Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2013. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2013. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. tammikuuta 2019

3 x nuoren naisen elämää sarjakuvina: Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää ja Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Elämänhallinta on illuusio

Valve Emmi: Sit kun sun naama räjähtää, 2013
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Viime vuonna luin melkoisen pinon sarjakuvia Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kokosin jo yhteenvedon lukukokemuksistani, mutta muutama hieno teos on vielä esittelemättä. Sarjakuvainnossani olen löytänyt myös uusia teoksia luettavakseni.

Emmi Valve asteli tietoisuuteeni koskettavalla ja toiveikkaalla Armo-albumillaan. Se kertoo nuoren naisen selviytymistarinan, jossa päähenkilö kamppailee mielenterveysongelmien kanssa ja lopulta pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Teoksen sanoma on se, että sairauden kanssa voi oppia elämään, jos jotenkin hyväksyy sen osaksi omaa itseään. Armo on omaelämäkerrallinen tarina, jossa päähenkilön nimi oli Emmi, kuten sarjakuvataiteilijalla itsellään.

Sit kun sun naama räjähtää on ilmestynyt vuonna 2013, ja sekin on omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sen alaotsikkona on Päiväkirja, ja päähenkilö on nimeltään Emmi. Teos koostuu lyhyistä, mutta merkityksellisistä tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Muutama unikin on mahtunut tarinoiden sekaan, ja ne ovat kyllä suorastaan paljastavia. Yhtenä teemana sarjakuvissa kulkee aikuistuminen, ja siitä päähenkilö ajatteeleekin osuvasti: Ehkä aikuisuus tarkoittaa vaikeilua (s. 57).

Teoksessa on synkkiä sävyjä, mutta myös huumoria. Ihmissuhteet on kuvattu valoisampina kuin Armossa, ja päähenkilö löytää elämästään paljon hyviä hetkiä: niitä koetaan ystävien kanssa, mökillä ja esimerkiksi kylvyssä. Itseironia on aseistariisuvaa ja tuo tilanteet lähelle lukijaa. Armossa hetket sulivat välillä kauhukuviksi, eikä Emmi päässyt sängystä ylös pitkiin aikoihin, mutta tässä teoksessa ei juututa ihmissuhteisiin eikä sänkyyn.

Sit kun sun naama räjähtää -teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja kuvia. Mustavalkoinen jälki on realistista, mutta kuvat ja sivut ovat ehkä minun makuuni turhankin täysiä. Päiväkirjamaisuus selittää tekstin suuren osuuden.

Valven sarjakuvia ei aina ole ilo lukea, vaan kummalliset tilanteet ja päähenkilön paha olo tuntuvat kiertyvän lukijankin ympärille. Elämä on välillä rankkaa, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Kerronta on tummasävyistä sekä kuviltaan että sanomaltaan. Yksi koskettavimmista tarinoista on nimeltään Jokke, ja se kertoo entisestä (poika)ystävästä, joka tekee itsemurhan. Miksi päähenkilö selviää, mutta Jokke ei?

Valven tarjoamat oivallukset ovat yleistettävissä, sillä harva selviää elämästään ilman ahdistusta. Joillekin mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, joillekin aallonpohjat ovat satunnaisia vieraita. Jokainen saa elämästä aivan varmasti osansa, eikä kukaan lopulta tiedä, millaisten ongelmien kanssa kanssaihmiset kamppailevat. Yhden neuvon pelottaviin tilanteisiin opin tästä sarjakuvakokoelmasta, ja se on "rohkeuden ulkoistaminen". Aion kokeilla sitä seuraavan kerran, kun joudun päättämään jonkin vaikean asian.



Sit kun naama räjähtää on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa.


--------------------------------------------------------------------------------------------


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 2017; Elämänhallinta on illuusio, 2018
Alkuteos: Adulthood is a myth, 2016; Big mushy happy lump, 2017
Suomentaja: Aura Nurmi
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 109; 125
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Sarah Andersen on minulle uusi tuttavuus. Hän on newyorkilainen sarjakuvataiteilija, jonka Sarah's Scribbles -sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi netissä, ja niistä on sitten  koottu kirjoja, jotka on suomennettukin nopeasti.

Kirjan takakannessa lukee: Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Totuus taitaa olla juuri päinvastoin, sillä päähenkilö on nuori nainen, joka harrastaa piirtämistä ja näyttää aivan Sarah Andersenilta, vaikka onkin vahvasti tyylitelty. Oli miten oli, omaelämäkerrallisuudella ei sinänsä ole merkitystä, sillä nämäkin sarjakuvat toimivat itsenäisinä ja samaistuttavina, kuten Emmi Valvenkin sarjakuvat.

Sarah Andersenin suosio on helppo ymmärtää. Hänen sankarittarensa tekee mainioita havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Päähenkilö nimeää itsensä introvertiksi ja joutuu kaikenlaisiin hämmentäviin tilanteisiin kohdatessaan ihmisiä ja aikuiselämän lakeja. Esiintymistilanteet tai esittäytymiset saavat päähenkilön lamaantumaan täysin tai hikoilemaan holtittomasti. Ystäviensä puolesta hän kylläkin on valmis panemaan itsensä likoon aivan täysillä, ja silloin hän ei muista hämmentyä. Andersenin kärjistykset ovat niin poskettoman hauskoja, että nauroin ääneen lukiessani.

Andersenin piirrostyyli on selkeää ja perustuu enemmän kuviin kuin tekstiin. Aura Nurmen suomennokset ovat kuitenkin  kekseliäitä ja sujuvia. Päähenkilön silmät ovat suuret ja niiden tuijotus kertoo paljon kulloisestakin tunnetilasta. Miten paljon voikaan kertoa pelkillä silmillä!

Arkipäiväisiin tilanteisiin siroteltu ironia toimii hienosti. Kun on rankka päivä, päähenkilö kaipaa kotiin ja omaan sänkyyn. Kun arjen vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, päähenkilö siirtää niitä huomiselle. Maanantai tuntuu käyvän päälle jo sunnuntaina. Ilojakin riittää: kuivurista tullut pyykki on ihanan lämmintä, poikaystävän huppari on paras vaate ikinä, siivous sujuu näppärästi kun raivaa tavarat sängyn alle, jne.

Meillä nämä sarjakuvat viihdyttivät sekä äitiä että teini-ikäisiä tyttäriä ja jopa 5-vuotiasta poikaa. Viisivuotias keksi itse tarinoita kuviin - tosin sarjakuvahahmona seikkaileva kohtu ei varmastikaan tullut tunnistetuksi - joten kovin inspiroivaakin tämän lukeminen tuntui olevan. Lasten kikatus kruunasi oman lukukokemukseni. Näitä on saatava lisää.



Andersenin sarjakuvia onkin luettu blogeissa olan takaa. Aikuisuus on myytti on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirjailuja, Kirjojen pyörteissä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijan roolissa ja Kirjavarkaan tunnustuksia, jossa on lista monista muista albumin esittelevistä blogeista. Elämänhallinta on illuusio on luettu ainakin Lukijan roolissa.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi




Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.




Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Ikkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.


perjantai 20. heinäkuuta 2018

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena, 2013
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Onnea kaikki Marketat, Maaritit, Maaretit, Margareetat, Reetat ja Reettat! Erityisesti onnea nimipäiväsankari Reetta Niemensivulle, jonka sarjakuvateoksen Saniainen kukkii juhannuksena luin tänä suloisena suvena. 

Löysin Niemensivun teoksen Helmetin lukuhaasteen kautta ja kiinnostuin kirjan nimestä ja ideasta. Jos sarjakuvateos pohjautuu historian tapahtumiin, se on takuulla mielenkiintoinen, ja Niemensivu osaa todellakin herättää menneisyyden henkiin.

Niemensivun kertoman ja piirtämän tarinan taustalla on traaginen tositapahtuma: Parkanon kirkkoon iski salama kesken juhannuksen rippikirkon vuonna 1928. Kolme ihmistä sai onnettomuudessa surmansa.

