Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille

Lukuviikkojen perinteenä olen seurannut poikani lukemisen kehittymistä. Poika oppi lukemaan 6-vuotiaana eskarilaisena, ja otin tavoitteekseni kasvattaa hänestä sujuvasti lukevan ihmisen. Urakka ei ole ollut missään vaiheessa helppo: Pojan oma mielenkiinto on aina ollut ennen kaikkea pelimaailmassa. Eskarilaisena, ja oikeastaan ihan tuonne neljäsluokkalaiseksi asti, hän oli lisäksi erittäin vilkas tapaus, mutta on kuin onkin kasvanut melko rauhalliseksi esiteiniksi.

Perheessämme on lisäksi kaksostytöt, joiden kasvaminen lukijoiksi on ollut huomattavasti nopeampaa ja sujuvampaa kuin pojan kasvaminen. He lukivat Harry Potter -kirjoja jo ekaluokkalaisina ja ovat lukeneet tuhansia sivuja enemmän ja monipuolisempaa tekstiä kuin pikkuveljensä tulee koskaan lukemaan. Pojalla on nimittäin myös tapana lukea hyviksi havaitsemiaan kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen, ennemmin kuin hankkia uusia lukukokemuksia.  Sekä poikani että tyttäreni ovat kuitenkin lukeneet moneen kertaan joitain yhteisiä suosikkikirjojaan. Näitä ovat tietysti J. K. Rowlingin Harry Potter -sarja ja Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja -sarja. Ne tuntuvat maistuvan aina vaan ikään kuin välipaloina. Ehkä tutuista tarinoista saa myös jonkinlaista turvaa.

Vaikka poikaa täytyy välillä patistella kirjojen ääreen, en missään vaiheessa ole suostunut heittämään hanskoja tiskiin hänenkään lukutaitonsa ruokkimisessa. Lukutaito on kuitenkin aivan ensisijainen opiskelutaito, jonka merkitys nyt korona-aikana on vain kasvanut.

Poikani ensimmäisten lukuvuosien kirjasatoa voi kurkkia näistä kirjoituksistani: Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan ja Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille. Tuolloin lahjoin poikaa peliajalla: hän sai luetusta kirjasta peliaikaa. Enää tällainen lahjominen ei toimisi, koska hänellä on niin monta pelikonetta ja niin paljon vapaa-aikaa (ja nyt vielä tämä korona-aika), että lahjomisella ei ole merkitystä.

Pojan lukutaidon kehittymistä voi seurata myös tästä päivitysketjusta, johin olen koonnut hänen lukemiaan kirjoja ja kirjasarjoja: Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille, Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille ja Lukuvinkkejä 11-vuotiaille pojille. Olen aika tyytyväinen kehitykseen. Nykyisin poika lukee vapaaehtoisesti ennen nukahtamistaan, eli lukemisesta on tullut hänelle tapa. Vetoan usein myös hänen kilttiin luonteeseensa ja huonoon omaantuntoonsa: jos hän on ollut pitkään kännykällä, hän myöntyy lopulta aika helposti kirjankin ääreen.


Kaikki lapseni ovat olleet onnekkaita alakoululaisia, sillä lähikoulumme on panostanut vuosittaiseen lukudiplomiin, jonka suorittaminen on ollut melkeinpä velvollisuus. Lukudiplomipakettiin on kuulunut 6 kirjaa vuodessa, ja ne on saanut valita tarkoin mietityiltä listoilta.

Poika sai juuri valmiiksi 6. luokan lukudiplomin viimeisen tehtävän. Lukudiplomin myötä hän on lukenut paljon sellaisia kirjoja, joihin hän ei olisi varmasti muuten itse tarttunut. Tällaisia ovat tänä vuonna olleet muun muassa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli ja Arto Kivimäen Aikojen alussa, Antiikin taruja 1. Lukudiplomi on suoritettu kirjakeskusteluilla ja kirjallisilla töillä. Suuri kiitos kuuluu pojan opettajille tässä työssä.

Tämän vuoden kirjalöytöjä ovat olleet Max Braillerin Maailman viimeiset tyypit -kirjasarja, jonka poika kylläkin hotkaisi viikossa, eli sillä ei pitkälle päästy. Joulupukki toi ensimmäisen osan ja varasin kirjastosta hänelle uutuudet heti perään.

