Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1999. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kristina Carlson: Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen, 3. painos, 1999
Kustantaja: Otava
Kansi: Leena Majaniemi
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kristina Carlsonin Maan ääreen on Finlandia-voittaja vuodelta 1999. Lienen hankkinut sen kirjahyllyyni heti seuraavana vuonna, mutta se on jäänyt jostain syystä lukematta. Nyt kun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteen myötä olen kääntänyt katseeni myös oman hyllyni lukemattomiin kirjoihin, löysin sieltä tämänkin laadukkaan romaanin.

Olen lukenut Carlsonilta aiemmin yhden teoksen, William N. päiväkirjan, ja ihastuin sen eteeriseen, viipyilevään ja samalla särmikkääseen tunnelmaan. Carlson kuvaa henkilöitään hyvin läheltä ja silti arvostavasti, vaikka lukijan eteen piirtyvät myös henkilöiden negatiiviset piirteet. Ne saattavat jopa ärsyttää.

Niin kävi Maan ääreen -romaanin päähenkilönkin kanssa. Nuori ylioppilas Lennart Falk on lähtenyt pakoon epämääräistä elämäänsä ja perheen asettamia odotuksia vuonna 1868. Hän on lähtenyt etsimään onneaan Amurinmaasta. Niin juuri, Amurinmaasta, eli Siperian kaukaisimmasta kolkasta. Tarkoitus on päästä käsiksi lähes asumattoman seudun kätkemiin maan rikkauksiin, kuten esimerkiksi kivihiileen - mihin tahansa, mistä saisi suhteellisen helposti käärittyä rahaa: Amurinmaa, Eldorado. Voiko onnellisemmaksi tulla? Istun puutarhassa olkihattu päässä. Koivu kuiskailee. Onko se Betula penula? Gantz tietäisi. Matkustin kauas, kauemmaksi. Se on Siperia. -- (S.90.)

Lennart Falkin Eldorado ei osoittaudukaan helpoksi paikaksi elää. Nahodkassa on yksinäistä, piirit ovat pienet ja paikka on - no, onhan se maan ääressä. Siellä on kylmää ja pimeää, ehkäpä vielä ankeampaa kuin kotimaassa: Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. - - Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelet irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin, että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt. (S. 30.)

Lennart Falk on sinisilmäinen hölmö, ajattelee lukija. Silti tästä haaveilijasta ei voi olla pitämättä, ja hänestä tuntuu pitävän myös hänen asuintoverinsa, ystävällinen lääkäri Theodor Gantz, joka on toinen kirjan kertojista. Falk rakastuu kahteen naiseen, esimiehensä vaimoon ja tyttäreen, ja lisäksi hän alkaa punoa hämäräperäisiä suunnitelmia erään isä Spirosin kanssa. Eräänä iltana hänet sitten yritetään murhata.

Murhayrityksen ympärille kutoutuu hiukan dekkarimaista tunnelmaa, joka oikeastaan jää kuin unennäöksi. Lukija aavistelee kaikenlaista, mutta Carlson onnistuu kuvaamaan nuoren Lennartin päävammasta johtuvan sekavuuden ja yksinäiset ajatukset niin aidon tuntuisesti, että lukijakin tuntee ajatustensa pyörivän. Lennart ei saa oikein otetta mistään. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen?

En ollut aiemmin tiennytkään, että Suomesta on lähdetty 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi itään, niinkin kauas kuin Nahodkaan. Carlson kuvaa suomalaisten onnenonkijoiden rankkoja seikkailuja Amurinmaan kovissa olosuhteissa, joihin hän on ilmiselvästi perehtynyt huolella. Sain kirjasta paljon uutta tietoa, ja tunnelma oli aidosti ankaran siperialainen. Elämään tarrataan siellä kaikin voimin kiinni: kaiken mudan ja jään keskellä yhteisön naiset yrittävät pysyä viimeisimmn pariisilaismuodin mukana ja salarakkaudet tuovat jännitystä elämään, samppanjaa ei säästellä.

