sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahyllyMinä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Tanssiva karhu -palkinnon voittaja vuodelta 2004: Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luettua elämää -blogi on tänä vuonna ollut mukana juhlimassa Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotista taivalta. Osana juhlintaa kirjablogit julkaisevat arvioita palkinnon voittajateoksista. Tämän arvioni Merja Virolaisen runoteoksesta Olen tyttö, ihanaa! olen julkaissut blogissani jo aiemmin, mutta juhlan kunniaksi julkaisen arvion nyt toistamiseen.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaanTodistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.