Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna, yhteisniteen 2. painos, 2015 (sisältää teokset Kuninkaan Anna, 1982 ja Kökarin Anna, 1984)
Alkuteokset: Kungens Anna ja Ingens Anna
Kustantaja: Gummerus
Suomentaja: Kaija Kauppi (uudistanut Juhani Lindholm)
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 598
Mistä sain kirjan: oma ostos


Hyvää naistenviikkoa ja hyvää nimipäivää Maarit, Reetta ja Marketta!

Kirjablogeissa naistenviikkoa juhlistetaan bloggaamalla naisten kirjoittamia kirjoja tai naisista kirjoitettuja kirjoja. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata-blogista. Luettua elämää -blogi on mukana viikossa ainakin tällä yhdellä teoksella, joka on sekä naiskirjailijan kirjoittama että kertoo erään naisen elämäntarinan.

Ulla-Lena Lundberg oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen Finlandia-voittoaan vuonna 2012. Hänen voittajateoksensa Jää oli koskettava ja hallittu kokonaisuus, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ihailin kirjailijan taitoa kuvata arki kauniiksi. Työnteko, luonto ja teeskentelemätön ihmiskuvaus yhdistyvät Jäässä taiturimaisesti.

Kaikki Lundbergin kerronnan vahvuudet ovat olleet olemassa jo 1980-luvulla Kuninkaan Annassa ja Kökarin Annassa, jotka on julkaistu yhteisniteenä nimellä Kuninkaan Anna. Voin heti kertoa, että kirjasta tuli kesäni vaikuttavin lukukokemus, ja toivon, että Anna ei jätä minua ikinä.

Kokonaisteos kertoo Anna Petterssonin, eli Kuninkaan Annan elämäntarinan alusta loppuun.  Kuninkaan Anna -nimi tulee Annan kotitorpan nimestä, sillä kökarilaisen huumorin mukaisesti saaren pienintä torppaa kutsutaan Kuninkaaksi. Yhteisniteen ensimmäinen osa tempaisi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivultaan, enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni kuin muutamaksi yön tunniksi. Eläydyin Annan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä suureen rakkauteen, mutta lieneekö tuo ihme, sillä kirja on paitsi juonellisesti koukuttava myös kerronnaltaan voimallinen: Mikään hän ei ollut ja mitään hänellä ei ollut, mutta kaikki oli hänelle suotu: kukaan ei katsonut häntä nenäänsä pitkin (s. 8); Anna oli neljän vuoden ikäinen, kun hän ymmärsi asioiden todellisen laidan: ilo ja hohde tulevat meistä itsestämme ja niistä jotka muodostavat meidän maailmamme. Maailma on olemassa vain meidän aisteissamme, niiden ulkopuolella me liikumme viuhuvassa pimeydessä, vihlovassa kylmyydessä. (S. 15.)

Kirjan toinen osa, Kökarin Anna, ei ole tarinankaareltaan yhtä vetävä kuin Kuninkaan Anna. Se on myös kestoltaan pidempi, koska siinä kerrotaan Annan tie ensin opettajaseminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi Paraisille ja Itäiselle Uudellemaalle. Lopulta Anna palaa eläkepäivikseen Kökarille, ja lukija pääsee todistamaan saariston elämäntapojen muutoksen.

Annan tarina etenee kronologisesti alusta loppuun eikä siis rakenteessaan tarjoa yllätyksiä. Yllätykset ovat jossain aivan muualla, ja minulle ne olivat siinä intensiivisessä kerronnassa, jolla Annan vilpitön elämäntarina kietoutui historiaan ja miljööseen. Annan elämän ohella seurataan Kökarin, Ahvenanmaan ja Suomen historiaa 1910-luvulta 1980-luvulle saakka. 

Vertaan kirjaa irlantilaisen J. M. Syngen Aransaaret-kirjaan, jossa kerrotaan karujen saarten yhteisön elämästä. Synge eli saarilla jonkin aikaa ja kirjasi kansan tapoja hyvin elävästi muistiin. Kökarin perinteinen saaristolaiselämä nähdään Kuninkaan Annassa myös kuvataiteilijan, ministerin, etnologin ja kansanedustajan silmin.

