Margaret Atwood: Testamentit

Margaret Atwood: Testamentit, 2019
Alkuteos: The testaments, 2018
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Kansi: Noma Bar ja Suzanne Dean
Sivuja: 485
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos lainasta, Tarja!)



Margaret Atwoodin Testamentit valikoitui lukupiirikirjaksi lokakuussa. Ajankohtaisempaa kirjaa saa hakea: Kirja kertoo (kristillis)fundamentalistisesta Gileadin valtiosta, jossa naisten asema on ajettu alas. Valtiota johtavat miehet, komentajat, ja valtarakennetta ylläpidetään väkivallan uhalla, ankaralla sensuurilla ja uskonnollisella propagandalla. Naiset pidetään hallittavina kieltämällä heiltä lukutaito ja koulutus. Jatkuva sodankäynti pitää valtion köyhänä.

On hätkähdyttävää, miten moneen valtioon Gileadin - mielikuvitusvaltion - piirteet osuvat juuri nyt.

Juuri siksi Testamentit on tärkeä kirja. Se on jatkoa Orjattaresi-romaanille, joka ilmestyi USA:ssa vuonna 1985 ja suomennettiin jo seuraavana vuonna. Orjattaresi-romaani nousi taas ajankohtaiseksi, kun Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, Donald Trump, alkoi karsia valtion hallinnosta naisia ja antoi naisia alentavia lausuntoja. Gileadissa vallankumous alkoi juuri samoin: koulutetut naiset haettiin työpaikoiltaan ja heiltä kiellettiin työnteko.

Testamentit kertoo tilanteesta, jossa Gileadin todellisuutta on eletty jo 15 vuoden ajan. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme naista: gileadilaiset Lydia-täti ja nuori Agnes sekä kanadalainen Daisy. Lydia-täti kirjoittaa salaista päiväkirjaa. Hän on noussut tätien johtajaksi ja vastaa naisten kouluttamisesta. Nuoret tytöt koulutetaan joko kuuliaisiksi vaimoiksi, tai jos heillä on kutsumus, tädeiksi. Jos näissä koulutusohjelmissa epäonnistuu, voi päätyä orjattareksi tai martaksi.

Orjattarien tehtävä on toimia synnytyskoneina. Lisääntymiskykyisistä naisista on nimittäin pulaa, koska luonnonkatastrofit ovat vaikeuttaneet terveiden jälkeläisten saantia. Naiset ovat siis periaatteissa tärkeitä, mutta on myös tärkeää pitää heidät tarkoin määrätyssä asemassa. Heiltä pitää karsia oma tahto ja evätä kaikki tieto, jotta heitä pystytään hallitsemaan. Atwood muistuttaa näin lukutaidon tärkeydestä itsenäisen ajattelun välineenä ja kirjallisuudesta vapaan yhteiskunnan kulmakivenä.

Henkilöhahmoista Lydia-täti on ilman muuta kiinnostavin. Hänen historiansa ja elämänkokemuksensa kuvataan järkyttävien yksityiskohtien kautta. Agnes-tytön historiasta puolestaan paljastuu pyyteetöntä rakkautta - se on lähes ainoa valonpilkahdus koko kirjassa. Diktatuuri opettaa ihmiset keinottelemaan ja ajamaan omaa etuaan, eikä aitoja tunteita juurikaan enää ole. Nuorten tyttöjen vilpitön ystävyys on kuitenkin suuri voima.

Testamentit on feministinen kirja. Se kertoo kaikista niistä tavoista, joilla naiset yritetään vaientaa ja sitä kautta herättää heidät tunnistamaan alistamisen tapoja ja toimimaan ajoissa. Hykerryttävä yksityiskohta minusta on se, että tädit, jotka hallitsevat naisten kouluttamista, on nimetty naisille suunnattujen tuotemerkkien mukaan - tähän "orjailuun" naiset suostuvat nykyään ihan vapaaehtoisesti. Alistetusta asemastaan huolimatta Gileadin naiset osaavat pelata peliä niillä korteilla, joita heillä on käytettävissään.

