Riina Katajavuori ja Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio, 2014
Kuvittaja: Liisa Kallio
Kustantaja: Karisto
Kansi: Liisa Kallio
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta







Riina Katajavuoren Wenla Männistö oli sen verran riemullinen lukukokemus, että päätin etsiä käsiini myös Katajavuoren kirjoittamia lastenkirjoja. Herra Paasio odottikin Metson hyllyssä, joten se lähti kotiin luettavaksi.

Herra Paasio on nalle, jonka sympaattiset sukulaistädit tuovat lahjaksi pienelle Rauli-vauvalle. Aluksi Herra Paasio on isompi kuin Rauli, mutta jossain vaiheessa Herra Paasio huomaa, että Rauli onkin kasvanut hänestä ohi.

Raulin ensimmäinen sana oli: "Paasio."
Jos Raulia itketti, hän huusi: "Hella Paasio!"
Tulin apuun.
Sitten hän haroi päätäni ja nukahti. 
Minäkin nukahdin.

Tarina on kerrottu herkullisesti nallen näkökulmasta. On hellyttävää seurata nallen ja pojan ystävyyttä. Nalle tuo ensin turvaa pojalle, sitten sen kanssa leikitään ja touhutaan, käydään leirillä ja leirikoulussa. Eikä Rauli hylkää Herra Paasiota, vaikka lopuksi on jo aikuinen.

Liisa Kallion kuvitus on konstailematonta, voisi sanoa että perinteistä lastenkirjakuvitusta. Värit eivät hypi silmille, vaan kuvat ovat lempeitä ja rauhallisia ja kunnioittavat herkkää tekstiä. Pojan kasvaminen on kuvitettu kauniisti, ja Herra Paasio - no, katsokaa itse, miten elävä ja sympaattinen nalleherra hän onkaan.

Kahden pienen pojan äitiä tämä kirja hymyilytti mukavasti, mutta se myös kosketti itkuhermoa. Lapsen kasvaminenhan on paitsi toivottavaa myös haikeaa seurattavaa. Mihin katoaa se pieni pallero, jota saa rutistaa kainalossaan? Miten ikinä selviän päivästä, jolloin pojan ylähuuleen ilmestyy haituvia? Entäs se päivä, kun hän pakkaa rakkaimmat tavaransa ja muuttaa pois kotoa?

Perheen kaksivuotias poika rakastaa tätä kirjaa, vaikka hän ei tekstin syvintä tarkoitusta ymmärräkään. Hän osoittaa Rauli-vauvaa ja ehdottaa: "Tuossa on Hella Paasio." Kertojana toimiva nalle on hänelle hämmentävä ajatus, hänen mielestään kertoja on pieni poika. Hämennys ei silti haittaa ihastusta - kirjaa pitää lukea uudestaan ja uudestaan. (Tosin hän hyppää mielellään viimeiset sivut yli - niissähän Rauli on jo iso mies.)

Isommat lapsetkin ovat kirjan kuunnelleet ja katselleet. Heidän mielestään Herra Paasio pyykkinarulla oli kirjan paras kohta. Kuva toi mieleeni Uppo-Nallen, ja niin oli varmaan tarkoituskin. Kaikkinensa Herra Paasio on mitä mainioin lisä maailman nallekirjojen genreen. Ihastuttava persoona tämä Herra Paasio.


Herra Paasio on luettu myös kirjablogeissa Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Sinisen linnan kirjasto.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: oma ostos


Alli. - - Mutta nuoruus, nuoruus on vain kerran elämässä. Wenla on juuri siinä kohtaa elämää, ja pelaa nyt minun poikieni kanssa polttopalloa. (S. 62.)

Wenla Männistö on riemastuttava kirja. Se on Riina Katajavuorelta taidonnäyte ja herkkujen herkku. Nautin joka sivusta - välillä hohotin ääneen, välillä itkin. Kokonaisuus hykerrytti.

