Näytetään tekstit, joissa on tunniste Avain. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Avain. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Anne Muhonen: Älä unohda minua


 Anne Muhonen: Älä unohda minua, 2021

Kustantaja: Avain

Sivuja: 70

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Anne Muhosen sarjakuvia on luettu ennenkin tässä blogissa: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea. Nyt sain luotettavalta taholta vinkin uudesta Anne Muhosen sarjakuvasta ja hankinkin sen pikimmiten käsiini. Eikä Muhosen tyyli pettänyt nytkään, oikeastaan päinvastoin. Nyt on käsissäni oikea aarre. 

Tarinan päähenkilö on noin kolmikymppinen Hilla, joka työskentelee kukkakaupassa. Hän viihtyy työssään kauniiden kukkien keskellä, tuntee kukkien viestit ja antaa asiakkaiden käydä kukkakaupassa kuin kirjastossa, aistimassa värejä ja tuoksuja. Hilla ei painosta ostamaan, sillä kukat hoitavat kyllä houkuttelun.  


Ote Anne Muhosen sarjakuvasta Älä unohda minua, 2021.

Jonkinlainen yksinäisyys tuntuu painavan Hillaa, ja lukija aistii, että taustalla on jotain raskasta. Sitten soittaa exä, Kari, jonka täytyisi löytää eräällä oppilaalleen tet-paikka. Hilla suostuu, mutta ei kovin innokkaasti. Tet-harjoittelija-Eero ei tunnukaan luotettavalta kaverilta, ja Hilla on jo heittämässä hanskat tiskiin, kun Kari lupaakin tavata hänet. 

Juoni lähtee punoutumaan tarinassa mainiosti ja yllätyksiäkin on mukavasti matkan varrella. Muhonen osaa piirtää ihmisen haavoittuvuuden kauniisti esiin. Pieni otsan tai silmän ryppy kertoo, että jokin sana tai ele sattuu. Ihmisten välisen lämmön voi myös lukea silmistä ja koko ihmisen olemuksesta.

Tunteita on monenlaisia: turhautumista, suuttumista, ilahtumista ja haikeutta. Kaiken kruunaa ystävyys ja luottamus, joka rakentuu sarjakuvassa pyytämättä ja yllättäen. Entäs rakkauden rippeet - niitäkin kannamme mukanamme aina! 

Muhonen rakentaa tarinaa pienten asioiden kautta. Vaatimattomimmatkin ja hiljaiset kanssaihmiset  kantavat monenlaisia suruja. Jokainen tarvitsisi jonkun kuuntelijaksi ja ymmärtäjäksi. Sellaisia kai etsimmekin koko ajan, koska jokainen haluaa tulla huomatuksi.  

Erityisen hienosti Muhonen punoo muistot osaksi ihmisten elämää. Ajatus kantaa vuosien taakse. Lämmin tunnelma, ilot ja toiveet ovat niin lähellä murtuneita sydämiä. Haikeutta ja toivoa Muhonen osaa vangita sivut täyteen. 

En osaa kuvitella ketään, jolle tämä sarjakuva ei sopisi luettavaksi. Enkä ketään, jonka sydän ei liikahtaisi tarinan vaikutuksesta, oikeastaan useammassakin kohdassa. 

Kun seuraavan kerran astun kukkakauppaan, ja kello kilahtaa vierailuni merkiksi, osaan varmasti katsoa kukkien lisäksi myös myyjää vähän tarkemmin. Ehkä hän on Hilla. Tai ehkä joku muu, jonka puhelimeen voi milloin tahansa ilmestyä tärkeä viesti "x".   


Muhosen uutuus on luettu myös blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.  

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

3 x selkoa nuorille: Tapani Bagge: Polttava rakkaus ja Mimmu Tihinen: Kello tuhat sekä Toivottavasti huomenna sataa

Tapani Bagge: Polttava rakkaus, 2018
Kustantaja: Avain
Kuvittaja: Hannamari Ruohonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 2016; Toivottavasti huomenna sataa, 2018
Kustantaja: Pieni karhu
Sivuja: 64; 79
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Ensi kosketukseni selkokirjoihin oli ristiriitainen. Pitkään taistelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana selkokirjoja vastaan, ja yritin etsiä oppilaille yhä kiinnostavampia kirjoja luettavaksi. Yritin vinkata kaikenlaista aina vain "ohuempaa" luettavaa ja lupasin tietysti parempia äidinkielen ja kirjallisuuden arvosanoja niille, jotka lukevat.

