J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, 10. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban,1999
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 456
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä, kirpputorilöytö


Harry Pottereiden ääneen lukeminen jatkuu, ja nyt olemme lasteni kanssa käyneet jo kolme lukuvuotta Tylypahkan koulua. J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki koukutti takuuvarmasti, kuten aiemmatkin  Potterit, Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio.

Tärkein syy näiden kirjojen lukemiseen on se, että innostaisin lapsiani lukemaan ja heidän lukutaitonsa paranisi. Ja nyt niin kävi entistä selkeämmin. Kun sain illalla oman osuuteni loppuun, ekaluokkalaiset suorastaan riistivät kirjan käsistäni ja jatkoivat itse lukemistaan. Lopputulos oli se, että he saivat kirjan päätökseen kauan ennen minua. Omaksi luku-urakakseni jäi yli 100 sivua luettavaa. Osan luin edelleen ääneen viisivuotiaalle pojalleni, mutta sensuroin häneltä hurjimpia kohtia ja luin itsekseni kirjan loppuun. Periaatteessa tavoite, eli lasten lukuinto on jo saavutettu, mutta nyt olen jo itse niin koukussa, että haluan edelleen lukea näitä ääneen, joten 4. osakin jo aloitettiin.

Tässä kolmannessa Harry Potterissa taikamaailman erikoisuudet sen kuin lisääntyvät. Kirja alkaa tuttuun tapaan Harryn jästiperheen luota, ja taas kerran Dursleyjen jästiys ylittää Harryn sietokyvyn ja hän joutuu ottamaan taikavoimat käyttöönsä. Harry karkaa kotoa ja pääsee Poimittaislinjan kyydissä asumaan Viistokujalle Vuotava noidankattila -majataloon. Harry pelkää, että hänet erotetaan Tylypahkasta, koska hän käytti taikavoimiaan jästien nähden, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Mutta kuinka ollakaan, koko velhomaailma on huolissaan Harrysta, sillä Azkabanin vankilasta on karannut erittäin vaarallinen vanki, Sirius Musta, jonka tiedetään etsivän Harrya. Paras turvapaikka Harrylle on Tylypahka, jota vartioimaan on saatu myös Azkabanin vartijoita, ankeuttajia.

Tylypahkassa tavataan uusia opettajia. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa professori Lupin, jonka kanssa Harry ystävystyy. Uusia aineitakin on lukujärjestyksessä: ennustamista opettaa professori Punurmio ja Hagridista on tullut taikaolentojen hoidon opettaja. Punurmio ennustaa Harrylle kuolemaa ja Hagridin sydän melkein särkyy hevoskotka Hiinokan takia.

Velhokoulun oppiaineet sisältöineen, taikaolennot ja ankeuttajat ovat erinomaisia esimerkkejä Rowlingin mielikuvituksen rajattomuudesta. Kirjailija selvästi nauttii pienten yksityiskohtien kehittelemisestä ja luo järjestelmällistä taikamaailmaa: Tylyahon räyhäävä röttelö ja kermakalja, Kelmien kartta, joka on kuulunut neljälle velhoystävykselle, ankeuttajien kuolemaakin pahempi suudelma... Kaikki herkulliset yksityiskohdat punoutuvat osaksi juonta ja lukijaa suorastaan hemmotellaan salaisuuksien paljastumisilla.

Myönnän kuitenkin, että tällaisella aikuiselle tavisjästillä oli kirjan lopussa aikamoinen työ pysyä aikahyppäysten ja animaagien tahdissa. Mielikuvituksen liito oli vähällä lyödä yli, ja juoni oli jopa liian lennokas minun makuuni. Lopussa käytiin myös sellaisia taisteluja hyvän ja pahan voimien välillä, että en voinut lukea kaikki yksityiskohtia ääneen viisivuotiaalle pojalleni, vaikka periaatteessa en kannata kirjojen sensurointia, kun kerran leikkiin on ryhdytty. Sensuroin ankeuttajien suudelman kuvausta ja kohtia, joissa hyvät aikoivat muitta mutkitta tappaa pahan. Selvästi kirjat ovat liian jännittäviä alle kouluikäiselle, mutta koululaisille näitä voi suositella - jo ekaluokkalaisillekin, jos he eivät ole kovin herkkiä. (Selvästikin omat lapseni eivät ole pelokkaita, vaan odottavat innoissaan seuraavaa kauhean jännittävää kohtaa, josta sitten silmät loistaen kerrataan parhaita paloja.)

