Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne, 2017

Alkuteos: Prins Charles känsla, 2010

Suomentaja: Helena Kulmala

Kustantaja: Sammakko

Kansi: Hanna Källebo Leikter

Sivuja: 135

Mistä sain kirjan: oma ostos

Aloitin kirjabloggaaien naistenviikkohaasteen sarjakuvilla ja päätän sen sarjakuviin. Sarjakuvataiteen suursuosikkini, ruotsalainen Liv Strömquist, saa kunnian olla tämänvuotisen naistenviikon julkaisuputkeni viimeinen vierailija. On ollut taas ilo olla mukana tässä Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin perinteeksi muodostuneessa naistenviikkohaasteessa, nyt jo kuudetta kertaa.  

Olen blogannut Liv Strömquistin teokset Nousu ja tuho sekä Kielletty hedelmä ja uusimman suomennoksen Einsteinin vaimo, mutta se ensimmäisenä lukemani ja ikimomaksi ostamani Strömquistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne on ollut kauan bloggaamatta. Se oli sellainen tajunnanräjäyttäjä, etten ole halunnut päästää siitä irti. Luin sen nyt uudestaan naistenviikkoa varten ja olen edelleen yhtä innoissani siitä. 

Strömquist on samalla sekä yhteiskunnallinen että poskettoman hauska taiteilija. Miten tällainen yhdistelmä on edes mahdollinen? Strömquistille se on täysin luontevaa. Hän kylvää sarjakuvissaan tutkimustietoa kiinnostavista sosiologisista aiheista ja ravistelee pinttyneitä kuvioita rankalla kädellä. Olen lukiessani sekä kauhuissani että tyrskähtelen nauruun vähän väliä. Hän piirtää sarjakuviinsa julkkiksia ja historiallisia henkilöitä ja osoittaa heidän typeryytensä täysin häpeilemättä. Totta kyllä onkin, ettei kukaan hänen taiteensa kohteeksi joutuneista tyypeistä ole kovin esimerkillinen toimissaan. Strömquistin käsittelyssä julkkikset putoavat jalustaltaan. 

Prinssi Charlesin tunne on 10 sarjakuvan kokoelma. Sen eräänlaisena esipuheena on ote prinssi Charlesin ja Dianan kihlajaishaastattelusta, jossa prinssiltä kysyttiin, onko hän rakastunut. "Olen", vastaa prinssi ja on hetken hiljaa. "Mitä se sitten tarkoittaakin", hän jatkaa. Prinssi ja tuleva prinsessa ovat siis juuri menneet kihloihin. Prinssi Charlesin ihmettelevä vastaus on Strömquistin albumin keskeinen aihe: Mitä kaikkea se rakkaus onkaan? Strömquist löytää vastauksia, jotka eivät imartele ketään.

Myöhemmin Strömquist palaa Charlesin ja Dianan suhteeseen, jonka hän kuvaa riipaisevasti Dianan näkökulmasta. Mutta ei Dianan kohtalo ole Strömquistin sarjakuvan keskeisin asia, vaan vain esimerkki romanttisen rakkauden ansoista. Kun rakkaudesta tuli avioliiton edellytys, siihen samalla yhdistyivät myös vihan ja mustasukkaisuuden - kaikki omistamiseen liittyvät - tunteet. Samalla naiset joutuivat entistä alistetumpaan asemaan, sillä heidän ainoaksi kauppatavarakseen avioliittomarkkinoilla jäi seksi - jota saa ostettua myös rahalla.

                        

Esimerkkejä onnettomista avioliitoista riittää, ja Strömquist suorastaan huutaa naisia heräämään alistetuista suhteista ja tekemään jotain järkevämpää. Miesten hoivaamisen MM-kisat - tarinassa esitellään kuuluisien aviomiesten  ihania, uhrautuvia ja miehiään nuorempia vaimoja. Kisaan osallistujia on vuosien varrella ollut pilvin pimein, ja voittajiksi on valittu muun muassa Mary Welsh Hemingway, Oona Chaplin - ja vihdoin: Nancy Reagan.   

Kaiken kukkuraksi näyttää sitä, että vain alistavat miehet saavat osakseen aitoa, intohimoista rakkautta, koska törkeiden tekojen ja loukkaamisten jälkeisten suhdetta hyvitellään, ja silloin tunteet pysyvät liikkeessä ja tuoreina. Luulenpa, että jokainen pystyy nimeämään lähipiiristään juuri tällaisia intohimoisia ja raastavia parisuhteita. Ovatko ne onnellisia suhteita? Ainakin niissä elävät sanovat tuntevansa rakkautta, eikö vain. Eikö rakkautta olekaan niissä suhteissa, joissa osapuolet kohtelevat toisiaan tasa-arvoisesti ja hyvin? Strömquist tarjoaa tähän kysymykseen onneksi myös vastauksen albuminsa viimeisillä sivuilla, jossa hän päästää amerikkalaisen feministin Bell Hooksin ääneen.