Carlsonin Maan äärestä tulee mieleen toinen Finlandia-voittajateos, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja sen melankolinen venäläistunnelma. Melankolia syntyy tietenkin kuvatuista olosuhteista, mutta kyllä Carlson luo sitä ennen kaikkea kielellään: Rakkaudessa ei ole lepoa, koska kiinnipitämisestä herää eron pelko. Kaipaaminen on helpompaa. Se on kuin huone, johon poissaoleva voi saapua. (S. 47.)



Kirja on luettu myös näissä blogeissa. Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari ja Luettua. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen  kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille

Petri Turunen: Oodeja kuun orvokille, 1999
Kustantaja: Atena
Kansi: Ville Rauvola
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: omasta hyllystäni



Nyt vietetään Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuuta, jonka teemana tänä vuonna on rakkaus. Kirjabloggajat ovat olleet mukana tapahtumassa postaamalla viikon ajan rakkausrunoista näissä blogeissa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena



Tänään 27.8. myös muut kirjablogit osallistuvat haasteeseen, ja koska sormeni ovat syyhynneet näppäimistölle koko viikon ajan, esittelen nyt runokokoelman, joka sopii teemaan jokaiselta sanaltaan.

Petri Turusen Oodeja kuun orvokille ryöppyää rakkautta joka sivulla. Sen ensimmäisen sivun alareunassa lukee näin: Petri Turunen vimmaisena sirkuttaa oodeja kuun orvokille, ja rakkauden ylistyslaulua teos höyryääkin. Kokoelma on myös omistettu muusalle: Virheettömälle Armaalleni EIJALLE omistan mitä syvimmän & nöyrimmän liikutuksen vallitessa nämä viheliäiset kukkaset.

Runokokoelmaan on tiivistynyt niin Raamatun Korkeaa veisua kuin Kantelettaren alkusointuja:
Suo sulotar, janoinen muusa, 
                                            lähteä kanssasi jahtiin, 
                    karata kanssasi terveille seuduille
            missä kihelmöi kesytön kuu
                           ja kukoistamme kihlattuina loitsuun ja 
                                                        iloon. - - (S. 7.)

Sivuille on tuupattu myös einoleinomaista helkytteleyä. Oi! siellä huudahdetaan useampaankin kertaan, ja jos lukija välillä miettiikin, voiko nykyrunoudessa enää moista sallia, niin Turunen ei kysele, vaan todistaa, että kyllä voi. Turusella on taito vangita rakkaus myös uusiin runokuviin, eli hän luo kaikesta perinteestä ja uusista kuvistaan niin mehevän sopan, että lukija on vakuuttunut:
Rakkaus on kukkamme ohimossa, kuin kylläinen suisto
tai satakielen mellastus (s. 40).

Turusen runoissa naisen jokaista ruumiinosaa palvotaan ja hekuma on huumaavaa. Teksti on häpeilemätöntä, naiivia, lihaisaa ja hilpeää yhtä aikaa:
Kuunpullea naiseni, olet
                                         helikonvuoren sukua,
                     yön usvissa juokset luokseni verisilmä
voihkittuna kauniiksi ja kalmattomaksi;  - - (s. 11).

En kehtaa edes siteerata hekumallisimpia säkeitä tässä - lukekaa itse -, mutta sen voin vannoa, että kun luin kokoelmaa aamubussissa, olin varma, ettei kukaan kännykkäänsä tuijottavista kanssamatkustajista lue yhtä kuumaa tekstiä kuin minä. En kuitenkaan pyytänyt puheenvuoroa, vaikka moneen kertaan teki mieli hihkaista, että kuunnelkaapa nyt tätäkin suomen kielen ilottelua.

