Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2004. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2004. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

William Shakespeare: Macbeth

William Shakespeare: Macbeth, 1606, suomennos vuodelta 2004

Suomentaja: Matti Rossi

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 165

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, 

joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä

hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, 

täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.

                                               Macbeth (s. 149)


Macbethilla on hurja maine. Se on Shkespearen julmista tragedioista julmin. Sen päähenkilö on vallanhimossaan kyltymätön Macbeth, joka haluaa kuninkaaksi hinnalla millä hyvänsä. Hänet voittaa julmuudessa vain hänen maailmankuulu vaimonsa, lady Macbeth, joka yllyttää miestään veritekoihin. 

Näillä ennakkotiedoilla ryhdyin lukemaan Mabethia, josta on tulossa syksyllä 2024 esitys Tampereen työväen teatteriin. Halusin ottaa selvää, mistä näytelmässä oikein on kysymys. Otso Kauton ohjaama esitys houkuttelee, ja kun siihen on saatu Tero Saarisen koreografia mukaan, en malttaisi odottaa, että pääsen katsomoon. 

Matti Rossin käännös Macbethista osoittautui herkulliseksi ja yllättävän helppolukuiseksi (tämä ei tarkoita, että se oli helppo lukea, vaan että se oli helpompi lukea kuin Shakespearet yleensä). Kaikkine sekopäisine juonenkäänteineen Macbeth tuli ahmaistua parissa päivässä. Se on tarina, joka ei kuitenkaan jätä rauhaan, vaan elää kauan lukijan mielessä. (Mainittakoon, että Wsoyn suurhanke, jossa Shaespearen näytelmistä julkaistiin uusintakäännökset 2000-luvun alussa on ylittämätön kulttuuriteko. Olen kerännyt näitä upeita painoksia kirpputoreilta itselleni nyt 11 kappaleen verran. Viimeisimpänä löytönä Kirjapäiviltä ostamani Romeo ja Julia. )

Macbethia lukiessani yllätyin monestakin asiasta. Ensinnäkin molemmat julmat, jopa petoihin verratut Macbethit, sekä herra että rouva, tuntevat hirveää syyllisyyttä teoistaan. He antavat synnintuskilleen vallan eri tilanteissa, joten oikeaa hetkeä julmuuksien pysäyttämiseksi ei tule. Jäin miettimään, että jos katumus olisi iskenyt heihin yhtä aikaa, he olisivat ehkä tulleet järkiinsä. Toisaalta heidän keskinäinen suhteensa saa polttoainetta väkivallasta ja kunnianhimosta, joten ehkä todellista mahdollisuutta murhien peruuntumiseen ei olisi siltikään ollut. (Ja mitäpä draamaa siitä olisi syntynyt!)

Toisekseen Macbethin vallanhimo ja veriteot eivät tunnu ollenkaan niin hirveiltä, kuin alun perin pelkäsin. Olen vastikään tuijottanut viisi kautta Game of Thrones -tv-sarjaa, jossa murhataan isiä, sisaruksia ja liittolaisia sekä kokonaisia sukuja äärimmäisen verisesti. Pohjaton vallanhimo ja jatkuva pelko vallan menettämisestä ajavat ihmiset armottomiin tekoihin. 

Kolmanneksi Macbeth on parhaimmillaan hauska. Se on fantasiailottelua, jossa noidat pääsevät toteuttamaan hassunhauskoja suunnitelmiaan. He pelleilevät ihmiskohtaloilla ja ennustelevat kaikenlaista hölmöä, jonka ihmisparat ottavat tosissaan. Seuraukset ovat äärettömän veriset, mutta noidilla ei ole niistä vastuuta. Ihmisille jää vastuu, vaikka näyttää siltä, että he ovat olleet henkiolentojen päähänpistojen uhreja. Toisaalta, koska tavallisen talliaisen on mahdotonta ymmärtää vallan hurmaa ja hallitsijoiden tyranniaa, nämä henkiolennot ehkä tarvitaan jonkinlaiseksi selitykseksi Macbethin sekoamiselle.

