Robin Ha: Almost American Girl

Robin Ha: Almost American Girl, 2020

Kustantaja: Balzer + Bray

Kansi: Robin Ha

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Robin Han Almost American Girl on vaikuttava omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Chunasta, josta tulee ennen pitkää Robin, mutta sitä ennen hän on eteläkorealainen koululainen, joka nauttii ystävien seurasta ja piirtämisestä - ja rakastaa sarjakuvia. 

Chunan maailmaan kuuluvat hän ja äiti. Suhde on läheinen, kunnes äiti vie Chunan mukanaan Alabaman-matkalle Yhdysvaltoihin. Chuna tulee täysin yllätetyksi, kun äiti ilmoittaakin, että Alabamasta tulee heidän uusi kotinsa. Etelä-Koreaan ei enää palattaisi, vaan sinne jäävät ystävät, Chunan rakkaat sarjakuvat, oma koti. Chunan vanhasta elämästä jäljelle jää vain äiti. Riittääkö se?

Uudessa kotimaassa Chunalle keksitään uusi nimi. Nimeksi valikoituu sukupuolineutraali nimi Robin, joka tuntuu Chunasta heti omalta. Mitään muuta omaa hänellä ei sitten olekaan. Koulu alkaa, ja koulutoverit välttelevät tai kiusaavat häntä ja kielen oppiminen on hidasta. Kannustava ja myötätuntoinen opettaja on ainut, joka tuntuu näkevän, kuinka yksinäinen ja murheellinen Robin on. 

Robin Han sarjakuva on omaelämäkerrallinen, eli kyseessä on taiteilijan oma tarina. Hän on eteläkorealaisen yksinhuoltajaäidin tytär. Isä ei ole juurikaan ollut hänen elämässään läsnä, vaan sisukas äiti on hoitanut kaiken yksin. Yhdysvallat on hänelle mahdollisuuksien maa, mutta Robinille maa ei näytä mahdollisuudelta, vaan joltain ihan muulta. 

Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys on kirjassa kuvattu sydäntäriipaisevasti. Robin kaipaa ystäviään Etelä-Koreassa. Hän kyllä yrittää parhaansa myös uudessa koulussa ja etsii yhteyttä kielimuurin ylitse, mutta kukaan ei jaksa nähdä vaivaa. Ainoan pakopaikan ankeasta todellisuudesta tuo piirtäminen, ja siitä tulee lopulta myös väylä muiden ihmisten luo. 

Taiteen lisäksi toinen tärkeä asia sarjakuvassa on äidin ja tyttären lämmin ja luottavainen suhde, joka kokee ison koauksen, kun äiti ei ota tyttären tunteita huomioon tehdessään muuttopäätöksen. Äidillä on päätökseensä omat syynsä. Silti hänen toimintansa tuntuu julmalta, sillä sen hinta on kova: Robinin maailma romahtaa ja hän joutuu rakentamaan itsensä uudestaan uudessa kotimaassa.

Han piirrosjälki on herkkää mutta samalla hyvin kuvailevaa. Muistot kotimaasta ja Robinin lapsuudesta on kuvattu seepian sävyillä. Ha rakasti lapsuudessaan mangaa, ja sen vaikutus näkyy hänen piirrosjäljessään. Ihmisten tunteet on kuvattu elävästi ja tarinan tunnelma on realistinen ja uskottava.   

Ha on luonut hienon - herkän ja puhuttelevan - omaelämäkerran, jossa on jotain hirvittävän aitoa. Robinin tarina kertoo taiteen voimasta ja vahvasta taiteilijakutsumuksesta, joka pelastaa elämänhalun ja toimii lankana ihmisten välillä. Se kertoo oman identiteetin vahvistumisesta eli kasvamisesta. Se kertoo myös lujasta rakkaudesta ja valinnoista, joita yksinhuoltajaäidit joutuvat tekemään. 

Yksi hienoimpia kohtauksia kirjassa on, kun Robin ymmärtää, kuinka rohkea hänen äitinsä on ollut.  Mutta voi pojat, kuinka rohkea ja sinnikäs onkaan Robin itse! Kirjan nimi saa tarinan lopussa selityksensä. 

