Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2006. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2006. Näytä kaikki tekstit

torstai 11. lokakuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta, 2018 
Alkuteos: Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja. Tammi
Kansi: Anna-Reeta Meilahti
Sivuja: 390
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta pakenee valmiita määritelmiä. Se on fiktiivinen taiteilijaelämäkerta Valerie Solanasista, mutta julistaa jo ensimmäisellä sivullaan: Valerie Solanasista tiedetään vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita. Kaikki oikeudet faktojen vääristelyyn ovat siis fiktion kirjoittajan käsissä. Kuten ne aina ovat.

Teos on yritys ja vakuutus löytää vaihtoehtoisia rakenteita perinteisen romaanin kerronnalle. Se täyttää aakkosia, se hyppelee paikasta ja ajasta toiseen, se heittäytyy näytelmän muotoon, luettelee sanoja, lähenee runoa. Kaikki käy paremmin kuin hyvin, sillä lukija pysyy kyllä perässä, jos haluaa. Ja ainakin minä halusin. Ehkä tässä oli jonkun mielestä nyt nainen lukemassa naisen kirjoittamaa naiskieltä naispäähenkilöstä. Minun mielestäni asia on yksinkertaisempi: lukija luki erinomaisen kirjan.

Unelmien tiedekunnan päähenkilö on Valerie Solanas (1936 - 1988), todellinen historiallien henkilö, joka eli skandaalinkäryisen elämän. Hän oli kuuluisa äärifeministi, Andy Warholin ampuja ja SCUM-manifestin kirjoittaja. Että mitä? Kuulostaa hölynpölyltä.

Myönnän, että en tiennyt Valerie Solanasista ennestään mitään, vaikka häntä pidetään yhtenä feministisen liikkeen keulakuvista 1960-1970-luvuilla. Syynä on ehkä se, että feministisen liikkeen keulakuvista ei ole liiemmälti historian tunneilla huudeltu. Ehkä syynä on myös se, että Solanasin elämä oli paitsi naisen elämä myös sellaista sekoilua, että hän ei historian kirjoihin kelpaa. Andy Warholin ampuminen on nimittäin tosiasia, joka melkein aiheutti pop-ikonin kuoleman.

SCUM-manifesti on puolestaan Solanasin kirjoittama julistus, jonka ideana on elämä ilman miehiä - jotta elämä ylipäätään pelastuisi, olisi kaikki miehet hävitettävä maailmasta:
Kertoja: Kerro manifestista, kerro mikä on SCUM.
Valerie: Maailmanlaajuinen väkivaltaa vastustava järjestö. Utopia, joukkoliike, naurukupla joka leviää hitaasti ympäri maailman. Olotila, asenne, tapa liikkua kaupungilla. Aina likaiset ajatukset mielessä, likaisessa mekossa, likaisin ja alhaisin aikein. 
Kertoja: Jäsenmäärä?
Valeirie: Ei tiedossa.
Kertoja: Keitä siihen kuuluu?
Valerie: Eri puolilla maailmaa asuvia ylimielisiä ja itsekkäistä naisia, jotka eivät jaksa odottaa ja toivoa miljoonien mulkkujen asennemuutosta. Universumin valtiaita kaikista kansallisuuksissa. Kaikki maailman naiset tai ainoastaan Valerie... (S. 80.)

Stridsberg kirjoittaa Valerie Solanasin elämästä likaista ja rajua, älykästä ja onnetonta, ja kaiken pohjalle hän kirjoittaa äidin rakkauden kaipuun. Kaikki kulminoituu Valerien viimeisiin hetkiin, joihin palataan uudestaan ja uudestaan. Surkea hotellihuone San Fransiscossa on paikka, jossa hän kuolee yksin keuhkokuumeeseen huhtikuussa vuonna 1988. Tarkasta kuolinpäivästä ei ole varmuutta, sillä ruumis löydettiin vasta useita päiviä kuoleman jälkeen. Kukaan ei ilmeisesti kaivannut häntä.

Kirjan kertoja kirjoittaa itsensä hotellihuoneeseen keskustelemaan Solanasin kanssa tämän viimeisinä hetkinä. Kertoja on sekä utelias että täynnä sääliä. Hän ihailee kuvauksen kohdettaan ja yrittää ymmärtää häntä. Lopulta hän haluaisi vain helpottaa kuolevan tuskia, haluaisi osoittaa kiintymystään ja huolenpitoaan, mutta Solanas lipuu hänen käsistään - kuolemaan yksin. 

Onneton lapsuus, huumeet, prostituutio, yliopisto-opinnot, tutkimustyö, taiteilijapiirit, kirjoittaminen, vankila, mielisairaala... Valerie Solanas oli täynnä ristiriitoja, ja Stridsberg tykittää hänestä tekstiä, joka ahmii elämää. Välillä uuvun toistoon ja tajunnanvirtaan, välillä kammoksun limaa ja törkyä, välillä inhoan harhailevaa ja kömpelöä dialogia. Kokonaisuus on hypnoottinen, ehkä jopa psykedeelinen - ja siinä mielessä kuvaamansa ajan henkinen. Kerronta on kuitenkin ennen kaikkea kiehtovaa. Suomentaja Outi Menna on saanut intensiivisen tekstin kukoistamaan. 

Stridsberg voitti teoksellaan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. En tiedä, miksi suomennos ilmestyy vasta nyt, mutta toivon, että kirjasta pidettäisiin meteliä myös Suomessa. Ei siksi, että olisin ollut kirjan kauneudesta haltioissani vaan juuri siksi, etten ollut. Jos taiteen tehtävä on venyttää mieliämme ja tarjota uusia näkökulmia kieleen, ihmisiin ja yhteiskuntaan, tällaisia kirjoja tarvitaan.