Noidat ennustavat niin hämärin sanakääntein Macbethin tuhon, että Macbeth jää pelon valtaan ja yrittää uusin veriteoin tukea kruunuaan. Eräs ennustus kuului, että kun "Birnamin metsät liikkuvat", Macbehin tuho on lähellä. Tämä ennustus toi mieleeni Elizabeth Cattonin uuden teoksen Birnamin metsä, joka onkin saanut innoituksensa Macbethistä. 

Klassikoita kannattaa lukea. Ne houkuttelevat yhä uusia sukupolvia ihmisyyden eri puolien äärelle. Macbeth on tutkielma vallanhimosta ja julmuudesta. Mikä voisi olla ajankohtaisempi näytelmä Putinin Venäjää miettiessä? Tämän ajan Macbethitkään eivät kaihda keinoja vallan saavuttamiseksi. Ja historia - sekin on Macbethien historiaa. 

Tavallisen ihmisen on vaikea kuvitella, mikä määrä valtaa saa ihmisen sekoamaan. Mikä saa ihmisen uskomaan, että maailma kuuluu hänelle ja kaikki muut ihmiset ympärillä ovat arvottomia pelinappuloita vallan saavuttamiseksi? Mietin diktaattoreita ja heidän suunnittelemiaan tuhoamisleirejä, joukkomurhia ja pelkoon perustuvia järjestelmiään. Selvää on, että valta vaatii väkivaltaa ja pelkoa tuekseen, jos se halutaan rakentaa sellaisille arvoille. Valta tarvitsee verta ja kärsimystä polttoaineekseen, aina ja joka asteella. Sellainen valta on silkkaa ahneutta ja narsismia. Ihmiskunnan suurin toive ehkä onkin, että varjeltuisimme hulluilta kuninkailta. 



Kirjabloggaajien klassikkohaaste on itsessään jo jonkinlainen klassikko. Olen ollut mukana jokaisessa haasteessa, nyt 19. kerran. Haastetta emännöi tänään Yöpöydän kirjat -kirjablogi, ja sieltä kannattaakin käydä nappaamassa klassikkovinkkejä.  Kiitos Niinalle emännöinnistä!


Tässä ovat haasteisiin aiemmin lukemani kirjat: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide





13. Jonathan Swift: Gulliverin retket







Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä bloggaajat ovat lukemistaan klassikoista löytäneet. Antoisia hetkiä klassikoiden parissa!



keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

3 x miesten sielunmaisemaa: Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, Pauli Heikkilä: Hibernaatti ja Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, 1945
Kustantaja: Otava
Sivuja: 122
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Pauli Heikkilä: Hibernaatti, 2004
Kustantaja: Siniplaneetta
Kansi: Johannes Kajava
Sivuja: 224
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, 2018
Kustantaja: Wsoy, äänikirja ja e-kirja, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä



Talveni on kulunut Helmetin vuoden 2019 haastekirjoja lukien ja lukupiirien kokoontumisissa. Ja tietysti lukiessa. Olen lukenut kirjoja sellaista tahtia, että bloggaaminen on koko ajan jäljessä lukutahdistani, joten nytkin niputan muutaman (minulle) erikoisen kirjatuttavuuden yhteiseen arvioon. Bloginihan on ennen kaikkea lukupäiväkirja, joten haluan muistaa nämäkin opukset:

Aloitan vanhimmasta kirjasta, jonka luin Helmetin haastekohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. En halunnut valita kohtaan esikoiskirjaa, vaan kirjan, joka on todellakin jäänyt kirjailijansa ainoaksi. Facebookista sain ystävältä vinkin Lauri Lamminmäen (1917 - 1987), erään kainuulaiskirjailijan, runokokoelmasta Rauhan vaunut. Julkaisijana on vuonna 1945 ollut Otava, joten aivan mitättömästä runoudesta ei ole kyse.