Nimensivua ei mässäile onnettomuudella, vaan oikeastaan pukee sen melko romanttiseenkin pukuun. Juhannukseen kun liittyy paljon taikoja ja ennusteita, se on otollinen tausta kaikenlaisille kohtalokkaille tapahtumille. Niemensivu punookin keskikesän juhlan ympärille monenlaisia juonia.

Juhannus vuonna 1928 mullistaa monen nuoren elämän. Juhannuksen aika on Parkanossa, kuten varmasti joka puolella Suomea, täynnä säpinää: Kylän pojat haaveilevat tytöistä, ja puheet ovat rempseitä. Aattona ollaan kokolla, ja juhannuspäivänä mennään rippikirkkoon tyttöjä katsomaan. Yksi pojista on nähnyt juhannusyönä jotain hämmentävää, ja uni ja tosi sekoittuvat taianomaisesti.

Kylän tytöt puolestaan supattavat keskenään pojista ja haaveilevat rakkaudesta. Juhannustaiat otetaan tosissaan ja niihin panostetaan. Kun rippikirkko alkaa, helle on painostava ja ilmassa on monenlaista sähköä.

Albumin värit ovat herkkiä: vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Kuvat eivät kuitenkaan ole liian hempeitä, vaan hyvin ilmeikkäitä. Nuoruus on kuvattu erityisen taitavasti.

Välillä tarina hyppää juhannusaaton tunnelmiin, välillä ollaan astelemassa rippikirkkoon. Jännitystä tarinaan tuo vanha eukko, joka kertoilee taikoja ja ennustaa kaikenlaista hurjaa - varsinkin jälkeenpäin.

Eri sukupolvien kohtaamiset, nuorten haaveet ja ilmassa väreilevä rakkaus luovat tapahtumille mehevän pohjan. Onnettomuudesta huolimatta synkkyys ei jää päällimmäiseksi tunteeksi tästä sarjakuvasta. Mukana on myös huumoria ja ymmärrystä. Pikemminkin lukijalle jää vahva tunne siitä, että juhannus on otettava hyvin tosissaan - tuona salaperäisenä aikana voi tapahtua ihan mitä vaan.


Naistenviikko pyörii blogeissa täyttä häkää. Tuijata.kulttuuripohdintoja -blogi emännöi haastetta, kuten aikaisempinakin vuosina. Sieltä voi käydä kurkkaamassa tänä vuonna mukana olevat blogit. Osallistun Saniainen kukkii juhannuksena -teoksella paitsi naistenviikon haasteeseen myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Paula ja Kaisa V, joka bloggaa siitä myös tänään.



keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Anja Erämaja: Töölönlahti

Anja Erämaja: Töölönlahti, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Anna Makkonen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Näin se minulta
juoksuksi menee, 
radan vartta, 
aidan viertä, 
sillan yli, 
mäkeä ylös, ohi
sinisen huvilan, - - (s.9).


Näin alkaa Anja Erämajan runokokoelma Töölönlahti. Se on takakansitekstinsä mukaan intervallijuoksu ympäri lahden ja halki elämän. Aluksi teksti on aseteltu tasaisiin säkeisiin, mutta heti kokoelman toisella sivulla se alkaa kaartua ikään kuin Töölönlahden rantojen muotoon. Alkulämmittelyn jälkeen tahti kiihtyy ja juoksu löytää rytminsä. Välillä tekstistä voi löytää hengityksen paikkoja - sanojen välit muodostavat tasaisen kuvion, jonka voi tulkita vaikka sisäänhengityksen mahdollisuudeksi: ja tässä kohtaa voi hidastaa, kävellä ohi kyltin, säkeessä neuvotaan (s. 22) tai Tässä palaudutaan, kerätään voimia. Kädet roikkuvat velttoina kahta puolta. (S. 59.)

Maisemat vaihtuvat, tutut rakennukset vilisevät ohi. Välillä juoksija tuntee Oopperatalon seinien sisällä balettitanssijoiden liikkeet. Hän tekee havaintoja vastaantulijoista, sorsista, rakennustyömaista - kaikesta mitä silmä tavoittaa. Välillä mieleen välähtää laulujen sanoja englanniksi tai suomeksi, riimit lähtevät valloilleen. Välillä hahmotellaan äänimaisemaa:
  juoksijoiden ropina,
pyöräilijöiden kilinät,
   dynamojen suhina,
          sähköä syntyy,
        puheen sorinaa,
                   repliikkejä - - (s. 28)

Runon minä juoksee Töölönlahtea ympäri ensin syksyllä, sitten talvella ja lopulta vielä keväälläkin. Teoksen osat on nimetty koettujen vuodenaikojen mukaan: Syksy, Talvi ja Kevät.  Nyt ollaan suomalaisen runoperinteen ytimessä, jossa vuodenaikojen vaihtelu ja luonto tulevat vastaan tavalla tai toisella. Runon minän mieli ja runojen tunnelmat heijastelevat vuodenaikoja. Selvimmin tämä näkyy talvessa, joka on surun aikaa. Juoksija miettii silloin kuolemaa. Töölönlahden maisema pysyy periaatteessa samana, mutta muuttuu vuodenaikojen vaihtuessa. Myös runon kertoja muuttuu: juoksija juoksee, mieli on vapaa ja vapautuu yhä enemmän, kun tullaan kohti kevättä. Kesästä ei kerrota, mutta se lupailee helpotusta oloon, ehkä jopa jotain railakasta.

Liikkeen ja sanojen yhdistäminen on kiinnostavaa ja kiehtovaa. Samantyyppistä riemastuttavaa kerrontaan on Henriikka Tavin Esim. Esa -runokokoelmassa, jossa runon minä pyöräilee työmatkansa ja hänen ajatuksensa seurailevat maisemaa ja tekevät siitä havaintoja, mutta samalla tajunnanvirta toimii omaan vastustamattomaan rytmiinsä - voiko ajatuksilleen mitään, sillä sieltä niitä pulppuilee, jostain matkan varrelta?

Erämajan lenkkipolulla käy samoin. Yhtäkkiä ollaankin olemassaolon keskiössä, surraan ja iloitaan. Mietin, miten runoilija on tekstinsä luonut: Onko hän kenties puhunut lenkkinsä aikana itsekseen, puhunut ääneen havaintojaan ja tajunnanvirtaansa ja nauhoittanut puheensa? Onko hän kenties lenkin jälkeen istunut alas ja kirjoittanut mietteensä? Oli miten oli, lopputulos on vastustamattoman todentuntuista, aitoa runon, ruumiin ja mielen liikettä ja rytmiä. Jotenkin uutta ja oivaltavaa runoutta, jota luen innoissani. Niin juuri: olen innoissani.  Ehkä vähän hengästynytkin - yritänhän pysyä juoksijan mukana.

Anja Erämajan esikoisrunoteos Laulajan paperit (2005) on proosarunoteos, jossa identiteetin etsintä on keskeisessä osassa. Erämajan omintakeinen ja vastustamaton huumori kukoistaa esikoiskokoelman joka sivulla. Se on itseironista, nokkelaa ja syvää. Niin on tässäkin kokoelmassa. Runoilija osaa katsoa paitsi maisemaa myös omaa sielunmaisemaansa mukavan vinosti. Yksityisestä tulee - askel askeleelta, säe säkeeltä - yleistä:
Pelkään huilaamista,
pelkään että huilareilta
nykäistään neliöt alta, 
taso laskee ja katto, 
joutuu konttaamaan,
ryömimään, käytävälle,
putkeen, viemäriputkeen,
lapset hunningolle,
joutuu vaihtamaan
pienempään, festivaalit
piknikkiin, Egyptissä piti käydä. (S. 48.)


Töölönlahti jättää rytminsä minuun. Tekisi heti mieli lukea lisää Erämajan runoja. Tekisi heti mieli lähteä juoksemaan:
                                               - - vasen, oikea
                                                  jalka osuu
                                               maahan, iskee
                                              maailmaan,
                                            luut tihenevät,
                                          syke tihenee,
                                        aine vaihtuu,
                                       asioita tapahtuu,
                                      palaminen,
                                    olen liekeissä,
                                   liikkeessä - - (s. 12).
                               