Valerie Solanas ei ollut sovinnainen persoona, vaan hän halusi muuttaa maailmaa, jossa hän joutui hyväksikäytetyksi ja hylätyksi. Hänen keinonsa olivat ilman muuta epätoivoisia, mutta Stridsberg kuvaa niiden logiikan täysin ymmärrettävästi. Hän antaa Valeriensa kärsiä ja uhota, ja johdattaa lukijan yhä uudestaan hylkiöiden hotelliin. Siellä ei ole viihtyisää, mutta ravistelevaa siellä kyllä on.



Unelmien tiedekunta on luettu myös blogeissa Sivutiellä, Reader, why did I marry him, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kirjapolkuni ja Tekstiluola.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Jo Nesbø: Veritimantit

Jo Nesbø: Veritimantit, 2010
Alkuteos: Marekors, 2003
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: Johnny Kniga
Kansi: ?
Sivuja: 582
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kirjablogien dekkariviikko on täällä taas, ja urakoin viikkoa varten peräti viisi dekkaria - kuudes on vielä kesken - joten blogattavaa riittää. Urakointi on ehkä kuitenkin väärä sana, sillä viimeisten työviikkojen ja ensimmäisen lomaviikon aikana en ole muuta jaksanut kuin lukea kaikki liikenevät hetket. Lukemisen on lisäksi pitänyt olla sellaista, joka takuuvarmasti vie ajatukset pois töistä (sekä leipätyöstä että kotitöistä). Dekkarithan sopivat totaaliseen aivojen nollaukseen, jossa päämääränä on häipyä (henkisesti) paikalta jälkiä jättämättä.

Jo Nesbøn Harry Hole -dekkarit toimivat minulle niin, etten paljon pysty todellista maailmaa havainnoimaan sen  jälkeen, kun kirjan kannet avaan. Sivut kääntyilevät tiuhaan, vaikka lukutahtini ei yleensä ole kauhean nopea. Tällainen paksu, koukuttava dekkari tarkoittaa myös lyheneviä yöunia, ja lopputuloksena taitaakin olla entistä väsyneempi arjesta selviytyjä. Ja jotta arkea jaksaisi väsyneenä, tarvitsee lisää arjesta pakoa, eli lisää lukemista ja sitten taas väsyy... Kyseessä on kierre, ehkä jopa dekkariaddiktio.

Addiktiosta kärsii myös Jo Nesbøn luoma karismaattinen poliisi Harry Hole. Hänen addiktionsa on kuitenkin paljon vaarallisempaa sorttia kuin minun viaton yölukemiseni. Suoraan sanottuna olen Harrysta huolissani. Viime vuoden dekkariviikolla kirjoitin Harrylle kirjeen. Edelleenkin toivoisin, että hän saisi elämänsä järjestykseen, mutta oikeastaan hän vaan sotkee kuvioitaan kirja kirjalta enemmän, enkä ole ollenkaan varma, kestänkö seurata hänen sekoiluaan yhtään enempää. Tässä sitä kuitenkin taas ollaan.

Toisaalta Harryn yksityiselämän koukerot, hänen maaniset pakkomielteensä ja päihdeongelmansa eivät sinänsä haittaa, sillä kaikista jännittävintä on kuitenkin hänen työnsä. Veritimanteissa Hole pääsee sarjamurhaajan jäljille. Vaikka luulisi, että tällaisia dekkareita on kirjoitettu maailma täyteen, niin Nesbø osaa tähänkin dekkariinsa jotain hyvin norjalaista ja kuitenkin myös kansainvälistä. Nyt seikkaillaan Oslon lisäksi Prahassa, ja piipahdetaan myös toisen maailmansodan ajassa, jolloin Saksa miehitti Norjaa. (Tästä aiheestahan Nesbo on kirjoittanut loistavan dekkarin Punarinta, joka on yksi Harry Hole -sarjan suosikkejani.)

Juonenkehittelijänä Nesbø on sikamaisen taitava. Hän pudottelee johtolankoja sinne ja tänne ja antaa lukijan kärsiä lähes sietämätöntä jännitystä. Lukija kokee maailman välillä syyllisen silmiin - tai niin hän ainakin luulee - ja välillä uhrin silmiin, mutta sitten vaihdetaan taas Holen näkökulmaan. Voiko alkoholistiin kuitenkaan luottaa, vaikka kuinka haluaisi? Tilanteet jäävät kesken. Törkeän koukuttavasti.

Juonenkehittelyn ohessa Nesbø heittelee lukijalle kaikenlaista yleistietoa. En ollut aiemmin kuullutkaan veritimanteista, joita tuotetaan sota-alueilla, esimerkiksi Sierra Leonessa 1990-luvulla, ja joilla rahoitetaan sotatoimia. Veritimantteja ei haluta julkisille markkinoille, mutta niitä salakuljetetaan ja myydään muita timantteja edullisemmin. Nesbø lataa niihin sellaiset kauhuelementit, että aina kun kirjassa vilahtaa pentagrammin muotoon hiottu punainen timantti, lukija osaa ruveta pelkäämään.

Varsinaisen sarjamurhaajan jäljittämisen ohessa Harry Hole yrittää selvittää poliisivoimien sisäistä rikollisuutta ja tuntuu, ettei hän voi luottaa kehenkään. Kirjan viimeiset sata sivua ovatkin lähes sietämätöntä luettavaa, jossa jännittävät juonet punoutuvat yhteen. Pidin myös siitä, miten Pygmalion-näytelmä kietoutui juoneen, sillä innostun aina kaikesta intertekstuaalisuudesta.

Veritimanteissa on paljon aineksia, mutta Nesbø pitää kaikki langat hienosti käsissään ja lukija saa heittäytyä Oslon kaduille Harry Holen tuttuun, vaikkakin epävakaaseen seuraan. Antaa mennä vaan!





Veritimantit on luettu myös blogeissa Kuutar lukee ja Rakkaudesta kirjoihin. 