Kokoelma on jaettu osiin, jotka on nimetty lauluiksi: Ensimmäinen laulu, Toinen laulu, jne. Oodeja ne ovat puhtaimmillaan ensimmäisessä ja toisessa laulussa, mutta jo kolmannessa laulussa mainitaan sana hyvästi. Viides laulu onkin sitten jo rakkauden siivoamista ja ihmettelyä siitä, mitä tulikaan koettua. Pettymys ja uhmakin astuvat kuvaan:
 - -
Ei, enpä minä tuollaisen
hutuisen kerttusen kanssa venkoile enää - -  (s.60).

Turusen Oodeja kuun orvokille on piristävää luettavaa tässä matoisessa maailmassa, jossa kaikki otetaan niin kauhistuttavan tosissaan ja mieluiten kyynisesti. Toki rakkaus Turusen runoissa on myös totista touhua, enkä epäile tunteen paloa hetkeäkään, mutta tämän Turunen todistaa oodeillaan: rakkaus on elämän suloisinta hulluutta:
 - -
                 juot silmistäni unen viimeisimmän; 
       armahda minut, pyydän, en kestä
                         enää
                                   
                                     olemisen loputonta suopeutta (s.11).



torstai 21. heinäkuuta 2016

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Fred Vargas: Kuriton mies nurin, 3. painos, 2016 (suomeksi 2006)
Alkuteos: L'Homme à l'envers, 1999
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Istock
Sivuja: 368
Mistä sain kirjan: oma ostos


Naistenviikon naisdekkaristi on ansaitusti ranskalainen Fred Vargas, josta olen kirjoittanut tänä vuonna Dekkariviikollakin. Hän on tämänhetkisiä dekkaristisuosikkejani, ja olen aikaisemmin arvioinut hänen kirjansa Sinisten ympyröiden mies. Se oli ensimmäinen osa hänen tunnetuimman sankarinsa, komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. Kuriton mies nurin on Adamsbergista kertovan dekkarisarjan toinen osa.

Nyt tapahtumien keskipisteenä ei olekaan Pariisi vaan Ranskan Alpit lähellä Italian rajaa. Italiasta on vaeltanut seudulle susia, jotka käyvät lampaiden kimppuun ja pian niiden hyokkäyksen kohteeksi joutuu ensimmäinen ihminen. Vanhat tarinat heräävät eloon, ja aletaan puhua ihmissudesta. Se jatkaa kulkuaan kylästä kylään ja tappaa lampaita ja ihmisiä vaelluksensa varrelta.

Komisario Adamsberg aavistaa tapahtumien kulun, ja kun Pariisi käy hänelle liian kuumaksi paikaksi erään toisen tapauksen vuoksi, hänellä on hyvä syy lähteä vuoristoon tutkimaan valtavan raatelijasuden tekosia. Varsinkin kun hän on tunnistavinaan Camillen, kadotetun rakkautensa, televisiosta jonkun komean seikkailijan kainalosta.

Camille on tosiaan Adamsbergin Camille, joka tempautuu mukaan erikoiseen kostoryhmään, joka lähtee jahtaamaan vuoristokylästä kadonnutta erakkoa. Erakko katoaa samaan aikaan kuin ihmisiä alkaa kuolla ja hän saa tietysti ihmissuden maineen. Pian Adamsberg siis kohtaa Camillensa ja jännite heidän välillään on valmis.

En voi kehua kirjan juonta mitenkään nopeatempoiseksi, pikemminkin päinvastoin. Tapahtumat kehittyvät verkalleen, ja Adamsbergin tarjoama loppuratkaisu tulee melkolailla "puskista" ja kuulostaa vähintäänkin utopistiselta. Silti viihdyin tämänkin osan äärellä mainiosti. Syynä on karismaattinen Adamsberg, joka on koko ajan hiukan jalat irti maasta, tuulten vietävissä ja kuitenkin vahvasti vaistonsa varassa.