Kirja löytyi Tampereen kirjastosta varastokirjana, ja sain sen luettua parissa päivässä. Ymmärrän  sen luettuani hyvin, miksi kaikki kirjat eivät nouse klassikkoiksi. Kokoelman tunnelma on niin äärettömän pateettinen, että kokonaisuus on jo auttamatta vanhentunut. Mitallinen runo vuonna 1945 on toki ollut suomenkielisen runouden mallina vielä tuolloin, mutta modernit tuulet ovat varmaankin puhaltaneet Rauhan vaunut melko pian unholaan. Myös runojen aiheet ovat osittain mennyttä elämää. Esimerkiksi kokoelman aloitusruno Poika ja puinen Kristuksen kuva on täynnä nuoren miehen seksuaalisuuden heräämisen nostattamaa synnintuntoa ja lukijakin on pakahtua, mutta lähinnä haukotukseen.

Yritän sijoittaa Rauhan vaunut ilmestymisaikansa runouden keskelle ja historialliseen aikaansa. Pateettisuus tuntuu silti vanhanaikaiselta. Ensin on synnintuskaa  à la Mika Waltari, mutta sitten jo helkytellään rakastuneena. Elämän ilon vie kuitenkin sota ja kokoelman osat Rintama ja Hätä ja lähtö ovatkin karua luettavaa. Niissä on rintamakokemuksista kerrottu Yrjö Jylhän tyyliin, mutta samanlaista taituruutta runoissa ei ole kuin Jylhän Kiirastulessa.

Rauhan vaunujen ongelma on ehkä juuri siinä, että eletty aika on siinä läsnä liiankin tiukasti, eikä se pääse sanastoltaan tai kielikuviltaan yllättämään missään kohtaan. Kysyä tietysti voi, eikö Yrjö Jylhän Kiirastuli sitten ollut aivan erityisesti ajassaan kiinni, ja silti se on klassikko. Olisiko Rauhan vaunutkin klassikko, jos se olisi ilmestynyt jo talvisodan jälkeen? Mikään runo Rauhan vaunuista ei nouse erityisesti esiin ja voin kuvitella, että teos on ollut ehkä tärkeä sodan kokeneille miehille, mutta se ei noussut ajattomuuteen.


Pauli Heikkilä on puolestaan tuttu Pahkasian toimittajana ja Vanhat herrat -sarjakuvan tekijänä. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen viime vuonna, ja eräs lukupiiriläinen oli lukenut muistokirjoituksesta, että Heikkilä on kirjoittanut myös proosateoksen Hibernaatti. Kirja valittiin lukupiirikirjaksi. Teos kertoo ikuisesta ylioppilaasta, Jouko Venhosta, joka on päätynyt hibernaattiin hibernoimaan. Hibernaatti on eräänlainen täysihoitola, jossa ihmiset saavat keskittyä mahdollisimman häiritsemättömään ja omantahtiseen hibernointiin, eli talviuneen.

Idea hibernaatista on herkullinen ja siitä saadaankin kirjassa paljon irti. Hibernaatin johtaja kehittää hibernointi-teoriaansa yhä tieteellisemmäksi, ja hakemuskirjeiden perusteella valitut asukkaat seuraavat hänen ohjeitaan. Ohjeiden mukaisesti he vaivuttavat itsensä pikkuhiljaa autuaaseen horrosta muistuttavaan tilaan. Heidän vuorokausirytminstä muuttuu  omanlaisekseen, eikä muiden (rasittavien) ihmisten kanssa tarvitse olla juurikaan tekemisissä. Hibernaatti voisi olla eräänlainen suomalaisen paratiisi.