Kirjablogien dekkariviikkoa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, jossa on lueteltu kaikki dekkariviikkoon osallistuvat blogit. Tänään on meneillään myös tempaus, jossa tasatunnein julkaistaan uusi dekkaripostaus. Siihen en uskaltanut ilmoittautua, koska luulin olevani lomareissulla. Saan kuitenkin aloitettua oman dekkariviikkoni tällä Nesbøn komealla jännärillä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki, Kertomus parvista, 2. painos 2006
Kustantaja: Teos
Kansi: Dog Design
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Tervetuloa Vaihtuvan todellisuuden kerhoon: tervetuloa elämään 2000-luvun Suomeen! Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on paikka, jossa erilaisia todellisuuksia tavataan joka huoneessa, mutta yhteisessä kokoontumistilassa todellisuudet voivat hetken aikaa kohdatakin.

Mehiläispaviljonki on kaupungin vanhimpia rakennuksia, ja tietysti purku-uhan alainen. Rakennus on ennen ollut sielullisesti sairaiden tukiasema ja juoppojen yömaja, mutta nyt siellä kokoontuvat toinen toistaan kummallisemmat seurat, kuten muun muassa Herpetologinen yhdistys ja Dahlgrenin syndrooma -seura, Lipograafit, Honottajat, Kyynikot ja Tieteellisen maailmankuvan uhreiksi joutuneiden apu. Perjantai-iltaisin mielisairaanhoitajien entisessä taukotuvassa kokoontuu myös Ei-inhimillisten henkilöiden kerho.

Krohn vyöryttää lukijan eteen kummallisia (nyky)ihmisiä, jotka haluavat palavasti tuoda ilmi erikoisuuttaan, mutta samalla hakeutuvat yhteen, parviksi: Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (S. 20.)

Kirjan minäkertoja ajautuu vähän vahingossa Vaihtuvien todellisuuksien kerhoon, jossa ihmiset kertovat vuorotellan heille sattuneita kummallisia, selittämättömiä kokemuksiaan. Kohta kertoja huomaa viettävänsä Mehiläispaviljongissa enemmänkin aikaansa, tekee havintoja muidenkin seurojen jäsenistä ja kuulee heidän tarinoitaan.

Mehiläispaviljongissa parveilevat sielulliset - tai kenties sieluttomat - persoonat on kuvattu sellaisin yksityiskohdin, että lukija huomaa ensin hymyilevänsä ja kohta pyrskähtelevänsä ääneen. Mitä kaikkea järjetöntä ihmiset ovatkaan ajankulukseen keksineet! Miten monimutkaista voi todellisuudestaan tehdä - tai ehkäpä liiankin yksinkertaista, kuten Hengittäjät, jotka yrittävät elää pelkällä auringonvalolla.

Tarinoita yhdistää kuuro-mykkä siivooja Lahja, jonka työpanosta arvostetaan ja joka tuntee sekalaisten seurojen tilan ehkä parhaiten. Hän on verkostoitunut myös yksityisten henkilöiden koteihin, koska käy siivoamassa heidän luonaan. Ja jos luulette, että siivoaminen on tylsää, niin ette ole koskaan siivonneet pornopuotia, ettekä ehkä tienneet, millaisista esineistä pölyjä voi pyyhkiäkään. Lukija näkee Lahjan elämän myös laajemmalti kuin kukaan Mehiläispaviljongissa kokoontuvista henkilöistä.

Kirja on jaettu 44 pieneksi kertomukseksi, jotka limittyvät toisiinsa. Eri yhdistysten jäsenet putkahtelevat yllättävissä tilantessa uudestaan esiin. Lopulta voi ehkä kysyä, miksi vaivautua kokoontumaan vain omiensa kanssa, koska Vaihtuvien todellisuuksien kerho parveilee kaikkialla.

Mehiläispaviljonki on ironiassaan hauska kirja, ja sen lukeminen tekee hyvää. Se on älykäs, muttei vaikea. Kirjassa on myös suoraa puhetta, jota ei paljon tarvitse tulkita:  - - toisinaan epäilen, että monet aikalaiseni ovat myös läpikäyneet lobotomian. Olen tavannut monia älymystöön kuuluvia henkilöitä, jotka ovat sitä mieltä että oikean erottaminen väärästä, hyvän pahasta ja kauniin rumasta on surkuteltavaa taantumuksellisuutta ja että "todellisuudessa" tai "luonnossa" ei ole oikeaa eikä väärää, ei hyvää eikä pahaa, ei kaunista eikä rumaa ja että siksi ihmisenkin on aivan turhaa erotella niitä. (S. 123.)


Jos kirjan lukujen otsikot ovat tällaisia: Sallimus, kaitselmus, kohtalo ja sattuma; Äitejä ja profeettoja; Kaksipäisen kuoriaisen talo tai So sorry, vastaan voi tulla mitä vaan. Varmaa on ainoastaan se, että lukijan mieli pääsee myllytykseen. Päässä salamoi ja jyrisee, melkein kuulee, kuinka hermoradat vaihtavat paikkaa.

Vuonna 2006 ilmestyneessä Mehiläispaviljongissa seurat kävivät lopulta yhdessä puolustamaan pesäänsä, paviljonkiaan, purku-uhkaa vastaan. Parvet kokoontuivat yhteissieluksi, joka käänsi voimansa tekemään hyvää. Miten on nyt? Pystyvätkö omissa kuplissaan elävät ihmiset kääntämään voimansa hyvään vai ajavatko kaikki vain omaa etuaan? Krohnin teos kertoo, miten suuri tarve ihmisillä on löytää toisensa, vaikka todellisuus on hajonnut pieniksi muruiksi, joista jokainen yrittää kerätä omansa. Leena Krohnilla on taito kääntää lukijan katse peiliin: tätä kaikkea on ihmisyys.



Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen suomi -tapahtumaa, jossa kirjablogit ovat mukana Kirjablogit ja 101 kirjaa -otsakkeen alla.



torstai 21. heinäkuuta 2016

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Fred Vargas: Kuriton mies nurin, 3. painos, 2016 (suomeksi 2006)
Alkuteos: L'Homme à l'envers, 1999
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Istock
Sivuja: 368
Mistä sain kirjan: oma ostos


Naistenviikon naisdekkaristi on ansaitusti ranskalainen Fred Vargas, josta olen kirjoittanut tänä vuonna Dekkariviikollakin. Hän on tämänhetkisiä dekkaristisuosikkejani, ja olen aikaisemmin arvioinut hänen kirjansa Sinisten ympyröiden mies. Se oli ensimmäinen osa hänen tunnetuimman sankarinsa, komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. Kuriton mies nurin on Adamsbergista kertovan dekkarisarjan toinen osa.

Nyt tapahtumien keskipisteenä ei olekaan Pariisi vaan Ranskan Alpit lähellä Italian rajaa. Italiasta on vaeltanut seudulle susia, jotka käyvät lampaiden kimppuun ja pian niiden hyokkäyksen kohteeksi joutuu ensimmäinen ihminen. Vanhat tarinat heräävät eloon, ja aletaan puhua ihmissudesta. Se jatkaa kulkuaan kylästä kylään ja tappaa lampaita ja ihmisiä vaelluksensa varrelta.

Komisario Adamsberg aavistaa tapahtumien kulun, ja kun Pariisi käy hänelle liian kuumaksi paikaksi erään toisen tapauksen vuoksi, hänellä on hyvä syy lähteä vuoristoon tutkimaan valtavan raatelijasuden tekosia. Varsinkin kun hän on tunnistavinaan Camillen, kadotetun rakkautensa, televisiosta jonkun komean seikkailijan kainalosta.

Camille on tosiaan Adamsbergin Camille, joka tempautuu mukaan erikoiseen kostoryhmään, joka lähtee jahtaamaan vuoristokylästä kadonnutta erakkoa. Erakko katoaa samaan aikaan kuin ihmisiä alkaa kuolla ja hän saa tietysti ihmissuden maineen. Pian Adamsberg siis kohtaa Camillensa ja jännite heidän välillään on valmis.

En voi kehua kirjan juonta mitenkään nopeatempoiseksi, pikemminkin päinvastoin. Tapahtumat kehittyvät verkalleen, ja Adamsbergin tarjoama loppuratkaisu tulee melkolailla "puskista" ja kuulostaa vähintäänkin utopistiselta. Silti viihdyin tämänkin osan äärellä mainiosti. Syynä on karismaattinen Adamsberg, joka on koko ajan hiukan jalat irti maasta, tuulten vietävissä ja kuitenkin vahvasti vaistonsa varassa.

Camille tulee tässä osassa lukijalle tutuksi, ja hänen arvoituksellisuutensa karisee. Hän on itsenäinen oman tiensä kulkija hänkin. Ehkäpä Adamsberg ja Camille ovatkin lopulta liian samanlaisia, jotta heidän romanssinsa tulisi koskaan täydelliseksi. Eikä Adamsberg välttämättä ole toiminnan miehiä: Tietenkin hän rakasti Camillea sydämensä pohjasta, noista tuntemattomista syvyyksistä asti joita me kaikki raahaamme mukanamme kuin salaperäistä, tuntematonta merenpohjaa. Tietenkin. Entä sitten? Missään ei ole kirjoitettu, että meidän on toteutettava joka ikinen ajatuksemme. Adamsbergin kohdalla ajatus ei välttämättä johtanut toimintaan. Ajatuksen ja toiminnan välinen unenomainen tila nappasi verkkoonsa koko joukon päähänpistoja. (S. 298.)

Kaiken leppoisan toiminnallisuuden ohessa Vargas tarjoilee ranskalaisen maaseudun ihmiset lukijan silmien eteen. Millaisia persoonia ovatkaan aidot maalaiset: adoptoitu musta poika, jonka kasvattiäiti on opettanut hänelle enemmän ja vähemmän aitoja afrikkalaisia taruja sekä lammaspaimen, joka lähtee puolustamaan lampaitaan viinipullo kainalossa. Tämä erikoinen nomadijoukko seikkailee niin vilpittömästi, että eihän heille voi olla hymyilemättä.

Kaiken keskellä Adamsberg viljelee elämäntotuuksiaan, joiden äärelle lukija jää ihmettelmään suu auki, niin viisaita ne ovat: On toivotonta olla ihminen, koska ihminen kiintyy siihen mikä on pahinta (s. 11.) Tämän kirjan erikoisuutena mainittakoon Jean Sibelius -niminen susi, joka ei onneksi ole syyllinen. Lämmitti sydäntä.


Viime vuoden Naistenviikolla kirjoitin naisdekkaristeista enemmänkin, mutta nyt tyydyn esittelemään viimeisimmän lukemani naisen kirjoittaman dekkarin. Kuriton mies nurin on luettu ainakin blogeissa Kirjan pauloissa ja Tarukirja. Myös MarikaOksa kehui Frad Vargasia eilettäin blogissaan.

torstai 31. maaliskuuta 2016

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, 4. painos, 2010
Alkuteos: The Boy in the striped Pyjamas, 2006
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Bazar
Sivuja: 204
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta


John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa on bestseller-kirja muutaman vuoden takaa. Edelleenkin se tuntuu olevan varsin suosittu ja luettu kirja. Siitä on myös tehty elokuva, jota en ole kuitenkaan nähnyt.

Kirja on teemaltaan erittäin tärkeä. Sen voisi kiteyttää näin: elämäsi riippuu siitä, kummalle puolelle aitaa satut syntymään. Tarinassa on kaksi täsmälleen samana päivänä syntynyttä poikaa, ja aita on keskitysleirin - Aus-vitsin - aita.

Maailma olisi todellakin täydellinen paikka, jos jokainen ihminen pystyisi sisäistämään tämän yksinkertaisen asian: on täysin sattumanvaraista, syntyykö Afrikkaan, Lähi-itään tai Pohjoismaihin, eikä ihmisellä itsellään ole asiaan osaa eikä arpaa. Sen jälkeen voisi kohdata jokaisen vastaantulijan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena ihmisenä. Ikävä kyllä aitoja rakennetaan joka päivä, sanallisia aitoja nykyään myös Suomessa.

