sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me, And Other Essays 2014
Kustantaja: Granta
Sivuja: 130
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rebecca Solnitin Men explain things to me on esseekokoelma, joka tuli vastaani sekä Sivumennen-kirjapodcastissa että Reader why did I marry him -blogissa. Koska pidän molempia kirjallisina esikuvinani, kiinnostuin tietysti teoksesta. Lukukokemuksesta tuli vaikuttava. Kirjassa on 7 feminististä esseetä, jotka saavat lukijan katsomaan maailmaa paljon tarkemmin kuin ennen.

Voin kuvitella, että Yhdysvalloissa tämä kirja on tärkeä opas kriittiseen ajattelun näinä aikoina, jolloin presidentti Trump yrittää palauttaa suurvaltansa konservatiiviseen muottiin - konservatiivisuus, ne vanhat hyvät ajat, tarkoittavat naisille tarkoin rajattua asemaa siellä, mihin miehet antavat heille luvan asettua. Niin, siis Yhdysvalloissa näin, mutta meillä täällä pohjoismaisen tasa-arvon kultalassa asiat ovat toki paljon paremmin. Tai hetkinen. Annettiinkos meillä Suomessa aborttia julkisesti vastustavan ulkoministerin jatkaa toimessaan? Ehkä Solnitin selkeään ja loogiseen ajatteluun tutustuminen olisi tarpeen myös suomalaisille kansanedustajille.

Solnitin esseekokoelma alkaa nimieesseellä Men explain things to me, joka on luonut englannin kieleen uuden käsitteen mansplaining, eli suomalaisittain miesselitys. Kyseessä on ilmiö, jossa miehet selittävät naisille asioita, joista he olettavat naisten olevan täysin tietämättömiä. Solnit kertoo, kuinka eräissä juhlissa isäntä alkoi sivistää häntä Eadweard Muybridgesta, jonka nimen Solnit itse oli maininnut aiemmin. "And have you read about the very important Muybridge book that came out this year?" mies kysyy. Solnitin ystävätär yrittää keskeyttää miehen ja kertoo, että Solnit on kirjoittanut kyseisen kirjan. Mies ei edes kuuntele, vaan jatkaa luennointiaan aiheesta ja kirjasta, jota hän ei itse ole lukenutkaan. Onhan täysin käsittämätöntä, että nainen häntä vastapäätä voisi tietää aiheesta enemmän kuin hän! Ja on itse asiassa kirjoittanut jotain todella tärkeää.

Solnitin esseet ovat tärkeitä, kirkkaita ja johdonmukaisia. Hän asettelee sanansa niin konkreettiseen järjestykeen, että asiat selkiytyvät lukijalle kaikessa karmeudessaan. Hänen esseensä The longest war on puistattava. Siinä Solnit kertoo esimerkkejä Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista raiskauksista (87 000) ja naisen kuolemaan johtaneista parisuhteista (yli 1 000). Hän ihmettelee, kuinka New Delhissä vuonna 2012 tapahtunutta joukkoraiskausta käsiteltiin Yhdysvaltain mediassa poikkeuksellisen ilmiönä, kun omassa maassa raiskataan nainen joka 6 minuutti ja joka viides amerikkalainen nainen joutuu elinaikanaan raiskatusksi (s. 19).

Solnit ihmettelee, miksi tämä väkivalta ja tappaminen saa jatkua. Miksi asialle ei tehdä mitään: There is, however, a pattern of violence against women that's broad and deep and horrific and incessantly overlooked. - -  Violence doesn't have a race, a class, a religion, or a nationality, but it does have a gender (s. 20 - 21).

Solnit kaivautuu yhä syvemmälle etsiessään tasa-arvoa estäviä yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia rakenteita. Esseessään Worlds collide in a luxury suite hän rinnastaa naisiin kohdistuvan alistamisen ja maailmanlaajuisen, köyhien ja rikkaiden maiden välisen epätasa-arvon ja IMF:n aiheuttaman kärsimyksen: Her name was Asia. His was Europe. Her name was silence. His was power. Her name was poverty. His was wealth. (S. 41.)

Esseessään In praise of the threat Solnit ottaa kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja päättää esseensä kirkkaaseen ajatukseen. Luulisi tämän tosiaan olevan aivan selvää: Marriage equality is a threat: to inequality. It's a boon to everyone who values and benefits from equality. It's for all of us. (S. 65).