Han teos olisi tarpeen saada myös suomeksi. Mietin kaikkia niitä  s2-oppilaitani, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa ja päätyneet Suomeen syystä tai toisesta. Heidän tilanteensa ymmärtämisessä tämä teos auttaa aivan varmasti. Lisäksi Almost American girl olisi heille itselleen tarpeellinen lukukokemus, sillä luulenpa, että monet Robinin tunteet ovat heillekin tuttuja. Suomessa asuu tuhansia Robinin kaltaisia nuoria, joiden tarinat täytyy saada kuuluviin.  

Bibbidi Bobbidi book kuvaa sarjakuvaa timanttiseksi, ja olen täysin samaa mieltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Bongasin sen erään kirjavinkkaajan Instagram-tililtä. Lopulta tilasin itselleni ihan ikioman kappaleen. 

Jussi Konttinen: Siperia

Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, 2019

Kustantaja: HS kirjat

Kansi: Jussi Konttinen

Sivuja: 412

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Lukupiirikirjaksi viime keväänä valikoitui Jussi Konttisen Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Se on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut silloin mukavasti huomiota, mutta se kyllä ansaitsi huomiota paljon lisää. Se on hauska ja innostava, mutta myös melankolinen kokonaisuus. Ennen kaikkea se on täynnä tietoa eräästä maailmankolkasta, josta ei paljon tiedetä. 

Kirja kertoo siitä, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen muuttaa perheensä kanssa Siperiaan, Jakutian tasavaltaan ja siellä Töhtyr-nimiseen pieneen kylään. He asuvat siellä talven 2016 - 2017 ja palaavat sinne vielä takaisin tammi-helmikuuksi vuonna 2018. Viisihenkinen perhe siis elää  siperialaista arkea, jossa pakkanen paukkuu, juomavesi täytyy sulattaa jäälohkareista ja ihmiset ympärillä puhuvat lähinnä jakutiaa. Asiaa toki auttaa, että Jussi Konttinen itse osaa venäjää ja on melkoinen Venäjä-asiantuntija, sekä asunut Irkutskissa vuonna 2000 - 2001. 

Toimittaja Konttinen matkustaa ympäri Siperiaa. Hän on tutkiva journalisti, ajoittain kuin Indiana Jones. Lukija voi seurata matkoja kirjaan lisätyistä kartoista, ja pikkuhiljaa käy selväksi, kuinka laajasta ja karusta maa-alueesta onkaan kyse. Siperian eksoottisuus on jäätä ja lunta, aroa, taigaa, jokia, öljyä, kaasua ja viinaa, mutta myös lämpimiä ihmisiä. Tosin byrokratia on lähes yhtä hyytävää kuin ilmasto, mutta Konttinen uhmaa venäläisiä viranomaisia sinnikkäästi. Viranomaisten nihkeys voi tietysti johtua siitä, että huhujen mukaan hän onkin vakooja - kukapa vapaaehtoisesti asettuisi asumaan Töhtyriin...

Kylmyys itse asiassa mahdollistaa elämän Siperiassa. Sademäärät ovat siellä yhtä pieniä kuin aavikoilla, mutta ikirouta estää vähäistä vesimäärää imeytymästä syvälle maahan. Talvella se mahdollistaa tieverkoston, jota ei muuten olisi olemassakaa. Kylmyys auttaa säilömään ruokaa ja ikiroudan päälle rakennetaan talot. Konttinen kertoo myös siitä, kuinka ilmastonmuutos uhkaa elämää Siperiassa. Siitä syntyy kirjan surullinen puoli. Valtavan Siperiankaan luonnonvarat eivät ole ehtymättömät.

Silti voi vain hämmästellä, kuinka ihminen osaa sopeutua karuihin oloihin. Siperian alkuperäiskansat, kuten suomensukuiset nenetsit elävät poronhoidosta. Heidän elinkeinonsa on kuitenkin vaarassa, sillä heidän elinalueeltaan löytyvät maailman suurimmat maakaasuvarastot. Se uhkaa porojen laiduntamista ja pienentää nenetsien elinpiiriä. Suomensukuiset hantit puolestaan asustavat rikkailla öljymailla, mutta tosiasia on, että suuryritykset riistävät heitä. Alueen luonnonpuistot on uhrattu öljyntuotannolle. 