Erämajan kokoelma on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi (jossa on kuvituksena aurinkoisia otoksia Töölönlahden rannoilta), Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan Töölönlahdella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka. Osallistun kirjalla myös Ompun #runo18-haasteeseen. (Tosin en ole vielä tehnyt koontia viime vuodenkaan runohaasteesta...)

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 2. painos, 2013
Kustantaja: Siltala, 2013
Kansi: ?
Sivuja: 276
Mistä sain kirjan: oma ostos


Antti Heikkisen Pihkatappi on savolaiskoltiaisen kasvukertomus ja samalla pienoinen sukutarina. Se sijoittuu savolaiseen pikkukylään, vaikka ponnistelee sieltä pois, sillä niin vaan käy pienen Jussi-pojan, että sukutilan haltuunotto ei kiinnosta yhtään, vaan oma kutsumus löytyy teatterista ja kirjoittamisesta. Irtiotto ei suju kivuitta.

Heikkisen sanailu on parhaimmillaan savolaismurteen viäntelyssä. Esimerkkinä käyköön Jussin isän evästyspuhe, kun poika on lähdössä ensi kertaa kylälle perjantai-illan viettoon: - - Mutta ee pie toisten tarjooksiin tarttua sen tähen, jotta ee vuan toiset alakas raakkana pittee tai pelekurina. Jos joku vaikka viinaryyppyä tarjoo, niin sanot vuan reelusti, että ottakee työ mut minä en maha nuista välittee. - - (S. 139.)

Olisin lukenut Jussin kotikylän ukkojen ja akkojen sanailua vielä enemmänkin, sillä juuri heissä on särmää ja persoonaa. On traagisia hahmoja ja on hupaisia savolaisukkoja. Maaseudun autioituminen kuvataan hyvin konkreettisesti, ja lukijakin jää suremaan mökeistä kuolevia vanhuksia, joiden jälkeen tuvat jäävät autioiksi. Mielessä käy, että paljon väriä menetetään, kun Suomessa siirrytään kaupunkilaiselämään, jossa naapureita ei välttämättä edes tervehditä, saati tunneta sen syvällisemmin. Kirjan päähenkilö Jussi ei oikein kaupunkielämään sopeudukaan, vaan palaa lopulta juurilleen.

Sanomattakin on selvää, että Jussi-poika on Antti Heikkinen itse. Missä määrin näin on, on tietysti kirjalijan oma salaisuus. Teksti on hyvin rehellisen ja aidon tuntuisesti Jussin elämäkerta, ja Jussin perhe on vahvasti läsnä tarinoillaan. Yhteisö, jossa Jussi kasvaa, on tiivis ja tuttu. Sitä kuvataan lämmöllä, vaikka ristiriitojakaan ei vältetä.

Pienen pojan kasvua on mainiota seurata. Jussi on pikkuvanha ja toimelias persoona, joka kasvaa aikuisten keskellä äidittömänä, mutta turvassa. Isä on rakkain ihminen, ja täyttää paikkansa raameja myöten. Tarinat äidistä ja isästä käyvät tunteisiin. Antti Heikkisellä on todellakin tarinankertomisen taito hyppysissään, ja hän osaa luoda henkilöistään luuta ja nahkaa.

Jussi kuitenkin kasvaa ja minua, keksi-ikäistä naisenpuolikasta, eivät enää nuoren miehen avuttomat rakkaussuhteet hirmuisesti kiinnostakaan. Ne on luettu niin moneen kertaan, eikä niissä sinänsä ole mitään uutta, vaikka ne tietysti jokaiselle pojalle ovatkin ainutlaatuisia. Aikuistuvan Jussin kokemukset on myös kerrottu hiukkasen liian rehvakkaaseen tyyliin, jotta ne pääsisivät koskettamaan kovin syvältä.

Sen sijaan pettymys, jonka isä kokee, kun ainut poika ei haluakaan jatkaa sukutilalla, tuntuu luissa ja ytimissä, samoin kuin pojan tuntema syyllisyys asiasta. Tällaisia kipeitä valintoja tehdään edelleenkin maaseudulla. Kirja osoittaa, kuinka syvällä talonpoikaisjuuret tässä maassa vielä ovat: Maa häntä kiitti joka vuosi ennen lumentuloa hyvästä hoidosta, hymyili kynnösviiluillaan ja kehräsi kumikengän pohjan alla rusahtavalla jäisellä puintisängellään. Se riitti, sen suurempaa kiitosta ei saattanut mies maailmassa saada. (S. 245.)

Pihkatappi on toimittaja ja kirjailija Antti Heikkisen esikoisteos, josta hän pokkasi Savonia-palkinnon vuonna 2014. Luin jo aiemmin hänen Juice Leskisestä kirjoittamansa elämäkerran Risainen elämä, jota voin suositella erinomaisena elämäkertana. Pihkatapista mieleen tulee Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984), jossa maalaiselämä on kuvattu yhtä aidosti.

Pihkatappia oli mukava lukea. Siinä maistuvat ruisleipä ja voi, mieheksi kasvamisen polttoaineet.


Pihkatapista on olemassa innostuneita arvioita, mm.  Amman lukuhetkessä, jossa Amma on kirjoittanut arvionsa käyttäen aetoo savvoo. Innostunut on myös Sara, joka oli kuvannut myös ruisleivän kirjan oheen (en muistanut tätä ollenkaan omaa kuvaani suunnitellessani - näinköhän se alitajunta toimii). Lisäksi kirja on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Lumiomenassa, Sallan lukupäiväkirjassa, Kannesta kanteen - ja Kirjan pauloissa -blogeissa.

Kuittaan Pihkatapilla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja (oma murteeni on keskipohjalaismurretta, jossa tosin on melko paljon savolaisvaikutteita).

maanantai 28. marraskuuta 2016

Antti Tuuri: Bospor Express

Antti Tuuri: Bospor Express, Kertomus matkasta, 3. painos, 2013
Kustantaja: Otava
Kansi: Kirsti Maula
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Antti Tuuri on kirjoittanut niin kauan kuin muistan, ja Wikipedia paljastaakin, että hänen esikoiteoksensa on ilmestynyt jo vuonna 1971, jolloin olin vuoden vanha. Tuurin tuotanto on mittava ja kunnioitusta herättävä. Hänen kirjoistaan kohistaan aika ajoin, ja niitä on ollut tasaisin väliajoin myös Finlandia-ehdokkaina. Hän on niitä suomalaisia ammattikirjailijoita, joiden uraa ei voi kuin ihailla.

Tuuri on ennen kaikkea eteläpohjalaiskirjailija, joka on kuvannut kirjoissaan lähinnä kotiseutunsa elämänkohtaloita ja sukusagoja. Aikaisemmin olen lukenut hänen teoksensa Pohjanmaa. Se on komea klassikko vuodelta 1982 ja osa Hakaloiden suvusta kertovaa Pohjanmaa-sarjaa. En voinut kuitenkaan välttää pientä pettymystä, sillä odotin kirjalta järisyttävää eteläpohjalaismurteen vyörytystä, mutta dialogia ei sitten paljoa ollutkaan, vaan oli sellaista tarinankerronnan meininkiä, jossa dialogikin kerrottiin osana mehevää tarinaa.

Bospor Expressissä tunnistan kerronnan tyylin, vaikka kirjailija ei tavoittelekaan sellaista mehevyyttä, kuin suvun tarinoissa tarvitaan. Nyt Tuuri istuu junassa matkalla Istanbuliin kirjafestivaaleille. Kirjan kerronta on verkkaista, ja juuri verkkaisuudessaan miellyttävää. Voisikohan sanoa, että kirjassa on junamatkan rytmi? Niinpä teos ei sovi hätähousuille, joille on tärkeintä päästä nopeasti paikasta toiseen: Minulla ei enää ollut kiirettä mihinkään, olin nähnyt maailmasta ne kolkat, jotka tässä elämässä olin ajatellut nähdä. Olin päättänyt matkustaa vain maalla ja vedessä kulkevilla ajoneuvoilla. Lentokoneilla matkustamisen olin päättänyt jättää niille, joilla ei sivistyneempään matkustamiseen ole haluja tai mahdollisuuksia. (S. 14.)