Lukupiiriläisissä kirja herätti sekä ihastusta että pettymystä. Teos oli niin jännittävä, että sitä oli luettu ahmimalla. Sen maailma aiheutti ahdistusta ja vihaa, siis suuria tunteita. Kerronnan dekkarimaisuus ei kuitenkaan viehättänyt kaikkia. Pari Atwood-fania (minä mukaan lukien) kristisoi teoksen pinnallisuutta. Atwoodin Herran tarhurit ja Orjattaresi ovat olleet niin paljon parempia lukukokemuksia. Eräs miehistä epäili välillä lukeneensa nuortenkirjaa, sillä niin paljon kirjassa seurataan Agnesin ja Daisyn elämää heidän todistajalausuntojensa kautta.

Atwood sai tänä vuonna Booker-palkinnon. Se ei ilmeisesti tullut pelkästään Testamenteista, vaan kokonaisesta elämäntyöstä. Testamentit ansaitsisi Bookerin ajankohtaisuudellaan, sillä se ei kuvaa lähitulevaisuutta vaan nykymaailmaa. Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt tarkkaa työtä, ja teos on sujuvaa luettavaa. Silti kirja ei noussut häikäisevimmän Atwood-tyylin tasolle.



Testamentit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi,  Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii erityisen hyvin kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit, 2010
Alkuteos: The Year of The Flood, 2009
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 521
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Odotuksen tunne kasaantuu kuin vuorovesi. Sitä alkaa toivoa, että kaikki olisi jo ohi. Huomaa sanovansa taivaalle: Antaa tulla! Tee pahin mihin pystyt. Päästään siitäkin. Toby tunsi kuinka pelon värinä kulki pitkin selkäpiitä sekä unessa että valveilla. Se ei kaikonnut koskaan, ei edes tarhureiden luona. Eikä ajan mittaan etenkään tarhureiden luona. ( S. 295.)


Margaret Atwoodin Herran tarhurit on hurja dystopia. Sen lukeminen on matka kohti ihmiskunnan viimeistä rantaa - tai uutta paratiisia. Aivan kuten haluatte.

Herran tarhurit kuvaa lähitulevaisuuden maailmaa, joka on perustaltaan hyvin samanlainen kuin nykymaailmakin. Se on maailma, jonka yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat on jo kylvetty (jos saan kuvailla sitä Herran tarhureiden omalla sanastolla). Köyhät on eristetty omiin kaupunginosiinsa, joissa väkivalta ratkaisee katujen kuninkuuden. Maailman elinkelvottomat alueet on hylätty ja rajat suljettu. Silti kulutusjuhlat jatkuvat, sillä ostoskeskukset tarjoavat kimmalletta ja muotikuteita, SalaBurger halpaa liharuokaa (jonka alkuperää ei ole varaa kysellä) ja Pyrstömaailma ruumiin hekumaa. Rikkaat asuvat aitaustensa sisällä ja johtavat korporaatioitaan. He ovat palkanneet turvakseen TurPo-yrityksen, joka on vähitellen saavuttanut pelottavan monopoliaseman järjestyksen ylläpitäjänä. Se on poliisi ja armeija yhtä aikaa, ja eliminoi kaiken korporaatioille epämieluisan aineksen hyvin tehokkaasti. Laki on korporaatioiden laki. Korporaatiot jatkavat hillitöntä luonnon riistoa. Ne sairastuttavat ihmiset voidakseen sitten myydä heille hoitoa ja kehittävät vastuuttomasti geeniteknologiaa. Millaisia hirviöitä ihmiset osaavatkaan luoda maailmaan!

Onko ihmisyyttä enää olemassakaan?

Kaikesta huolimatta ihmiset myös kapinoivat. Herran tarhurit on uskonnollinen ryhmä, kuten nimestä voi päätellä. Kirja kerrotaan heidän näkökulmastaan. Tarhurit kunnioittavat kaikkea elämää ja näkevät sen Jumalan luomana järjestyksenä, jonka ihminen on tuhonnut. Luonto on heille pyhä. He ovat kierrätyksen ja energian säästämisen mestareita, kasvissyöjiä ja viljelijöitä. He joutuvat toimimaan maan alla, piilossa TurPolta. Lahkon arki on työteliästä ja vaatimatonta.