Hyvän ja pahan taistelu yhdistää Pottereita perinteisiin satuihin, kuten tietysti taikuuskin. Kirjoissa on samaa viehätystä kuin ihmesaduissa on aina ollut. Satujen lukeminen rikastaa mielikuvitusta ja Harry Pottereiden lisäetuna on ilman muuta myös sanavaraston laajeneminen - kiitokset taas Kaparin loistaville, luoville oivalluksille! Harry Potterien lukeminen on nautinto koko perheelle!

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, 12. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998
Suomentaja. Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 365



J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -kirjasarjan toinen osa. Luen kirjasarjaa lapsilleni ääneen, joten elämä on yhtä mielikuvituksen juhlaa koko perheellä. Ääneenluku-urakkani jatkuu yhä vaan, sillä kolmas osa on aloitettu saman tien.

Salaisuuksien kammio on vielä jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa eli Harry Potter ja viisasten kivi. Nyt jännitystä kesti myös pitempään kuin ensimmäisessä osassa, vaikka edelleen taikamaailman kummallisuuksen esittelyynkin kului monta kappaletta. Mutta eipä siinä mitään - taikamaailma on yllätyksellinen ja tällaista tavallista jästiäkin kiinnostava paikka, sillä niin täynnä se on kaikkea hauskaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio alkaa tuttuun tapaan Harry Potterin jästiperheen, eli Dursleyn perheen luota Harryn taas yhtenä surkeana syntymäpäivänä. Vernon-sedälle on tulossa tärkeitä vieraita, ja perheen häpeäpilkku Harry on määrätty omaan huoneeseensa. Kuinka ollakaan, Dobby-kotitonttu tulee järjestämään mekkalaa ja sedän bisnekset menevät myttyyn. Pian Weaslyn veljekset ryöstävät Harryn vierailulle perheensä luo Kotikoloon, joka on aito velhokoti. Harry on siellä kunnioitettu vieras ja viihtyy erinomaisesti. Perheen kuopus, Ginny, on aivan ihastunut Harryyn. Hän onkin aloittamassa Tylypahkan ensimmäisen luokan seuraavana lukuvuotena.

Tylypahkan velhokoulun lukuvuosi alkaa, mutta Ron ja Harry myöhästyvät junasta, koska eivät pääse portista laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. He päättävät käyttää Weasleyn isän lentävää autoa apunaan ehtiäkseen kouluun. He laskeutuvatkin koulun pihaan, mutta suoraan tällipajun syleilyyn. Koko lukuvuosi on siitä lähtien suorastaan hengenvaarallinen. Pian koulun käytävillä alkaa tapahtua kangistuksia, eivätkä oppilaat voi liikkua vapaasti. Koulun seinille ilmestyvistä seinäkirjoituksista selviää, että salaisuuksien kammio on aukaistu ja pahan voimat ovat valloillaan, kuten 50 vuotta aiemmin. Luihuisen perillinen haluaa päästä eroon kaikista kuraverisistä, eli noidista ja velhoista, joiden suonissa virtaa jästiverta.