Poika raidallisessa pyjamassa on siis tärkeä kirja. Koska tiesin etukäteen kirjan aiheen ja olin kuullut vihjauksia myös kirjan lopusta, ajattelin, että teos sopii nuorille luettavaksi. Niin kuin se sopikin. Siitä syntyi hyviä keskusteluja antisemitismistä ja rasismista ylipäätään, toisesta maailmansodasta, ihmisyydestä ja ihmisarvosta.

Enempää en sitten voikaan kirjaa kehua. En pitänyt sen kerronnasta, joka oli niin alleviivaavaa ja naiivia, että melkein puistatti. Kirjan päähenkilö Bruno joutuu muuttamaan perheensä kanssa pois rakkaasta Berliinistä, koska isä saa Hilleriltä tärkeän työn. Uuden kotitalon vieressä onkin aita, jonka takana asuvat ihmiset ovat nyt sitten varmaankin maaseudun asukkaita, jotka tekevät omia maaseudun töitään. Bruno on suloinen poika, joka uskaltaa vastustaa isäänsa, julmaa natsijohtajaa, jota kaikki muut tuntuvat pelkäävän, ja pyytää, että palattaisiin takaisin Berliinin kotiin, koska hänellä ei ole uudessa kotipaikassa ystäviä. Kaikki on hänen mielestään kurjaa uudessa kotitalossa.

Brunon marinat tietysti korostavat sitä, että aidan toisella puolella olisi paljon suurempia marinan aiheita, mutta eihän Bruno sitä tiedä. Bruno saa kotiopetusta erityisesti maantiedossa, mutta kukaan ei kerro hänelle, että hänen uusi kotinsa on Puolassa. Poika elää siis aikamoisessa ja melko epäuskottavassakin kuplassa (kuten joku oppilaista osuvasti kommentoi). Vihdoin, tosin vasta reilusti yli kirjan puolivälin, hän saa ystävän, kun hän eräällä löytäretkellään tapaa aidan toisella puolella asuvan Shmuelin. Juoni alkaa vihdoin kehittyä - ja siitä tuleekin yllättävä.

En ymmärrä, miksi Aus-vitsi oli vitsi, en ymmärrä, miksi Hilleri ei ollut Hitler ja miksi juutalaisia ei kutsuttu juutalaisiksi kuin vasta kirjan lopussa. Lisäksi ihmettelin, miksi Isä ja Äiti oli kirjoitettu isolla koko kirjan ajan.  Asioita yritettiin kummasti pehmennellä ja vähän kuin viittailla sinne sun tänne. Joku oppilaista huomsi senkin eriskummallisuuden, että Shmuel pysyi aidan toisella puolella hengissä toista vuotta, vaikka Auswitch oli tuhoamisleiri, jossa pienet pojat marssitettiin todennäköisesti heti kuolemaan. Mutta niin, Aus-vitsi nyt oli tietysti nimenä vain vihjailua sinne suuntaan. Huomasin kuitenkin, että 15-vuotiaita oppilaitani, kuten minuakin, vaivaa suomalaisen lukijan perisynti: kaikkien yksityiskohtien pitäisi olla totta tai edes uskottavia, vaikka kyseessä on kaunokirja.

Kehun kuitenkin kirjan ideaa ja yllätystä, joka lopussa odotti lukijaa (vaikka ihan viimeinen kappale olikin mielestäni täysin turha). Ne ovat kirjan kantava voima.



Kirjaa on luettu paljon kirjablogeissa. Linkitän tässä P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran arvioon, jossa on useita linkkejä muihinkin kirjablogeihin.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä

Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (Sadut ovat ilmestyneet Lukemisia lapsille -kokoelmissa vuosina  1865-1896.)
Kuvittaja: Leena Lumme
Kustantaja: WSOY, 2006
Suomentajat: V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa
Kansi: Leena Lumme
Sivuja: 191
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




- Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän! (S. 74.)

Zacharias Topeliuksen (1818-1898) sadut ovat ehkä vanhimpia suomalaisia taidesatuja eli jonkun tunnetun sepittäjän omia satuja. Kukapa ei olisi kuullut satuja Adalmiinan helmi, Sampo Lappalainen ja Koivu ja tähti. Tai jos ei ole kuullut, niin suosittelen lukemaan. Näistä muutamasta sadusta nimittäin saa paitsi kauniit satuelämykset, myös lyhyen johdattelun 1800-luvun aatteelliseen ajatusmaailmaan.

Koko kansan satusetä Zacharias Topelius oli aikanaan arvostettu suomalaisuusmies, lehtimies ja muun muassa historian professori. Satujen lisäksi Topelius kirjoitti esimerkiksi Välskärin kertomukset ja Maammekirjan (jota käytettiin kouluissa maantiedon oppikirjana vuosikymmenten ajan). Topeliuksen näkemykset elävät suomalaisten arjessa edelleenkin, vaikka ne edustavat aikansa romanttista tyylisuuntaa ja suomalaiset ovat tunnetusti enemmänkin realismin suosijoita. Romantiikka oli Suomessa kuitenkin ennen kaikkea valjastettu kansallisromantiikan aatteeseen, joten jonkinlaista "romanttista haihattelua" on päässyt livahtamaan nykypäiviin asti. Esimerkiksi Topeliuksen Maammekirjassaan esittelemät luonnekuvaukset suomalaisheimoista elävät edelleen: hämäläiset ovat hitaita ja luotettavia, pohjalaiset itsepäisiä ja karjalaiset iloisia. Niin kuin tiedämme.