Kuninkaan Annasta muodostuu   kunnianosoitus naisille, pala saaristolaisnaisten historiaa. Perinteisessä kalastajayhteisössä naisetkin kalastivat, koska koko perhe tienasi sillä elantonsa. Siinä missä miehet lisäksi metsästivät ja rakensivat, naiset hoitivat karjan ja lapset. Lundbergin tapa kuvata naisten arkea käy suoraan sieluuni. Kun Lundberg kuvaa lehmänomistajan työtä, muistelen mummujani ja ajattelen maanviljelijä-siskoani: Naisihminen, jolla on lehmä, elää aivan toisenlaista elämää kuin lehmätön nainen. Lehmän takia hänen täytyy kömpiä jalkeille aamuisin, kiskaista vaatteet niskaansa, haukata voileipää, kerätä maitoastiat ja raahustaa ulos säällä kuin säällä. Lehmän viereen hän sitten käy polvilleen lypsämään, kun joka paikkaa särkee niin ettei enää jaksa istua kyykyssä. (S. 436.)

Annan sukupolven naisilla oli jo vaihtoehtoja. Annakin jättää Kökarin ja seuraa ensin rakkautta Tukholmaan ja myöhemmin kouluttautuu opettajaksi. Silti elämä on kuten naisten elämät sukupolvesta toiseen: on rakkautta, on työtä ja on vastuu lähimmistä ihmisistä. Annan tarina kertoo naisten sinnikkyydestä, viisaudesta ja valosta, jolla elämää kannetaan ja suojellaan.

Jos jotain tästä kirjasta pitäisi moittia, niin ehkä pieni tiivistäminen olisi tehnyt hyvää varsinkin Kökarin Annassa. Annan viisaus alleviivataan ehkä turhan moneen kertaan, sillä lukija on sen jo havainnut - ainakin jos on ystävystynyt Annan kanssa. Sillä niin minulle kävi: suhtaudun Annaan kuin ystävään, jota opin ymmärtämään ja rakastamaan. Itkin hänen surujaan, kuljin hänen kanssaan tutuilla kallioilla ja ehkäpä vähän viisastuinkin hänen seurassaan.


Kuninkaan Anna on luettu ainakin näissä blogeissa: Täällä toisen tähden alla (sekä Kuninkaan Anna että Kökarin Anna), Mustikkakummun Anna, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Kirjavuori ja Kirjakaapin kummitus.  Tartuin kirjaan alun perin siksi, että keräsin meriaiheisia romaaneja Bengtskärin matkaa varten. Parempaa ulkosaariston matkaopasta ei varmaan olekaan.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 3. painos, 2012
Alkuteos: Is, 2012
Suomentaja: Leena Vallisaari
Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 366
Finlandia-voittaja 2012



-- ja pastori on liian hyvä tähän elämään. Miten hän vaimoaan hoivaakaan! Se on esikuva kaikille, jos ihmiset vain älyäisivät ottaa hänestä esimerkkiä. Koko pappi on kuin saarna, on ihailtavaa, että nuori ihminen tietää jo niin paljon siitä, miten elämä kuuluu elää.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on kuin "saarna", josta voisi ottaa oppia siihen, "miten elämä kuuluu elää"! Jos odotukseni olivatkin korkealla, kun sain kirjan käsiini, ne jopa ylittyivät. Ulla-Lena Lundbergin Jää on viisas ja kaunis kirja. Sitä lukiessa tulee hyvä olo.

Alussa on Suomen läntinen saaristo, Luodot, jonka kirkkosaareen posti-Antonin vene rantautuu. Hänellä on kyydissään uusi pappisperhe: nuori pastori Petter Kummel, pastorska Mona ja heidän pieni tyttärensä Sanna. Luotolaiset ovat laiturilla heitä vastassa, ja kaikki hymyilevät. Ja he hymyilevät toisilleen siitä lähtien, sillä ystävyyden ja keskinäisen kunnioituksen siteet solmitaan siinä, kirkkosaaren laiturilla.

Pappilan seuraelämä on vilkasta vuoden ympäri, mutta erityisesti kesällä kirkkosaareen virtaa vieraita: sukulaisia, seurakuntalaisia ja kesävieraita, purjehtijoita ja aika ajoin tietysti kirkkoneuvosto. Heitä kaikkia Mona nurisematta kestitsee. Eletään sotavuosien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua, jolloin elämä on palautumassa entiselleen. Saarelaisilla on yhteisöllisiä hankkeita, mm. terveystalo ja silta, joitten toteuttamiseen myös pastori osallistuu.