Camille tulee tässä osassa lukijalle tutuksi, ja hänen arvoituksellisuutensa karisee. Hän on itsenäinen oman tiensä kulkija hänkin. Ehkäpä Adamsberg ja Camille ovatkin lopulta liian samanlaisia, jotta heidän romanssinsa tulisi koskaan täydelliseksi. Eikä Adamsberg välttämättä ole toiminnan miehiä: Tietenkin hän rakasti Camillea sydämensä pohjasta, noista tuntemattomista syvyyksistä asti joita me kaikki raahaamme mukanamme kuin salaperäistä, tuntematonta merenpohjaa. Tietenkin. Entä sitten? Missään ei ole kirjoitettu, että meidän on toteutettava joka ikinen ajatuksemme. Adamsbergin kohdalla ajatus ei välttämättä johtanut toimintaan. Ajatuksen ja toiminnan välinen unenomainen tila nappasi verkkoonsa koko joukon päähänpistoja. (S. 298.)

Kaiken leppoisan toiminnallisuuden ohessa Vargas tarjoilee ranskalaisen maaseudun ihmiset lukijan silmien eteen. Millaisia persoonia ovatkaan aidot maalaiset: adoptoitu musta poika, jonka kasvattiäiti on opettanut hänelle enemmän ja vähemmän aitoja afrikkalaisia taruja sekä lammaspaimen, joka lähtee puolustamaan lampaitaan viinipullo kainalossa. Tämä erikoinen nomadijoukko seikkailee niin vilpittömästi, että eihän heille voi olla hymyilemättä.

Kaiken keskellä Adamsberg viljelee elämäntotuuksiaan, joiden äärelle lukija jää ihmettelmään suu auki, niin viisaita ne ovat: On toivotonta olla ihminen, koska ihminen kiintyy siihen mikä on pahinta (s. 11.) Tämän kirjan erikoisuutena mainittakoon Jean Sibelius -niminen susi, joka ei onneksi ole syyllinen. Lämmitti sydäntä.


Viime vuoden Naistenviikolla kirjoitin naisdekkaristeista enemmänkin, mutta nyt tyydyn esittelemään viimeisimmän lukemani naisen kirjoittaman dekkarin. Kuriton mies nurin on luettu ainakin blogeissa Kirjan pauloissa ja Tarukirja. Myös MarikaOksa kehui Frad Vargasia eilettäin blogissaan.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi


Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi, 1999
Alkuteos: El año del diluvio, 1992
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Leppeä tuuli kantoi verannalle viikunan tuoksun. Sisar Consuelo veti syvään henkeä; peremmällä puutarhassa, leikatun sypressiaidan takana, pilkotti hedelmätarha, sen keskellä oli pieni lampi, ja kauempana, siellä missä vihannesmaat ja hedelmäpuut loppuivat, maa kohosi viiniköynnöksiä kasvavina penkereinä. Hän saattoi tuolta tarkkailupaikaltaan erottaa rypäleitä. (S. 23.)

Eduard Mendozan Tulvan vuosi on kesän lukulistani kummajainen. Miten tällainen kotimaisen kirjallisuuden ystävä ryhtyy lukemaan tuiki tuntemattoman espanjalaiskynäilijän kirjaa?

Syitä on kolme. Ensinnäkin otin keväällä tavoitteekseni lukea HelMetin Kirjan vuoden -haasteen, ja tässä on kirjailija, jolla saan haastekohdan numero 35 toteutettua: kirjailija, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla.

Kirjastossa oli muitakin E. M. -nimikirjaimisia tarjolla (kuten tamperelainen Eeva-Liisa Manner), mutta Mendozan teoksen nimi Tulvan vuosi sattui olemaan sama kuin keväällä lukemani Margaret Atwoodin Year of the Flood. Halusin tietää, onko kirjoissa mitään samaa. Eipä ollut ei. Ja sitten taas oli jotain... Molemmissa kirjoissa uskonto on tärkeä aihe ja kansan jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin tuo juoneen jännitteitä.