Näen kirjailijan hahmon silmissäni: hän istuu junassa ja kirjoittaa ja lukee, hänen ajatuksiinsa ilmestyvät jo kuolleet kirjalijakollegat, vaimokin käy mielessä tasaisin välein. Varsinaista juonellista huippukohtaa ei ole (onko matkakirjoissa ikinä), vaan suurinta jännitystä koetaan siitä, ehtiikö kirjailija Belgradista Bosbor Expressin kyytiin ja sitten tullessa, ehtiikö Bospor Ekspress ajoissa Belgradiin, jossa pitäisi hypätä Budapestin junaan.

Matkapäiväkirjan luonteeseen kuuluu, että erikoiset ruuat ja pienetkin, yllättävät tilanteet kirjataan ylös. Matkalla tavatut ihmiset jäävät myös mieleen, ja näin sujuu Tuurin ja vanhojen serbialaisnaisten kohtaaminen: - - Yksi naisista taputti penkkiä ja näytti, että minulle olisi siinä tilaa. Istuin, naiset kyselivät minulta jotain tuntemattomalla kielellä, ehkä serbiaksi. Vastasin suomeksi. Kerroin olevani suomalainen kirjailija, joka oli matkalla kirjallisuusfestivaaleille Istanbuliin. Naiset eivät saaneet pidätetyksi hihitystään, vaikka yrittivät. Sanoin kuulleeni, että sellainen mies pärjää maailmassa, joka tulee toimeen vanhojen naisten kanssa. Naiset katselivat minua nyt epäluuloisesti, alkoivat jutella keskenään ja jättivät minut rauhaan. (S. 60.)

Tuuri tapaa matkalla muitakin naisia. Festivaaleilla nuoret naiskirjailijat tuntuvat viihtyvän Tuurin seurassa ja tapaamisen kuvauksessa on sellaista lempeää ja itseironista huumoria, joka hymyilyttää kovasti. Voin kuvitella, että naiset ovat nähneet tässä suomalaisessa, charmantissa kirjailijassa jotain äärettömän viehättävää ja eksoottista.

Minäkin viehätyin. Vietin mielelläni aikaa Tuurin seurassa Bospor Ekspressin kyydissä. Junalukemiseksi kirja olisi aivan loistava valinta, ja luulenpa, että yksi sun toinen voisi alkaa kirjoittaa junamatkan tunnelmiaan ylös tämän luettuaan.

Blogiaikanani olen aiemmin lukenut kolme matkaertomusta: Heinrich Böllin Päiväkirja vihreältä saarelta, J. M. Syngen Aransaaret ja R. L. Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla. Kaikista niistä olen pitänyt, vaikka ne eivät tosiaankaan ole mitään vauhdikkaita tarinoita - esimerkiksi Stevensson kävelee koko matkan! Hyvän matkakirjan ei tarvitse olla kummallinen, vaan riittää kun sen kirjoittaja suhtautuu maailmaan uteliaasti. Silloin lukija
saa nauttia myös mielenmaisemista.


Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 2. Matkakertomus. Kiitän P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saraa tästä kirjalöydöstä, sillä hänen bloggauksensa perusteella sain ylipäätään tietää kirjasta ja hänen suosituksensa mukaisesti hankin kirjan jostain kirja-alesta omaan hyllyyni. Bospor Expressin ovat lukeneet myös Arja ja Mai, joka oivaltaa, että kirja sopii mukavasti slow life -elämäntyyliin. Notko, se lukeva peikko puolestaan piti kirjaa tylsänä, eikä kirja tosiaan mikään juonellinen tykitys olekaan.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 449
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos pitkästä lainasta, Tarja!)



Kirjablogeissa vietetään Naistenviikkoa, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Aale Tynnistä (1913 - 1997) tuli kuin varkain oman blogini nainen numero yksi tälle viikolle. Bloggaan huomenna hänen tunnetuimmasta runokokoelmastaan Ylitse vuoren lasisen (1949), johon tartuin hänen elämäkertansa innoittamana. Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kirjoittama Aale Tynnin elämäkerta, Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu oli säväyttävä lukukokemus, joka avasi silmiäni moneen suuntaan.

Elämäkerran kirjoittajat ovat Aale Tynnin sukulaisia: Riitta Seppälä on Aale Tynnin tytär ja Mikko-Olavi Seppälä on Riitta Seppälän poika, eli hän on Aale Tynnin lapsenlapsi. Kirjoittajien läheinen suhde kuvattavaansa on pelkästään eduksi tässä kirjassa. He ovat tavoittaneet lujan ja lämpimän linjan kerrontaansa. Tarkoitan tällä sitä, että he kertovat rehellisesti Tynnin elämänvaiheista, mutta mukana on koko ajan myös kunnioitus ja rakkaus läheistä ihmistä kohtaan.

Elämäkerta on taidokkaasti koottu ja luettuna vaikuttava kokemus. Se kertoo erään naisen elämän, se kertoo runoilijan elämän, se kertoo runouden kääntäjän elämän ja vahvan kulttuuripersoonan elämän. Se on tieteellisesti vakuuttava tutkimus suomalaisesta kirjallisuuden ja kulttuurin kentästä 1900-luvun alkupuolelta lähes vuosisadan loppuun, sillä Tynnin elämän ja kirjailijanuran kautta saadaan läpileikkaus suomalaisen kirjallisuuden, ja erityisesti runouden, historiasta. Samalla kerrotaan myös yhden suurimman suomalaisen kustantamon, WSOY:n historiasta. Lisäksi elämäkerta on kirjallisuustieteellisesti ansiokas, koska Tynnin runouden analysointi on hyvin tarkkaa ja monipuolista.

Luin Tynnin elämäkertaa kauan ja hartaasti. Uutta tietoa tuli paljon. Kirjan alussa ollaan Pietarin eteläpuolella, josta Tynnien inkerinsuomalainen perhe lähti Venäjän vallankumouksen ja sodan melskeistä maanpakoon Suomeen. (Oikeastaan voi puhua myös paluumuutosta, koska inkerinsuomalaiset ovat alun perin suomalaisia, joita 1600-luvulla siirrettiin asuttamaan Ingermanlandia, tuolloisen Ruotsin suurvallan itäisiä osia.) Inkerinsuomalaisten historia on mielenkiintoista luettavaa ja oleellinen osa Aale Tynnin persoonaa.

Aale Tynnin perhe arvosti koulutusta ja perheen tytötkin kävivät kouluja, myös Aale, josta tuli ylioppilas ja kotimaisen kirjallisuuden opiskelija sekä voisi kai sanoa, että elämänikäinen kielten opiskelija.

Tynni koki runoilijakutsumuksen jo varhain, ja Helsingin Suomalaisessa Tyttölyseossa hänen äidinkielenopettajansa vain vahvisti kutsumusta. Tosin elämäkerran perusteella voi väittää, että kulttuurinen innostus oli kaikkien tuon ajan lukiolaisten ominaispiirre. Harrastettiin kirjoittamista, lukemista, lausuntaa ja teatteria. (Nykylukiolaisten harrastuksina nämä eivät ehkä ole aivan suosituimpia.) Yliopistoaikana Tynni oli aktiivinen yryläinen, eli Ylioppilaiden raittiusyhdistyksen jäsen. Yhdistystoiminta oli sekin hyvin kulttuuripainotteista.

Tynnin esikoiskokoelma Kynttilänsydän ilmestyi vuonna 1938, ja siitä lähtien hän oli WSOY:n tärkeimpiä runoilijoita sekä kulttuurisia vaikuttajia. Omassa runoudessaan hän pysyi perinteisen runon kirjoittajana, aikalaisinaan Saima Harmaja ja Uuno Kailas, joiden elämät jäivät lyhyiksi. Myöhemmin Tynniä arvosteltiin vanhakantaisuudesta. Uusi, vapaa runomitta ei kuitenkaan tuntunut Tynnistä luontevalta, vaikka hän kokeili sitäkin. Hänelle kehittyi uransa aikana lopulta vahva, oma ääni, josta häntä kiiteltiin.