Pastoria tarvitaan tietysti ennen kaikkea kirkollisissa tilaisuuksissa ja hänen kanssaan pysähdytään juttelemaan - hänen päivänsä venyvät pitkiksi. Entäs pastorskan elämä? Se on täynnä naisten näkymättömiä töitä, mutta Mona onkin mitä toimeliain pappilan emäntä, vaimo ja äiti: Sillä aikaa kun pappi oleilee kylällä, syö herkkuja ja juo vatsan täydeltä kahvia, puhuu ja veisaa virsiä, papinrouva on lypsänyt ja tiskannut, pannut pyykit likoon, käyttänyt separaattoria, kuurannut keittiön lattian jolle mies arvelematta astuu, sytyttänyt saunan padan alle tulen, nostanut kaivosta vettä, pyykännyt hurjana saunassa ja huuhtonut pyykit meressä, ravinnut itsensä ja Sannan sopivin väliajoin, ajanut tiehensä torpparin lehmät jotka ovat murtautuneet ulos aitauksesta, juntannut demonstratiivisesti kivellä maahan pari tolppaa saamatta hiukkaakaan huomiota torpan asukkailta joista ei näy ikkunassa vilahdustakaan.

Pariskunnalla riittää töitä, joita he tekevät yhdessä ja erikseen, mutta työntäyteistä pitää elämän ollakin! Heitä yhdistää vahva rakkaus ja usko yhteisen elämän rakentamiseen. Pian heille myös selviää, että he haluavat jäädä Luodoille loppuelämäkseen. Pappi suorittaa pastoraalitutkintonsa ja hänet vihitään Luotojen kirkkoherraksi, toinenkin tytär syntyy. Papin oma usko vahvistuu saarella ja kirkastaa ympäröivän elämänkin.

Luotojen asukkaat näyttävät pappilan väelle parhaat puolensa, ja he saavat paljon ystäviä, mm. lukkarin, suntion, opettajattaren ja tohtorin, joilla kaikilla on oma historiansa, mutta joiden luottaumuksen pappi voittaa. Posti-Anton toimittaa postin perille säällä kuin säällä, ja osaa lukea vettä ja jäätä, mutta ennen kaikkea hän näkee ympärillään henkiolentoja, joilta osaa pyytää apua. Antonin kautta lukija saa pieniä vihjeitä tulevasta.

Talvella kirkkosaari on jään eristämä ja luotolaiset elävät hiljaiseloa. Silti pappilan väellä riittää töitä. Elämä tuntuu täydeltä ja onnelliselta. Eikö Paratiisissa ole säröäkään? Onko onni siellä turvassa kuin Luodot jään keskellä? Toki siellä on säröjä, mutta papin asenteella nekin tuntuvat siedettäviltä: Sillä tottahan se on, että kuolemansynnit rehottavat kylissä, hyveet ovat pilkattuja varjokuvia. Mutta ne asustavat sellaisen kansan keskellä, joka on kykeneva myös sääliin ja myötätuntoon, luottamukseen ja suopeuteen. He eivät voi elää ilman muita ihmisiä ja ottavat sen tähden tarkasti vaarin yhteisön säännöistä, joita vastaan ei saa rikkoa. Päiväpuoli ja yöpuoli, avoimia kuin kirja, salaisuuksia tulvillaan. Hymyileviä, poiskääntyneitä. Hyviä, pahansuopia. Ei koskaan pelkästään jompaakumpaa.

Lundbergin Jää nousee elämän yläpuolelle. Sen selkeään, kauniiseen kieleen ja sen ihmisten elämään sukeltaa kuin höyhenpeittoon. Lukija antautuu huutomerkkien virtaan, nousee arjen yläpuolelle, kohti jotain pyhää. Ja kun väistämätön tapahtuu, ei sille mitään voi, koska on antanut itselleen luvan elää Luodoilla ja hymyillä pappilan väelle.

Jää on Finlandia-palkintonsa ansainnut. En kylläkään ole lukenut kuin kaksi Finlandia-ehdokasta, mutta muita tämän vuoden romaaneja kyllä. Mm. Pulkkisen Vieras, Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ja Ollikaisen Nälkävuosi (jonka bloggaan lähipäivinä) ovat kaikki olleet hienoja lukukokemuksia, mutta tässä oli vielä jotain selittämättömän kiehtovaa. Tekisi mieli vain hykerrellä tyytyväisenä - mikä onni kirjasta!

Jäätä on blogattu paljon, ja poikkeuksetta ihastuneena. Ainakin Kirsi ja Tuulia pitivät kirjasta kovasti. Toivottavasti Jää löytyi monesta, monesta joulupukin paketista ja toivottavasti sitä myös luetaan paljon, sillä luulisin, että maailma olisi sen jälkeen vähän parempi paikka.