Arkisen aherruksen ja hyväntekemisen keskellä johtaja Aatami Ensimmäinen pitää saarnojaan, joissa muistellaan sukupuuttoon kuolleita eläimiä, ylistetään luontoa ja edesmenneitä luonnonsuojelijoita, jotka on nostettu pyhimyksiksi. Saarnan jälkeen lauletaan luonnonilmiöön liittyvä virsi, joiden sanoitukset Atwood on luonut hyvin "virrellisiksi" (ja ne on myös oikeasti sävelletty, paljastuu kirjailijan kirjoittamassa Kiitokset -osiossa kirjan lopussa.).

Saarnat ja virret ovat hyvin jumalallisia, kuten uskontoon kuuluukin. Niiden hartaus huvittaa, mutta myös kammoksuttaa, sillä niistä paljastuu kaikki se, mitä luonnosta vielä nyt on jäljellä, mutta mikä voi kadota hetken päästä - osittain on jo kadonnutkin, eli kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Mitä aikaa kirjaa siis kuvaakaan: tulevaa vai olevaa?

Kirjan rakenne on tehokas: Tarina etenee vuosi vuodelta kohti Tulvan vuotta (The Year of the Flood). Päähenkilöt Toby ja Ren kertovat vuorotellen nykyisyydestään ja muistoistaan. He ovat taiten luotuja naishahmoja, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta toisaalta myös samastuttavia selviytyjiä. Nuoren Renin ääni on minäkertojan ääni, kun taas vanhempi nainen, sitkeä Toby kuvataan kaikkitietävän kertojan kautta.

Kääntäjä Kristiina Drewsin työ loistaa juuri päähenkilöiden luomisessa. Hän on siirtänyt henkilöiden persoonat kieleen, jolla heistä kerrotaan. Lisäksi kirjassa on riemastuttavia käännösoivalluksia, esimerkiksi Nuorenessanssi, bioletti ja lempaat - kirjan henkeen käännettyjä uusia hirveyksiä.

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Sen puuduttavana toistuva rakenne toimii kuin mantra, joka upottaa yhä syvemmälle kirjan maailmaan. Lopussa tapahtumien vauhti kiihtyy ja kirja on pakko ahmia loppuun. Ja minkälaisen lopun Atwood tarjoileekaan! Tekisi mieli hohottaa ääneen, sillä se on juuri sellainen kuin ansaitsemme.

Herran tarhurit on itsenäinen jatko-osa Oryx ja Grake -kirjalle, joka aloitti samaan aikakauteen sijoittuvan trilogian (Oryx ja Grake vilahtavat henkilöinä myös Herran tarhureissa). En ole sitä lukenut, enkä varmasti heti luekaan. Atwoodin maailma on yksityiskohtiaan myöten niin iljettävä ja niin totta, että kammottaa. Atwood on ilman muuta myös humoristi, mutta ah, miten mustaa hänen huumorinsa on.

Olen aiemmin lukenut Atwoodin dystopian Orjattaresi. Muistan hämärästi sen juonen, mutta sitäkin vahvemmin tunnelman. Sekin oli toisaalta puuduttava, toisaalta koukuttava ja kauhistuttava lukukokemus. Atwoodin voima on yksityiskohdissa, joiden luomiseen hänen kykynsä ovat rajattomat.

Kirja oli luettavana lukupiirissä, johon kuulun Kannesta kanteen -blogin Kaisan ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Siitä syntyi hieno keskustelu. Eräs piiriläinen oli nähnyt Atwoodin haastattelun, jossa hän oli kertonut laajasta avustajaryhmästään. Herran tarhureidrn lopussa on pitkä luettelo ihmisiä, joita kirjailija kiittelee. Luulen, että heidän avullaan esimerkiksi nykyteknologian mahdollisuudet, lempeä mehiläistenhoito, muuttunut ilmasto ja uskonnollinen yhteisö on tutkittu tarkoin ja sitten kirjoitettu osaksi mielikuvituksen juhlaa. Tuloksena on romaani, jonka maailma puistattaa, eikä jätä rauhaan.


Herran tarhurit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kannesta kanteen, Lumiomena, Kirjamielellä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Taikakirjaimet, Lukuneuvoja, Booking it some more ja Kirsin kirjanurkka.