Grandmother spider on puolestaan niin puhdasverisen feministinen essee, että tekisi mieli huutaa hurraata. Siinä Solnit havainnollistaa, kuinka sukuhistoriat ovat olleet esi-isien kautta kirjoitettuja ja kuinka niistä silloin on hävitetty sukupolvittain naisia. Naisen nimi katoaa myös hänen mennessään naimisiin ja ottaessaan miehensä sukunimen. There are so many forms of female nonexistence (s. 74).

Pahinta on, että naisten poissaoloa ei huomata, naisten näkymättömyys on itsestään selvää. Kuten naisten työt ovat näkymattömiä tai naisiin kohdistuva väkivalta on ikävä tosiasia, joka loppuisi, jos naiset ymmärtäisivät pysyä kotona, pois näkyvistä, houkuttelemasta miehiä pahoihin tekoihin. Konkreettinen esimerkki kertoo paljon: When I was young, women were raped on the campus of a great university and the authorities responded by telling all the women students not to go out alone after dark or not to be out at all. Get in the house. - - Some pranksters put up a poster announcing another remedy, that all men be excluded from campus after dark. It was an equally locigal solution, but men were shocked at being asked to disappear, to lose their freedom to move and participate, all because of the violence of one man. (S. 77.)

Kokoelman kauneimman ja kaunokirjallisimman esseen aiheena on Virginia Woolf. Woolf's darkness kertoo Woolfin ajatuksista ja muun muassa siitä päätelmästä, kuinka vapauttaakseen itsensä naisen täytyy tappaa kodinhengetär itsessään (the Angel in the House), eli se ihminen, joka vastaa kaikkien muiden tarpeisiin. Woolf etsi tunteiden ja ajattelun vapautta, johon eksyttää itsensä. Oman ilmaisun ja oman sisimmän tunteminen on vaikeaa, jos se on kulttuurisesti hävitettyä tai vaiettua. Naisen täytyy kirjailijana etsiä myös oma tapansa kirjoittaa, koska perinteinen, oikeaksi katsottu tapa on miesten määrittämää. Ai jai. Tulee hirvittävä halua tarttua Omaan huoneeseen uudestaan.

Solnitin esseitä lukiessa vajoaa pieneen epätoivoon. Miksi ihmeessä näistä asioita ei huudella ääneen koko ajan ja joka paikassa - mediassa, kahvipöydissä, kouluissa? Miksi on niin, että ihmiset arastelevat puhua tasa-arvosta ääneen? Miksi tällaisista inhimillisistä arvoista puhuva ihminen saa kutsumanimen "suvakkihuora"? Toisaalta Solnitin ajatuksista saa valtavasti voimaa. Ne eivät jätä epäilylle sijaa: ensimmäinen edellytys maailman parantamiselle on ongelmien nimeäminen, se että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja suoraan. Kenen etu on vaieta epäkohdista ja vähätellä niitä?

Kokoelman viimeisessä esseessä Pandora's box and the volunteer Police Force Solnit rohkaisee naisia jatkamaan feministeinä. Feminismi on parantanut maailmaa ja saanut aikaan muutoksia. Kun Pandoran lipas on aukaistu, paluuta entiseen ei ole, eikä naisia enää pystytä vaientamaan.



Kannattaa lukea myös nämä kirjablogiarviot: Sivujen välissä, Pilvien tarkkailuun ja Bibbidi Bobbidi Book. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen teos sopii erityisen hyvin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.

perjantai 28. syyskuuta 2018

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin, 2018
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 303
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka nostaa palan kurkkuun ja jättää sen sinne pitkäksi aikaa. Se tekee sen kauniilla kerronnallaan, mutta myös pelottavalla aiheellaan ja arvoituksellisella tarinallaan. Anyuru voitti teoksellaan August-palkinnon vuonna 2017. Ajankohtaisempaa teosta ei liene olemassakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Vai onko dystopia jo täällä - ehkä kirja kertookin enemmän nykyhetkestä ja valinnoistamme tässä hetkessä? Vai kenties se kertoo menneisyydestä ja valinnoista, jotka jo teimme ennen kuin kaikki alkoi. Voiko mitään enää muuttaa? Romaani varoittaa väkivallasta ja ääriaatteista, jotka lietsovat vain lisää vihaa. Se varoittaa fasisimista, joka näkee toiset arvokkaampina kuin toiset ja järjestää yhteiskunnan pikkuhiljaa aatteensa mukaiseksi. Tekee sitä nytkin. Ja on tehnyt jo pitkän aikaa.