Hagridia pidetään taas syyllisenä kammion aukaisemiseen ja hänet viedään Azkabanin vankilaan. Myös rehtori Dumbledore erotetaan toistaiseksi virastaan. Katseet kääntyvät pimeiltä voimilta suojautumisen opettajan suuntaan: omahyväiseltä julkkisvelholta, Gilderoy Lockhartilta, odotetaan rohkeita tekoja. Mutta kun mies paljastuu huijariksi, ollaan pulassa. Kukapa koulun pelastaisi, ellei Harry, vaikka vastassa on Hämäkäk, kiero Malfoyn perhe, tappava basiliski ja lopulta taas itse Voldemort. Mutta Harry onkin velhojen velho, joka taitaa kärmeskielen ja on rohkelikoistakin rohkein. Hän ei tosiaankaan ole mikään surkki!

J. K. Rowlingin luoma taikamaailmaa on Jaana Kaparin suomentamana päässyt täyteen kukoistukseensa. Voi että minä nautin oivaltavista suomennoksista: hormipulveri, tällipaju, riiviöryhmy, monijuomaliemi, kuolemapäiväjuhlat, surkki... Näistä ei tunnu tulevan loppua. Taikamaailma herää eloon kaikkine kiehtovine kummallisuuksineen.

Tarinan henkilöhahmot täydentävät mukavasti toisiaan. Ronin, Hermionen ja Harryn ystävyys sen kuin syvenee. Julkisuudenkipeä Gilderoy Lockhart ja murjottava Myrtti ovat tämän tarinan uusia tuttavuuksia, joiden luonteista saadaan paljon hupia. Kaiken kaikkiaan tilannehuumorikin tuntuu olevan kirjailijalla hanskassa. Lapset nauroivat ääneen monessa kohtaa ja niin nauroin minäkin. Esimerkiksi Ronin rikkinäisen taikasauvan aheuttamat harmit saivat meidät kikattamaan vähän väliä. Lopussa puolestaan oli niin jännittävää, että minun piti muistuttaa viisivuotiasta siitä, että tarina on keksitty, eikä maailmassa oikeasti ole noin isoja hämähäkkejä eikä käärmeitä.

Satun luetuissa Harry Pottereita on kuunneltu äänikirjoina ja Satuakin tuntuu haittaavan puheenvuorojen passiivimuodon käyttö verbin monikon I persoonamuodon paikalla. Sitä on edelleen myös vaikea lukea ääneen keskellä muilta osin kirjakielistä tekstiä. Salaisuuksien kammiosta en huomannut enää kovin monta lyöntivirhettä, mutta muutama töksähti lukiessa eteen. Silti tämä sujuu kuin tanssi - meitä viedään ja lujaa kohti seuraavaa seikkailua!

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, 15. painos, 2001
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 335


J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi ei paljon esittelyjä kaipaa. Harry Potter -kirjasarjan ensimmäinen osa räjäytti potin - ja loppu on historiaa. Kirjasarja on varmasti yksi maailman tunnetuimmista ja käännetyimmistä kirjallisista ilmiöistä. Harry Potter huumaa on kestänyt kirjojen ilmestymisestä lähtien, mutta minä hyppäsin kelkkaan aika myöhään. Sain luettua sarjasta vain ensimmäisen osan 2000-luvun alussa ja jäin odottamaan aikaa, jolloin voisin lukea kirjat yhdessä lasten kanssa. Ja nyt tuli meidän perheessämme aika ruveta lukemaan niitä lapsille.

Koska kirja lienee kaikille tuttu, päätin kirjoittaa teoksesta siltä kannalta, miten se soveltuu ääneen luettavaksi iltasaduksi. Koeyleisönä minulla oli 7-vuotiaat kaksostytöt, joita suunnittelin pääyleisökseni. Tytöt olivat koulussa kuulleet Harry Potterista luokkakavereiltaan, joilla on isompia sisaruksia.

Kirjassa ei ole kuvia, joten ajattelin, ettei 5-vuotias poikani jaksa siihen keskittyä. Toisin kuitenkin kävi. Poika kuunteli tarkkaavaisesti jännittävää tarinaa. Koko kirjan kuunteli myös kahden kuukauden ikäinen poikavauvamme, joka valvoi kaikki lukuhetket joko syöden tai muuten vain korvat höröllään. 