Topeliuksen satuhelmiä -kokoelman esipuheen on kirjoittanut Yrjö Larmola ja keräsin siitä muutamia yksityiskohtia Topeliuksen elämästä: 1) Topeliuksesta tuli historian professori historiallisten romaaniensa ansiosta. (Laila Hirvisaari voisi olla nyt vahvoilla.); 2) Köyhien ihmisten elinolojen parantaminen ja luonnosuojelu olivat Topeliuksen sydäntä lähellä. Esimerkiksi Vattumato-sadussa opetetaan, kuinka vähäpätöisinkin luontokappale on arvokas.; 3) Varpunen jouluaamuna -laulun sanoilla muistellaan Topeliuksen pienenä kuollutta poikaa. Esipuheen luettuani ymmärsin, kuinka suurisydämisestä ihmisestä oli kyse. Haluaisin tietää Topeliuksesta enemmänkin.

Satusedän saduista on ilmestynyt useita erilaisia kokoelmia. Viimeisin on vastikään ilmestynyt Kirsti Mäkisen kokoelma, jossa hän kertoo sadut nykysuomella. Lukemani Topeliuksen satuhelmiä on koottu siten, että saduista koostuu ikään kuin vuodenkierto, eli edetään vuosi tammikuusta jouluun. Satujen lomaan on ripoteltu Topeliuksen kirjoittamia lastenrunoja. Kirjan loppuun Larmola on koonnut satujen ja runojen taustoja ja selityksiä. Esimerkiksi Valter-pojan tempauksissa ja Rasavillius-sadussa on esikuvana Topelius itse pienenä poikana, Koivu ja tähti -sadun taustalla on aivan uskomaton tapahtuma tosielämästä ja Lappiin sijoittuviin satuihin Topelius kirjoittaa selittämättömiä ilmiöitä, Lapin noituutta.

Leena Lumme on kuvittanut Topeliuksen satuhelmiä todella kauniisti. Kuvat ovat selkeitä, iloisia ja ilmeikkäitä. Lapin saduissa on Lapin lumimaisemia ja Itämaisissa saduissa on tietysti aavikkoa. Kuvien värit ovat kauttaaltaan kirkkaita, ja lapset katselivat kuvat tarkasti ja mielellään. Sadut heräsivät niissä eloon.

Olen kuullut ja lukenut Topeliuksen satuja jo lapsena ja lukenut niitä myös Suomen kirjallisuuden tenttiin. Mutta nyt kun luin niitä äänen lapsille, hämmästyin niiden suorapuheista uskonnollisuutta, jota en muistanutkaan. Sopiiko tällainen nyt nykylapsille ollenkaan! Kaikkein uskonnollisin ja aatteellisin on satu Koivu ja tähti: - Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maan päällä on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä silmienne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakaasti; osoittaakoot ne teille vastedeskin tietä! Te etsitte koivua - se merkitsi isänmaata. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääräänä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä - se merkitsi iäistä elää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan! (S.61.)

Myös satujen opetukset on usein alleviivaten ilmaistu. Esimerkiksi romanttisen itämaisvaikutteinen Mirza ja Mirjam -satu sisältää opetuksen vanhempien kunnioittamisesta: Vanha kuningas ilahtui ja siunasi uskollisia lapsiaan ja pyysi heitä ottamaan haltuunsa valtakunnan; mutta uskottomat lapset makasivat kaikki kuolleina ja heidän ruumiinsa poltettiin tulella, sillä kiittämättömät lapset ovat raskain taakka maailmassa. (115.) Täytyy myöntää, että jätin omat lapseni täysin sadun opettavaisen lopun armoille, sen verran kammottavia olivat sadun kuninkaan itsekkäät lapset.    Satujen uskonnollisuus ei myöskään haitannut lapsia, joten en lähtenyt sitäkään sensuroimaan.

Mutta kaikki sadut eivät ole yhtä perinteisiä. Esimerkiksi satu Muurahainen lääkärissä on mukava iloittelu, jossa raajansa menettänyt muurahaislapsi saa lopulta apua. Pariisilaishattu-sadussa hatut toimivat, kuten elävät ihmiset (sadusta tuli mieleeni tanskalainen satusetä,  H. C. Anderssen, jonka Yrjö Larmola mainitsee Topeliuksen esikuvaksi) ja Aallottaren hopeamaljassa oli jäljellä ääneen kerrotun sadun hyppelehtimistä.

Topeliuksen saduista ehdottomaksi suosikikseni nousee aina vaan Adalmiinan helmi. Se on varmaankin Topeliuksen saduista kaikkein tunnetuin, eikä suotta. Se on sadun kaareltaan täydellinen onnelliseen loppuunsa saakka. Siinä on sadun ihmeellistä lumoa, ihana prinsessa ja sankarina jalo prinssi. Sadun opetus on selkeä ja koko satu on kuin helmi - kaunis kokonaisuus. Ja olkoon miten naiivia tahansa, sadussa on opetus, jonka haluaisin siirtyvän länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävien lasteni sieluun.  - Armelias on rikas köyhänäkin, mutta rikas, jonka sydän on kova, kärsii puutetta keskellä aarteitaan (s. 74). Niin, haluaisin, että lapsilleni kasvaisi nöyrä, vastuullinen sydän. 

Tästä kokoelmasta löysin kuitenkin aivan uuden puolen Topeliuksesta, ja se oli pienen kuusivuotiaan pojan elämän kuvaus 1800-luvulta. Valterin seikkailut, joita oli kahden tarinan verran ja satu Rasavillius kävivät suoraan sydämeeni. Kuusivuotias poika kainalossani kuunteli tarinat niin kuin satuja kuunnellaan, eikä ollenkaan ymmärtänyt, kun sanoin hänelle, että Rasavillius taitaa olla vähän niin kuin sinä.

Rasavillius-sadussa Lassi-pojan isosisko on ruvennut oikein pitämään kirjaa kaikista Lassin päähänpistoista. Hän on nimennyt tarinat rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojan tarinoiksi ja rupeaa lukemaan niitä veljelleen: 1. päivänä tammikuuta. Rasavillius aloitti vuoden potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan hän pani toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen pysyisikö se pinnalla. Sitten äiti tuli sisään - hänellä oli äiti - ja läimäytti häntä märällä sukalla. Sen hän oli ansainnutkin, eikö totta? (S. 161.)