Tarinan kertoja on kirjailija, joka saa kutsun oikeuspsykiatrian klinikalle, jossa pelätty islamilainen terroristi on hoidossa ja tahtoo tavata hänet. Kirjailija on maahanmuuttaja ja muslimi, kuten terroristikin on. Terroristi - nuori tyttö - on löytänyt kirjailijan teksteistä ymmärtäjänsä:
Tiedän että unettomuus on sinulle tuttua, koska kirjoitat siitä. Pidin sinun kirjoistasi, ne muistuttivat tyyppejä jotka kävelevät nuoralla korkealla yläilmoissa. Pelokkuudessaan kauniita, jos tajuat mitä ajan takaa.
  Minä tiedän kaiken pelosta. (S. 71.)

Tyttö on ollut kaksi vuotta aiemmin mukana sarjakuvaliikkeeseen tehdyssä iskussa, ja hän on ainoana kolmesta terroristista jäänyt silloin henkiin. Kuka hän oikein on? Mistä hän on tullut?
 
Tyttö kirjoittaa tarinaansa ja lahjoittaa tekstinsä kirjailijalle. Tarina keriytyy auki vähitellen, mutta se keriytyykin sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Mistä oikein on kyse? Tytöllä on monta identiteettiä, mutta jonkinlainen punainen lanka hänen tarinoistaan alkaa löytyä:
 "Joskus, kun tapaamme ja katselen häntä näen hänen kantavan sisällään valtavaa pimeyttä. Aivan kuin hän olisi oikeasti..." En kyennyt sanomaan lausetta loppuun. 
  "Tulevaisuudesta?" Isra jatkoi, ja kun hän lausui sanan ääneen tajusin hulluuden, joka oli hiipinyt mieleeni huomaamatta. 
   " Ei tulevaisuudesta", sanoin. "Mutta hävityksestä." (S. 219.)

Anyuru on taitava kirjailija, josta kuullaan vielä. Suomentaja Outi Menna on onnistunut välittämään hänen vangitsevan, vivaihteikkaan kerrontansa myös suomeksi. Lukiessani tunnen, kuin luistelisin heikolla jäällä, etsisin reittiä, joka voi minä hetkenä hyvänsä pettää allani. Kuljen kuin unessa, jonkin näkymättömän ohjaamana. Tunnelma on kaunis ja kauhistuttava yhtä aikaa.

Kirja alkaa keskeltä terrori-iskua. Teksti tihkuu pelkoa ja hätää, vihaa ja verta. Teolla on valtavat, ratkaisevat seurauksensa, mutta mihin suuntaan ne lähtevät  yhteiskuntaa muuttamaan. Yksi ihminen voi valita toisin, hän voi muuttaa tapahtumien kulun. Siinä on valtava lupaus ja toivo - oikeastaan ainoamme: "Kaikki alkoi siitä. Kynästä joka kirjoitti maailman. Minut ja sinut ja sen, että me kosketamme toisiamme. Hiekanjyvät jotka vaihtavat väriä, kun aurinko laskee Algerian rantojen ylle. Historian ja tulevaisuuden. " (S. 82.)



Kirja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen kuisketta, Kirjakaapin kummitus, Sanoissa ja sivuilla sekä Kirjaluotsi.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.


Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.


Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.




Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäs: Aurinkokello, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaisa Ijäksen Aurinkokello kutsuu heti ensi sivuillaan kulkemaan kehää ja rakentamaan aurinkokelloa. "Kehä"-sanalle esitellään myös etymologinen merkitys: aurinko.

Aurinkokellon matka tuntuu kiehtovalta. Aika limittyy ja lomittuu, toistuu, hyppelee kehällä eteen ja taakse. Kiertää ja kiertää. Runon minä yrittää määrittää paikkaansa ajassa, joka kurkottaa milloin minnekin, eikä ollenkaan tottele. 

Muistot kasaantuvat, muuttuvat ja ehkä valehtelevatkin: Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi (s. 30). Tulevaisuuskin on salattua. Aurinkokello jatkaa ajan mittaamista.

Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:

Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).

Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.

Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.