Öljynporaus, pohjoisen Jäämeren sulaminen ja esimerkiksi mursujen kaventuva elinpiiri särkevät sydäntä. Ihmisten välinpitämättömyys ja ahneus tuhoavat luontoa. Surullista luettavaa on myös Konttisen raportti presidentinvaaleista, joita hän seuraa pienenssa Muravienkon kylässä. Vaalipäivänä hän asettuu koulun tuulikaappiin laskemaan ihmisiä ja haastattelemaan heitä. Seuraavana päivänä vaalilautakunnan sivuilla väitetään äänestysprosentin olleen 93 prosenttia, mutta Konttinen on laskenut äänestysprosentiksi 63. Näin tehdään vaalituloksia. 

Erityisen kiinnostavaa oli lukea siperialaisesta arkielämästä, eli Konttisen perheen lasten koulunkäynnistä ja kaveripiireistä. Lasten kautta ympäristö näyttää kummalliset tapansa, mutta mikäs siinä. Näyttää siltä, että lapset kyllä sopeutuvat vaikka mihin ja oppivat kielen, kavereita löytyy ja  karukin ympäristö tarjoaa virikkeitä. 

Kirja on täynnä mainioita yksityiskohtia ja havaintoja arjesta ja ihmisistä. Oma lukunsa on siperialainen liikenne, ylipäätänsä se, miten Siperiassa liikutaan paikasta toiseen, kun välimatkat ovat mittaamattomat eikä tiestöä ole. Konttinen paljastaa, että hän oli haaveillut neuvostomaasturi Uotsista jo pitkän aikaa ja Töhtyrissä hänen oli olosuhteiden pakosta hankkittava sellainen: Hyväksi havaittu design on kehitetty jo vuonna 1958, ja Uljanovskin autotehdas on valmistanut autoa sarjatuotantona siitä lähtien . Valmistus jatkuu yhä, koska Venäjällä on tarvetta uotsin kaltaiselle kulkuneuvolle. Vaikka auto on tehty Volgalla, se on todellinen Siperia-auto, joka ei tarvite alleen tietä ja kulkee siellä, minne muut eivät pääse. 

Uotsinsa Konttinen saa melkein Suomeen asti. Sen uusimmat kuulumiset voikin lukea Konttisen  artikkelista, joka ilmestyi juuri Helsingin Sanomissa. Artikkeli kertoo Konttisten viimekesäisestä mökkilomasta Laatokan rannalle. 

Konttinen pääsee Uotsillaan mahdottomiin paikkoihin, mutta hän matkustaa myös moottorikelkalla, hinaajalla ja junalla, ratsastaa porolla sekä tietysti lentää. Kauheinta luettavaa on kuitenkin liftimatka äärettömässä pakkasessa. Maailman pelottavin ammatti voisi olla rekkakuski Siperiassa - miksei myös toimittaja.

Konttisen Siperia-kirja on kulttuuriteko. Varsinkin nyt korona-aikaan en voisi parempaa luettavaa keksiä kuin tietokirja, joka avartaa maailmankuvaa sellaisista paikoista, joihin eivät turistit eksy. Tarkkanäköinen ja rohkea toimittaja osaa kirjoittaa elävästi ja hauskasti. Kirjan sivut lentävät ja jännittävimmät tapaukset ovat kuin trillerin sivuilta. Kuvituksena on paljon ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. En varmaan koskaan unohda toimittajasta otettua kuvaa, jossa hänet on topattu erinäisillä turkiksilla moottorikelkkamatkaa varten.

Konttinen raportoi paitsi Siperian luonnonoloista myös politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, eikä sellaista asiaa taida ollakaan, josta hän ei ottaisi selvää. Ihailen hänen asennettaan ja rohkeuttaan. Ihailen myös hänen perhettään, joka on valmis seikkailuun, kun sellaiseen tarjoutuu mahdollisuus. Kokonaisuudessaan Siperia-elämys jäi ilmeisesti plussan puolelle: Etukäteen olin nähnyt painajaisia vaaroista, joita Siperia tuotti perheellemme. Ne eivät realisoituneet. Lapsia ei kiusattu, vaimoni ei jäänyt kotiin palattuaan työttömäksi eikä kukaan meistä kuollut. (S. 11)

Siperialle ei voi toivoa kuin sinnikkyyttä, kuten koko maapallolle. Toivottavsti luontoa opitaan suojelemaan ennen kuin se tuhotaan täysin.  