Runokokoelmassa Ylitse vuoren lasisen on nähtävissä hallittu ja harkittu, mutta silti ilmaisuvoimainen ja omaääninen laulullisuus. Tynni tunnetaan erityisesti runoista Kaarisilta ja Rohdinmekko, jotka molemmat sisältyvät tuohon kokoelmaan. Kokoelmassa on myös erikoinen runo Hellaan laakeri, jolla Tynni voitti Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 taidelajien lyriikkasarjan. Muuten Tynni tunnetaan erityisesti raikkaista ja koskettavista lapsirunoistaan, eikä liene ketään suomalaista, joka ei olisi jollain tavoin törmännyt Aale Tynnin sanoihin.

Aale Tynnin kielitaito toi hänelle paljon käännöstilauksia. Hän käänsi runoutta, ja erityisesti modernia runoutta eri maista, ja teki näin eurooppalaista uutta runoa tunnetuksi Suomessa. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että hän oli Suomi - Irlanti-seuran perustajajäseniä, sillä hän ihastui Irlantiin kääntäessään W. B. Yeatsin runoja ja vieraillessaan maassa.

Aale Tynnin yksityiselämä kietoutuu suomalaiseen kulttuurielämään. Ensimmäinen avioliitto Kauko Pirisen kanssa ei ollut onnellinen, ja avioerosta tuli raskas. WSOY:n piiristä löytyi sielunkumppani ja myöhemmin elämänkumppani Martti Haavio. Tynnin ja Haavion merkitys toistensa luomistyöhön on kiistaton. Elämäkerrassa tästä kerrotaan hyvin havainnollisesti, ja onni ja tasapaino välittyvät myös parin yhteiselämän kuvauksista. Herkempää rakkaustarinaa en muista fiktiosta lukenneeni, kuin mitä tämä elämäkerta loihti eteeni.

Suuret surut seurasivat Tynniä hänen elämänsä loppupuolella. Yhteiselo Martti Haavion kanssa jäi lopulta lyhyeksi, ja lasten kohtalot olivat murskaavia. Kokonaisuudessaan Aale Tynni, Hymyily, kyynel, laulu on nimensä mukaisesti kaikkea, mitä elämä tuo tullessaan. Se kertoo kokonaisen elämän, naisen ja taiteilijan elämän.



Aale Tynnin elämäkerta on luettu ainakin blogeissa Sinisen linnan kirjasto sekä Täällä toisen tähden alla. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Teos sopii myös kohtaan 5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Blasim Hassan: Irakin Purkkajeesus, 2013
Alkuteos arabiankielinen, 2013; englanninkielinen laitos: The Iraqi Christ, 2013
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hassan Blasimin Irakin Purkkajeesus on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Blasimhan on tamperelainen kirjailija, ja hän on ollut jonkin verran esillä paikallisessa mediassa. Kirjailija, tuolloin elokuvaohjaaja, lähti Irakista vuonna 2004, kun hän joutui kotimaassaan vaikeuksiin ohjaamiensa elokuvien takia. Jostakin syystä hän on päätynyt meille tänne Tampereelle, ja toivottavasti hän kirjoittaa täällä nytkin ja kirjoittaa pitkään. Jonain päivänä hänet nimittäin viedään täältä maailman kyliin, sillä kyseessä on ilman muuta maailmanluokan tähti, jota Guardian-lehti on tituleerannut kenties tämän hetken parhaaksi arabikirjailijaksi.

Blasim aloitti kirjoittamisen täällä Suomessa ja häneltä on julkaistu aiemmin kirja Vapaudenaukion mielipuoli, joka oli The Independent -lehden käännöskirjapalkintoehdokkaana 2010 ja sai silloin kilpailussa kunniamaininnan. Tällä Irakin Purkkajeesus -kirjalla tuli pääpalkinto tuosta samasta kirjallisuuskilpailusta vuonna 2014, ja täysin ansiosta.

Missä on suomalainen pöhinä tämän kirjan ja kirjailijan ympäriltä? Kirjailija itsekin ihmetteli tätä, kun hän oli esiintymässä Helsinki Lit -tapahtumassa viime keväänä. Irakin Purkkajeesuksen luettuani olen tuplasti ihmeissäni. Kirja on loistava, ja kaiken lisäksi äärettömän ajankohtainen. Sen sijaan, että suomalaiset taivastelisivat, miksi ihmiset jättävät Irakin tai Syyrian, he voisivat lukea tämän kirjan.

Irakin Purkkajeesus sisältää 13 novellia, joissa on puolestaan useita tarinoita. Ensmmäinen novelli, Pukinlaulu, paljastaa kirjan idean. Siinä ihmiset ovat kokoontuneet diktatuurin päätyttyä osallistumaan Muistiradio-nimisen ohjelman tarinankerrontakilpailuun: Minun muistissani kiehui alun kolmattakymmentä tarinaa pitkistä vankilavuosistani Iranissa. Luotin siihen, että ainakin yksi niistä räjäyttäisi kilpailussa pankin. (S. 12.)

Tarinoita alkaa tulla. Mutta Blasim ei kerro tarinoita aivan jalat maassa. Hänen tarinansa saavat alleen Aladdinin taikamaton - ja hyvä niin, sillä realistisesti kerrottuna nämä tarinat olisivat liian ahdistavia. Maaginen realismi siivittää sotaisan arjen ja välillä ei tiedä, mikä tarinasta on totta, mikä tarua. Kaiken kaikkiaan elämä näyttäytyy absurdina, uskomattomana sattumien ja valintojen sarjana, jossa ihmishenki ei paljon paina, vaikka siinä on kaikki. Novelleissa kani munii ja tavataan maailman nuorin murhaaja. Veitset katoavat ja kalastetaan suomalaisella järvellä. Kirjailijan on myös vastattava kysymykseen, miksi kirjailija ei kirjoita kunnon romaania? Välillä hypätään kuolemanjälkeiseen maailmaan, kun kertoja kertoo: Minä sain surmani omien tulituksessa. Olimme partioimassa Yhdysvaltain joukkojen kanssa, kun kylän talosta avattiin tuli. Amerikkalaiset luulivat meidän irakilaisten tulittaneen heitä ja vastasivat ampumalla hysteerisesti. Minä sain kolme kutia päähäni. (S.3.)

Irakin Purkkajeesuksessa näkyy vahva tarinankerronnan perinne. Tuhannen ja yhden yön tarinoitahan nämäkin ovat, vaikka ovatkin enemmän totta kuin haluaisimme uskoa. Suosikkinovellikseni nousi novelli, jonka nimikin viittaa suoraan perinteeseen: Tuhat ja yksi veistä. Siinä ystäväjoukkoa yhdistää taito hävittää veitsiä. Yksi ryhmän jäsen puolestaan saa veitset taas ilmaantumaan, ja onpa ilmestyvien veitsien ympärille perustettu kokonainen veitsikauppa. Uskomattomia taitoja, mutta vielä uskomattomampia ihmiskohtaloita. Blasimin kynästä irtoaa mustaa huumoria ja surrealismia, johon hän verhoaa koskettavat tositapahtumat, silmittömän ja sattumanvaraisen väkivallan ja yksittäisten ihmisten elämät: Miten sovittaa yhteen yksityiselämä ja tietoisuus siitä, että maailma murenee silmien edessä? (S. 70.)

Blasimin tarinoista tuli vahvasti mieleeni kaksi teosta. Toinen on Veijo Meren Manillaköysi, joka on suomalaisen sotakirjallisuuden klassikko. Siinä sota näyttäytyy yhtä absurdina kuin Blasimin novelleissa. Toinen kirjailija, joka tästä Blaismin teoksesta tuli mieleeni, on Sergei Dovlatov, joka saa neuvostoarjen kuvattua samanlaisella hulluudella kuin Blasim kuvaa irakilaista arkea. Irakin Purkkajeesuksessa valtio, jossa käydään vuosikymmenien ajan toinen toistaan järjettömämpiä sotia, tulee liki ja osoittautuu täysin elinkelvottomaksi ympäristöksi. Kirjan luettuani jään odottamaan aikaa, jolloin kaikki Lähi-idän aseet vaihdettaisiin kyniin. Kynien aika olisi nyt, heti.


Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden 2015 -lukuhaasteen kohdan 37: Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. En tosin osaa nimetä yhtään maata, jossa Irakin Purkkajeesus olisi vielä virallisesti kielletty, mutta kirja, jossa on novelli nimeltä Sunnalaisten anaali vs. siialaisten anaali, ei varmasti pääse arabimaissa julkisuuteen ilman sensuuria.

Irakin Purkkajeesuss on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Reader, why did I marry him?, Kirjamuistikirja ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait Of A Dubliner

Alfonso Zapico: James Joyce, Portrait Of A Dubliner, 2013
Alkuteos: Dublinés, 2011
Espanjasta englanniksi kääntänyt: David Prendergast
Kustantaja: The O'Brien Press
Kansi: Alfonso Zapico
Sivuja: 226
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta ja ostin omaksi Dublinista




Ennen viimekesäistä Dublinin-matkaani jouduin hieraisemaan silmiäni Hervannan kirjastossa. Mikä James Joycen kirja hyllyssä olikaan? Portrait Of A Dubliner? James Joycen Dublinilaisia (Dubliners) ja hänen esikoisteoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man) on nyt jotenkin sekoitettu... Kävi ilmi, että käsissäni olikin toisenlainen aarre: James Joycesta kirjoitettu ja piirretty sarjakuva-elämäkerta. Kirjailijan nimi, Alfonso Zapico, oli hämäävästi vasta kirjankannen alareunassa. 

Hervannan kirjaston aarre tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, ja kun pääsin Dubliniin, marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin kirjan omakseni. Luin sarjakuvaa myös Joycen synnyinkaupungissa, jossa seurasin hänen jalanjälkiään ja vierailin James Joyce -museossa. (Otin tietysti myös selfien Joycen patsaalla, joka on sijoitettu ihmisten tasolle Earl Street Northilla).

Nyky-Dublin hengittää Joycen tahtiin, vaikka kaupunki aikoinaan ahdisti Joycea, eikä se ensin tunnistanut hänen nerouttaan. Vasta kun Joyce haki kannuksensa ulkomaiden kautta, kotimaa alkoi ymmärtää kirjallisuuden uudistajan arvon. Nyt Joyce on Irlannin tunnetuin ja rakastetuin kirjailija. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat yhtä kuin kaunis ja rujo Dublin.

Alfonso Zapicon kirjoittamassa ja piirtämässä elämäkerrassa James Joyce kävelee Dublinin katuja ja kasvaa katolilaisuuden puristuksessa. Hän kohtaa elämänsä rakkauden, Noran, jättää Irlannin ja kiertää Euroopassa - Trieste, Pariisi, Zürich - työn perässä. Lopulta hän tekee läpimurtonsa Dublinilaisia-novellikokoelmallaan ja kirjoittaa suurteoksensa Ulysseus. Molempia teoksia ensin kummeksuttiin ja pidettiin moraalittomina. Joycen oli vaikea löytää niille kustantajaa.

Zapicon kynänjälki on taidokasta sarjakuvakerrontaa. Ruutujen koot vaihtelevat ja sivut saattavat olla kuin taideteoksia, yksittäisiä kuvia, jotka ilmentävät historiallista aikakautta. Kaupunkien ilmapiiri on aito, ja Joycen persoona häkellyttävän elävä. Teoksen sivuilla seurataan 1900-luvun alun eurooppalaista henkeä ja kohdataan tuon ajan kulttuuripiirit. Käy mielessä, voisiko elokuvakaan olla elävämpi kuin nämä kuvat ja kulissit, joihin Joyce asettuu.

Joyce-sarjakuva ilmestyi alun perin espanjaksi, mutta käännettiin pian englanniksi. Pienellä googletuksella selvisi, että Zapico voitti tällä albumillaan National Comic Prize 2012 -palkinnon. Joyce-sarjakuvasta tuli ensimmäinen englanninkielinen kirja, josta bloggaan. Sen ymmärtäminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä kuvat tietysti auttoivat tarinan seuraamista.

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.

Zapicon sarjakuva-elämäkerta James Joycesta ei kaunistele mitään, mutta tekee siitä huolimatta kunniaa Joycelle. Albumia voi suositella kaikille Joyce-faneille, mutta myös Irlanti-faneille, sillä Joycea ei voi Irlannissa ohittaa.    


Osallistun kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani. Osallistun myös Les!Lue!-blogin elämäkertahaasteeseen ja kuittaan Kirjakaapin kummitus -blogin kirjankansibingon kohdan sininen.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja, äänikirja, 2013
Lukija: Miitta Sorvali
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Raikasta päivää, hyvät kuulijat!

Maailman äänen lukemisen päivän kunniaksi bloggaankin tänään äänikirjasta. Viime syksyn työmatkojeni sulostuttaja numero yksi on tässä: Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja äänikirjana. Sen lukee lämminääninen Miitta Sorvali, joka on Orvokki Leukaluu. Kyseessä on vilpittömän auttamishaluinen, vaikkakin itseriittoinen ja jäykähkö ammatinvalintapsykologi, joka tarjoaa ratkaisun mihin tahansa ammatilliseen pulmaan.

Esimerkiksi kuhmolaista Kallea Orvokki neuvoo valitsemaan eräoppaan ammatin. Ammatissa on omat haasteensa: Luontohan omana itsenään on äärettömän tylsä. Siellä ei tapahdu mitään. Sammal kasvaa ja tuuli humisee, käkönen ehkä kukahtaa. Joten eräoppaan itsensä täytyy edustaa villiä luontoa.

Kuuntelin kirjan sopivissa osissa puolen tunnin työmatkoillani. Huomasin, että pitempinä jaksoina idea alkoi puuduttaa - 40 ammattivaihtoehtoa on aika paljon. Parhaita paloja kuuntelin kuitenkin useaan kertaan, sen verran hauskoja ne olivat. Eräopas, suurtalouskokki, jalkahoitaja, konservaattori ja kampaaja eivät koskaan enää näyttäydy minulle arkisina ammatteina, sillä nyt olen ehkä ymmärtänyt ammattien todelliset nyanssit. Uutena, mahdollisuuksien uravalintana kuulin nyt myös uima-allaspojan ammatinkuvasta.

Supisen teksti on nokkelaa. Orvokki Leukaluu uskoo työn absoluuttiseen arvoon. Hän on sietämättömän kaikkitietävä, mutta ah, niin rakastettavan vilpitön, että moisesta persoonasta ei voi olla pitämättä. Leukaluu auttaa ammatinvalintaongelmissa niin finniongelmaista maalaispoikaa kuin uranvaihdosta haaveilevaa, stressaantunutta konttorirottaakin, jolle hän ehdottaa suurtalouskokin uraa: Mikään ei ole yhtä rauhoittavaa kuin vihannes. Paitsi ehkä juures. Suurtalouskokin työ koostuu soseuttamisesta, pilkkomisesta ja raastamisesta. Hänen elämänsä on katkeamaton virta punajuuria, lanttuja ja porkkanoita. Ja toden totta - miten rauhoittava tuo ajatus juuresten virrasta onkaan!

Kaikki Leukaluun ehdotukset aivät osu aivan kohdilleen. Onkohan konservaattorin ura aivan paras valinta eläinrakkaalle ihmiselle, joka on kärsinyt koko tähänastisen elämänsä ajan siitä, ettei ole saanut omaa lemmikkiä? Mutta mitäs meni kysymään. Orvokki Leukaluu intoutuu keksimään täytetyille eläimille monenlaisia uusia käyttötarkoituksia.

Ihailen tapaa, jolla Supinen luo huumoria ja osaa katsoa arkisia asioita uusista näkökulmista. Jalkahoitajan ammatti on Urakirjan kuuntelun jälkeen yksi lempiammateistani - ja ehdottoman tärkeä. Orvokki Leukaluu näkee ammatin jalona kutsumuksena ja heittäytyy runolliseksi: Melkein jokainen ruuminosa saa ainakin jonkin verran hellyyttä ja huomiota elämässään. Käsi on aina ensin hypistelemässä ja päsmäröimässä. Kasvoissa on sielun peilit ja sielun puhetorvi ja ne kiinnostavat kaikkia. Vatsa saa ruokaa. Sukupuolielinten elämässä on todelliset huippuhetkensä. Mutta jalka - mitä se saa? Ei mitään.