Vertasin hibernaattia paikkana Leena Krohnin mehiläispaviljonkiin tai Hotel Sapiensiin, joissa tietynlainen tila toimii joustavana miljöönä erilaisten ihmisten kohtaamiselle. Heikkilän teoksessa keskitytään kuitenkin liiaksi päähenkilö Jouko Venhoon, joka on kiinnostuneempi teorioiden kehittämisestä ja itsestään tai omista unistaan kuin muista ihmisistä, ja niinpä teos jää pyörimään liiaksi paikoillaan. Veijariromaani ei oikein ota tulta alleen, vaikka ainekset ovat herkulliset.

Lukupiirissä kirja sai sekä myhäilevää ymmärrystä osakseen että täysteilauksen. Naiset (myös minä) löysivät Jouko Venhosta sympaattisen hahmon, mutta eräs lukupiirin miesjäsenistä piti kirjaa lähinnä pitkästyttävänä. Kirjan ajoitus oli kyllä loistava, sillä kirja tietenkin päättyy maaliskuisiin tunnelmiin ja hibernoinnin loppumiseen, ja lukupiirimme kokoontui maaliskuun alussa. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen kuin kirjan loppu.


Tuomas Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja tuli myös eteeni lukupiirin kautta, enkä olisi sitäkään muuten tullut lukeneeksi. Aiemmin olen lukenut vain ensimmäisen Mielensäpahoittajan, joka olikin kohtuullisen hauska, mutta seuraavaan kirjaan en enää tuntenut mitään vetoa. Nyt kun tapasin Mielensäpahoittajan uudestaan, ymmärrän kirjan suuren suosion, sillä  tyyppi on kyllä symppis, olkoonkin, että idea alkaa olla jo loppuunkaluttu.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja esittelee tutun, yksinäisen vanhuksen, joka ottaa kantaa maailmanmenoon. Nyt paikallislehti ei enää ota vastaan yleisönosastokirjoituksia, joten Mielensäpahoittaja alkaa pojantyttärensä kannustamana kirjoittaa "bolgia" eli blogia, joka saa valtavan suosion ympäri maailmaa. (Tätä "bolgi"-sanan käyttöä ihmettelimme lukupiirissä. Mielensäpahoittaja kun ei ole tyhmä tyyppi, joten tästä sanojen väärinymmärryksestä ei tarvitsisi yrittää repiä huumoria.) Blogin suosio huomataan, ja sen markkina-arvosta yritetään tietysti päästä osingoille. Umpirehellinen ja introvertti päähenkilö joutuu siis tahtomattaan julkisuuden valokiilaan. Erakon elämä muuttuu, kun mökissä alkaa lapata vieraita.

Muodikkaaseen tapaan päähenkilö laatii blogiinsa listoja, muun muassa listan elämänsä parhaista kirjoista ja ruuista. Jos minun pitäisi laatia nyt lista Ennen kaikki oli paremmin -kirjan parhaista kohtauksista, niin parasta oli se, kun koululuokka kävi Mielensäpahoittajalla kylässä. Siihen se lista jäisikin. Vaikka teoksessa haetaan päähenkilöön marinaan tarinaan vähän jo absurdimpaakin otetta, mikä oli sinänsä virkistävää  (Mielensäpahoittaja kun on vanhus ja voi siksi olla välillä irti todellisuudesta), niin esimerkiksi Linkolaa muistuttavan kalastajahahmon vierailu ei jaksanut naurattaa. Tai ehkä siihen olisi voinut pysähtyä kunnolla - nyt moni syventämisen arvoinen ajatus heitetään kirjassa ilmaan ja hukkaan.

Kyrö on nokkela sanankäyttäjä ja tuntee esikuvansa: Mielensäpahoittaja on eräänlainen nykypäivään siirretty Konstan Pylkkerö - ovathan hänen lempikirjansakin Veikko Huovisen tuotantoa. Loppujen lopuksi suvaitsevampaa miestä kuin Mielensäpahoittaja saa etsiä, mutta mutta... Idea, jossa entisaikojen tavat ja tottumukset nostalgisoidaan vanhan miehen marinan kautta, alkaa vähän uuvuttaa. 

