Tiitu Takalo: Memento mori, 2020
Kustantaja: WSOY
Kansi: Tiitu Takalo
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Tiitu Takalon Memento mori on omaelämäkerrallinen sarjakuvateos, joka kertoo tekijänsä sairastumisesta aivoverenvuotoon ja toipumisesta siitä. Teos on rehellinen ja aito kertomus tapahtumista, jotka mullistavat tutun ja turvallisen arjen. Kirjan nimi, Memento mori, on latinaa ja tarkoittaa "muista kuolevasi" tai "muista kuolevaisuutesi". Aivoverenvuoto on järkyttävä muistutus kuolevaisuudesta, ja usein se on myös kuolemaksi.
Tapahtumat alkavat 4. joulukuuta 2015, jolloin Tiitu on yksin kotona työstämässä taideteostaan. Hän menee nukkumaan, mutta herää kovaan päänsärkyyn, joka äityy niin pahaksi, että hänen miehensä joutuu soittamaan paikalle ambulanssin. Taysin ensiavussa selviää, että Tiitulla on aivoverenvuoto ja edessä on leikkaus. Tiitu selviää vaarallisesta sairauskohtauksesta hengissä.
Lukijasta saattaa tuntuakin, että kun aivoverenvuoto todetaan jo alkusivuilla, ja potilas selviää siitä hengissä, tarinan voisi lopettaa. Eikös dramaattisin tapahtuma ollutkin jo siinä? Selviäminenhän on valtava ilo - ja se siitä.
Mutta päähenkilö miettiikin: Tämä oli alku. Sairauskertomukseni alku. Ei, vaan toipumiskertomukseni. En vain vielä tiennyt sitä silloin. (S. 32.)
Edessä on pitkä tarina, joka koostuu kokemuksista Taysin teho-osastolla, sitten vuodeosastolla ja lopulta kotona. Tarvitaan myös toinen leikkaus. Tiitu tuntee helpotusta, mutta myös pelkoja, ja vaipuu selittämättömään lamaannukseen. Toipumiseen kuluu vuosi, eikä sekään oikeastaan riitä, mutta kaikkien kauhukuvien jälkeen Tiitu voi todeta: Minä en kuollut 4. joulukuuta 2015. Minä olen elossa. Olen elossa. (S. 227.)
Tämän sarjakuvateoksen yhteydessä en voi mitenkään välttää omakohtaista samastumista kirjan tarinaan. Sain sydäninfarktin 1.9.2017, ja kuten huomaatte, traumaattinen päivämäärä on muistissani, aivan kuten Memento morinkin päähenkilöllä, Tiitulla: Sairastuminen on elämässäni kuin merkkipaalu. Muutoskohta. Uuden elämän alku... ja vanhan loppu. (S. 223.) Miten elää henkilökohtaisen memento morinsa kanssa loppuelämänsä? Sairauskohtaus nimittäin muistuu mieleen päivittäin, memento mori on läsnä koko ajan, ja jos nyt ei aivan joka hetki, niin sitkeämmin kuin terveillä - tai itsensä terveiksi kokevilla - ihmisillä.
Sitä luulisi, että ihminen on onnensa kukkuloilla, kun säilyy hengissä vakavasta sairaskohtauksesta, johon useimmat kohtauksen saajat kuolevat. Mutta asia ei menekään niin. Ihminen syöksyy keskelle pelkoja, epätietoisuutta, jossittelua ja kauhua. Asiaa ei auta se, että sairaalahenkilökunta näkee hengissä säilymisen suurena onnenpotkuna, kun taas potilas itse on edelleen kauhuissaan kaikesta, minkä on kokenut. Samaa pätee ystäviin, jotka toteavat: "Mutta nythän kaikki on hyvin." Mikään ei ole hyvin, eikä ainakaan entisellään, vaikka henki pihiseekin.
Tiitu Takalo vaipuu kohtauksen jälkeen kummalliseen lamaannukseen, eikä pitkä sairaslomakaan tunnu tuovan helpotusta asiaan. Töihin on vaikea tarttua, selittämätön alakulo ja itseinho alkavat hallita elämää. Hän saa lääkäriltä masennusdiagnoosin ja lähetteen päihde- ja mielenterveyspolille, vaikka periaatteessa tuntee olevansa onnellinen, työt vain eivät suju. Lähetteessä ei ole mainintaa aivoverenvuodosta, vaikka se on lamaannuksen syy.
Jään miettimään, miten vähän traumasta toipumisesta oikeasti tiedetään. Takalo alkoi vältellä kohtauksesta kertomista ystävilleen, koska hän ei kestänyt voivottelua ja myötätuntoa. Onneksi hän on jossain vaiheessa saanut työkykynsä takaisin ja piirtänyt ja kirjoittanut kokemuksensa sarjakuvaksi, Memento moriksi. Olen varma, että moni vakavan sairaskohtauksen uhri saisi apua tästä teoksesta. Toinen teos, jonka toivoisin sekä hoitohenkilökunnan että sairastuneiden ihmisten lukevan, on Emmi Valveen upea, omaelämäkerrallinen sarjakuvateos Armo, joka kertoo mielen sairastumisesta.
Vakavasti sairastuneiden toipuminen ei ole mikään nopea tapahtuma: Miksi en kuollutkaan? Miksi en ole siitä iloinen? Miksi pelkään koko ajan? Memento mori - muista kuolevasi. Ehkä tietoisuus omasta kuolemasta on lopulta suurin taakka, jonka sairas ihminen saa päivittäiseksi kumppanikseen. Oman memento morinsa kanssa täytyy opetella elämään, ja se vie aikaa.
Takalo on vanginnut päähenkilön avuttomuuden ja hämennyksen koskettavasti. Kuvat ovat selkeitä ja pääosin realistisia kuvia tapahtumista. Mukana on kuitenkin perinteisen sarjakuvaruudun rikkovia kuvia, erikokoisia kuvia sekä viittauksia kuvataiteen merkkiteoksiin. Kuvien värit vaihtelevat mustasta valkoiseen ja punaiseen sekä sinisen sävyihin. Välillä on tyhjiä ruutuja, jotka myös kertovat paljon. Teksti ja sanat luovat puhuttelevan kokonaisuuden, jossa tunnelmat ja tunteet saavat tilaa. Tuloksena on vaikuttava sarjakuvateos, joka pienin elein ylistää tavallista elämää.
Memento morista voi lukea myös Kirjavinkit-blogista. Povaan ja toivon kirjalle menestystä Sarjakuva-Finlandia-kisaan, jonka Takalo on jo kerran voittanutkin, vuonna 2015, teoksellaan Minä, Mikko ja Annikki.