Kolmas syy valintaani oli Keltainen kirjasto. En muista pettyneeni yhteenkään Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistuun kirjaan. Nytkin sarja takasi laadun. Tarja Härkösen käännös oli napakka ja selkeä, vaikka Eduardo Mendoza kirjoittaa pitkiä kappaleita ja sijoittaa dialogin osaksi juoksevaa tekstiä. Kirja osoittautui erinomaiseksi.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan sisällissodan (1936 - 1939) jälkeiseen aikakauteen, 1950-luvulle. Päähenkilö on nunna. Luitte aivan oikein: nunna. Eletään siis kuitenkin 1900-lukua, ei keskiaikaa. Nunnan, sisar Consuelon, johtaman luostarin sairaalatilat alkavat olla niin ränsistyneet, että hän saa uuden idean luostarin käyttötarkoituksesta. Koska lähikaupunki tarjoaa jo uusia sairaalapalveluja, ränsistynyttä luostarisairaalaa ei kannata lähteä remontoimaan, vaan sen voisi muuttaa vanhainkodiksi. Idea on hieno, mutta remontin rahoitus puuttuu. Niinpä nunna lähtee etsimään rahoittajia ja päätyy lähiseudun rikkaimman tilanomistajan, Augusto Aixelà de Collbatòn, pakeille. Seuraa intohimoinen rakastuminen.

Tiedän. Rakkaustarina on kliseinen ja voisi toimia keskiaikaisen romanttisen tarinan aiheena, mutta toimiiko se 1900-luvulla? Epäilin kirjan alkua ja olin jo heittää kirjan lukemisen kesken. Mutta asetelma toimii kuin toimiikin, sillä Mendoza on piilottanut tarinaansa yhtä ja toista yllättävää. Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Tarinan taustalta alkaa paljastua politiikkaa, joka mutkistaa juonta melkoisesti.

On pakko palata Espanjan sisällissotaan, jonka voittajina olivat Mendozan teoksen rakkaussuhteen osapuolet: suurtilalliset ja katolinen kirkko. Sota päättyi kansallismielisten voittoon ja diktaattori Francon valtaannousuun. Tulvan vuosi sijoittuu Espanjan maaseudulle, katalonialaiseen pieneen kylään, ja vaikka sota on päättynyt, tunnelma on sähköinen ja epävakaa. Vuorilla piileskelee vielä tasavaltalaismielisiä salakuljettajia, joille suurtilallinen on edelleen vihollinen. Eletään kuivaa kesää, ja kun lopulta saadaan vettä, sitä tulee myrskyämällä ja liikaa - ja yhtäkkiä kaikki jännitteet alkavat purkautua.

Tarina on rakkaustarinana melko yllätyksetön, alussa hyvinkin ennalta-arvattava. Toki espanjalaisuus lämmitti kummasti kolkon suomalaiskesän lukijaa. Lopulta kuumuus, tulva ja ukkosmyrsky, luostari, kartano ja vuoret sekä intohimon ja politiikan myllerrykset tempaisivat mukaansa. Tarinan näennäinen viattomuus, johon lukija on houkuteltu mukaan nunnan hyveellisyyden myötä, onkin jotain muuta. Mendoza osoittautuukin melkoiseksi velhoksi, sillä kirjan viimeiset 50 sivua oli pakko lukea henkeään haukkoen - kuka tässä puhuu totta?

Lopussa koetaan häivähdys voittajien rappiosta, kun kaunis, intohimon näyttämönä toiminut hedelmätarha ja verannalta aukeava maisema ovat muuttuneet: Kukkulalla, missä ennen kasvoi sinimallasta ja viinitarhat levittäytyivät laajoina penkereinä, seisoi nyt nyt tasaisin rivivälein kymmeniä kaksikerroksisia valkoisia huviloita autotalleineen ja puutarhoineen. Puutarhat oli eroteltu toisistaaan valkoiseksi kalkitulla aidalla, ja kussakin niistä huojahteli yksi pieni ja paljas puunranka. (S. 142.) Mutta rappio ei ole kuitenkaan kirjan viimeinen näkymä, sillä viimeinen sana kuuluu sisar Consuelolle.