Kun sain nämä kolme miesten kirjoittamaa kirjaa luettavakseni melko lyhyen ajan sisällä, totesin, että mieskiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Pauli Heikkilä ja Tuomas Kyrö kulkevat vankasti Veikko Huovisen ja Arto Paasikiven jalanjäljissä, ja oikeastaan hämmästyin, kun mietin kuinka paljon olen nuorempana lukenut Huovisen ja Paasilinnan teoksia ja jopa pitänytkin niistä. Huumorin kaanon on Suomessa erityisen miehinen, ja sen luomat hahmot introverttejä tyyppejä, joilla on olevinaan erityisen notkea ja syvä sielunelämä. Perinteisen huumorin mullistaja on oikeastaan ollut Jari Tervo, jonka sankarikaarti on jo värikkäämpää.

Olen lukenut nuorena myös paljon suomalaisten miespuolisten runoilijoiden klassikoita, ja sellaisesta kuvastosta ammentaa Lauri Lamminmäen miehinen Rauhan vaunut. Luin vastikään myös uutta suomalaista runoutta, Pauli Tapion hienon teoksen Varpuset ja aika, jossa teemat ovat osittain samoja kuin Rauhan vaunuissa, mutta voi, kuinka paljon runokieli on muuttunutkaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.


Uusin Mielensäpahoittaja on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen keskellä sekä Kirjakaapin avain. Kuittaan näillä kirjoilla yhtä sun toista Helmetin haasteesta: Rauhan vaunut siis kohtaan 4, Hibernaatissa nähdään unia (29) ja Mielensäpahoittajassa ollaan yksin (36) - tai ainakin yritetään olla.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.


Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.


Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.




Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Asko Sahlberg: Tammilehto

Asko Sahlberg: Tammilehto, 4. painos, 2009
Kustantaja: WSOY, 2004
Kansi: Sami Saramäki (kuva Harri Haanpää)
Sivuja: 458
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä









Loka-marraskuuni vavahduttavin lukukokemus on tässä: Asko Sahlbergin Tammilehto. Kirjassa on kaikki niin kohdallaan kuin erinomaisessa kaunokirjassa ikinä voi olla. Yritän selittää:

Asko Sahlbergilla on tavattoman kaunis lause. Niitä on kirja täynnä, ja ne sattuvat sieluun niin, että välillä täytyy laskea kirja käsistään ja huokaista onnellisena:

Syksy oli jo pitkällä, hidas ja latautunut syksy (s. 105).

He kuulostelivat hetken toistensa vaitonaisuutta (s.18).

Yöllä hän kuunteli unettomuuden valtaaman kaupungin levottomia ääniä (s. 227).

Juuri kun lukija on johdateltu kauneuteen, Sahlberg suunnittelee lukijan päänmenoksi jo aivan muuta. Seuraavana hetkenä kirjasta purkautuu niin raadollisia kohtauksia, että lukijan tekee huonoa. Seksuaalisuus tulee sivujen läpi, eikä armahda ketään. Väkivalta iskee ilmat pihalle.

Sahlbergilla on poikkeuksellisen vahva taito kertoa ihmisensä. Tammilehdon päähenkilöt Martin, Aarne ja Emma tulevat lihaksi lukijan silmien eteen, eikä heidän heikkouksiaan tai haavojaan pääse pakoon. Henkilökuvaus on niin väkevää, että ilma on paikoin raskas hengittää: Hän ei kuulunut niihin kuukausiin, niihin viikkoihin, siihen pikkukaupungin kauhistuneeseen aamuun. Hän asui siinä menneisyydessä, joka heiltä oli riuhtaistu rajusti pois. Sitä paitsi se olento Aarnessa, joka oli tunteeton toisen kohtaloille, ei ollut hänen tavallinen minänsä. Se oli hänen toinen minänsä, sodan myötä syntynyt. Se oli pakotettu esiin, ja kun sota olisi ohi, se kuolisi. Niin hänen täytyi ajatella. Muuten hän ei olisi kestänyt itseään. (S. 62.)