Paikoin Ijäksen runoista tulee tutkielmia. Ne kuulostavat ja maistuvat tieteeltä, joka sinänsä on kiehtovaa. Ne vangitsevat ihmisenä olemisen haikeuden ja kuorivat itsensä sen ytimeen. Lähelle ne tulevat, kun niissä tunnistaa hahmoja:
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).

Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.



Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta.  Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdel: Hautuukoti, Tragikoominen perheeni, 2009
Alkuteos: Funhome, 2006
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmetin tämänvuotisessa lukuhaasteessa on kohta, johon pitäisi lukea sarjakuvaromaani. Bongasin kohtaan eräästä haastelistasta Alison Bechdelin Hautuukodin, joka sopisi siis myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Panin kirjan heti varaukseen, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen samalta istumalta.

Olin mykistynyt. Voiko sarjakuva olla näin puhuttelevaa? Kyseessä on amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, ja tyyli, jolla hän tarinaansa kertoo, on todellakin kirjan alaotsikon mukaisesti tragikoominen.

Bechdel piirtää realistisia kuvia, ja kuvien sävy on vihertävän harmaa. Tekstiä on joka aukeamalla paljon, parhaimmillaan lähes puolet sivuista on tekstien peitossa. Siitä huolimatta hahmot nousevat sivuista irti ja alkavat elää elämäänsä.

Se elämä on pinnalta - henkilöiden ilmeissä, eleissä ja olemuksissa - hyvin pidättyväistä, mutta sisältä kuohuvaa. Kuohunta paljastuu päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä. Puhumattomuus ja salaisuudet ovat etäännyttäneet perheenjäsenet toisistaan ja tappaneet perheen yhteisen hymyn. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen ja lapsilleen, ja lapset tuntuvat kelpaavan vain, jos tekevät töitä tai lukevat tai pysyvät poissa tieltä.

Hautuukoti kirjan nimenä viittaa hautaustoimistoon, perheyritykseen, jota isä johtaa, mutta myös perhe-elämään, jota perhe viettää. Englanninkielinen nimi Funhouse on vahvasti ironinen lyhennelmä Funeralhousesta, ja suomennoksena Hautuukoti toimii mainiosti. Muutenkin suomentaja Taina Aarne on tehnyt vivahteikasta ja sujuvaa työtä.

Perheen molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia, sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Heidän elämänsä pikkukylässä on kuitenkin hyvin rajoitettua, varsinkin kun isän suku on asunut aina paikkakunnalla. Äiti harrastaa näyttelemistä ja isä on intohimoinen rakentaja, joka remontoi perheen taloa pieteetillä, joka ei anna tilaa lasten leikeille tai ilolle. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja täydellisesti hallinnassa.

Isän sisin on kuitenkin kaukana hallitusta. Aikuiselle tyttärelle paljastuu, että isä on homo, joka on koko elämänsä yrittänyt elää seksuaalisuutensa kanssa, mutta onnistunut vain ahdistumaan ja siirtämään ahdistuksensa myös perheelleen. Kun tyttären oma lesbous selviää hänelle itselleen, hän alkaa ymmärtää myös isäänsä. Juuri kun yhteys tuntuu löytyvän, isä kuolee.

Hautuukoti on kertomus surusta. Isä jää tyttärelle arvoitukseksi, ja tytär etsii isäänsä heidän yhteisistä lukukokemuksistaan ja muistoista. Hauras yhteys isän ja tyttären välillä tuntuu löytyvän kirjallisuuden kautta. Kaikki jää kuitenkin kesken, ja niinpä Hautuukodista tulee yritys ymmärtää isää ja itseä. Siitä tulee kuin tuleekin myös kunnianosoitus isälle, ristiriitaiselle ihmiselle, jota tytär ikävöi.

Bechdel voitti Hautuukodilla sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, vuonna 2007, enkä yhtään ihmettele miksi. Bechdelin kerronta käy sydämeen. Se on rehellistä ja kipeää, inhimillistä ja terävää yhtä aikaa. Jotain perin tunnistettavaa siinä huokuu joka sivulla - läheisyyden vaikeus ja kaipuu läheisyyteen.




Muissa kirjablogeissa Hautuukoti on saanut paljon huomiota. Kannattaa tutustua arvioihin myös näissä blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Kirjojen pyörteissä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen: Pintti, 2018
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 291
Mistä sain kirjan: oma ostos



Tommi Kinnusen Pintti on lukemisen harrastajan aarre ja ilo. Se on ilman muuta tämän kirjasyksyn odotetuimpia teoksia ja täytti minun odotukseni täydellisesti, ellei jopa yli.

