Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut, 3. painos, 1975
Kuvittaja: Seppo Polameri
Kustantaja: Otava, 1967
Kansi: Seppo Polameri
Sivuja: 255
Mistä sain kirjan: ostin kirjaston poistomyynnistä kahdella eurolla



- No kun te aina puhutte niistä sieluista, että ne lintuja muka.
- Luuletko sinä että kaikki linnut ovat hyviä? Voi voi, kun minä yöllä kuuntelen, ne huutavat kun ne tekevät tuloa, ne huutavat.
- Ruustinna ei ala taas, tästä tulee riena, tästä tulee uneton yö, se on sillä tavalla että ruustinnan ei pidä kiihdyttää itseään yötä vasten. - - (S. 66.)

Kesän lukuherkkunani, kirsikkana kakun päällä, hehkuu Marja-Liisa Vartion teos Hänen olivat linnut, (1967). Odotin kirjalta verkkaista kerrontaa ja vähäeleistä, toteavaa tyyliä, kuten hänen esikoisteoksessaan, Se on sitten kevät (1957). Pidin esikoisteoksesta paljon, mutta en syttynyt liekkeihin. Nyt taisin roihahtaa. Hänen olivat linnut on säkenöivää, modernia proosaa ja nerokasta kerrontaa - se on klassikkomaineensa ansainnut.

Marja-Liisa Vartiota pidetään yhtenä keskeisimpänä suomalaisen modernistina, mutta jostain syystä ohitin hänen teoksensa opiskeluaikoinani. Ehkä en olisi teosten hienoutta parikymppisenä ymmärtänytkään, ja mikäs tässä, kun voi keski-ikäisenä nauttia kotimaisista mestariteoksista.

Siinä missä Se on sitten kevät oli hidastempoinen, Hänen olivat linnut suorastaan räiskyi. Enkä tarkoita, että kirjan tapahtumat olisivat erityisen vauhdikkaita, mutta hyvä tavaton, miten vaikuttavia ne ovat. Teoksen lopussa on kohtaus, jota en saa mielestäni, vaikka yrittäisin. Kohtaus ei ole kaunis, vaan pikemminkin irvokas, mutta se on liikuttava ja hurja. Ehkä se on hulluuden huipentuma, mutta juuri sellaisena mitä loogisin ja tärkein, ehkä jopa suurinta inhimillisyyttä, jota voi toiselle ihmiselle lahjoittaa.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä,  rovastin leski Adele ja hänen palvelustyttönsä Alma. He ovat asuneet vuosia yhdessä saman katon alla. Kumpikaan ei enää ole tyttönen, vaan tapoihinsa ja toisiinsa pinttyneitä persoonia. Elämänpiiri on kaventunut, suorastaan jymähtänyt, täyttettyjen lintujen keskelle. Samoja tarinoita toistellaan yhä uudestaan: - Sinä seisoit kuin palokärki minun edessäni ja minä ajattelin: miten kaunis nainen. Pane merkille: jos sinulla ei olisi ollut päässäsi punaista huivia, tuskin olisin ottanut sinua kattoni alle, ainakin olisin ensin miettinyt vähän, mutta kun sinä olit kuin palokärki. Sinun tukkasi oli pikumusta ja kiilsi kuin aurinko paistoi siihen ja sinun huivisi oli täsmälleen palokärjen punaisen punainen. Jaa-a. Ruustinna naurahti. (S. 41.)

Kirja koukutti minut alusta saakka. Pappilan palon muisteleminen lataa kirjan dialogin heti uomiinsa ja paljastaa päähenkilöiden väliset suhteet. Yön tapahtumia on kerrottu samoin sanoin kerrasta toiseen, eikä yksityiskohtia saa vaihtaa, jottei elämä putoaisi radaltaan. Kirjan keskeinen motiivi, täytetyt linnut, saavat heti paikkansa kerronnassa ja mitä kaikkea niiden kautta kerrotaankaan: Kuka pelastaa tulipalosta kirkonkirjat, kuka kantaa täytettyjä lintuja? Kuinka ihmiset muistuttavatkaan lintuja? Voiko västäräkkiä ja pöllöä asettaa vierekkäin, sillä eiväthän ne luonnossakaan viihdy edes samassa vuorokaudenajassa? Lintuja voi puhdistaa vuosikaudet väärin ja niiden oikeasta puhdistutavasta voi motkottaa vuosikaudet. Lintujen kautta voi loukata tai rakastaa.

Naisten ympärillä häärää Adelen suku, tai pikemminkin hänen miesvainajansa suku, joka pyörittää omaa pientä piirileikkiään. Tosin ei Almankaan suku ole kaikkia asioitaan selvittänyt.  Perinnöt ja persoonat kietoutuvat yhteen kiihkeäksi tangoksi, jossa otetaan askelia eteen ja taakse eikä lukija voi kuin seurata sivusta ja pidätellä nauruaan, kun perintösohvaa kannetaan sydänyönä  pitkin kylänraittia eikä suostuta taivutuksiin.