Martin, rappiokartanon onneton isäntä. Aarne, herkkä punakaartilainen. Emma, halveksittu houkka. Ihmiset yrittävät selvitä sotkuista ja askelista, joita elämä ja historia paiskaavat heidän eteensä. Armoa, sitäkin on, mutta vasta siinä kohtaa, kun ihminen on valmis sen vastaanottamaan.

Kirja kertoo sisällissodasta: ihmisistä sitä ennen, sen aikana ja sen jälkeen. Sattuma määrää ihmisen syntymän johonkin perheeseen, johonkin aikaan ja paikkaan, joidenkin ihmisten keskelle. Mukana seuraa onni, joka hipaisee ja häpeä, joka määrää.    

Sahlbergin Tammilehto on komea osa kotimaista sisällissotakirjallisuutta. Nykykirjailijoista Leena Lander (Käsky ja Liekin lapset) ja Kjell Westö (Missä kuljimme kerran) ovat onnistuneet kuvaamaan historiallista murhenäytelmää yhtä vahvasti. Nämä kirjailijat myös osoittavat, että aihe ei koskaan vanhene, eikä sitä saa koskaan unohtaa.

Olen aiemmin lukenut Asko Sahlbergilta ainoastaan yhden, mutta sitäkin loistavamman teoksen, Herodeksen. Pelkästään jo näiden kahden kirjan perusteella Sahlbergin voi laskea suomalaisen kirjallisuuden kärkinimiin. Hän olikin Tammilehdolla Finlandia-ehdokkaana vuonna 2004 (silloin voiton vei Helena Sinervo Runoilijan talossa -teoksella) ja Herodeksella vuonna 2013 (silloin voiton vei Riikka Pelo Jokapäiväinen elämämme -teoksella). Sahlberg on kuitenkin ollut 2000-luvulla tuottelias kirjailija, joten muutakin luettavaa riittää. Tänä vuonna häneltä on ilmestynyt kirja Irinan kuolemat, jota on myös kehuttu blogeissa.


Tammilehto oli P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran valinta lukupiirikirjaksi, ja kirjasta ovat jo kirjoittaneet muut lukupiiriläiset Kaisa V ja Kaisa. Lisäksi kirjan on lukenut ainakin Minna.

torstai 27. elokuuta 2015

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon, 2004
Alkuteos: Frá ljósi til ljóss, 2001
Suomentaja: Tapio Koivukari
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: J. Karjalainen jr.
Sivuja:168
Mistä sain kirjan: oma ostos






Kesällä oli aikaa lukea jotain uutta, täysin erilaista ja valtavirrasta poikkeavaa. Minulle valtavirtaa on kotimainen kirjallisuus, joten olen suorastaan hämmästynyt, että olen koko loppukesän lukenut käännöskirjallisuutta. On ollut Hobitti, on ollut Kunderaa, on ollut Stoner, joka oikeastaan aiheutti pienoisen blogijumin. Se vei ajatukset niin täysin mennessään, etten ole oikein tähän näppäimistölle taipunut.

Kaiken keskellä löysin käsistäni myös tämän pienen kirjasen, jonka kansi houkutteli lukemaan. Lukuinto vain kasvoi, kun hoksasin, että tämä uppoaisi pariinkin lukuhaasteeseen: HelMetin Kirjan vuosi -haasteen kohtaan 24. Kirja maasta, jossa olet aina halunnut käydä ja lisäksi Anna minun lukea enemmän -blogin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa. (Olen lukenut vasta yhden ruotsalaisdekkarin tänä vuonna, joten pohjoismaalainen kirjallisuus on vähän vaiheessa...)