Wenla Männistö on niin hottis. Hänen peräänsä kuolaavat ne kaikki naapurin veljeksetkin: Jukolan Jusa, Aapo ja Tommi, Simppa, Timi ja Late sekä Eppu, vähiten kuitenkin Late ja Eppu. Wenlan nuoruus on häpeämätöntä ja aitoa, se ei meinaa kuoressaan pysyä, vaan pursuilee anteliaana tissivakona kaikkien eteen, säteilee kainostelematta lupauksiaan. Kyse on vain siitä, kenet hän ottaa.

Entäs Ansku Seunala, enkeleihin uskova herkkis? Hän sanoittaa laulut, katsoo kaiken vähän syvemmältä, pohtii, tuo Wenlalle parhaat seksikohtaukset luettavaksi. Hän on Wenlan bestis, hyvä sellaisena kuin on, tuumii Wenla.

Nuoruuden vastapainoksi on elämänkokemusta: Alli Jukola, veljessarjan äiti, jonka rakkaus hohtaa pilvenlongaltakin ja sydän ymmärtää kaikkia miehiä - poikia ja heidän isiään, isiä ja heidän poikiaan; Rajamäen Kajsa, saunottaja Luojan armosta, antaa verensä viedä, on sopivasti ylpeä ja levoton, tuntee sormissaan ihmiset ja parantaa heidät; Ja sitten on Marja Männistö, Wenlan tunnollinen ja kunnollinen mami, jolla on salaisuus.

Näistä naisista Aleksis Kivikin kertoi Seitsemässä veljeksessään. Vai kertoiko? Tässä he nyt kuitenkin ovat 150 vuotta myöhemmin, ja saavat olla. Jokaisen sydän avara kuin taivas ja jokaisen sydämessä mies, miehiä, lapsi, lapsia, enkeleitä ja elämää.

Kiitän kirjailijaa erityisesti äitiyden avaruuksista ja halun havainnollistamisesta. Paljosta muustakin kiitän, mutta näistä löysin eniten itseäni:

Alli. Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä (s. 13).

Alli. Olimme monin tavoin eri kokoiset, eri muotoiset, eri paria ja eri kansallisuutta, mutta tunsin itseni vapaaksi ja täydeksi hänen kanssaan (s. 158).

Katajavuori tuntee Kivensä. Hän antaa suomen kielen lentää, ryydittää tekstin sananparsilla ja puhekielellä. Muotokin on Kiveltä, on ensimmäisen suomenkielisen romaanin hapuilu ja vapaus: näytelmämuotoinen dialogi, runot (laulut) siivittämässä tuntoja ja kansantarinat (tv-sarjat) ajanvietteinä. Veljekset sekoilevat, kasvavat ja ovat yhtä raivostuttavia ja tunnistettavia kuin alkuperäisessäkin tarinassa.

Miten se onkin niin, että vaikka miehet ovat kuinka hulttioita, naisissa on viisaus ja voima rakastaa heitä vaikka vain hetken! Naisilla on tilikirjansa, omat konstinsa pitää jalat maassa ja koota särkyneet sydämensä, silitellä lapset uneen.

Nyt on pakko myös vähän selittää. Wenlahan oli käsissäni jo viime syksynä. Olin Hämeenlinnan Taiteiden yössä kuuntelemassa Riina Katajavuoren haastattelua. Silloin kavahdin ajatusta Seitsemän veljeksen päivittämisestä. Miksi täydellistä pitäisi mennä sorkkimaan? Olin juuri opettanut peruskoulun opetussuunnitelman mukaisesti kansalliskirjailijan elämänvaiheet ja käsitellyt merkkiteoksen, luettanut otteita, huumaantunut taas kielestä ja tarinasta. Ei kai siihen nyt mikään naisnäkökulma sovi!

Mutta onhan siinä naisille tilaa! Kyllä vaan. Onneksi kuluvan vuoden tammikuussa pääsin kuuntelemaan Katajavuorta jo toisen kerran. Nyt tartuin kirjaan uteliaana - ja sehän oli menoa! Riina Katajavuoren Wenla Männistö on iloleikki!

