Hannu Väisänen: Elohopea

Hannu Väisänen: Elohopea, 2016
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Hannu Väisäsen Elohopea on viides osa hänen omaelämäkerrallista romaanisarjaansa, joka kertoo Antero-nimisen oululaispojan elämästä. Nyt päästään Pariisiin.

Ei sinne kuitenkaan noin vain päädytä, vaan sinne kypsytään. Ensin Antero koettaa siipiään musiikin alalla ja opiskelee vakavin aikein laulua. Ammattilaulajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Kun kuvataiteilijan työkään ei tunnu lyövän leiville, Antero palaa kotikaupunkiinsa Ouluun: Tässä on entisellä merenpohjalla makaava, verilettujen ja muun vaakasuoran ruoan matala kaupunki, josta ainoastaan yksi vesitorni kohoaa esiin. Sillä on vauraudestaan huolimatta vain kaksi vuodenaikaa, kaamos ja kuollut kausi. Tervalla ja sittemmin sellun lemulla rikastunut kaupunki, joka ei mieluusti ota takaisin sitä, joka ei ole menestynyt. (S. 54.)

Antero palaa vain huomatakseen olevansa valmis lähtemään. Pariisiin. Mukaan lähtee entisestä elämästä vain tädin vanha tarjotin.

Jos lukija odottaa romantisoitua Pariisi-kuvausta, villiä taiteilijaelämää tai suurta menestystä, joka tarttuuu kuvataiteilijan takinliepeeseen, hän pettyy. Pariisi on tyly, melkeinpä julma, kaupunki. Sen kadut ovat harmaita, sade yhtä märkää kuin muuallakin ja ihmiset vähintäänkin kummallisia. Pienin askelin Antero asettuu asumaan, ehkä jopa kotiutuukin. Hän hakee taiteeseensa - ja elämäänsä - vapaana kimmahtelevaa elohopeaa.

Antero myös pyöräilee öisessä Pariisissa, kuten hän pyöräili aikanaan Oulussakin. Kirjan kappale, jossa hän esittelee öisen Pariisin, soi sävelenä: - - alan taas kuunnella pyöräni aikaansaamaa omalaatuista musiikkia, vaihteiden, ketjujen, jarrujen, kumien ja soittokellon yöllistä kaanonia (s.186). Jos joskus vielä pääsen Pariisin, aion ottaa tuon kirjan kappaleen matkaoppaakseni.

Anteron onnettoman pieni, mutta sitäkin värikkäämpi, ystäväverkosto pitää toisistaan huolta, mutta elämä on julmaa. Rakkaus varsinkin. Kokotti on elättäjiensä armoilla, Jean-Jacques etsii kiihkoa Pariisin siltojen alta. Toiselle heistä käy lopulta hyvin. Kumpikin ystävä on kuvattu armottomasti kaikkine vikoineen, mutta myös suurella rakkaudella ja lämmöllä. Heidät voi nähdä ja kuulla edessään, heitä oppii rakastamaan. Surukin on yhteinen.

Elohopean kantava voima on musiikki. Antero kuulee sen kaikkialla, se liittyy kaikkeen ja nostaa esiin myös muut aistimukset. Oivalluksia satelee ja elämykset yllättävät. Vaikka Anteron kuulema musiikki ei olisi lukijalle tuttua (kuten ei minullekaan), Anteron sanallistamana musiikin voi melkein kuulla korvissaan. Lukija nauttii.

Väisäsen tyyli villiintyy kirja kirjalta. Elohopeassa arkisetkin tilanteet nousevat tuttuun tapaan lentoon, mutta nyt groteskit piirteet kasvavat, kaunis ja ruma kulkevat yhtä jalkaa. Välillä rumuus melkein musertaa: Mikä musiikki pannaan tässä kohdassa soimaan? Oi Sallimus, anna minulle oikea musiikki kuvaamaan vuosikausiiin pesemättömien lakanoiden värit, ainokaisen patjan kuoppaisuus, talon yksinäinen lysyyn maattu vuode, repaleisten ikkunaverhojen tummuneet laskokset ja laskosten välissä vaaleat auringon haalistamat raidat, joista ymmärtää verhojen olleen pitkään liikkumattta. Mikä musiikki pannaan soimaan limaisen vahaliinan ylle, pöydälle jolla on - surkeasti punotun pannunalusen päällä - ainakin kaksi vuotta seissyt, pannussaan kymmeniä kertoja lämmitetty höyste. (S. 235.)