Kirja esitellään myös Kirjavinkeissä sekä blogissa Luettua ja maistettua. Sijoitin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan 20. Kirjassa on harvinainen ammatti, sillä kirjassa kohdataan aito shamaani.  

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä, 2021

Kustantaja: Tammi

Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 269

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Varsinainen Kantasuomi, jos sellainen valtio olisi ollut, olisi ollut Viro. Kantasuomen ydinalueeksi oli nimittäin rautakaudelle siirryttäessä tullut nykyisen Viron alue. Vähitellen kantasuomen puhujia siirtyi suomenlahden yli pohjoiseen ja kielen puhuma-alue laajeni. - - Suhteet kantagermaanin puhujiin olivat hyvin tiiviit, ja germaanisten lainasanojen joukossa oli työvälineisiin, vaatetukseen, ruokaan, hallintoon ja peltoviljelyyn liittyviä sanoja, esimerkiksi pelto, lammas ja leipä. (S. 85 - 86.)

Kielen historiaa ei voisi kiinnostavammin kertoa, kuin mitä Ville Eloranta ja Lotta Jalava tekevät teoksessaan Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä. Kyseessä on yleistajuinen herkku kaikille suomen kielestä tai ylipäätään kielistä kiinnostuneille ihmisille. Siinä on käsitelty kaikkia kielen osa-alueita: sanaston alkuperää eli sanojen etymologiaa, kielessä tapahtuneita äännemuutoksia, nimistöä, lauserakenteita, lainakerrostumia ja sukukielisyyttä. 

Kieleen on varastoitunut valtava määrä tietoa: historiaa ja kulttuuria. On aika hienoa ajatella, että käytämme tätä tietopankkia koko ajan. Se on tässä läsnä joka päivä. Kun sanojen pintaa vähän raapaisee, avautuu niistä näkymiä muinaisten puhujien elintapoihin, ympäristöön ja ajatteluun. On kuin saisi sillan, jota pitkin voi astella menneisyyteen.

Elorannan ja Jalavan innostus välittyy kirjasta joka sivulta. Välillä vauhti hengästyttää, ja informaatioähky uhkaa lukijaa. Mutta se ei haittaa. Janoan tätä lisää. 

Luin kirjaa vain muutaman kymmenen sivua päivässä, sillä halusin nautiskella tiedosta ja painaa asioita mieleeni. Kirja olisi kyllä vetänyt nopeammin, sillä sivut lensivät, mutta toppuuttelin - tiedättehän, miten herkkuja täytyy vähän säästellä, että ne kestäisivät hiukan pidempään... 

Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että ostin kirjan omakseni, sillä olen jo monta kertaa palannut kirjan pariin ja siteerannut siitä parhaita paloja lähimmäisilleni. Nyt saatan jäädä pohtimaan milloin minkäkin arkisen sanan alkuperää ja toivon, että kirjalle saataisiin jatko-osia. Aika monta sanaahan jää vielä tämän teoksen ulkopuolellekin! 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kiitän tekijöitä erityisesti siitä, että Sana sanasta esittelee suomen kielen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia. Eläväisesti ja selkeästi kirjoitettu äännemuutosten ja lauseopin esittely toimi mainiona pikakertauksena suomen kielen opinnoista, joista on jo tovi vierähtänytkin. Nyt kun opetan myös suomea toisena kielenä, osaan selittää joitain äännemuutoksia entistä paremmin myös s2-oppilaille. Epäloogisilta näyttävissä kielen muodoissa (esimerkiksi astevaihtelussa) on kuitenkin taustalla johdonmukaisia muutoksia kielen historiassa, vaikka kieli ei koskaan suostu täysin loogiseksi järjestelmäksi. Muiden kielten vaikutus ja ihmisten tarve leikkiä ja vitsailla kielellä luovat aina uutta. 