Tulvan vuosi on luettu blogeissa Nannan kirjakimara, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata, kulttuuripohdintoja, Akanvirtaa, Kirjakaapin kummitus ja Ullan luetut kirjat.

Kuittaan kirjalla toisen pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi maaseudulle sijoittuvaa kirjaa, tämän Mendozan pienen helmen ja Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksen, joissa molemmissa on kiellettyä, intohimoista rakkautta. Onko maaseudulla villimpää elämää kuin kaupungeissa? Näillä kahdella teoksella olen saavuttanut arvonimen mäkitupalainen.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, 10. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban,1999
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 456
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä, kirpputorilöytö


Harry Pottereiden ääneen lukeminen jatkuu, ja nyt olemme lasteni kanssa käyneet jo kolme lukuvuotta Tylypahkan koulua. J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki koukutti takuuvarmasti, kuten aiemmatkin  Potterit, Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio.

Tärkein syy näiden kirjojen lukemiseen on se, että innostaisin lapsiani lukemaan ja heidän lukutaitonsa paranisi. Ja nyt niin kävi entistä selkeämmin. Kun sain illalla oman osuuteni loppuun, ekaluokkalaiset suorastaan riistivät kirjan käsistäni ja jatkoivat itse lukemistaan. Lopputulos oli se, että he saivat kirjan päätökseen kauan ennen minua. Omaksi luku-urakakseni jäi yli 100 sivua luettavaa. Osan luin edelleen ääneen viisivuotiaalle pojalleni, mutta sensuroin häneltä hurjimpia kohtia ja luin itsekseni kirjan loppuun. Periaatteessa tavoite, eli lasten lukuinto on jo saavutettu, mutta nyt olen jo itse niin koukussa, että haluan edelleen lukea näitä ääneen, joten 4. osakin jo aloitettiin.

Tässä kolmannessa Harry Potterissa taikamaailman erikoisuudet sen kuin lisääntyvät. Kirja alkaa tuttuun tapaan Harryn jästiperheen luota, ja taas kerran Dursleyjen jästiys ylittää Harryn sietokyvyn ja hän joutuu ottamaan taikavoimat käyttöönsä. Harry karkaa kotoa ja pääsee Poimittaislinjan kyydissä asumaan Viistokujalle Vuotava noidankattila -majataloon. Harry pelkää, että hänet erotetaan Tylypahkasta, koska hän käytti taikavoimiaan jästien nähden, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Mutta kuinka ollakaan, koko velhomaailma on huolissaan Harrysta, sillä Azkabanin vankilasta on karannut erittäin vaarallinen vanki, Sirius Musta, jonka tiedetään etsivän Harrya. Paras turvapaikka Harrylle on Tylypahka, jota vartioimaan on saatu myös Azkabanin vartijoita, ankeuttajia.

Tylypahkassa tavataan uusia opettajia. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa professori Lupin, jonka kanssa Harry ystävystyy. Uusia aineitakin on lukujärjestyksessä: ennustamista opettaa professori Punurmio ja Hagridista on tullut taikaolentojen hoidon opettaja. Punurmio ennustaa Harrylle kuolemaa ja Hagridin sydän melkein särkyy hevoskotka Hiinokan takia.

Velhokoulun oppiaineet sisältöineen, taikaolennot ja ankeuttajat ovat erinomaisia esimerkkejä Rowlingin mielikuvituksen rajattomuudesta. Kirjailija selvästi nauttii pienten yksityiskohtien kehittelemisestä ja luo järjestelmällistä taikamaailmaa: Tylyahon räyhäävä röttelö ja kermakalja, Kelmien kartta, joka on kuulunut neljälle velhoystävykselle, ankeuttajien kuolemaakin pahempi suudelma... Kaikki herkulliset yksityiskohdat punoutuvat osaksi juonta ja lukijaa suorastaan hemmotellaan salaisuuksien paljastumisilla.