Kirja kirjalta kiinnyn Anteroon yhä tiukemmin. Kun Antero Elohopean lopussa etsii rakkautta ja sellaisen lopulta löytää, olen minäkin onnellinen. Parin ensi tapaamisen kuvaus on niin herkkä, että huomaan pidättäväni hengitystä. Kirja päättyy metroasemalle, jonkin uuden ja lupaavan äärelle.

Olen blogiaikanani lukenut Väisäsen Finlandia-palkitun Toiset kengät -kirjan, joka on omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Taivaanvartijat, sarjan neljäs osa, oli minulle vuoden 2013 paras kotimainen kirja. Viime vuonna nautiskelin Väisäsen novellitaiteesta kirjassa Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Erityisesti ihastuin hänen maagista realismia sisältäviin, Japaniin sijoittuviin tarinoihinsa.

Jonkinasteista maagista realismia syntyy siitä tavasta, jolla Antero - siis Väisänen - kokee ja kertoo maailman. Se on suomalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuista. Tässä on myös selitys sille, miksi Hannu Väisänen on lempikirjailijoitani: Yllättävät aistimusten ja mielikuvien yhdistelmät kiehtovat minua. Tavattoman arkinen tapahtuma kuorii esiin henkilön tai esineen tai paikan, ja tuo yhdistelmä hinaa kohta perässään musiikkikappaletta, väriä, ties mitä. Muistan heti useampia esimerkkejä. Melkein aina niissä on kyse banaalin ja ylevän yhdistelmästä. (S. 252.)



Elohopea on luettu Kirsin Book Clubissa, jossa Kirsi sekä arvioi kirjan että kertoo julkkareista, jotka olivat samalla myös näyttelyn avajaiset. Juhlissa on kovin lämminhenkinen tunnelma. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 4. Kirjassa rakastutaan.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen, kannen kuva-aiheet Hannu Väisäsen seinävaatteesta Les caractères
Sivuja: 286
Mistä sain kirjan: oma ostos






- - Sillä viisitoista minuuttia voi olla myös kausi, haluttaessa jaettavissa pieniksi onnen sekunneiksi. Näytelmä mahtuu tulitikkurasiaan, tragedia sormustimeen, kuten meillä sanotaan... Onni ei mahdu minnekään, koska mitään niin pientä ei ole. - - (S. 260.)

Mikä onni kirjakaupassa: Hannu Väisäseltä on ilmestynyt uusi kirja! Eipä aikaakaan, kun työmatkojani saattelivat Väisäsen sanat, joiden myötä katosin hetkeksi tamperelaisesta nyssestä jonnekin aivan muualle.

Tai mistä sen tietää - ehkä kirjailija Hannu Väisänen tarkkaili minua ja kirjoitti minut juuri siihen: arkeaan pakenevaksi perheenäidiksi tamperelaiseen paikallisbussiin. Miten hän kuvaisi ohi vilistävät rakennukset - kattojen yli nousevan Hotelli Tornin, laatikkomaisen yliopiston päärakennuksen, jolla on parinaan Tampere-talo? Aivan varmasti hän kertoisi Hämeenkadun mukulakivien kodikkaasta tärinästä. Mitenkä hän kuvailisi harmaan takkini ja harmaan huivini, mitä hän näkisi vaaleanpunaisissa kengissäni? Entäs harmaa laukkuni täynnä oppilaiden mielikuvitusta? Lähtisinkö lentoon vai katoaisinko harmaaseen sateeseen vai kenties johonkin oppilaan tarinaan? Voi, Hannu, voisitko mitenkään kirjoittaa arkiaamustani tarinan!

Väisäsen uutuus sopi työmatkalukemiseksi vallan erinomaisesti, sillä se on novellikokoelma, kuten nimestä voi päätellä: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Yhden tarinan sai mukavasti luettua päivän työmatkojen aikana. Jossain vaiheessa kevättä huomasin kuitenkin, että säästelin kirjaa, koska en halunnut kertomusten loppuvan. Viimeiset tarinat luinkin lomalla - täydellistä onnea!