Erityisen kiinnostavaa luettavaa minulle oli nimistöntutkimus. Kirjassa kerrataan ihmisten ja paikkojen nimeämisen perusperiaatteita. Moni suomalainen sukunimi on ollut alun perin talon tai tilan nimi. Talo tai tila on puolestaan usein saanut nimensä sen perustajan tai rakentajan mukaan, kuten Anttila. Tilan nimi on puolestaan voinut päätyä kylän ja jopa kunnan tai kaupungin nimeksi. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta paikannimiin kätkeytyykin myös yllättävän paljon paikassa asuneiden ihmisten nimiä. Jäppilän taustalla on Jeppe-nimi, joka on puolestaan suomalaismuunnos Jacobista. Miehikkälän pohjalla on ilmeisesti vanha suomalaisnimi Miehikkä. Jos nyt saisin lapsen, voisin nimetä hänet vaikkapa Nastoksi, joka on muunnos Anastasios-nimestä, kotoisasti siis Nasto, jonka mukaan on nimettyy Nastolan kuntakin. 

Tällaisten nimikerrostumien purkaminen on kiehtovaa. Kirjassa esitellään myös saamen kieleen pohjautuvia paikannimiä, esimerkiksi Juuka (taustalla ovat saamen kielten sanat, jotka tarkoittavat 'jokea') tai Lieksa (sanan taustalla on pohjoissaamen 'laaksoa' tarkoittava sana).  Näitä on Suomessa paljon ihan Etelä-Suomea myöten. Kotipaikkakuntani Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä myöhäiskantasaamen sanasta, joka on tarkoittanut  koskien välistä suvantoa, ja sanasta on pohjoissaamessa vielä jäljellä muoto dappal. Lisäksi Suomen suurimmat järvet Saimaa ja Päijänne kantavat nimissään muinaishistoriaa: niissä näkyy Suomessa jo ennen kantasaamea puhutun kielen kaiut. 

Kirjasta opin myös, että olen nimennyt omat poikani hyvin miehekkäästi. Vanhempi poikani on nimeltään Kalle, ja nimi on suomalainen versio Karl-nimestä. Karl on germaanikielissä ollut yleisnimi miehelle. Antti-nimi puolestaan on suomalainen muunnos kreikkalaisesta andreas-sanasta, joka tarkoittaa miehekästä. Mutta jos olisin halunnut pojilleni perin suomalaiset nimet, olisi pitänyt valita nimeksi  esimerkiksi Rahko tai Valta tai partisiippimuotoisia nimiä Kaivattu, Tietävä tai Hyvätty. Varsin mainioita vaihtoehtoja olisivat myös oi-loppuiset Mieloi tai Honkoi (oi-johdin on ilmesesti tarkoittanut pienuutta tai hellittelyä). Mieloi voisi kai nykymuodossa olla siis Mieluinen ja Honkoi voisi olla nykyään nimeltään Mäntynen.    

Sanojen ja nimistön etymologian tutkiminen on näköjään salapoliisityötä, jossa uudet johtolangat saattaavat muuttaa sanan historian uuteen valoon. Sitä kautta taas saattaa löytyä tarkempi ajoitus erilaisten äännemuutosten tapahtumiselle tai kielten välisille vaikutuksille. Kirjan lopussa tekijät muistuttavatkin, että sanastontutkimus on tieteenala, joka kehittyy nykyisin kovaa vauhtia. Suomen kielen etymologian tutkimista on viime aikoina edistänyt muun muassa samojedikielten tutkimus. Muutama vuosi sitten myös sukupuuteoria on kaadettu ja uudet tutkimukset myöhentävät kielten syntyajankohtia ja osittain myös kelten muodostumista kantakielistä. 

Sana sanasta osoittautui vielä paremmaksi lukukokemukseksi kuin uskalsin toivoa. Se yllätti hauskuudellaan ja selkeydellään ja sai minut melkeinpä hihkumaan innosta. Huomasin katsovani ympäristöä ihan uusin silmin, kun näin nimistön historialliset kerrostumat. Ajan virta näkyy kielessä, ja se olisi syytä tiedostaa. Kieli on historian ja kulttuurin varasto. 

Toivoisin, että Elorannan ja Jalavan teos kuluisi mahdollisimman monen ihmisen käsissä, sillä se lisää iloa ja ylpeyttä suomen kielestä ja auttaa näkemään sen ainutlaatuisuuden. Teos lisää kunnioitusta omaa äidinkieltä ja ylipäätään kaikkia kieliä kohtaan. Kieliä on syytä vaalia, oppia ja opettaa sekä tietysti tutkia, koska samalla opitaan ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa. Kirja osoittaa, että kielen käyttäminen on aina paitsi kommunikointia myös kulttuuriteko.