kirjoita, ja Jääkansi nousee samaan ryhmään. Mikä näissä rujoissa kuvauksissa - joita Suomen historiasta voidaan kirjoittaa uudestaan ja uudestaan - oikein viehättää? Voin luetella pitkän listan suomalaisia lempikirjojani, eikä niissä juuri tapahdu kurjuutta kummempaa: Työmiehen vaimo, Punainen viiva, Putkinotko, Täällä Pohjantähden alla...

Ehkä näitä kurjuuden kuvauksia tarvitaan aina vaan, koska ne huutavat ymmärryksen ja empatian perään. Haurun minäkertoja, rakkaudetta kasvanut tyttö, sanoittaa oman elämänsä niillä sanoilla, joilla osaa. Ne kyllä riittävät lukijalle.



Jääkansi on luettu useissa blogeissa ja linkitän tässä nyt vain muutamaan, joissa on lista muita blogeja: Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirja hyllyssä. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Pelkäsin kirjan olevan liian raju ja masentava, mutta se jättikin vahvan kaunokirjallisuuden tunnun ja paljon pohdittavaa.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontio: Saattaa, olla, 2017
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tomi Kontion uusin runokokoelma Saattaa, olla on saanut niin paljon blogikehuja, että metsästin kokoelmaa luettavakseni kirjaston runohyllystä koko kevään. Koska Kontion uutuus ei ehtinyt koskaan hyllyyn asti lepäämään, keräsin kaikenlaisia muita runokokoelmia kyllä mukaani, mutta tätä jäin kaipaamaan. Lopulta ymmärsin panna kirjan varauksen ja sain lukea sitä valoisina kesäöinä, jolloin runot ovat ehkä enemmän totta kuin koskaan muulloin.

Kontio lyö lukijalta ilmat pihalle jo ensimmäisellä runolla, joka alkaa näin: Me kuolemme, me rakastamme - - (s.7). Siinä paljastuvat kokoelman kantavat teemat, kuolema ja rakkaus - ei enempää eikä vähempää. Ensimmäiset kymmenen runoa luen vähän kuin lamaantuneena ja harmissani, sillä nämä tuntuvat liian suurilta sanoilta minulle. En pääse runoihin sisälle, en jaksa runouden perinteistä sanastoa, melkeinpä paatosta. Rakkauden ja intohimon sanat olen lukenut jo niin monta kertaa.

Sitten loksahtaa. Rakkaus alkaa puhua kuoleman kanssa, se alkaa huutaa.Yhtäkkiä ymmärrän, että tämä on nyt syvästi koettua surua, eikä mitään lämmittelyä tai turhaa puhetta. Aloitan kokoelman lukemisen alusta. Lukija viedään katsomaan sitä, mitä jää, kun ei jää mitään - jää tyhjää. Sitten seison minäkin muistoissani sellaisella haudalla, jota en olisi halunut nähdä, mutta siinä se on, enkä pääse kuolemaa pakoon. Koska elämässä kaikki on lopulta rakkautta ja kuolemaa, ja runoudessakin on aina lopulta kyse rakkaudesta ja kuolemasta.

Kontion kokoelma ei päästä lukijaa lepoon, se on niin intensiivinen ja surussaan vaativa. Mikään kielikuva ei ole helppo tai kepeä, vaan syvintä kokemusta. Runot rönsyilevät, mutta silti tuntuu, että niissä ei ole mitään turhaa. Ajattelu on armotonta, piinaavaa, pakottavaa. Nämä sanat täytyy sanoa, koska nämä sanat on koettu.

Kokoelman nimi Saattaa, olla viittaa epävarmuuteen, elämn arvoitukseen, mutta myös hautaan saattamiseen. Miten se on meidän elävien tehtävä, saattaa läheinen kuolemaan ja itse jatkaa olemista. Oleminen ja eläminen surun kanssa on täyttä työtä. Muistot sattuvat ja ovat enemmän totta kuin mikään mikä on.

Kontion runojen sanastossa männyn latvuksen voi kuvitella enkelin siiviksi. Raamatun lauseet puhuvat kuolemaa. Sanastossa toistuvat kaipaus, kipu, rakkaus, kuolema. Ja sinä. Runon puhuja puhuu sinulle, rakastetulle ja kaivatulle, lähteneelle. Puhuu tyhjyydelle :
- -
Nähdä on niin vähän,
puhua niin vähän, kirjoittaa
kuin rakentaisi arkkua,
kuin höyläisi lautaa,
kuin etsisi syitä
- -
ja kaikki se pelko, johon meidät kääritään,
kaiken alku ja loppu
ja siinä välissä se vähä
minkä näemme:
nähdä on niin vähän, 
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää. (S. 19.)

Kontio kirjoittaa, koska sanat on kirjoitettava ja aseteltava säkeiksi. Hän tavoittelee sanoilla sitä, mitä ei voi tavoittaa. Siihen hän jättää kauniisti myös lukijan: rakkauteen, suruun ja kuolemaan:

Rakkaus on kuin
ja hiljainen vesi ja kivien ääni
ja typertyneet, pelonsekaiset saniaiset
ja niiden syvälle yltävät jalat
kuin sanat, 
kuin olisi rakkaus,
kuin on rakkaus, 
kuilu kahden valon välissä, kuolema.
Ja suru kuin, 
kuolema, kuolema kuin kuin. (S. 9.)



Saattaa, olla on luettu ainakin blogeissa Reader, why did i marry him?, Kominen K, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan 2. Kotimainen runokirja.