Olen blogiaikanani (ja aikaisemminkin) lukenut Väisäsen Finlandia-voittajan Toiset kengät, joka on osa hänen omaelämäkerrallista tuotantoaan. Aikanaan omaelämäkerrallisten teosten ensimmäinen osa, Vanikan palat, teki minuun vielä suuremman vaikutuksen. Viime vuosien riemastuttavimpia lukukokemuksiani on kuitenkin ollut Taivaanvartijat, jota äänestin Blogistanian Finlandiassa 2013 vuoden parhaaksi kirjaksi. Se on ylittämätön. Tai niin ainakin luulin, sillä tämän kokoelman jälkeen en enää ole aivan varma ykkössuosikistani.

Hannu Väisäsen uusimman teoksen lukeminen on toisaalta tuttu lukukokemus. Kertomisen pohjavire on nimittäin taattua Väisästä. Huumori, lämmin ironia, rönsyily, liioittelu, ihmettely ja oivallukset ovat tallella. Lukijalle on tarjolla kuitenkin myös yllätystä, sillä tämä teos ei olekaan aivan kokonaan omaelämäkerrallinen.

Piisamiturkki ja muita kertomuksia sisältää 12 novellia, joiden tapahtumapaikat vaihtelevat. Ollaan esimerkiksi Kouvolassa: Kaupungin nimi on Kouvola. Yhtä paljon intohimoja, matalamielisyyttä ja aaveita kuin missä tahansa samankokoisessa kaupungissa. Rakkauselämää tärkeämpää lienee se että siellä on tärkeä risteysasema.- - (S. 98.) Tai ollaan New Yorkissa, ollaan Toulonissa, ollaan Osakassa ja käväistäänpä Oslossakin. Hannu Väisänen, Oulun poikia, on todellinen kosmopoliitti, joka osaa pitää silmänsä ja korvansa auki. Hän on kertojana kotonaan missä vaan, ja maailman eri kolkilta mukaan on tarttunut kertomus jos toinenkin.

Hannu Väisänen havainnoi ympäristön ja yksityiskohdat kaikilla aisteillaan sekä kuvaa ihmiset lempeästi ja riemastuu heistä. Näistä aineksista syntyy verratonta tarinaa. Kertomuksista tulee mieleeni Tuhannen ja yhden yön tarinat. Väisänen on kuin Sehrezad, joka kuiskii korvaani uskomattomia satuja. Niissä yksinäisistä ihmisistä tulee yhtäkkiä prinssejä ja prinsessoja, noitia tai velhoja. Edes hetkeksi.

Taas kerran vertaan Väisästä Tove Janssoniin. Mitä monilahjakkuuksia nämä kuvataiteilija-kirjailijat ovatkaan! He näkevät ihmiset ja osaavat kuvata heidät myös sanoin. Jansson oli modernisti, mutta Hannu Väisänen rönsyilee. Heitä yhdistää kuitenkin satujen lumous, tarinan kertomisen tarve sekä lempeys ja viisaus, jotka pukeutuvat vaivatta sanoiksi.

Kun Väisänen kertoo tarinoitaan, lukija ymmärtää, että elämä on merkillistä. Se on salaperäistä ja kiehtovaa, ihmeitä täynnä. Kaikki tarinat eivät ole välttämättä onnellisia, eivätkä suuria. Ihmiset ovat pieniä, tavallisia ja arkisia, he voisivat olla jopa tylsiä, kuten melkein unohtunut äitipuoli, puolison vanhapiika-täti tai ranskalaisen lähikaupan nyrpeä kassaneiti. Mutta kun Väisäsen kynä on koskettanut heitä, heistä tulee merkittäviä: Tällaisia kiukkuisia kassaneitejä, seteleihin ja luottokortteihin tarttuvia ohdakkeita on maailma tietysti pullollaan. Maailma ei niinkään koostu väestä ja vedestä kuin samankaltaisista tapahtumista, samankaltaisista kohtaloista. Pitkät kassajonot piirtävät maailmaan todellisen kartan, sen reitit ja rajat, ja siihen karttaan kaikkeen kyllästyneet, ikikiukkuiset kassaneidit painavat omat nastansa. (S. 189.)