Kun sisko aikansa tarinoi, Lassi tunnistaa tempauksensa ja alkaa puolustella tekosiaan. Siskon ansioista hän käy lopulta pyytämässä ystävältään Kallelta anteeksi viimeisintä itsepäistä tappelua ja häpeää temppujaan. Lassilla on paha mieli, mutta sisko sanoo: Välistä Rasavillius kyllä mellastaa ja tekee tyhmyyksiä, mutta Jumala on antanut hänelle rehellisen sydämen; kyllä hänestä mies tulee. (168.)  Rasavilliuksesta tulee tietysti mieleen Vaahteramäen Eemeli ja siskohan on kuin Eemelin äiti, joka kirjoittaa tarinat muistiin ja tuntuu olevan ainut, joka uskoo, että Eemelillä on kultainen sydän ja kyllä Eemelistäkin vielä hyvä mies tulee. Niin kuin tulikin. Ja niin kuin tuli rosvopäällikkö Rasavillius Rauhanrikkojastakin - koko kansan rakastama, hyväsydäminen satusetä.

Aloitin Topeliuksen satuhelmien ääneen lukemisen lokakuussa, kun vietin blogissani klassikkokuukautta. Lokakuulle osunut Satupäivä innoitti lukemaan nimenomaan satuja. Topeliuksen sadut ovat ilman muuta paikkansa ansainneet suomalaisten klassikoiden joukossa - saduthan elävät aina.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä, I nidottu painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2006
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 221


En kestä hänen kävelyään, en kumpaankaan suuntaan, en pois itsestäni, enkä kohti, enkä sitä, etten voi olla katsomatta.

Heidi Köngäksen Hyväntekijä on kertomus Alman talvesta. Alma on keski-ikäinen nainen. Hän on lukiolaispojan yksinhuoltaja, kahden työn tekijä ja iäkkäiden vanhempien ainoa lapsi. Poika pitää elättää ja tarjoilijan työt hoitaa kunnolla. Lisäksi äiti sairastuu ja isä ei jaksa hoitaa häntä. Niinpä Alma käy töidensä välillä hoitamassa äitiään mahdollisimman paljon ja tekee samalla väistämätöntä eroa hänestä.

Keskelle tätä raskasta elämää osuu suuri rakkaus. Eräänä iltana ravintolan pöydässä istuu Juhani, joka tulee seuraavana päivänä takaisin. Juhani on älykäs ja karismaattinen, mutta katoaa Afrikkaan, koska hän on "lääkäri ilman rajoja". Rakkaussuhteesta tulee intohimoinen mutta raastava. Miehestä ei kuuluu pitkiin aikoihin mitään ja sitten saattaa tulla jalat alta vieviä viestejä ja kiihkeitä tapaamisia. Kirja etenee Alman raskaan arjen ja kaipauksen ristiaallokossa: Hengitän päiviä eteenpäin.

Odotin Hyväntekijältä paljon. Luin talvella Köngäksen Dora, Doran ja häikäistyin siitä. Köngästä on myös kehuttu blogeissa paljon. Mutta jotenkin tämä Hyväntekijä jätti tahmaisen olon. Rakkaustarina oli minusta niin moneen kertaan luettu. Juhani oli itsekäs, enkä päässyt yhtään mukaan hänen vetovoimaansa. Alma tuntuu avuttomalta roikkujalta, vaikka oli muilla elämän osa-alueillaan varsinainen selviytyjä.

Koskettavinta kirjassa oli Alman ja hänen äitinsä suhde. Vaikka "hyväntekijä" viittaa Juhaniin ja hänen sankarilliseen työhönsä maailman parantamiseksi, niin minulle hyväntekijäksi, uhrautuvaksi naissankariksi nousi Alma. Alma huolehtii pojastaan ja töistään hyvin. Lisäksi hänen ja hänen äitinsä suhde on lämmin. Alma toimii ikään kuin puskurina kiivaan isän ja lempeän äidin välillä. Äidin joutuminen hoitokotiin ja lopulta sairaalaan on kuvattu niin kipeästi, että itkin: Aika tiivistyy kahdessa pisteessä, alussa ja lopussa. Kun ihminen syntyy, hänen ensimmäisiä tuntejaan lasketaan tarkkaan, kun elämä päättyy ajan mittayksikkö täyteläistyy samalla tavalla.

Kirjassa rinnastetaan moneen kertaan Alman ja Juhanin maailmat. Alma väheksyy itseään ja omia pieniä ympyröitään ja ihailee Juhanin suuria, maailmaa syleileviä velvollisuuden tunteita. Kumpi on lopulta tärkeämpää, naisten vastuu arjesta vai miesten vastuu maailmasta?

Kaiken kaikkiaan Hyväntekijä oli minusta hyvin epätasainen teos. Paikoin kieli oli häikäisevän kaunista ja tunteiden kuvaukset oivaltavia: On joitakin huoneita, joista en pääse koskaan irti, joitain ikävän kohtia, jotka eivät lähde, on aina mummoa ikävä, aina viiliä, sitä paksua nukkaista kerrosta lasisien viilikupin päällä, aina pihaa, jossa kasvaa marjapuskia ja jonka nurkkaan on unohtunut tahko.

Seuraavaksi taas puheenvuoroissa oli kömpelyyttä. Esimerkiksi puhekielen ilmaus "kamoon" toistui ainakin kolme kertaa. Enkä voi mitään sille, että samaan virkkeeseen sullotut päälausejonot tökkivät tosi pahasti: Teen lounaan, mekaanisesti, syön perillä jäätelön, mutten voi jäädä hiekalle, lapset kirkuvat liian kovalla äänellä, jatkan matkaa.