Pintti tarkoittaa lasijätettä, jota syntyy, kun lasia valmistetaan tehtaalla. Epäonnistuneet lasit rikotaan ja käytetään uuden lasin aineksena, mutta jätettä syntyy niin paljon, että entisaikaa sitä myös kipattiin ympäristöön. Romaanin nimenä Pintti on iskevä ja symbolinen. Vaikka kirja kertoo vain kolmesta päivästä, kolmen eri ihmisen elämästä, se kertoo myös kiertokulusta, jossa jokainen ihminen täyttää oman paikkansa ja on rakentamassa työllään ja elämällään jotain jatkuvaa. Montako kertaa ihminen menee rikki elämänsä aikana? Montako kertaa on muovattava itsensä uudelleen niistä aineksista, joita on jäänyt jäljelle?

Pintti kertoo lasitehtaan arjesta ja keskittyy siellä kolmen sisaruksen, Tyynelän Jussin, Helmin ja Railin elämään. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän kärsii epilepsiasta ja aistii koko maailman herkemmin kuin kukaan muu. Häntä pidetään heikkolahjaisena ja työyhteisön taakkana, mutta aina löytyy myös niitä, jotka pitävät hänestä huolta. Jussilla on paikkansa.

Helmi on tavallinen tyttö ja nainen, johon kukaan ei erityisemmin kiinnitä huomiota, paitsi Reko, joka piirtää Helmin ihoon lasimaljoja. Siihen ne myös jäävät ja saavat Helmin myöhemmin huutamaan tuskasta.

Raili piutpaut välittää tehdasyhteisön normeista, mutta niin vaan hänkin palaa reissuiltaan kotikuntaan. Hän on sielultaan vapaa, mutta paljon haavoittuvaisempi kuin kova ulkokuori paljastaa.

Kaiken henkilökohtaisen taustalla tehdas elää elämäänsä. Se on ilman muuta teoksen neljäs päähenkilö, jonka luonteenlaatu syntyy yhteisön tekemästä työstä, jossa jokaisella on tarkasti määrätty paikkansa.

Työ, sen jokainen vaihe - lasiesineen syntymisen ihme - on kirjoitettu tähän romaaniin. Se on kiehtovaa: lukija ei voi kuin ihailla ihmisen kekseliäisyyttä ja käsillä tekemisen taitoa. Lasitehtaan elämä tulee jokaista suomalaista lähelle: kodeista löytyy kymmeniä vuosia vanhoja kotimaisia juomalaseja, lasipurkkeja ja -maljoja, ja vaikkei seinillä roikkuisi taulun taulua, niin kirjahyllystä todennäköisesti löytyy taidelasia, joko maljakoita tai vähintäänkin lasilintuja. Mielestäni oman kotini kaunein (käyttö)esine on  Kaj Franckin suunnittelema Iittalan Kartio-kaadin. Lasissa on perinnettä.

Joissain arvioissa Pintti on saanut kritiikkiä siitä, että työn kuvaaminen varastaa romaanista liian suuren osan. Minun mielestäni juuri työnkuvaus tekee Pintistä hienon romaanin, ihan puhdasverisen työläisromaanin. Vierailin kesällä Werlan pahvitehtaalla Jaalassa, ja minulla on tuoreessa muistissa se käsityö ja ammattilaisuus, jota siellä harjoitettiin. Opas kertoi havainnollisesti jokaisen pahvinteon työvaiheen, ja tehtaan kuluneet lankkulattiat puhuivat omaa kieltään niistä askelista, joita työntekijät ovat siellä astelleet. Lankkulattiat ja tehdassalien tiiliseinät, koneet, uunit - ne kaikki kertovat tarinoita ihmisistä, jos niitä osaa kuunnella. Ja Tommi Kinnunen osaa.

Ei ole kovin kauan siitä, kun suomalaista hyvinvointia rakennettiin tehtaissa, joissa kaikille tuntui riittävän töitä. Mitä niistä on nykypäivän Suomessa jäljellä? Ainakin tehtaissa tienatuilla rahoilla koulutetut lapset ja heidän lapsensa, suomalaisen suunnittelun ja työn laatu sekä työn arvostamisen perinne, johon tuhannet jussit ja helmit ovat tehneet osansa.