Parhaimmilleen Väisäsen kertojanlahjat virittäytyvät Japanissa, johon sijoittuvat novellit Aika ja Nukkemestari, jotka suorastaan hehkuvat ihmeitä ja satujen kauneutta. Niistä en kerro mitään. Lukekaa itse, sillä Väisänen on kirjoittanut ne juuri teille!

Palaan arkiaamun työmatkalleni, sinisenä hehkuvaan TKL:n bussiin ja näen itseni lukemassa Väisäsen kertomuksia. Ja siinä se on - totuus tästäkin hetkestä: Näyttää siltä että me kaikki havittelemme jotenkin toisenlaista kohtaloa, jätämme kotimme ja kuvittelemme uusiutuvamme joissakin toisissa, meille kokonaan vieraissa olosuhteissa (s. 257). Minä tyydyn vakipaikkaani, jos Väisänen lupaa kuiskia tarinoita korvaani. Tarvitsen niitä ainakin tuhat - ja ehkä vielä yhden, jos saan pyytää.


Julkaisen arvioni yhtä aikaa ystäväni, P. S. Rakastan kirjoja blogin Saran kanssa. Lisäksi Piisamiturkki ja muita kertomuksia on luettu ainakin blogeissa Ilselä, Hemulin kirjahylly, Kirjareppu, Mummo matkalla ja Kirjoituksia.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisänen: Toiset kengät, 4. painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2007
Finlandia-voittaja 2007
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 367
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tehdas oli kaupungin viimeinen ylpeys. Tiesin, että elämässäni olisi jotain ennen räjähdystä ja sen jälkeen. Sinne meni lapsuus, mitä siitä oli jäljellä. Nyt pitäisi alkaa kantaa nuoruutta. Tehtaan räjähdys ravisti kaksitoistavuotiaan nahan nopeamminen pois kuin käsi rukkasen. (S. 84.)

Hannu Väisäsen Toiset kengät on lukunautinto. Luin kirjan nyt toisen kerran, ja kyllä kannatti. Tällä kertaa en aloittanut Väisäsen omaelämakerrallista romaanisarjaa alusta, vaan luin Toiset kengät itsenäisenä kaunokirjana. Nyt se pääsi vielä enemmän oikeuksiinsa, sillä kun aikoinani luin Vanikan palat ja Toiset kengät peräkanaa, se jäi vähän ensimmäisen osan varjoon, ja Väisäsen kirjoitustyyli alkoi ehkä vähän puuduttaa. Nyt kirja tuli luettua rauhassa, hitaasti ja parhaita kohtia kerraten - ai jai, mitä lukemisen iloa se oli. Väisäsen suomen kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa.

Toiset kengät jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Nyt siirrytään kasarmialueelta omakotitaloon Oulun Vainiolle asumaan. Maailma avartuu. Yksinhuoltaja-upseerisisä jatkaa lasten kasvattamista kymmenen käskynsä voimin, ja lapsethan kasvavat. Perheen neljä poikaa oikovat rakennustyömaalla nauloja, makaavat lumihangessa katsomassa naapurin televisiota, pääsevät lehden etusivulle, nauttivat köyhän miehen elokuvista ja auttavat isää jouluna joulupukin työssä. Siskokin on mukana, jos ei kaikissa miesten töissä, niin sitten valvomassa unettomia öitä. Paljon koetaan yhdessä.

Mutta päähenkilö ja minäkertoja Antero alkaa saada yhä enemmän omia kokemuksia. Lapsuus jää taakse ja nuoruus polttelee. Tulevat teinihipat, haparoivat seurustelut, Lentävä lautanen -baari, taiteilijapiirit: Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää vain kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta, joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. - -Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua. (S.131.)

Tärkeässä sivuroolissa koko kirjan ajan on tietysti kotipaikka Oulu. On lunta ja pakkasta, makeistehdas, nahkatehdas ja typpitehdas, on kasarmi, on siltoja, on nujakoivat tiernapojat. Ja nuorelle pojalle kotikaupunki on tuttu, niin tuttu, että se alkaa käydä ahtaaksi sekin.