Hyväntekijää ovat kehuneet ainakin Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Pihi nainen ja Annika K. Minulle kirjasta tuli puhutteleva aivan muilta osin kuin aavistinkaan. En pystynyt eläytymään kirjan rakkaustarinaan, vaan kirja liittyi samaan jatkumoon kuin Merete Mazzarellan Juhlista kotiin ja Anja Kaurasen Ihon aika, joissa kerrotaan äidin kuolemasta - yhdestä elämän raskaimmista asioista.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Hanne Örstavik: Pappi

Hanne Örstavik: Pappi, 2006
Alkuteos: Presten, 2004
Suomentaja: Tuula Tuuva
Kustantaja: Like
Sivuja: 235



     Tässä minä istuin, pappi, itkemässä.
      Enkä osannut lohduttaa itseäni. En pystynyt pelastamaan itseäni. -- Minä en osannut sanoa mitään varmaa. En saanut sanotuksi. En pystynyt siihen. Se ei ollut ulottuvillani. Tehtävä, se, jonka olin itselleni ottanut ryhtyessäni papiksi, merkitsikö se sitä, että piti pystyä osoittamaan ja sanomaan, että jossakin on varmuus? Jotain mikä on kestävää ja totta? Jotain joka pysyy?
        Mutta tehtävä olikin pelkkää taistelua. Sisimmältään se oli pelkkää taistelua ja kamppailua, möykkyjä ja sykkyröitä, valitusta.

Hanne Örstavikin Pappi kertoo Livistä, vastavalmistuneesta, 35-vuotiaasta papista, joka on lähtenyt töihin Pohjois-Norjan pikkukylään. Liv on opiskellut Saksassa, jossa hänen ystävänsä Kristiane on tehnyt itsemurhan. Liv on paennut menetystä mahdollisimman kauas, niin kauas kuin vain pääsee. Pohjois-Norjassa häntä kiinnostaa myös väitöskirjansa aihe eli saamelaiskapina vuodelta 1852. Silloin joukko saamelaisia hyökkäsi oikean ja puhtaan uskon nimissä pohjoisnorjalaisen kylän kimppuun. Liv tutkii kapinan alkusyytä, jona hän pitää saamenkielistä Raamattua, joka julisti ilmestyessään saamelaisillekin tasa-arvoisuutta Jumalan silmien edessä ja puhdasta uskoa, joka tuntui vaativan maallistuneen seurakunnan rankaisemista.

Liv on onneton. Suru ja syyllisyys Kristianen kuolemasta painavat häntä, mutta painoa tulee lisää. Kirjan alussa Liv kutsutaan paikalle, kun erään perheen tyttö on hirttäytynyt. Perhe on lamaannuksissa, mutta niin on Livkin. Lisäksi Livin kanssa pappilassa asuu perhe, jonka isä on kuollut, ja perhe suree tietysti myös - perheen nuori tyttö jopa itsemurhan yrittämiseen asti. Liv käy seminaarisa saamelaiskapinan tapahtumapaikalla, mutta siellä hänet eristetään teologisesta yhteydestä, koska hän on nainen. Hän tuntuu jäävän kaikessa avuttomaksi, ulkopuoliseksi tai hylätyksi.

En muista, milloin olisin lukenut yhtä surullista kirjaa. Kirja kertoo yksinäisyydestä, ja tekee sen niin murskaavasti, että tuntuu kuin tarpoisi metrisessä lumihangessa, eikä mitään toivoa näy missään. Livin ympärillä tuntuu olevan pelkkää kuolemaa ja surua, sekä keskustelunpätkiä, jotka eivät johda mihinkään ja joissa ei puhuta kuitenkaan oikeista asioista.

Liv itse tuntee putoavansa. Hän ei saa yhteyttä ihmisiin, eikä hän osaa lohduttaa surevia, koska on itse niin surullinen. Toki Liv yrittää pysyä pinnalla. Ehkä kirjan viimeinen kappale tuo jonkinlaisen toivon tulevasta. Livin elämän pelastaa ehkä kuitenkin juuri pappeus, se, että häntä tarvitaan: Kävelin pienet portaat ylös, avasin oven,  suljin sen perässäni. Sisällä oli lämpimämpää. Alttarin edessä oli arkku, hiljainen ja valkoinen. Siihen tuli valoa oikean puolen ikkunoista. Katsoin äitiä, hän seisoi arkun vierellä, hän oli laskemassa sille kukkia kahden muun kanssa. Menin hänen luokseen ja ojensin käteni. 

Örstavik oli  minulle ennestään täysin tuntematon kirjailija. Kun etsin tietoja hänestä, hänen kielellistä taituruuttaan ylistettiin kovasti. Ikävä kyllä juuri kirjan kieli etäännytti minut aiheesta melkein kokonaan ja teki eläytymisen vaikeaksi - mutta ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä tosiaan oli tarkoitus tuoda Livin irrallisuus ja suru sillä tavoin todelliseksi. Joka tapauksessa en päässyt kieleen kiinni oikein mitenkään. En ymmärrä, miksi päälauseita kirjoitetaan putkeen ja erotetaan ne vain pilkulla. On olemassa pisteitä ja konjunktioita, joilla saadaan sujuvuutta ja kirkkautta tekstiin ja joilla erotetaan yksi ajatus tai tapahtuma seuraavasta. Näin tehdään siis ainakin hyvässä suomen kirjakielessä. Tässä on esimerkki mielestäni kirjan hirveimmästä virkkeestä: Seurue oli hajaantunut, yhden pöydän ääressä oli puhuttu jalkapallosta, Turi oli väsynyt, raskaana, hän oli kertonut, se ei vielä näkynyt, hän meni nukkumaan.

Örstavikiltä on kuitenkin suomennettu muitakin kirjoja, ja ajattelin, että yritän vielä joskus tarttua hänen teoksiinsa. Tämän kirjan myötä tuli kyllä selväksi, että pohjoismainen kirjallisuus on perusvireeltään synkkää. Yksinäisyys yhdistää meitä.