Mikään ei tuntunut auttavan. Tosiasia on, että yhä harvempi nuori saa tavallisen kirjan luettua. Ei nykynuorella ole kerta kaikkiaan aikaa (harrastukset) eikä kiinnostusta (netti kiinnostaa enemmän) lukea kirjaa kotona, ja jos sivuja on monta, urakka on jo lähtökohtaisesti liian suuri.

Lopulta annoin periksi ja luin muutaman alkuperäisteoksesta muokatun selkoversion, enkä pysynyt niiden juonessa perässä. Lyhennetty juoni kävikin nopeasti sekavaksi, eikä lukukokemuksesta tullut houkuttelevaa, koska en edes ymmärtänyt, missä mennään. En siis innostunut selkokirjoista yhtään.

Onneksi jatkoin etsimistä, ja nyt kun tielleni on osunut muutama sellainen nuorten selkokirja, joiden teksti on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi, olen alkanut lämmetä selko-ajatukselle. Selkokirjojen sanasto on nimensä mukaisesti selkeää, ja teksti on palstoitettu sopivan lyhyiksi riveiksi (yksi virke rivillä). Fontti on isoa ja rivivälit samoin. Kirjan sivut kääntyilevät niin nopeasti, että kirja tulee luettua huomaamatta.

Oppilainani on myös paljon s2-oppilaita, ja selkokirjat toimivat heillekin. On kai tarpeetonta todeta, että kaunokirja on paras mahdollinen sanavaraston laajentaja. Koska vieraan kielen oppimisessa toisto on ehdottoman tärkeää, kaunokirjassa sanasto toistuu oikeassa ympäristössä kymmeniä kertoja - mikään sanalistojen ulkoa opetteleminen ei vedä tehokkuudessaan vertoja kaunokirjan lukemiselle.

Tapani Bagge, kokenut nuortenkirjailija, on kirjoittanut mainion selkokirjan nimeltä Polttava rakkaus. Siinä seikkailee 15-vuotias Elvis Pärssinen, joka laulaa bändissä ja on mielestään muutenkin aika cool. Hänellä on homma hanskassa, kunnes hänen elämäänsä astuu punatukkainen Maritta.

Nuoruus polttelee, ja kaikki on periaatteessa melko kuumaa, mutta kesänvietto jalka paketissa ei kuulunut Elviksen suunnitelmiin. Elvis ei kuitenkaan lannistu, vaan saa uuden idean - ja loppuuhan se kesäkin aikanaan.

Hannamari Ruohosen kuvitus auttaa seuraamaan kirjan tapahtumia olematta kuitenkaan liian osoittelevaa tai huomiota herättävää. On hyvä, ettei kirjassa kerrota ihan kaikkea, vaan lukija joutuu myös itse kuvittelemaan asioita.

Kiittelen kirjassa erityisesti sitä, että vaikka tarinassa vähän kohelletaan ja tunnetaan vahvasti tunteita, siinä on myös niin sanottua tavallista ja tylsääkin elämää. Elviksella on hyvät suhteet vanhempiinsa ja kirjassa on huumoria ja romantiikkaa juuri sopivasti.

Mimmu Tihisen kaksi selkokirjaa Kello tuhat ja Toivottavasti huomenna sataa ovat juoneltaan mukavan verkkaisia ja niissäkin on sisäänrakennettuna lämmintä huumoria. Realistisille nuortenkirjoille tyypillinen sekoilu ja synkistely puuttuvat niistä kokonaan, mutta pientä romantiikkaa ja aitoa hämmennystä niihin on saatu vangittua.

Näissäkin selkokirjoissa nuorten ja vanhempien suhteet ovat hyvät, vaikka vanhemmat eivät olisikaan yhdessä. Kello tuhat -kirjassa päähenkilö Jesse pelailee isän kanssa jalkapalloa, vaikka isä ei pärjää hänelle oikeastaan enää ollenkaan, ja Toivottavasti huomenna sataa -kirjassa Leo viettää kesää äidin kanssa mökillä. Suhteista käy ilmi, että vanhemmat eivät ole täydellisiä, mutta yrittävät parhaansa ja nuoretkin hyväksyvät heidät sellaisina kuin he ovat.

Kello tuhat sijoittuu kaupunkimaisemiin ja seuraa Jessen arkea treenien ja koulunkäynnin merkeissä. Äidinkielen oppitunnilla pitäisi tehdä esitelmä runokirjasta ja työpariksi sattuu mukava Ninni. Ninni saa Jessen pohtimaan kaikenlaisia asioita eikä runon lukeminen enää olekaan aivan mahdotonta.