Nyt siis tartuin islantilaiseen kirjaan. Islantilainen kirjallisuus... Mitä siitä tulee mieleen? Tietenkin Salka Valka, nobelisti Halldór Laxnessin tunnetuin teos. Sen luin joskus parikymppisenä ja pidin tietysti (sanokaapa kirja, josta en olisi parikymppisenä pitänyt), mutta saisin siitä nyt paljon enemmän irti, veikkaisin. Näin siitä tehdyn tv-sarjan joskus nuorena, ja se oli myös vaikuttava. Laxnessilta olen lukenut jotain muutakin, hyvin hidastempoista ja kivikkoista, mutta kirjan nimeä en muista. Lisäksi olen lukenut Arnaldur Indridasonin jonkin dekkarin ja Hallgrímur Helgasonin 101 Reykjavik -teoksen, josta ei jäänyt paljon mitään mieleen, Jonkinlaista nuoren miehen ahdistusta siinä muistaakseni oli. Siinäpä ne - kokemukseni islantilaisesta kirjallisuudesta. Eipä ole paljon hurraamista, mutta on sentään jotain, mistä ponnistaa.

Vigdís Grímmsdóttirin Valosta valoon on trilogian ensimmäinen osa. Se osoittautui erikoiseksi, suorastaan eksoottiseksi kirjaksi. Eksotiikka syntyi täysin yllättäen New Mexicosta, Santa Fen kaupungista. Sitä luulee saavansa islantilaisia geysirejä, merta ja kivikkoa ja päätyykin Yhdysvaltojen kuumimpaan ja kuivimpaan osavaltioon. Toki suurimmaksi osaksi oltiin Islannissa, mutta kojoottiromantiikkaakin tarjottiin.

Valosta valoon on jollain tavalla kuitenkin hyvin islantilaisesti kerrottu, tai niin ainakin kuvittelen. Se on kirjoitettu kauniisti, suorastaan naiivisti - ehkä siinä on ikiaikaista sagojen kerronnan rytmiä. Kun teoksen aiheena on rakkaus, on jopa siirappisuuden mahdollisuus hyvin lähellä. Silti kirja välttää kliseet ja karikot ja onnistuu säilyttämään lukijan mielenkiinnon. Kerronta on tuoretta, vaikka se voisi keikahtaa liian imeläksi.

Kirjan henkilöt ovat rakkaudessaan vahvoja persoonia. Heitä on rakastettu ja he osaavat rakastaa:
  - Sinäkin löydät tien valosta valoon.
  Ehkä juuri näiden sanojen tähden Rósa yritti aina elää elämänsä pehmeässä ja yksinkertaisessa kirkkaudessa. Tai sitten hän tunsi lähestyvänsä paremmin sitä salattua lakia, joka teki hänestä sekä rakkauden että lemmen lapsen. (S. 8.)

Ilman murheita henkilöt eivät selviä. Rakkaus on kuitenkin heidän kantava voimansa, eikä se haavoita heitä, vaikka se tuo surua ja kaipausta kylkiäisenään. Rakkaus on valoa ja johtaa valosta valoon. Kirjan päähenkilö on Rósa, joka kasvaa isänsä kanssa hyvin onnellisesti äidistä kerrottujen kauniiden tarinoiden keskellä. Isä Lenni nousee omalla tarinallaan kirjan toiseksi päähenkilöksi. Voisin kuvitella, että trilogian jatko-osissa jotkut muutkin kirjan värikkäistä persoonista pääsevät enemmän esiin, enkä pane sitä ollenkaan pahakseni, sillä kaikki he ovat kiinnostavia ja vahvoja ihmisiä. Taidanpa tarttua trilogian jatko-osiinkin, jos ne vain osuvat kohdalle.