Tommi Kinnunen on armoitettu henkilöuvaaja, joka saa romaanihenkilöt hengittämään samaa ilmaa lukijan kanssa. Hän kirjoittaa kirjoihinsa yhteistä, koettua ja elettyä historiaa, joka tuntuu tutulta ja lohduttavalta yhtä aikaa - olkoonkin se täynnä suruja ja murheitakin. Kun lukee Kinnusen tekstiä, oppii ymmärtämään ja sietämään itseään paremmin.


Pintti on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirja hyllyssä.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo, 2017
Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.

Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki. 

Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).



Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.

Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).

Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)

Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.

Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.



Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.


lauantai 8. syyskuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto, 2018
Alkuteos: Dept. of Speculation, 2014
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kiinnitti blogeissa huomioni hienon nimensä ansiosta. Itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi Dept. of Speculations on vielä lupaavampi kuin suomennoksen nimi. Nimensä kirja on saanut rakastavaisten välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kuoren päälle merkittiin tunnukseksi tämä pariskunnan yhteinen "jaosto". Odotin raastaavia ja syvällisiä pohdintoja, ehkäpä lukuhaastettakin, mutta kirja osoittautuikin nopealukuiseksi, eikä ollenkaan liian vaikeaksi. Silti se oli myös syvällinen.

Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani ja sellaisena oikein onnistunut, jopa tuore. Se ei esimerkiksi suurentele ensitapaamisen kohtalonomaisuutta ja rakastumisen autuutta, vaikka maalaa hienostunein lausein nekin ainutlaatuisiksi - kuten ne ovat ainutlaatuisia jokaisessa vakavassa parisuhteessa. Eipä siis aikaakaan kun lupaavasta taidehirviöstä tuleekin vaimo ja äiti.

Yhteiseloon ilmaantuu surua, mutta myös suurta onnea, sitten pieniä vastoinkäymisiä ja lisää vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa rakkaus on kenties kadonnut kokonaan. Ollaan liian vaikeita, kummallisia, etäisiä toinen toisilleen: Joinakin öinä sängyssä maatessaan vaimo tuntee leijailevansa kohti kattoa. Auta minua, hän ajattelee, auta minua. Mutta mies vain nukkuu. (S. 146.)

Kirjailija onnistuu kertomaan kaiken näennäisen kevyesti, mutta silti koskettavasti. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt myös hienoa työtä tunnelman välittäjänä. Offill osaa kertoa vastoinkäymiset sellaisina kuin ne ovat. Parisuhteeseen tupsahtava uusi rooli, äitiys, ei ole silkkaa autuutta. Kun lapsi syntyy, parisuhde muuttuu. Aina. Offillin tekstissä vauva ei ole pelkkä vauva vaan vauvapiru. Syvien pohdintojen jaostosta tulee kuin taikaiskusta vauva-arjesta selviytyjien jaosto.

Onko hän hyvä vauva? ihmiset kysyivät.

No, ei oikeastaan, minä vastasin. (S. 45.)

Rehellisyys on romaanitaiteessa hyve, jota jaksan ihailla. Offill latoo lukijalle analyyttisiä havaintoja: Päivät vauvan kanssa tuntuivat pitkiltä, mutta ne eivät laajentuneet mihinkään suuntaan. Vauvanhoito pakotti minut toistamaan tehtäväsarjoja, joilla oli omituinen taipumus olla yhtä aikaa sekä kiirellisiä että pitkäveteisiä. Ne leikkelivät päivän pieniksi palasiksi. (S. 39.)

Kun parisuhde alkaa hajota käsiin, romaanin vaimo (joka välillä muuttuu minäkertojaksi) alkaa myös hajota. Tai ehkä hajoaminen on alkanut jo aiemmin. Lukija alkaa jännittää, miten kaikki päättyy. Naurettavasti käyttäytyvä ja neuroottinen päähenkilö ei paljon säälipisteitä kerää. Säälipisteitä ei heru myöskään miehelle. Silti heille toivoisi käyvän hyvin.

Romaanin rakenne on fragmentaarinen ja hyppelee kevyesti ajasta toiseen ja ajattelijasta toiseen. Väliin on ripoteltu muun muassa T. S. Elliotia ja Rilkeä. Käy niin kuin älymystöromaaneissa yleensä käy: mikään lukeneisuus ei suojele henkilöitä elämältä.


Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa se sopii ainakin kohtaa 1. Kirjassa muutetaan.