Toiset kengät toi mieleeni kaksi muutakin loistavaa kirjaa. Ensinnäkin on kohtalokas kirjastonhoitajatar, joka ymmärtää Anteroa. Samanlainen seireeni mullisti päähenkilö Billy Abbottin elämän John Irvingin uusimmassa Minä olen monta -kirjassa. Molempiin kirjastonhoitajattariin yhdistyy salaperäinen tarinoiden ja kirjojen maailma. He ojentavat kirjoja luettaviksi kuin jumalattaret. (Ojennetuista kirjoista tulee päähenkilöiden elämässä tärkeitä.) Sen lisäksi he ovat kauniita nuoren pojan ihastuksen kohteita. Hannu Väisäsen Antero intoutuu maalaamaan kirjastonhoitajalle lahjaksi ikonin. John Irvingin Billy Abbottin fantasiat toteutuvat neiti Frostin kanssa. Lopulta molempiin suhteisiin ladatut unelmat saavat nolon, suorastaan häpeällisen lopun - ja taas on otettu kipeä askel kohti aikuistumista.

Paikoin Toiset kengät on ehtaa Seitsemää veljestä. Poikien kasvattaminen ja kasvaminen on raivokasta: se on painia, selkäsaunoja, saapasnahkatorneja, hikeä ja kyyneliä. Kielenkäyttö on yhtä rehevää ja haukkumasanat samaa, värikästä suomen kielen ilolaulua kuin Aleksis Kivelläkin:  - Keneltä puuttuu vielä joku kelvottomuus, keneltä? Kuka on olevinaan muita parempi? Paskaukkoja olette kaikki. Jos yhden saat kiinni, muut juoksevat karkuun ja sontivat minne kerkiävät. Siinä räkänokka, siinä vasikka, siinä luomistautinen, ja tuolla vielä yksi sammunut lättähattu! (S. 319.) Sitten painitaan ja mennään saunaan: Jonkun runon isä kohottikin löylyn sekaan, mutta lausui sen niin liikuttuneena ettei saanut selvää liittyikö runo sotaan vai rakkauteen. Sitten taas hikoiltiin ja itkettiin yhdessä. (S. 320.)

Luin viime keväänä Hannu Väisäsen uusimman teoksen, Taivaanvartijat, ja se oli mielestäni taivaallinen kirja. Toiset kengät ei ole aivan yhtä lennokas kuin Taivaanvartijat. Väittäisin, että Väisäsen ilmaisu on suorastaan villiintynyt Taivaanvartijoissa. Toiset kengät on vielä tiukasti kiinni muistoissa sellaisina kuin ne on koettu, mutta taiteilijakutsumus näkyy siinäkin jo monessa asiassa: Antero nauttii täplikkäästä valosta juuttisäkin sisällä, käy maakuntamuseossa ihailemassa lohipadon pienoismallia, ihastuu elokuvan ristikuviin, seuraa lumoutuneena mustetahrojen leviämistä vesipullossa... Ja niin tekee lukijakin. Väisäsellä on taito pukea aistimukset sanoiksi.

Kirjan todellisen elämän ja taiteilijankutsumuksen ristiriidan huipentuma on mielestäni siinä, kun Antero pyytää uudet peitevärit sovituslahjaksi katkenneista solisluistaan. Toiset kengät on täynnä kasvamisen ristiriitaa, jossa tempoillaan perheen, kotikaupungin sääntöjen ja oman itsen välillä, ja ehkä lopuksi opitaan hyväksymään ne kaikki sellaisina kuin ne ovat.

Helsingin Sanomien 2000-luvun paras kotimainen kirja -äänestyksessä Toiset kengät sijoittui 34:nneksi. Kirja on osa Hannu Väisäsen omaelämäkerrallista sarjaa, joka jatkuu edelleen. Itselläni on lukematta vielä Kuperat ja koverat, eli sarjan kolmas osa. Kokonaisuutena ja osina sarja on 2000-luvun kaunokirjallinen tapaus ja suuri ilo lukijoille. Myös Lumiomenan Katja ja Lurun luvut kehuvat Toisia kenkiä, ja kyllä se on kehunsa ansainnut.