Entäs sitten oma ammattini, opettaja? Orvokki Leukaluu tietää leipätyöni parhaat puolet: opettajat saavat nauttia päivät pitkät takavarikoimistaan alkoholijuomista ja huumeista opettajainhuoneen porealtaassa. Jostakin syystä tämä tieto nauratti minua niin, että olin vähällä ajaa ojaan.


Orvokki Leukaluun urakirja on luettu tai kuunneltu ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Mari a:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä ja Kirjasfääri.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät, 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance, 2010
Suomentaja: Virpi Vainikainen
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 341
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miten kirja valloittaa mielen? Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät tekee sen vaivihkaa, vaatimattomaan tyyliin, eikä lukija voi kuin seurata perässä ja ihmetellä kirjailijan rinnalla ihmisten elämää ja historian vääjäämätöntä kulkua.

Ja kuitenkin. Nämä ihmiset ja tämä suku, joista kerrotaan, ovat kaukana vaatimattomasta ja tavallisesta, sillä tässä kerrotaan Euroopan, ellei koko maailman, eräästä rikkaimmista suvuista. Mutta koska kerronta on niin eleetöntä ja ihmettelevää, tarinasta tulee koskettava ja tosi jokaiselle lukijalle.

Kirjailija Edmund de Waal on ensinnäkin keramiikkataiteilija ja yliopisto-opettaja, mutta toiseksi myös Ephrussien suvun jälkeläinen. Ephrussit puolestaan ovat Odessasta kotoisin oleva juutalainen pankkiirisuku.

Tarina alkaa siitä, kun de Waal perii isoenoltaan 264 netsukea, eli norsunluusta tai puusta valmistettuja japanilaisia pienoisveistoksia. Ne ovat kooltaan niin pieniä, että mahtuvat taskuun. De Waal viehättyy niistä ja haluaa tavoittaa niiden kautta ihmiset, jotka ovat näitä pieniä taideteoksia pitäneet käsissään. Hän alkaa tutkia sukunsa vaiheita.

Alkaa toinen tarina, ja se alkaa 1800-luvun lopusta, kun Ephrussien suku levittäytyy Odessasta länteen, Pariisiin ja Wieniin, rakennuttaa pankkinsa ja asuinpalatsinsa juutalaisiin, loistokkaisiin kaupunginosiin, asettuu asumaan ja keräämän varallisuutta.  Varallisuuden ohessa kertyy taidetta. Netsukeiden ensimmäinen omistaja on Charles Ephrussi (1849 - 1905): Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, kun lähdin jäljittämään Charlesia (s. 33). 

Jäljittäminen johdattaa Edmund de Waalin ihmettelmään palatsirakennusten loistokkuutta, luetteloimaan uskomattomia taideaarteita, kuvittelemaan seurapiirikutsuja ja rakastajattarien kohtaamisia, kävelemään esi-isiensä jalanjäljissä Pariisissa, Wienissä, Odessassa ja Tokiossa, lukemaan Proustia ja Musilia.

Perheen kesäpaikassa elämä oli joskus tällaista: Kövecsesissä oleskelee myös sekalainen joukko Gertyn ja Evan, Emmyä 12 - 15 vuotta nuorempien sisarten, opettajia. Heihin kuuluvat ranskalainen kamaripalvelija, jolta tyttöjen on määrä oppia aito pariisilaiskorostus, ikääntynyt koulumestari, jonka vastuulla on luku-, kirjoitus-, ja laskutaidon opettaminen, triesteläinen kotiopettajatar opettamassa saksaa ja italiaa, ja epäonnistunut konserttipianisti herra Minotti, jonka tehtävänä on opettaa tytöille pianonsoittoa ja shakkia. Emmyn äiti tekee tyttöjen kanssa englannin sanelutehtäviä ja lukee heidän kanssaan Shakespearea. Joukkoon kuuluu myös vanha wieniläinen suutari, jonka tehtävänä on valmistaa valkoisia mokkakenkiä, joista Evelina on niin kovin tarkka. Kengäntekijä on sairastellut ja tullut maalle toipumaan. Hänelle annetaan aurinkoinen huone, ja hän jää loppuiäkseen pitämään Evelinan kengissä ja hoitamaan koiria. (S. 154.)

Tämän kaiken loistokkuuden ohessa de Waal kirjoittaa antisemitismin historiaa. Lukija hämmästyy sitä, miten vahvana se esiintyy jo 1800-luvun lopun Pariisissa, miten se seuraa perheen kannoilla kaupungista toiseen, miten juutalaisuus on ympäristölle kuin tauti ja miten silmitöntä viha voi olla. Lopulta koittaa vuosi 1938 Wienissä, koittaa 11.3.1938: - - Saksan hallitus on esittänyt liittopresidentille uhkavaatimuksen ja vaatinut presidenttiä nimittämään liittokansleriksi Saksan hallituksen määräämän henkilön - - muuten Saksan joukot alkavat näillä hetkillä marssia rajojemme ylitse - -. 
  - - On kuin katkaisijaa olisi käännetty. Kaduilla alkaa meteli, ensin pieninä puroina, ja kohta Schottengassella kaikuvat huudot: Ein volk, ein Reich, ein Führer! ja Heil Hitler, Sieg Heil! sekä Juden Verrecken! Tuhoutukoon Juuda! Kuolema juutalaislle! (S. 236)

Kuinka tästä ajasta voi kirjoittaa? kysyy kirjailija (s. 245).

Netsuket katoavat hetkeksi näkyvistä. Loppuuko niiden tarina tähän?

Myöhemmin käy ilmi, että niiden pelastukseksi koituu se, että ne ovat niin pieniä, etteivät edes kolmannen valtakunnan tarkat silmät tavoita niitä. Tarvitaan myös kekseliäs ja uskollinen palvelija, jotta tarina voi jatkua.

On taianomaista seurata, kuinka netsuket matkustavat takaisin Japaniin. Miten historia heittää ne hetkeksi takaisin kotimaahansa, sinne, missä Ephrussien suvun eräs jäsen löytää elämäänsä onnen. Miten ne lopulta päätyvät kirjailijan haltuun, miten niistä syntyy tämä tarina...

Esineitä on aina kuljetettu, myyty, vaihdettu, varastettu, hankittu takaisin ja hukattu. Ihmiset ovat aina antaneet lahjoja. Tärkeää on se, kuinka niiden tarina kerrotaan. (S. 335.)



Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on tämän talven ehdoton helmi. Kirja valikoitui lukupiirikirjaksi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran ehdotuksesta. Hän oli puolestaan vakuuttunut kirjan kiinnostavuudesta Leena Lumin blogista. Näin blogimaailma pyörii... Aiemmin kirjasta ovat bloganneet myös Kaisa, Kaisa Reetta T ja Ulla.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Auli Leskinen: Petojen aika

Auli Leskinen: Petojen aika, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Timo Kelaranta ja Martti Ruokonen, (päällyksen kuva Michel Nashin perheen arkistosta)
Sivuja: 331
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta











                                                  Bando militar número cinco.

                                                    Sotilaskäsky numero viisi

Ilmiannot, niiden lajia ja sisältöä katsomatta, voi tehdä viranomaisille kaikissa asevoimien ja sotilaspoliisin yksiköissä ja kasarmeissa. Tiedot käsitellään luottamuksellisesti. Jokainen ilmiannon tehnyt henkilö nauttii sotilas- ja siviiliviranomaisen erityistä suojelua ja hienotunteisuutta. (S. 106.)