Katajavuori on kirjoittanut aikaisemmin sellaiset romaanit kuin Hevikimmat ja Lahjat. Molemmat löytyvät hyllystäni. Olen myös blogannut eräästä hänen lastenkirjastaan, Mennään jo kotiin!, jonka hän on tehnyt yhdessä Salla Savolaisen kanssa. Aikoinaan Hevikimmat sanallisti nuoruuttani ja Lahjat sanallisti tuoretta äitiyttäni. Molemmat kirjat ovat olleet minulle tärkeitä, rakkaita lukukokemuksia. (Lahjat on myös lähtenyt käsistäni lahjaksi monelle äiti-kollegalle.) Nyt Riina Katajavuori teki sen taas: hän iski suoraan sieluuni. Olisi pitänyt tajuta se heti, kun Wenlasta puhuttiin ensimmäisen kerran.

Wenla Männistö on luettu ainakin näissä blogeissa: Mari a:n kirjablogi, Kirjakko ruispellossa, Kirjojen keskellä, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Booking it some more, Morren maailma, Ilselä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia ja Annelin kirjoissa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen: Mennään jo kotiin

Riina Katajavuori: Mennään jo kotiin, 2. painos, 2009

Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 39



Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen Mennään jo kotiin on oikea löytö! Hankin kirjan talven alennusmyynnistä, koska ihastuin sen ideaan. Kirjassa esitellään parikymmentä suomalaista nykykotia ja niiden asukkaita. Kuvituksen kautta pääsee siis vieraisille koteihin ja samalla tarinoissa kerrotaan talossa asuvien lasten leikeistä.

Minusta talvisilla iltakävelyillä on aina ollut ihana tiirailla ihmisten koteihin ja miettiä, millaisia ihmisiä taloissa mahtaa asua. En kuitenkaan lähde ikkunoiden alle tirkistelemään, mutta on jännittävää katsella auki jätettyjen verhojen taakse kotoisesti valaistuja huoneita. Etsin olohuoneista kirjahyllyä ja hymyilen mielessäni, jos sellaisen löydän, kuvittelen nimittäin talon asukkaan niin mielelläni lukulampun alle nojatuoliin lukemaan kirjojaan! Kotoisan hengen voi aistia myös ikkunan takaa.

Riina Katajavuori ja Salla Savolainen ovat astuneet kirjassaan keskelle kotien arkea. Sotkuiset kirjahyllyt, leluröykkiöt ja sanomalehdet lattialla, askartelevat lapset, vaatteet tuolinkarmeilla - kaikki on kodikasta. Koteja ei tosiaan ole siivottu vieraiden varalle. Savolaisen kynän jälki tuo mieleeni Carl Larssonin iki-ihanat maalaukset, joissa ihmiset myös puuhailevat jotain. Näissä nykykuvissa kylläkin tavaramäärä on aivan toista luokkaa.

Luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen, kuvista harrastavan tyttäreni kanssa. Yhdessä etsimme suosikkikotimme ja tutkimme kuvien yksityiskohtia. Tyttö huomasi paljon esineitä, joita meilläkin on ja katseli kuvat hyvin tarkkaan.

Näin teinihuoneen asukas Elina kertoo arkitouhuistaan: Minulla on oma huone myös äidin luona. Siellä on ruuturajoitus. Kun Noora tulee, se haluaisi pelata aina Simsiä. Minä yritän säästää Sims-aikoja tylsempiin hetkiin. Tai samalla aukeamalla noin nelivuotias Ulla pohtii huoneessaan: Tuleeko minusta sairaanhoitaja vai tutkimusmatkailija? Onko enkeleitä olemassa? Miksi pikkuveljen karkit kestävät pitempään kuin minun? Mitä tarkoittaa muilutus? Miksi kärpässienellä on silmät? Onko tavallista nähdä lapsena näkyjä? Miten käärme kakkaa?

Tähän kirjaan tartutaan meillä vielä monta kertaa, sillä niin paljon katsottavaa ja luettavaa tässä on. Kuvitus hivelee sekä aikuisen että lapsen silmää ja perheiden arkeen on mukava sukeltaa. Omaa huusholliakin katsoo hiukan uusin silmin: Kai meillä oikeastaan on aika mukava arki! Ja ei meillä nyt niin poikkeavan sotkuista taida ollakaan!