Rakkauden mukana tulee tietysti seksi, enkä muista lukeneeni näin traumatonta seksuaalisuuden kuvausta missään. Seksi on kuin kukkaan puhkeamista, elämän tarkoituksen löytämistä. Mietin jo mielessäni, että jos nuorten sukupuolivalistus pystyisi jonain päivänä tähän, meillä olisi paljon vähemmän ahdistuneita ja masentuneita nuoria. Tosin ehkäisystä tässä kirjassa ei puhuta mitään, joten voi olla, että seksivalistus ei pääse tällaiseen hurmioon ikinä. Ja sitten tulee kirjan loppu, joka lyö jalat alta ja joka näyttää kaiken täysin eri valossa - myös kirjan nimen.



Tämän islantilaisteoksen ovat lukeneet ainakin Erja, Margit, Maukka, Anki ja Kirjanainen, joka toteaa kirjan olevan väkevä. Sitä se juuri on.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Hilpeä Hilpuri Tilli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli, 8. painos, 2011
Kuvitus ja kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Tammi, 2004
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Risto Räppääjiä ei voi kehua liikaa! Tämäkin lomalukeminen sai tyrskimään ääneen niin lapset kuin aikuisetkin meidän perheessämme. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja Hilpuri Tilli (2004) perustuu samoihin tuttuihin ja taattuihihn viihdytyskeinoihin kuin muutkin Räppääjät: hilpeisiin väärinkäsityksiin ja nasevaan dialogiin. Tätä luettiin ääneen viimeiseksi illalla ja ensimmäiseksi aamulla, hyvä että maltettiin nukkua muutama tunti lukuhetkien välissä.
Riston kotiolothan ovat hieman boheemit, joten Rauha Räppääjä kutsutaan koululle tekemään tarkempaa selvitystä mm. Riston ravinnon laadusta. Risto on vastannut koulukyselyssä syövänsä kotona aina hernekeitteoa, ja tämä on huolestuttanut kouluviranomaiset lopullisesti. Koululle saapuva Rauha päätyy Riston luokkaan sijaiseksi nimellä Hilpuri Tilli.

Rauha osoittautuu omaperäiseksi ja antaumukselliseksi opettajaksi, joka ei tiedä oikeastaan mistään mitään, mutta lapset pitävät hänestä ja hän saa jopa rehtorin pitämään itseään "pätevänä naisihmisenä". Niinpä hän saa vastuulleen koko koulun luontoretken vetämisen. Rauha värvää Riston esittämään ampiaista luontoretkelle. Silloin Riston ja Nellin on pakko ryhtyä toimeen, jotta Risto ei joutuisi luokkatoverien silmissä lopullisesti nolatuksia, ja he saavatkin oikean Hilpurin Tillin lopulta paikalle pelastamaan tilanteen.

Risto Räppääjien suosio on täysin ansaittua. Pienillä sanakäänteillä kirjailijat saavat aikaan mainioita tilanteita. Tässä pieni esmerkki eräästä puhelinkeskustelusta, jossa Risto ja Nelli yrittävät tavoittaa oikeaa Hilpuri Tilliä:
- Mikä nimi? Risto kysyi.
- Nimikö? Tilli.
- Ai, mikä? Risto kysyi. -Tillikö?
- Juu, Tilli
Risto sulki puhelimen.
- Ei se ollut se.
- Eikö?
- Ei. Se oli joku Juutilli.

Tätä on lastenkirjallisuus parhaimmillaan. Meillä on luettu tai kuunneltu äänikirjoina lähes kaikki Risto Räppääjät, emmekä ole pettyneet kertaakaan. Jäipä kerran eräs Risto Räppääjä -äänikirja mummulaan, ja mummu pyysi lainaksi lisää näitä hauskoja tarinoita. Autossakin on yleensä hiiskumaton hiljaisuus (ah), kun Risto Räppääjä kuuluu cd:ltä. Loistavaa, aina vaan!