Myönnän kuitenkin, että tällaisella aikuiselle tavisjästillä oli kirjan lopussa aikamoinen työ pysyä aikahyppäysten ja animaagien tahdissa. Mielikuvituksen liito oli vähällä lyödä yli, ja juoni oli jopa liian lennokas minun makuuni. Lopussa käytiin myös sellaisia taisteluja hyvän ja pahan voimien välillä, että en voinut lukea kaikki yksityiskohtia ääneen viisivuotiaalle pojalleni, vaikka periaatteessa en kannata kirjojen sensurointia, kun kerran leikkiin on ryhdytty. Sensuroin ankeuttajien suudelman kuvausta ja kohtia, joissa hyvät aikoivat muitta mutkitta tappaa pahan. Selvästi kirjat ovat liian jännittäviä alle kouluikäiselle, mutta koululaisille näitä voi suositella - jo ekaluokkalaisillekin, jos he eivät ole kovin herkkiä. (Selvästikin omat lapseni eivät ole pelokkaita, vaan odottavat innoissaan seuraavaa kauhean jännittävää kohtaa, josta sitten silmät loistaen kerrataan parhaita paloja.)

Hyvän ja pahan taistelu yhdistää Pottereita perinteisiin satuihin, kuten tietysti taikuuskin. Kirjoissa on samaa viehätystä kuin ihmesaduissa on aina ollut. Satujen lukeminen rikastaa mielikuvitusta ja Harry Pottereiden lisäetuna on ilman muuta myös sanavaraston laajeneminen - kiitokset taas Kaparin loistaville, luoville oivalluksille! Harry Potterien lukeminen on nautinto koko perheelle!

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta, 2. painos, 1999
Alkuteos: Där man aldrig är ensam. Om läsandets konst
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 272

Kirjat joista pidämme ovat yhtä erilaisia kuin ystävämme. Jotkut ovat vakavia, toiset valoisia. Jotkut ovat monitahoisia, toisissa on yksi aivan erityinen omininaisuus jolle annamme arvoa. Jotkut ovat hyvin kiihkeitä, toiset hiljaisia, tyyniä. Jotkut muistuttavat meitä ja antavat vahvistusta, toiset ovat meille haaste.

Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin sisältää alaotsikkonsa mukaisesti pohdintoja lukemisen taidosta. Yksi kirjan kantavia ajatuksia on se, että lukeminen on ikään kuin seurustelua tai keskustelua kirjojen kanssa. Kirja koostuu sinne tänne rönsyilevistä pohdinnoista kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Mazzarella siteeraa kirjailijoita ajatustensa tueksi ja ajatus punoutuu pikkuhiljaa eteenpäin.

Kirja alkaa kirjallisuuden ylistyksellä. Mazzarella pitää kirjoja yhtä korvaamattomina kuin ystäviään. Mutta sen lisäksi hän korostaa, että kirjoista saa tietoa - nimenomaan sosiaalisia tietoja ja taitoja, kuten esimerkiksi empatiakykyä. Kohta hän kuitenkin pohtii jo sitä, ovatko kirjailijat lopulta sen eettisempiä kuin kukaan muukaan. Kirjailijanerot ovat usein hyvinkin tunteettomia  ja itsekeskeisiä omassa lähipiirissään. Yhtenä esimerkkinä itsekkäästä kirjailijapersoonasta Mazzarella maintsee mm. Marina Tsvetajevan, jonka elämästä on juuri ilmestynyt Riikka Pelon kirjoittama kirja Jokapäiväinen elämämme (Tästä on esittely mm. Täällä toisen tähden alla -blogissa.).