Toivottavasti huomenna sataa -kirja sijoittuu maalle mökkimaisemiin. Leolla on siellä tylsää, kunnes näköpiiriin ilmestyy Ella, joka toimittaa mansikoita myös Leon elämään. Kesään tuleekin säpinää ja tunteita sekä itsensä ylittämistä.

Kirjojen henkilöiden elämään oli helppo solahtaa. S2-oppilaille nämä sopivat myös siksi, että suomalaisnuorille tutut aiheet, kuten viina, seksi ja sekoilu eivät käy näissä kirjoissa pääasiaksi, vaan päähenkilöt ovat melko tavallisia tyyppejä, joilla ei ole ylivoimaisen suuria henkisiä pulmia. Ilman vastoinkäymisiä hekään eivät kuitenkaan täysin selviä.

Näiden kaikkien selkokirjojen päähenkilöt ovat poikia, ja pojillehan näitä selkokirjoja erityisesti tarvitaan, koska poikien lukutaito on paljon heikompaa kuin tyttöjen lukutaito. Kirjat kuitenkin sopivat erinomaisesti myös tyttöjen käsiin.

Olen nyt testannut kirjat myös luettamalla niitä oppilailla, sekä äidinkieleltään suomalaisilla että s2-oppilailla. Kirjoista on pidetty tosi paljon, ja ne on luettu melkeinpä yhdeltä istumalta. Kirjat tarjosivat onnistumisen iloa: kun kirja saatiin luettua kannesta kanteen, tuli voittajafiilis. Se tunne halutaan nyt kokea uudestaan, ja niinpä minulta on jo vaadittu lisää samanlaista luettavaa. Toivottavasti kirjailijat ottavat vinkistä vaarin.



Polttava rakkaus on esitelty myös Kirsin kirjanurkassa, jossa on esittelyssä muitakin nuorten selkokirjoja. Tuijata-blogissa on Polttavasta rakkaudesta mainio, selkokielinen arvio. Tuijata on kirjoittanut myös Mimmu Tihisen Toivottavasti huomenna sataa -kirjasta.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferrante: Amalian rakkaus, 2005
Alkuteos: Amore molesto, 1992
Suomentaja: Taru Nyström Abeille
Kustantaja: Avain
Kansi: Satu Paakkala
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä


Elena Ferranten nimi ei paljon esittelyjä kaipaa. Hän on varmastikin tämän hetken kuumimpia kirjallisia nimiä maailmalla, ja hänen Napoli-sarjansa on niittänyt mainetta ja kunniaa myös Suomessa. Vähemmän tunnettu on hänen esikoisteoksensa, Amalian rakkaus, joka on ilmestynyt alun perin vuonna 1992, mutta käännetty suomeksi vasta vuonna 2005 kirjailijan toisen romaanin, Hylkäämisen päivät, menestyksen jälkeen.

Amalian rakkaus on tyyliltään täysin erilainen kuin Napoli-sarja, joka perustuu realistiseen kerrontaan. Amalian rakkaus on surrealistinen, maalaileva ja salaperäinen. Se jättää lukijan tulkittavaksi, mikä tarinassa on totta, mikä unta, mikä kuvitelmaa? Tunnelma on painajaismainen teoksen alusta loppuun.

Kirja sijoittuu Napoliin, jonne Delia on saapunut äitinsä hautajaisiin. Äiti, Amalia, on hukkunut Delian syntymäpäivänä ja Delia tuntee, että kuolemassa on jotain epäselvää. Alkaa Delian matka muistoihin, vanhan kotikaupungin synkille kujille, ullakoille ja kellareihin sekä lapsuudenperheen kammottavaan tunnelmaan.

Napoli, sen patriarkaalinen henki, suoranainen rumuus ja seksuaalisesti latautunut ilmapiiri, luovat ahdistavat puitteet Delian surulle ja kaipaukselle. Jokin on piilossa koko ajan, Amalian elämä on arvoitus. Tunnelma tihenee, ja pimeys puristaa Deliaa ja lukijaa.

Muistan samanalaisen tunnelman eräästä toisesta Italiaan sijoittuvasta kirjasta, nimittäin Ian McEwanin Vieraan turvasta. Se sijoittuu Venetsiaan, ja vaikka olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, en vieläkään ole siitä toipunut. Se on ehkä kammottavimpia lukukokemuksiani, ja huomasin, että Amalian rakkautta lukiessani hidastin lukutahtia loppua kohden, koska pelkäsin jotain yhtä kauheaa.