Alkupuoli kirjasta kuluu Dursleyn perheen kanssa. Ilkeät ja pelokkaat jästit kuvaillaan värikkäästi, mutta minua lukijana häiritsi se, kuinka paljon Dudleyn lihavuudesta vitsailtiin, ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä entistä tyhmemmän ja ahneemmaan pelkurin. Toivoin, että kuuntelijani eivät tarttuisi kovin hanakasti sanaan "läski".

Onneksi myös taikuus on mukana aavistuksena jo ensi sivuilta lähtien. Professori McGarmiva ja Albus Dumbledore tulevat tutuiksi jo ensimmäisessä luvussa, mutta lapset odottivat näyttämölle Harry Potteria - kestää siis aika kauan, että päästään itse asiaan. Toinen, jota odotettiin, oli viisasten kivi. "Milloin se viisasten kivi oikein tulee? Mikä se on?" tytöt kyselivät.

Kirjan pääasia ei olekaan itse seikkailu, johon kuluu oikeastaan vain kirjan kolme viimeistä lukua. Tärkeämpää on pohjustaa kirjasarjan ystävyyssuhteet, esitellä Tylypahkan opettajat ja oppilaat ja kertoa velhojen elämästä ylipäätään. Huispaus on tietysti yksi  kirjan kohokohdista. Lisäksi hyvän ja pahan voimien taistelusta saadaan paljon tietoa, mutta siten, että salaperäisyys säilyy koko kirjan alusta loppuun. "Vol-- tiedät-kai-kuka" mainitaan niin usein, että nimi on varmasti lukijalle tuttu. 

Ehdottelin lukemisen aikana monet kerrat ekaluokkalaisille, että he saisivat itse ruvata lukemaan kirjasarjan loppuun. Toinen tyttö lukikin jo tästä kirjasta sivuja eteenpäin, jos jäimme illalla johonkin jännittävään kohtaan, mutta toinen oli sitä mieltä, että kirjan nimiä on vaikea lukea. Niitä oli myös hankala ääntää lukiessa. Ääneen lukijaa häiritsivät myös lukuisat lyöntivirheet, joita kirjaan oli jäänyt. Olisiko vielä yksi oikolukukerta häivyttänyt ne pois? Ihmettelin myös, miksi Tylypahkan oppilaat eivät teitittele opettajiaan, vaikka kyseessä on peribrittiläinen sisäoppilaitos. Lisäksi äänenlukemista haittasi puhekielisyys: monikon 1. persoonamuodon tilalla käytetty passiivimuoto on yllättävän vaikea lukea ääneen. Vaati aikamoista keskittymistä lukea lasten keskusteluja ja Hagridin puhetta. Muutenhan kirjaa luki mielikseen. Käännös on sujuvaa, taitavaa ja oivaltavaa: Tylypahka, huispaus, Likusteritie, Viistokuja, professori McGarmiva ovat niin toimivia suomennoksia, että lukijaa hykerryttää.

Kirjan loppu on täyttä toimintaa. Silloin myös viisivuotias poikani oli jännityksestä kalpeana. Kolmipäinen koira ja Voldemortin pelottavat kasvot olivat kaikista hirveimmät, mutta muutkin viisasten kiven suojaksi laaditut taiat jännittivät. Toinen tyttö vakuutti, että Harry Potter on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat tylsiltä. Meidän piti heti aloittaa seuraava osa.

Kirja olikin äärimmäisen koukutava sekä aikuiselle että lapsille. Lapset piti joka ilta häätää puoliväkisin omiin sänkyihinsä ja seuraavana päivänä he ehdottelivat pitkin päivää, että voisimmeko jo mennä lukemaan Harry Potteria - näin usein tehtiinkin. Niinpä kirjan lukemiseen kului yllättävän vähän aikaa, vain vajaat kolme viikkoa, vaikka kerralla luettiin korkeintaan yksi luku. Seuraava osa onkin jo sellainen, jota en minäkään ole aiemmin lukenut. Jännittävää.