Alkuteos: Die Box - Dunkelkammergeschichten, 2008
Suomentaja: Oili Suominen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 221
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Pääsiäiskirjakseni osui teos Tammen Keltaisen kirjaston valikoimasta - ja mikäpä sopisikaan paremmin pikkunarsissien keskelle kuin laadun takaava keltainen väri.
Minulla on aikamoinen blogijono purkamista vaille, ja yritän lähteä purkamaan sitä viimeisimmistä luetuista kirjoista. Tämän viikon maanantaina lukupiirikirjana oli Günter Grassin Taikalaatikko. Se on pääsiäispyhiksi oivallinen kehuttava, sillä siinä on leppoisa, perhekeskeinen ja armollinenkin tunnelma.
Aiemmin en ole Grassin kirjoja lukenutkaan, vaikka esimerkiksi Peltirumpu löytyy jostain kaapin kätköistä (kaikki kirjanihan eivät mahdu enää hyllyyn). Olen pitänyt Grassia yhteiskunnallisena kirjailijana, mutta omaelämäkerrallinen Taikalaatikko oli paljon muutakin. Ennen kaikkea se on historiallinen muistelmateos, ja sitäkin hyvin lempeästi, voisi sanoa, että perhekeskeisesti.
Kirjan ideana on, että Grass on kutsunut kaikki lapsensa saman pöydän ääreen muistelemaan menneitä. Pöydälle asetetaan mikrofoni ja kaikki saavat kertoa sitä mukaa, kun saavat suunvuoron. Vanhimmat lapset tietysti aloittavat, ja joskus puheenvuoroista suorastaan kiistellään. Käy myös, kuten sisarusten muistellessa usein käy: muistot eivät olekaan samanlaisia, vaikka tapahtuma, josta kerrotaan on sama.
Kirjan viehätys syntyy monesta seikasta. Ensinnäkin Grassilla on kahdeksan(!) lasta neljän eri naisen kanssa. Kaksi kahdeksasta eivät ole Grassin omia, mutta ovat hänen viimeisimmän vaimonsa ja siten myös melkein omia. Lapsilla tuntuu olevan vahva keskinäinen yhteys. Koska kyse on kaunokirjallisuudesta, joku lapsista kuitenkin epäilee: Ties vaikka mekin, jotka nyt tässä istumme puhumassa, olimme kaikki mielikuvituksen tuotteita - miten on? (S. 124.)
Toisaalta lapset huomaavat myös, että tälläkin kertaa isä kertoo myös itsestään, vaikka äänessä ovatkin he lapset: - - hänhän esiintyy kaikikssa kirjoissaan, milloin pääjeuhuna, milloin sivuroolissa, milloin minkinlaisessa asussa, joskus tuskin tunnistettavana mutta aina tuntuu että kyse on hänestä, pääasiassa tai vain ohimennen. (S. 166.)
Kirjan syntytapa muistuttaa juuri lukemani Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous -kirjan syntyä. Aleksijevits haastattteli kirjaansa varten ihmisiä ja ihmisryhmiä. Taikalaatikkokin on eräänlainen yhteisöromaani, oikeastaan perheyhteisöromaani, joka pohjautuu haastatteluihin. Romaaneita yhdistää myös kolmen pisteen käyttö, joka tuo aidon puheen tuntua kirjoitukseen. Grassin lapset voi nähdä päivällispöydän ääressä, ja heidän äänensä voi melkein kuulla.
Taikalaatikon koossa pitävä voima ja samalla hajanaista perhettä yhdistävä asia on Marie, perheystävä, joka kuvaa kamerallaan perheenjäseniä, jokaista vuorollaan. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa kamera, vaan taikalaatikko tai ihmelaatikko: Sillä kaikki, mitä vanha Marie kuvasi sillä Agfa-boxillaan ja kehitti pimiössään, olikin sitten kuvissa ihan erilaista kuin todellisuudessa. (S. 36.)
Marien Agfa-box taikoo esiin lasten suurimmat toiveet. Se antaa Laralle koiranpennun, Nanalle onnellisia hetkiä isin ja äidin kanssa ketjukarusellissa... Mutta se paljastaa myös salaisuudet, esimerkiksi poikien metkut ja isän ja äidin suhteet, joista hullunmylly alkaa. Se ei vain kurkota tulevaan, vaan kuvittaa myös historiaa, asettaa esimerkiksi kotitalon entiset asukkaat asumaan huoneisiin.
Günter Grass (1927 - 2015) oli saksalainen kirjailija ja kuvataiteilija, joka sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1999. Hän osallistui aktiivisesti politiikkaan, muun muassa Willy Brandtin vaalityöhön, mutta joutui 2000-luvulla tunnustamaan palvelleensa nuorena SS-joukoissa II maailmansodassa. Taikalaatikossakin mainitaan tuo elämänvaihe, jonka hän selittää nuoren miehen intomielisyydeksi.
Grass oli tuottelias kirjailija, mikä sopii oikein hyvin lukupiiriläisille, sillä kaikille jäi palo lukea lisää hänen tuotantoaan. Taikalaatikossa oli lempeä tunnelma. Elämä näyttäytyy siinä sattumusten sarjana, mielenkiintoisena ja maagisenakin. Elämä ei ole vain tässä ja nyt, vaan se on myös haaveissamme ja peloissamme, historiassa ja tulevaisuudessa kiinni. Kirjailija ei säästele itseään, vaan kertoo lastensa suulla hullunmyllystä, johon on ollut osallisena. Aika usein tämä kuvataiteilija-kirjailija isä on vetäytynyt työhuoneeseensa ja työstänyt teoksiaan, joitten menestystä hän hämmästelee. Tarinoita hän on kuitenkin aina osannut kertoa, myös omille lapsilleen.
Taikalaatikon on suomentanut Oili Suominen, Grassin luottosuomentaja. Hänen käännöstään Grassin viimeiseksi jäänestä kirjasta Grimmin sanat on kehuttu paljon, ja kyllä hän tekee taitavaa työtä myös Taikalaatikossa. Nyt kun kynnys Grassin lukemiseen on ylitetty, Grimmin sanat voisi olla seuraava teos, johon tartun.
Taikalaatikko on arvioitu myös Kirja-aitta-blogissa. Luulenpa, että arvioita ilmestyy piakkoin myös lukupiiriläisten blogeihin: P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä ja Kannesta kanteen. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.