Kirjamessureissulta poika sai Jim Kayn kuvittaman Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjan, jonka olin ajatellut antaa hänelle joululahjaksi, kuten kaikki aikaisemmatkin Jim Kayn kuvittamat Potterit. Hän kuitenkin halusi sen omakseen heti, kun näki sen hyllyssä kirjamessuilla. Se oli onneksi myös reilussa tarjouksessa siellä, joten hän sai sen mukaansa. Harry Potter -sarja kuluu edelleen hänen käsissään ja soi Bookbeatista äänikirjana aika usein myös silloin, kun hän pelaa.

Toinen löytö tänä vuonna on ollut Rick Riordanin Percy Jackson -sarja, jonka poika on lukenut kokonaan, osittain Bookbeat-palvelusta e-kirjoina, osittain kirjoina. Näihin hän tarttui siskojensa suosituksesta. Percy Jackson on tavallinen poika, joka kuulee olevansa antiikin jumalten sukua, ja siitä lähtee käyntiin melkoinen seikkailu. Sarjan ensimmäinen kirja on nimeltään Salamavaras, ja sen luettuaan poika oli myyty. Harry Potter -kirjoilla ja Percy Jackson -kirjoilla hän on myös kuitannut aika monta kirjallisuustehtävää kouluun (lukuvinkkejä, henkilökuvauksia, juoniselostuksia yms.). Percy Jacksonin innoittamana hän luki lukudiplomiin myös Kivimäen kirjan, jossa kerrataan antiikin jumaltarustoa.

Sekä Percy Jackson että Harry Potter ovat myös vihdoin osoittaneet, että poika ei välttämättä tarvitse enää kuvia tekstin yhteyteen. Kuvat ovat tietysti edelleen plussaa, mutta eivät enää välttämättömiä lisukkeita tarinan yhteyteen. Lukeminen sujuu, ja on ilmeisesti nautittavaa, ilman niitäkin.

Edelleen poika ahmii täysin vapaaehtoisesti Aku Ankka -sarjakuvia, erityisesti Don Rosan piirtämiä sarjoja mutta myös Aku Ankka -lehden, joka kolahtaa postilaatikkoon joka viikko. Tähän asti hän on myös saanut omakseen uusimman Neropatin päiväkirjan aina sellaisen ilmestyessä. Niiden hinta on melko edullinen (alle 20 euroa), ja meillä on niille kolme lukijaa omasta takaa ja neljäs lukija kasvamassa hyvää kyytiä. Niitä on myös lainailtu naapuruston lapsille.

Vaikka käyn kirjastossa säännöllisesti ja kannan sieltä kirjoja lapsille, meillä on myös kirjahyllyt väärällään omia kirjoja. Jokainen lasten omiin kirjoihin satsattu euro maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Lapset ovat myös huomanneet, että äiti ei osta ikinä kaupasta leluja tai karkkia (paitsi karkkipäivänä), mutta Aku Ankan taskukirjan saa mukaansa heti, kun vain hoksaa pyytää. Olen myös kustantanut pojalle oman Bookbeat-jäsenyyteni yhteyteen perhejäsenyyden, joka maksaa muistaakseni noin 5 euroa kuukaudessa. Palvelu on ollut hänellä ahkerassa käytössä.

Tiedän, että haastavia vuosia on edessäkin: ensi vuonna poika on yläkoululainen, ja arkeen tulee varmasti muitakin haasteita kuin lukutaidon ylläpitäminen. Täytyy kai vain yrittää sinnikkäästi kannustaa ja kiristää poikaa kirjojen ääreen, kuten tähänkin asti. Ensi vuonna sitten raportoin lukuvinkkejä 13-vuotiaalle pojalle. Saapa nähdä, löytyykö sellaisia...

Hyvää Lukuviikkoa!

Päivityksessä mainitut tai pojan käsissä havaitut kirjat ja kirjasarjat:

Max Brailler: Maailman viimeiset tyypit -sarja
Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja
Arto Kivimäki: Aikojen alussa, Antiikin taruja 1
Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Rick Riordan: Percy Jackson -sarja
Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin  omat suosikit
J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja, 2019
Alkuteos: The Diary of a Young Girl, 2017
Kuvitus: David Polonsky
Suomentaja: Anita Odé
Kustantaja: Tammi
Kansi: David Polonsky
Sivuja: 153
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Rakas Kitty

Toivon voivani uskoa sinulle kaiken, mitä en ole tähän asti kertonut vielä kenellekään, ja toivon sinun olevan minulle suurena tukena (s. 9).

Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvateos Anne Frankin päiväkirja on vaikuttavaa luettavaa. Se kertoo ja kuvaa toisen maailmansodan aikaa nuoren tytön näkökulmasta. Tyttöhän ei ole kuka tahansa tyttö, vaan Anne Frank, juutalaistyttö, joka kuoli keskitysleireillä, 6 miljoonan muun juutalaisen kanssa. Hänen päiväkirjastaan tuli koko maailmalle yksi holokaustin muistomerkeistä.

Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Päiväkirjat toimitti kirjaksi Anne Frankin isä, Otto Frank, joka oli ainut Frankin perheen jäsen, joka selvisi keskistysleireistä hengissä.

Kirja alkaa vuodesta 1942, kun Anne saa päiväkirjan 13-vuotissyntymäpäivälahjakseen. Tavallisen oloinen, tavallisen nuoren tytön elämää elävä tyttö ottaa päiväkirjan heti ystäväkseen. Hän kirjoittaa kirjaansa avoimesti tunteistaan ja havainnoistaan ja paljastaa sille kaikki salaisuutensa.

Samaan aikaan, kun Annen mieli alkaa herätä ihastuksille ja epämääräiselle kiukuttelulle, maailmantilanne ympärillä kiristyy. Natsit hyökkäävät Hollantiin, johon Annen isä oli vienyt perheensä turvaan jo 1930-luvulla, pois Saksan juutalaisvihamielisestä ilmapiiristä. Pian Annen perhe saa kirjeen SS:ltä. Kaikki juutalaiset tiesivät, mitä kirjeen saaminen tarkoitti - matkaa keskitysleirille.  Annen perhe pakenee maan alle. He piiloutuvat Salaiseen siipeen, isän yrityksen ullakkohuoneistoon, yhdessä isän entisen työkaverin perheen kanssa.

Alkaa kahden vuoden piileskely, josta Anne raportoi päiväkirjaansa.
Salaisen siiven asukkaat kuulevat auttajiensa kautta uutisia ulkomaailmasta ja elävät kiinni jäämisen pelossa. Silti heidän elämänsä on myös hyvin arkista ja sisältää esimerkiksi ruuanlaittoa, opiskelua ja  ja ajankulun keksimistä.

Viimeisen merkintänsä päiväkirjaan Anne on tehnyt 1.8.1944.

Annen päiväkirjoja ei voi lukea ilman tietoa siitä, että hän kuoli Bergen-Belsenin keskistysleirillä helmi-maaliskuussa 1945, vain noin kuukautta ennen kuin englantilaiset joukot vapauttivat leirin 12.4.1945. Mahtoiko hän toivoa loppuun asti vapautumista ja isänsä ja äitinsä näkemistä. Mahtoiko hän haaveilla tulevaisuudesta: rauhasta ja paremmasta ruuasta? Aivan varmasti.

Ihmismieli kurottaa tulevaisuuteen, vaikka toivoa olisi hyvin vähän, tai ei ehkä ollenkaan. Tämä kuva aikuisesta Anne Frankista liikuttaa minut kyyneliin asti: Olen ollut usein alakuloinen, mutta en koskaan epätoivoinen. Pidän piiloutumista vaarallisena seikkailuna, joka on romanttista ja mielenkiintoista. Kuvailen jokaisen puutteen huvittavana päiväkirjassani. Olen päättänyt, että vietän toisenlaista elämää kuin muut tytöt ja myöhemmin toisenlaista elämää kuin tavalliset kotirouvat. Tämä on hyvä alku mielenkiintoiselle elämälle, ja siksi, vain siksi, minun täytyy nauraa vaarallisimpinakin hetkinä huvittaville tilanteille. (S. 133.)

Ari Folman ja David Polonsky ovat tehneet huolellista työtä Anne Frankin päiväkirjan tutkimisessa. Annesta ja hänen perheestään on saatu esiin hyvin persoonallisia piirteitä. Ajan painostava tunnelma välittyy kuvissa, joissa natsit esiintyvät tai Amsterdamia poimmitetaan. Sotakuvat ovat harmaita ja uhkaavia.