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 284


Kaikki hyvät elementit ovat siinä: jousiston ostinato kahden oboen takana, minulla viisi erilaista tuoretta punaista viidessä purkissa, rauhallinen yö ja öljyvärin ohenteessa runsaasti laventeliesanssia jonka pihkainen tuoksu leijuu, tiivistyy ja laajenee hitaasti huojuvan nosturin korin ympärillä.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat on omaeläkerrallinen romaani ja jatkaa kuvataiteilija-kirjailijan omaelämäkerrallista teossarjaa. Olen aiemmin lukenut tästä sarjasta Vanikan palat ja Toiset kengät, joka oli juuri voittanut Finlandia-palkinnon. Niissä kerrottiin taiteilijan lapsuudesta ja nuoruudesta ja molemmista pidin kovasti. Taivaanvartijoissa Väisänen kertoo työstään kuvataiteilijana - ja miten hän kertookaan!

Tuttuun tapaan Taivaanvartijat on aistien ilotulistusta alusta loppuun. Kuvataiteilijana Väisänen tietysti tietää kuvien historian ja värien merkitykset, mutta hän myös TUNTEE ne. Näköhavainnot eivät kuitenkaan ole hänen ainoa erikoisalansa. Hän tietää ja tuntee myös musiikin. Sekä näkö- että kuuloaistimukset ovat eläviä, ja parhaimmillan ne jopa sekoittuvat, kuten kirkon vihkiäisissä: Sopraanon jatkaessa aariaansa tauluni värit näyttävät kirkastuvan. Siihen ilmestyy violetteja, keltaisia ja sinisiä joita en muista käyttäneeni. Ylä-äänet lävistävät katon ja hetkeksi kirkkoon näyttää todellakin lankeavan Vierzehnheiligenin monitahoinen, kirkas valo. Se varisee sisään kuin sitä annosteltaisiin kultaisella kihvelillä. Hieman tukeva sopraano - niin, sitä ei käy kieltäminen - kaunistuu aarian edetessä. Hän soukkenee, kohoaa ja irtoaa korkokengistään. Hänen silmänsä suurenevat ja sydämenmuotoinen, voimakkaan punainen suu kiiltelee kuin lakkarasia. Nuottitelineet huojuvat "Agnus Dein" melodian niitä taivutellessa. Kyse ei enää ole Jumalan Karitsasta, vaan kirkkotilaan asettuneen ihmisäänen, orkesterin ja arkkitehtuurin luomasta uudesta ristikuvasta.

Aistimukset laajenevat joka suuntaan. Elämä on myös täynnä hajuja, kuten märkien harkkotiilien ja betonivalujen lupaava haju tai onnen katteena majavan ihmeellinen castoreum tai hajuste, myskiä voimakkaampi, litteän hännän alta nouseva tuhti erite. Osansa värikkäästä havainnoinnista saavat myös maut, esimerkiksi Greta-ystävän tekemä suutarinlaatikko, Vitosetapin emännän tarjoama muikkuruukku tai kirkkoherran vaimon valmistamat voileivät. Entäs tuntoaisti? Hypätkääpä vuoristoradan kyytiin Väisäsen mukana!

Taivaanvartijat alkaa siitä, että kirjan minäkertoja saa tilauksen entisen kotikaupunkinsa seurakunnalta. Oman kylän pojalta tilataan alttaritaulu uuteen kirkkoon. Seuraa aikamoinen kädenvääntö taivaanvartijoiden kanssa. Taivaanvartijoiksi taiteilija kutsuu seurakunnan edustajia: asessoria, kirkkoherraa ja suntiota, jotka vaativat häneltä polvirukousta oikeaan vireeseen pääsemiseksi. Toisen kerran taiteilija joutuu taivaanvartijoiden armoille, kun hän voittaa alttaritaulun maalamisen kutsukilpailun. Tällä kertaa hän loitsii seurakunnan taidetoimikunnan puolelleen laulamalla voimallisen Siionin virren.