Tunnistin kirjasta paljon asioita, joita olen Italiassa kohdannut: miehet, jotka julkisissa kulkuvälineissä iskeytyvät kiinni naisiin, katujen meteli, kiihkeä tunnelma ja röyhkeät huutelut. Ferrante osaa kuvata ne hyvin elävästi ja yhtä puistattavasti, kuin ne turistina olen joskus kokenut sekä Roomassa että Napolissa. Kirjan vaikuttavin kohtaus oli sijoitettu Napolin kaduille, jossa ihmiset pakenevat toisiaan kaatosateessa. Pystyin näkemään sen silmissäni.

Delian painajaiset ovat miesten ja seksuaalisuuden värittämiä. On oma isä, jota Delia inhoaa, on eno, joka haukkuu kuollutta sisartaan, on lapsuudenystävä Antonio, joka ilmestyy takaisin Delian elämään. Kummallinen Caserta tuntuu olevan arvoituksen ydin, mutta mikä hänen toiminnassaan on silkkaa hulluutta ja pakkomiellettä, mikä ehkä kuitenkin jotain säälittävää. Delia käy kohti menneisyyttä ja kohtaa sen silmästä silmään.

Kauneinta ja koskettavinta kirjassa on suru, jota Delia kokee. Hän kaipaa äitiään, vaikkei ole koskaan oppinut häntä oikein tuntemaan. Hän olisi halunnut aikanaan suojella äitiään isältään, kaikelta pahalta, mutta onkin ehkä palavassa rakkaudessaan tehnyt itse jotain kamalaa. Amalian ja Delian persoonien sulautuminen on kirjassa kuvattu vangitsevasti. Delia janosi Amalian rakkautta, mutta ketä Amalia rakasti. Oliko Amalian rakkautta olemassakaan?

Lukunautintona Ferranten esikoisteos ei nouse Napoli-sarjan tasolle. Se ei ole helppolukuinen eikä mitenkään looginen, vaan poukkoilee sinne tänne. Taideteoksena se on kuitenkin vahva. Suomentaja Taru Nyström Abeille on saanut tunnelman vangittua myös suomennokseen: Oli yksinkertaista ja viatonta kuvitella olevansa "minä " vain sen takia että olin kerran syntynyt naisen kohdusta. En ollut edes saanut mukaani juuri mitään tästä naisesta. Oli kuin minua ei olisi olemassakaan. (S 66).


Amalian rakkaus on luettu ainakin näissä blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä. Reader why did i marry him -blogin Omppu oli myös tunnistanut kirjan mcewanmaisen tunnelman. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 23. Kirjassa on mukana meri.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä

Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja, 2013
Kustantaja: Avain
Sivuja: 168
Kansi: Tarja Kettunen, kansikuva Kira Leskinen
Mistä sain kirjan: oma hankinta


Kirjablogit ovat portti lukemisen maailmaan. Blogeissa kirjoitetaan eläytyen, analysoiden, huudahdellen, intohimoisesti ja joskus tylystikin. Kirjabloggaajaat ovat ensijaisesti kirjallisuuden asialla.

Myös Katja Jalkanen ja Hanna Pudas ovat täydestä sydämestään kirjallisuuden asialla kirjassaan Rivien välissä. Sain kirjan käsiini tuoreeltaan tilaamalla sen suoraan kustantajalta. Kun paketti tuli postissa, ilahduin ensimmäisenä kirjan ulkonäöstä: kirja on kaunis ja sopiva käteen, se ei ole liian paksu eikä liian painava.

Ja kuinka sitä luinkaan! (Tässä on pakko huudahdella.) Suorastaan ahmin sen loppuun. Näin ei ole käynyt elämässäni vielä yhdenkään tietokirjan kanssa. Syy ahmintaan on tietysti innostus. Tässä kohtaa voisi puhua jopa siitä intohimosta paitsi lukemiseen ehkä nykyään myös bloggaamiseen.