Annen haaveita ja unelmia puolestaan kuvataan värikkäästi. Kuvakulmat ja yksityiskohdat vaihtelevat kerronnassa sujuvasti. Mieleeni jäi myös kuva Salaisen siiven yhteisestä ruokailusta, jossa Anne kuvittelee jokaisen kanssaeläjänsä eläimeksi. Ajankuva, 1940-luku, henkii joka sivulla.

Anne Frankin päiväkirja on monella tapaa ajankohtainen teos - taas, aina. Euroopassa äärioikeisto on taas voimissaan ja juutalaisviha on nostanut päätään yleisen rasistisen ajattelun ohessa. Syntipukkeja etsitään milloin mihinkin epäkohtaan, vaikka tosiasiassa taloudelliset olot ovat olleet pitkään paremmat kuin koskaan ennen maailmanhistoriassa.

Ajankohtaisena tämä sarjakuvateos on myös kuvatessaan eristystä. Maailmanlaajuinen epidemia pakotti meidät eristäytymään kotehimme maaliskuussa 2020. Anne Frank eli erityksissä kaksi vuotta. Jonkinlaisen perspektiiviä meidän tilanteeseemme voi saada myös siitä, millaista ruokaa piileskelijöille salakuljetetaan sota-aikana, jolloin elintarvikkeet olivat kortilla. Meitä eivät uhkaa pommitukset, eikä meidän tarvitse pelätä natsien koputusta ovella.

Luin Nuoren tytön päiväkirjan 8. luokalla. Nyt omat tyttäreni ovat saman ikäisiä ja hekin lukivat tämän sarjakuvan. Heitä järkyttivät eniten natsit. Miten maailmassa voi olla tuollaista pahuutta?

Nuorena en ymmärtänyt seurata lukiessani Annen kasvutarinaa, vaikka luin hänen mielenmyllerryksistään suhteellisen kiinnostuneena. Silloin minuakin kiinnosti enemmän ajankuvaus, eli toisen maailmansodan tapahtumat ja natsien julmuus, joka tuntui käsittämättömältä. Nyt oma lukukokemustani syveni myös sitä kautta, että vertasin Annen ja omien tyttärieni kasvamista. Ajattelen, että Anne oli ennen kaikkea nuori tyttö. Saman ikäinen kuin tyttäreni ovat nyt. Nuoruus on aina sama. Ja elämä on niin haurasta - ainutlaatuista ja katoavaista.

Yhden ihmisen elämä. Kuuden miljoonan ihmisen elämä.

Tämä hieno sarjakuvateos on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa. Osallistun teoksella Lukuviikkoon ja Helmetin lukuhaasteeseen.

Suosittelen tutustumaan myös näihin ilmiöihin, jotta holokausti ei unohtuisi:
1. Twitterissä Auschwitzin museo (@AuschwitzMuseum).
2. Lontoon Orange tree -teatterin loistava esitys Amsterdam, joka on nähtävissä ilmaiseksi vielä tämän viikon ajan (27.4.2020 asti). Se kertoo juutalaisnaisesta, joka asettuu asumaan Amterdamiin ja kohtaa siellä historian uudelleen.

José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?, 2019
Alkuteos: Vem dödade bambi?
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Teos
Kansi: Christina Lax
Sivuja: 222
Mistä sain kirjan: joulupukki toi




Ja vielä näin monen vuoden jälkeen Gusten ajattelee, ettei ikinä toivu tietyistä asioista, jotka silloin koki (s. 141).

Oletko koskaan miettinyt, minkälaista olisi elää sen jälkeen, jos olisi syyllistynyt johonkin peruttaamattomaan rikokseen? Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -teoksessa tavataan Gusten, joka katuu rikostaan. Hän katuu sitä ennen kaikkea siksi, että on vahingoittanut uhria. Kirjassa tavataan muitakin rikokseen osallistuneita, mutta heitä ei tunnu syyllisyys painavan. Onko heidän edes annettu kärsiä syyllisyydestä?