Seurustelukumppanina lukijalla onkin ennemmin "kirjailijan ääni" kuin kirjailija itse. Kirjailijan ääni ilmenee kerronnasa ja paljastaa tai peittää, mitä haluaa - usein enemmän kuin kirjan henkilöt tietävätkään. Näin syntyy kirjailijan ja lukijan yhteinen sopimus. Mazzarella tarjoilee runoanalyyseja väitteidensä tueksi ja esimerkit ovatkin kuvaavia. Kiitän Mazzarellaa myös silmieni avaamisesta Albert Camus'n Sivullisesta. Muistan nuorena kirjallisuudenopiskelijana joskus jotenkin ymmärtäneeni Sivullisen päähenkilöä, Mersaultia, mutta Mazzarella pitää tätä täysin tunteettomana psykopaattina. Ehkäpä pitäisi näin nelikymppisenä lukea Sivullinen uudestaan!

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan toinen osa käsittelee ihmisen tarvetta nähdä elämänsä tarinana. Oman elämäntarinan kertomisen tarve tulee ihmisillä noin nelikymppisenä, on Mazzarella huomannut. Silloin ihminen alkaa ymmärtää aikansa rajallisuuden: Oman elämän näkeminen kertomuksena ei ole nostalgiaa eikä taaksepäin katsomista; se on päinvastoin tapa ottaa vastuu tulevaisuudesta, miettiä, miten elää oikein.

Kirjassa on paljon esimerkkejä avainromaaneista ja elämäkerroista, eli siitä,  miten kirjailijan, myös Mazzarellan itsensä, oma elämä taipuu elämäkerralliseksi romaaniksi. Kirjailijalla on käsissään suuri valta. Esimerkkinä Mazzarella mainitsee Carina Rydbergin kirjan Korkeinta kastia, jossa kirjailija on esitellyt todellisen elämänsä epäonnistuneen suhteen todella suorasukaisesti. Hän on kostanut kirjoittamalla. Kirjailijat voivat olla myös pelottavia tuttavuuksia!

Loppuosa kirjasta, kirjan kolmas osa, pohtii kirjoittamisen edellytyksiä. Ja kirja päättyy vielä kirjallisuuden ylistykseen: Kirjallisuus pystyy siis edelleenkin enempään kuin elokuva. Kirjallisuus ei vain anna meidän katsella kanssaihmisiämme - se antaa meille myös mahdollisuuden nähdä heidän silmillään. Se antaa meidän katsoa toisiin todellisuuksiin, mutta myös toisista todellisuuksista.

Pidän Mazzarellan tyylistä kirjoittaa kuin huomaamatta suuria ajatuksia ja viisauksia. Teksti on helppolukuista ja nautittavaa. Sitaatit ovat monipuolisia ja oivalluttavia.Vain kirjan aloitus on hiukan liian rönsyilevä ja muistankin, että teos on joskus jäänyt minulta kesken jo ensimmäisillä sivuilla. Nyt pohdinta imaisi mukaansa, ja luin kirjan vaivattomasti työpaikan lukupiiriin, jossa meillä oli aiheena Merete Mazzarellan tuotanto. Olen aikaisemin lukenut Mazzarellalta omaeläkerralliset Esitettävänä elämä ja Juhlista kotiin, joista molemmista pidin paljon. Pidin kovasti myös Mazzarellan kirjoittamasta Fredrika Runebergin elämäkerrasta, joka on todella perusteellinen. Täti ja krokotiili on ollut kuitenkin Mazzarellan teoksista tähänastinen suosikkini ja tämä kirja taisi nyt mennä senkin edelle.

Silloin en koskaan ole yksin -kirjan on luettu myös Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa. Molemmissa kirjasta on pidetty. Kirjaa voikin suositella kirjallisuuden harrastajille, sillä sen seurassa viihtyy mainiosti - kuten hyvän ystävän seurassa. Tämä kirja oli sellainen vahvistusta antava, tyyni ystävä.