Olen lukenut (tai minulle on luettu) kirjoja noin 40 vuotta, mutta olen aloittanut kirjabloggaamisen vasta kahdeksan kuukautta sitten. Lukijana olen siis konkari, mutta bloggaajana olen noviisi. Luettuun elämääni on tullut uusi osa - luetusta kirjoittaminen. Koska kirjoitan blogia, lukuharrastuksestani tuli kirjoittamisen myötä sosiaalinen harrastus, eli juuri sitä, mitä toivoinkin. Blogin lukijoiden kommentit, uudet kirjavinkit, joita saan muiden blogeista, kirjallisen kentän puheenaiheet eli kaikki Blogistanian toiminta on syventänyt alkuperäistä harrastustani eli lukemista.

Rivien välissä kertoo siis omakohtaisesti kokemastani harrastuksen rikastumisesta ja yhteisöllisyyden tunteesta. Tietokirja vaikutti:  Yöunet karkasivat, kun aloin suunnitella uusia kirjoittamisen aiheita ja ajattelin yhteisöä, johon olen bloggaajana päässyt osalliseksi. Luin kirjabloggaajien ajatuksia ihastuksesta huokaillen, niin omilta ne tuntuivat ja samalla vahvistivat tämän uuden harrastukseni viehätystä. Syksyllä aion palata muutamiin kirjan herättämiin ideoihin ja ajatuksiin. Haluaisin siis sovitella Luettua elämää rivien väliin entistä tietoisempana ja innostuneempana lukijana ja kirjabloggaajana.

Rivien välissä on oivallinen kirjablogimaailman esittely. Teoksen tiedot on koottu kyselyllä, johon vastasi 61 suomalaista kirjabloggaajaa (toivon olevani yksi heistä, vaikka lähetin vastaukseni viime tingassa) ja 14 kirjablogia pitävää kirjailijaa. Kirjassa on paljon suoria sitaatteja bloggaajien lähettämistä vastauksista, esimerkiksi siitä, mistä blogataan, mistä kirjat hankitaan ja miksi blogataan. Kirjassa esitellään myös blogien yhteisöllisiä tapahtumia, kuten erilaisia haasteita, kimppalukua ja palkintoja. Kaiken kaikkiaan tietoa oli paljon, mutta niin ilmavasti ja selkeästi kirjoitettuna, että innostukseni yltyi rivi riviltä. Mitä kaikkea kirjablogi voi ollakaan!

Rivien välissä sivuaa viime aikoina kuumana käynyttä keskustelua siitä, mikä on kirjablogien asema kirjallisuuden kentällä: ovatko kirjablogit vakavasti otettavaa kritiikkiä, kustantamojen valjastamia markkinoijia vai silkkaa mutuhuttua? Mielestäni Jalkanen ja Pudas ovat rajanneet hienon määritelmän puhuessaan blogiteksteistä blogiarvioina, ei blogiarvosteluina tai kritiikkinä. Kirja-arvio on ja saa olla subjektiivinen lukukokemus. Onneksi viime aikoina kiehunut keskustelu ei ole ehtinyt kirjaan kaikkine juonteineen. Nyt bloggaajien vilpitön innostus lukemisesta sävyttää koko kirjaa, ja se on asia, joka toivottavasti jää jäljelle kohun laannuttua.

Katja Jalkanen kirjoittaa Lumiomena-kirjablogia ja Hanna Pudas kirjoittaa Kirjainten virrassa -kirjablogia. Heillä on vuosien kokemus bloggaamisesta. Rivien välissä onkin kirja, jota voi suositella kaikille kirjablogia suunnitteleville tai kirjallisuuden kentällä toimiville ammattilaisille ja amatööreille. Mutta sitä voi suositella myös kenelle tahansa lukijalle, sillä kirjablogit ovat tulleet kirjalliselle kentälle jäädäkseen. Omalta osaltaan ne edistävät lukuharrastusta ja tietoa lukemisen arvoisista kirjoista (sillä toisin kuin yleisesti luullaan, kirjablogeissa ei lueta pelkästään samoja kirjoja). Eikös siinä ole tarpeeksi hyvä syy kirjoittaa kirjablogia?

Kiitos kirjasta, Katja ja Hanna! Sen verran se vaikutti jo nyt blogiharrastukseeni, että päätin käydä lukemassa jokaista kirjablogia, joka on kirjan loppuun lisätyssä luettelossa. Jo tätä postausta kirjoittaessani löysin muutaman uuden ja mielenkiintoisen blogin, joita en vielä tuntenutkaan. Varmastikin - ja toivottavasti - tämä kirja luetaan jokaisessa kirjablogissa, ja tässä jo muutama, joissa se onkin jo luettu:  Morren maailma, Leena Lumi, Jäljen ääni, Sinisen linnan kirjasto, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja ja Lukuisa.