Näitä tarinoita taloonsa ja menneisyyteensä jumittuneet naiset kertovat toisilleen yhä uudestaan ja uudestaan. - Sekin huivi on leikattu matonkuteiksi. Kun kävin kotona, katselin sen Siirin kutomia lattiamattoja. Siinä on minun elämäni, lattialla, tuossa on, ajattelin, kävelevät minun elämääni pitkin. Sydämeeni koski. (S. 41.)

Onkohan niin, että epäoikeudenmukaisuudet määrittävät elämämme rajat? Kirjan linnut, västäräkki ja töyhtöhyyppä, olisivat ehkä ansainneet jotain muuta. Harvan elämä kai kuitenkaan sujuu yhtä ylväästi kuin joutsenen lento.




Hänen olivat linnut on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Nuoren opettajattaren kirjablogi, Opus eka ja Pisara. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja. Kirja oli päivän täkynä 17.6. Kirjahan on myös kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja, eli sopisi myös haasteen kohtaan 33.

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät, 2009
Kustantaja: Otava, 1957
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 257





Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita: aamuisin sai korjata tämän vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä  pyykkiä, miehen ja omiaan. Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Voiko suhteen syvenemistä paljon arkisemmin ja samalla kauniimmin kuvata? Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät on rakkaustarina, tai pitäisi ehkä sanoa, että erään suhteen tarina.

Kirja alkaa siitä, että nainen tulee karjakoksi taloon ja loppuu siihen, kun mies lähtee talosta. Kaari on täydellinen. Naisen nimi on Anni ja miehen nimi on Napoleon. (Tai hän on oikealta nimeltään Nils, mutta kaikki kutsuvat häntä Napoleoniksi.) Nimet naiselle ja miehelle siis annetaan, vaikka enimmäkseen he ovat "nainen" ja "mies" - he siis voisivat olla ketkä tahansa nainen ja mies.

Kun nainen tulee taloon, nuori emäntä esittelee hänelle huoneen, jossa hän saa asua. Hän tutustuu ympäristöön ja havaitsee rikkinäiset tavarat talon pihalla, rempallaan olevat asiat. Lukijalle selviää heti, että naisen mieliala ei ole kovin korkealla. Samassa ulkorakennuksessa elää työmies, joka saa asua talossa satunnaisia työtehtäviä vastaan. On tietysti väistämätöntä, että näiden kahden ihmisen välille syntyy suhde.

On vaikea kuvitella paljon epäsuhtaisempaa paria. Anni on vaatimaton, tunnollinen ja tarkka työntekijä. Hän on alistunut elämäänsä, mutta elää sitä omanarvontuntoisesti. Tapa, jolla hän hoitaa eläimiä ja pitää navetan siistinä, kertoo lempeydestä. Napoleon on huikentelevainen, mahtipontinen ja epärehellinenkin. Hän on levoton ja itsekäs. Suhteen kehittyessä hänestä kuitenkin paljastuu myös vastuuntuntoinen ja avulias puolensa. Kirja on oikeastaan myös hänen kasvutarinansa.

Molemmat päähenkilöt ovat jotenkin irrallisia. He tulevat jostain ja häviävät jonnekin, mutta kulkevat palan matkaa yhdessä. Pieniä osia heidän menneisyydestään paljastuu, mutta tärkeimmäksi nousee arki, jota he elävät sekä tulevaisuus, jota suunnitellaan ja joka tuntuu hyvältä, mutta jota ei tulekaan.

Kirjaan sisältyy nimittäin yllätys, joka vie lukijalta jalat alta. Vaikka luin Elise Nykäsen kirjoittaman jälkikirjoituksen kirjan lopusta etukäteen, olin silti ällistynyt: Voiko tämä nyt mennä näin? Mitä kerrottavaa tässä enää on? Mutta onhan siinä. Kerronta jatkuu eleettömänä, elämä jatkuu arkisena. Se jatkuu melkein ennallaan. Mutta jokin liikahdus on tapahtunut Napoleonin mielessä: Napoleon kääntyi vierustoverinsa puoleen odottaen, että toinen puhuisi hänelle, sanoisi jotain siitä, mikä oli langenut hänen päälleen kuin sade. Mutta vierustoverilla ei ollut mitään sanottavaa.

Luin Se on sitten kevät -kirjaa monta viikkoa pienissä erissä. Välillä tuskastuin kirjan verkkaiseen kerrontaan ja tapahtumattomuuteen, sekä surumieliyyteen, jota siinä oli joka sivulla. Välillä ihastelin kerronnon yksinkertaisuutta, sekä hetkien ja tunnelmien paljautta. Kun nyt vihdoin sain kirjan luettua, huomaan miettiväni ihmiselämän pienuutta ja kirjan päähenkilöiden suhdetta vähän väliä. Kirja oli toisaalta ahdistava, toisaalta kaunis ja merkityksellinen. Se jäi mieleen muhimaan ja paranee koko ajan.