Auli Leskisen Petojen aika sijoittuu Chileen, vuosiin 1973 - 1990. Kaikki alkaa sotilasvallankaappauksesta 11.9.1973, jolloin kenraali Augusto Pinochet syrjäytti Chilen vasemmistohallituksen ja sosialistipresidentti Salvador Allenden. Maa syöksyi mielivaltaan, jossa äärioikeistolainen sotilasjuntta alkoi puhdistaa maata vääristä aatteista. Keinot olivat perusteelliset: teloituksia, kidutuksia, vankileirejä. Vasemmistohallitusta kannattaneet ihmiset ja heidän perheensä joutuivat silkan terrorin uhreiksi. Kirjaan on siroteltu uuden hallinnon julistamia, puistattavia sotilaskäskyjä, joiden sisältö kertoo järjestelmällisten petojen ajasta.

Leskisen esikoisteos on vaikuttava kirja. Kirjailija tuntee aiheensa ja antaa sen osua. Mietin monta kertaa lukiessani, miten kirjailija osaakin kirjoittaa niin suoraan, mutta mässäilemättä, kamalistakin asioista ja miten valmista voi kaunokirjallinen ilmaisu olla jo esikoisteoksessa. Mutta tarinahan on valmis, koska se on liian totta ja se täytyy kertoa juuri siksi.

Kirjan taustalla on todellisen historiallisen henkilön, Michel Nashin, kohtalo. Nuori mies katosi vallankaappauksen jälkeen, ja hänen perheensä nosti vuosia myöhemmin ensimmäisenä syytteen Augusto Pinochetin julmuuksia vastaan. Kirjailija Auli Leskinen on haastatellut Nashin perhettä ja tuntee Chilen verisen historian.

Vaikka kirja on fiktiivinen, se on totta - niin totta kuin ihmisten kyky julmuuteen on. Kauhu ajaa ihmiset nurkkaan, ja he yrittävät selvitä parhaan kykynsä mukaan. Myöhemmin tulee syyllisyys siitä, että jää henkiin tai paljastaa nimen, oikean tai keksityn, kenen vaan.

Tapahtumia kerrotaan vuorotellen Michelin ja Michelin tyttöystävän, Cristina Rojasin, näkökulmasta. Välillä äänen saa myös Cristinan veli, Ramón. Cristinan isä tunnetaan vasemmistolaisena, joten Rojasin perhe joutuu vainotuksi. Ramón saa turvapaikan Suomesta, ja sitä kautta romaaniin tulee kytkös myös Suomeen. (Suomalainen avustustyöntekijä nouseekin pienessä kohtauksessa päättäväiseksi sankariksi.)

Cristinan, selviytyjän, osa on vaikea, mutta ainoa, mitä jää jäljelle. Cristinojen tarinat täytyy kertoa, jotta tällaista ei tapahtuisi koskaan enää. Ikään kuin ei tapahtuisi nytkin, juuri nyt, kun kirjoitan tätä, kun joku jossain saa rangaistuksen vääristä mielipiteistään. Voiko silmittömästä väkivallasta toipua? Miten selviää ihminen, miten selviää kokonainen kansa? Tähän pitäisi suomalaisillakin olla vastauksia.

Viime syksynä luin Terhi Rannelan kirjan Punaisten kyynelten talo, joka kertoi Kambodzan punakhmerien ajasta. Rannelankin kirjan taustalla on todellisen henkilön järkyttävä kohtalo. Suomalaiset naiskirjailijat ovat tarttuneet vaikeisiin aiheisiin, silmittömään väkivaltaan, johon ihmiset pystyvät vallanhimossaan. Sofi Oksasen Puhdistuksen jalanjäljissä on syntynyt väkevää kirjallisuutta.

Jos en aiemmin, niin silloin päätin kirjoittaa sinusta. On paljon mitä en sinussa tunne. Olet elämän puun rungosta riuhtaistu oksa jonka joku uskoi piilottaneensa. Kun oksan haamun loihtii esiin ja panee paikalleen, voi nähdä sen hohtavat ääriviivat. Voi ymmärtää sen, että historia ei ole välttämättömyys. Se olisi voinut mennä toisin. (S. 327.)


Auli Leskinen oli Petojen ajalla ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2013. Kirja on luettu blogeissa P. S. Rakastan kirjoja, Mari A:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja joka maasta ja Lumiomena. Toivoisin kirjalle paljon lisää lukijoita.


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin oppimateriaalikeskuksesta


Tämän syksyn kirjapinooni on ujuttautunut Salla Simukan Lumikki-trilogia. Kiinnostuin sarjasta jo viime vuonna, mutta nyt kun palasin työelämään, se tuli ajankohtaiseksi. Ammatin iloihin (ja ikuisiin saloihin) kun kuuluu nuorison lukutaidon varmistaminen ja jonkinlaisen lukuinnon herättäminen. Helppoakos se on, kun saa luettaa oppilailla hyviä kirjoja!

Simukan kirjoittama vauhdikas nuorten trillerisarja on koukuttanut jo monta oppilastani. Kirjailija ansaitseekin jättiläismäisen kiitoksen työstään. Tampereen oppimateriaalikeskus on puolestaan tehnyt myös oivallista työtä ja hankkinut kirjasarjan lainattavaksi. On melkoinen ilo jakaa kokonaiselle luokalle uunituoreita kirjoja luettavaksi.

Valkea kuin lumi on Lumikki-trilogian toinen osa. Sen tapahtumapaikkana on Praha, jonka turistivirtaan Lumikki on heittäytynyt rankan talven jälkeen. Tuntematon, nuori tyttö kuitenkin lähestyy häntä ja lausuu seikkailun avaussanat: Jag tror att du är min syster. Tytössä, Zelenkassa, on jotain vetoavaa ja Lumikki alkaa muistaa välähdyksiä lapsuudestaan.

Zelenkalla on kuitekin toinenkin perhe, Valkea perhe, jolla on omat sääntönsä: Me olemme samaa perhettä. Me olemme äitejä ja isiä, siskoja ja veljiä, tätejä ja setiä, enoja ja serkuja. Meissä virtaa sama veri ja sama usko, joka on vahvempi kuin vuoret ja syvempi kuin joet. Jumala on uonut meidät saman perheen, saman pyhän seurakunnan jäseniksi. (S. 14.)  Zelenka tempaisee Lumikin keskelle uhkaavaa vaaraa.

Siinä missä Punainen kuin veri -kirjassa seikkailtiin Tampereella hyytävässä pakkasessa, nyt seikkaillaan Prahassa armottomassa helteessä. Lumikin mieltä polttaa myös muisto rakkaudesta.

Simukka on rakentanut teoksensa taitavasti. Vaikka trilleri on ennen kaikkea jännittävien ja vauhdikkaiden juonenkäänteiden varassa, tarinaan on saatu myös sopivasti nuoriin vetoavaa syvyyttä. Päähenkilön kokema kiusaaminen on kuvattu viiltävästi ja rakkaus on mutkikas juttu. Lumikki on kuitenkin selviytyjä. Hän on rohkea, vaikka onkin herkkä. Herkkyyttä on tullut hahmoon lisää tässä sarjan toisessa osassa. Lumikkiin on helppo samaistua.

Kiittelin myös tapaa, jolla Simukka on kuvannut Prahan. Olen käynyt kaupungissa kaksi kertaa ja Simukan selkeän kerronnan ansiosta tutut paikat piirtyivät silmieni eteen (ja herättivät tietysti hirveän matkakuumeen). Takaa-ajokohtaus Kaarlensillalla oli piste i:n päälle.

Simukan trillerisarja on virkistävä lisä tämänhetkiseen nuortenkirjatarjontaan. Suosittu fantasiakirjallisuus on nuorten kirja-ahmattien ja useimmiten tyttöjen laji. Suuret sivumäärät ja taikuus eivät sovi kaikille. Nykynuorten vaikeuksista kertovat realistiset kirjat ovat usein liiankin synkkiä tai tulevat ehkä liian lähelle. Pojille eivät tahdo kelvata nekään. Nuorten trillerille on selvästi kysyntää. Ilkka Remeksen Aaro-hahmon rinnalle oli hyvä saada toiminnan tyttö. Lisää tällaista!


Valkea kuin lumi on luettuu useissa blogeissa: Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Lukutoukan kultturiblogi, Amman lukuhetki, Anna minun lukea enemmän, Sonjan lukuhetket ja Nenä kirjassa.