Toisen alttaritaulun maalamiseen sisältyy taitelijan oman äänen löytyminen. Taivaanvartijat nimittäin odottavat perinteistä, ylevää ja synkkää kirkkotaidetta, mutta Väisänen on suunnitellut alttaritauluun muun muassa Abloy-avaimen ja pesuvadin:
   - Ja mikä sitten on tämä väri, lieneekö tuolla edes nimeä, tämä...talousvihreä, sanoo kiukkuinen kutojatar ja naputtaa kudinpuikollaan erästä luonnostani. Eikä arvaa avanneensa niillä sanoillaan ymmärrykseni pariovet levälleen.  
    Juuri sillä hetkellä tajuan nimittäin jotain itsestäni, omista toiveistani, ymmärrän oman sävellajini. Minusta tuntuu kuin joku hyväilisi maalauspensselillä poskeani. -- ymmärrän - siltä minusta tuntuu - Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa -- Mikäli hurskautta ylipäätään on, se on jossain siellä, jalkojen alla, pesuvadissa, Herran pitäessä huolen talousvihreistään.

Alttaritaulujen maalamisten väliin mahtuu taiteilijaelämää Tukholmassa ja rakkauden kaipuuta, joka laskostuu kaikkien arjen ja kirkkotaiteen laskosten väliin.  Lopuksi taiteilija matkustaa Sienaan. Siellä hän myöhästyy hiukan alttarikaappien näyttelystä, jota ollaan jo purkamassa. Kun kirja alkoi maanantaiaamujen ylistyksellä, se myös päättyy arjen ylistykseen, sienalaisen museovahdin pitelemään verkkokassiin: Kenties olen todella tullut varta vasten katsomaan pyhien kuvien pakkaamista. Tunnen mieluisaa kutinaa rintalastan korkeudella. Huomaan, että sunnuntaitaiteen jouhipaita on purkautumassa yltäni suloisesti ja äänettömästi. Kun katseeni vielä osuu talvimandariinien venyttämään verkokassiin, sitä pitelevään laikukkaaseen käteen ja hahmotan niiden muodostaman kauniin ornamentin, annan jokaisen jäseneni raueta.

Väisäsen kirjoitustyyli on lennokasta ja syvällistä yhtä aikaa. Kirjailija suorastaan revittelee - selvästi nauttii kirjoittamisesta. Teksti tuntuu syntyneen helposti, sitä on helppo lukea ja jopa ahmia, ja silti koko ajan on tunne jostain elämää syvemmästä ajatuksesta. Tämän tästä pitää palata lukemaan jokin hienosti kuvailtu tunnelma, tilanne tai ihminen uudestaan. Teksti on herkkää, hauskaa, henkevää ja ilmavaa yhtä aikaa. Kirjaa lukee aistit valppaina ja hyvin tietoisena hetkistä ja niiden ikuisuudesta. Vaikka kirjailija tuntee omimmaksi alueekseen maanantaiaamut, niin kirjan lukija tuntee koskettaneensa taivasta. Hannu Väisäselle totisesti toivoo pitkää ikää, jotta saisi lukea näitä elämäkerrallisia aistimuksia paljon, paljon lisää!

Niin, että oliko hyvä kirja? Taivaallinen se oli.

---------------------------------------------------------------------

Hannu Väisäsen maalaamat alttaritaulut löytyvät Oulusta Pyhän Tuomaan kirkosta ja Helsingistä Mikaelinkirkosta. Tauluja katselee aivan eri silmin, kun tietää niiden taustalla olleet prosessit.

Sain olla viime kesänä rippikirkossa Pyhän Tuomaan kirkossa ja ihailin sen kauneutta ja valoisuutta, mutta en silloin tiennyt alttaritaulun olevan Hannu Väisäsen tekemä. Olin juuri palannut Roomasta, jossa olin käynyt Pietarinkirkossa ja Pantheonissa sekä kahdeksassa muussa enemmän ja vähemmän mahtipontisessa katolilaisessa kirkossa. Jossain vaiheessa olin aivan ähkyssä niiden krumeluurista ja muistan ikävöineeni pohjalaista, valoisaa ja puusta rakennettua Nivalan kotikirkkoani. Pyhän Tuomaan kirkko samana kesänä, kaikkien Rooman kirkkojen jälkeen oli kaunis kokemus. Ensi kesänä taidan vierailla Mikaelinkirkossa Helsingissä.

Myös Marjatta ja Ilselän Minna pitivät tästä kirjasta. Luulenpa, että kirjasta kuullaan vielä tänä vuonna, paitsi blogeissa myös palkintoja jaettaessa.