Voi kuitenkin olla, että syyllisyyden puute on vain pintaa. Ehkä ihmisillä on omat tapansa selviytyä siitä kaikesta - syyllisyydestä ja häpeästä. Niin paljon voi piilottaa myös itseltään.

Kirjassa tavataan myös rikokseen syyllistyneiden äitejä, joille oman lapsen rikos on elämän mullistava tapahtuma. Rikoksen uhreja eivät ole vain uhrit vaan myös syylliset ja heidän omaisensa. Kaikki järkkyy. Miten yhteisö, oikeastaan aivan täydellinen, idyllinen yhteisö, Huvilakaupunki, toipuu traumasta, jonka rikos on sille aiheuttanut? Onnistuuko kaiken kieltäminen, selittäminen, ohittaminen, ymmärtäminen?

Fagerholm on uusimmassa teoksessaan samojen aiheiden äärellä kuin Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä, jotka molemmat käsittelevät yhteisön traumaa, salattua rikosta. Fagerholmin vyöryvä, toistava, lähes maaginen kerrontatyyli pääsee esiin myös uutuudessa. Uhkaava, surullinen ja kohtalokas tunnelma ympäröi henkilöitä ja aika on juuttunut johonkin menneeseen, josta ei päästä eteenpäin. Kaikki palaa aina rikospaikalle.

Kuka tappoi bambin? käsittelee paitsi syyllisyyttä myös ystävyyttä. Ystävykset Emmy ja Saga-Lil ovat olleet nuoresta asti toistensa turva, mutta aikuisena oleminen on vaikeaa. Emmyn ihana rakkaus Gusteniin vaihtuu toisenlaiseen elämään. Uusi rakkaus kietoo Emmyn johonkin lumetodellisuuteen, jonka kulisseista hän pitää kiinni. Surussaan Gusten puolestaan tarrautuu Saga-Liliin.

Fagerholmin kerronnan magia on selittämätöntä. Vaikka en aivan pääse samaan hurmioon, kuin Amerikkalaista tyttöä tai Säihkenäyttämöä lukiessani, olen silti näiden henkilöiden vietävissä. Heidän kohtalon hetkensä tuntuvat piinaavilta, rikos tarrautuu jalkoihin ja estää lentämisen.

Erityisesti Emmyn eteerinen hahmo jää vaivaamaan minua. Mikä on lopulta se todellisuus, jossa hän elää? Kuinka hauraita rakennelmia ihminen rakentaa ja miten vääriä valintoja ihmiset voivatkaan tehdä? Ihmiset osaavat elää myös lumeonnea.

Fagerholman tekstissä on viittauksia kirjallisuuteen ja siinä vilisee englanninkielisiä fraaseja. Laura Jänismiemen suomennos on sujuvaa ja vivahteikasta. Lukijaa hemmotellaan. Tekstin lukeminen on helppoa, mutta myös pettävää, sillä kieli kietoo pauloihinsa ja ennen kuin lukijaa huomaakaan, hän elää taas keskellä niitä hetkiä ja niitä syyllisyydentuntoja, jotka eivät jätä henkilöitäkään rauhaan.

Fagerholman tyyliin kuuluu myös yläluokkaisen elämän kuvaus. Siihen kuuluu näennäinen vapaus ja helppo elämä: huviloita, kauniita vaatteita ja kauniita ihmisiä, rahaa, suhteita ja imagon luomista. Kulissien takaa paljastuu tyhjyyttään koliseva elämä.

Fagerholmalla on aivan oma äänensä suomalaisessa kirjallisuudessa, enkä yhtään ihmettele, että hän oli tälläkin teoksellaan Finlandia-ehdokkaana. Häneltä on turha odottaa kronologisesti etenevää tarinaa, jossa on selkeä alku ja vielä selkeämpi loppu. Myös selkeä käännekohta puuttuu. Tarinahan kyllä syntyy - oikeastaan melkoisen hurja tarina ja oikeastaan aika montakin tarinaa -  mutta se on lukijan itsensä etsittävä ja lukijan itsensä päätettävä johonkin. Varmaa on vain, että kertoja alkaa kertoa: Aloitetaan vaikkapa tästä. Syyskuun aamusta vuonna 2016. (S. 9.)



Kirjan ovat lukeneet ainakin nämä kirjabloggaajat: Omppu, Tuija ja Katja.