Strömquist paljastaa albumissaan paljon sellaista tutkimustietoa, josta en tiennyt mitään. En tiennyt, että tutkimusten mukaan avioliitto lisää miesten onnellisuutta mutta tekee naisista onnettomampia. Avioeron myötä naisten onnellisuus yleensä kasvaa ja miesten vähenee. Tämä on yllättävää, sillä yleinen käsityshän on, että miehet "saavat pallon jalkaan", kun he menevät naimisiin. Todellisuudessa se on vaimo, joka saa pallon jalkaansa. Strömquist jaksaa myös ihmetellä, miten aina vaan miesten rooli perheessä pysyy etäisenä, kun taas naiset ottavat vastuun tunneilmapiiristä ja hoivaavat kaikkia.

                            

Nykymaailmassa romanttinen rakkaus on vallannut uskonnon paikan ja näyttääkin siltä, että ihmisen elämän onni on kiinni siitä, onko hänelle elämässään parisuhde. Oli se suhde sitten miten huono tahansa. Strömquist osoittaa monin tavoin tämän uuden uskonnon tyhjän kuoren, ja siksi hänen sarjakuviensa lukeminen on järisyttävää. Niin rakkaudella kuorrutettua nykymaailman meno on, että on ahdistavaa herätä huomaamaan, että onni onkin kiinni ihmisestä itsestään ja vastuu oman elämän onnellisuudesta on vain ja ainoastaan jokaisella itsellään. 

Strömquistin albumin kuvissa ei ole paljoa liikettä, vaan enemmänkin staattisia hahmoja, jotka esittävät argumentteja tai keskustelevat ja kommentoivat väitteitä. Asetelmat ovat nokkelia, joten kuvat alkavat elää ja huumori on viiltävää. Puhekuplien lisäksi kuvissa on laatikoita, joissa kerrotaan tutkimuksista ja lähteistä. Miksi kaikki tenttikirjat eivät ole sarjakuvamuotoisia?  Oppiminen tällä tavoin on hauskaa. Suomentaja Helena Kulmala on puolestaan saanut kielen sujumaan vaivattomasti.

Strömquistin sarjakuvien lukeminen on räiskyvää iloa. Voiko oikeastaan tällaista ollakaan? Yhtä aikaa osoittelevaa ja näennäisen naiivin näköistä kuvaa yhdistettynä ikäviin tutkimustuloksiin, hölmöjä keskusteluja ja asetelmia, jotka naurattavat terävillä havainnoillaan ja rehellisyydellään. Strömquist osaa pelkistää ja selittää, ja lopulta tälle kaikelle hulluudelle on vain pakko nauraa.

Prinsi Charlesin tunne on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran ja Kirjanurkkaus. 

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

3 x nuoren naisen elämää sarjakuvina: Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää ja Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti ja Elämänhallinta on illuusio

Valve Emmi: Sit kun sun naama räjähtää, 2013
Kustantaja: Huuda Huuda
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Viime vuonna luin melkoisen pinon sarjakuvia Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Kokosin jo yhteenvedon lukukokemuksistani, mutta muutama hieno teos on vielä esittelemättä. Sarjakuvainnossani olen löytänyt myös uusia teoksia luettavakseni.

Emmi Valve asteli tietoisuuteeni koskettavalla ja toiveikkaalla Armo-albumillaan. Se kertoo nuoren naisen selviytymistarinan, jossa päähenkilö kamppailee mielenterveysongelmien kanssa ja lopulta pääsee jonkinlaiseen tasapainoon elämässään. Teoksen sanoma on se, että sairauden kanssa voi oppia elämään, jos jotenkin hyväksyy sen osaksi omaa itseään. Armo on omaelämäkerrallinen tarina, jossa päähenkilön nimi oli Emmi, kuten sarjakuvataiteilijalla itsellään.

Sit kun sun naama räjähtää on ilmestynyt vuonna 2013, ja sekin on omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sen alaotsikkona on Päiväkirja, ja päähenkilö on nimeltään Emmi. Teos koostuu lyhyistä, mutta merkityksellisistä tarinoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Muutama unikin on mahtunut tarinoiden sekaan, ja ne ovat kyllä suorastaan paljastavia. Yhtenä teemana sarjakuvissa kulkee aikuistuminen, ja siitä päähenkilö ajatteeleekin osuvasti: Ehkä aikuisuus tarkoittaa vaikeilua (s. 57).

Teoksessa on synkkiä sävyjä, mutta myös huumoria. Ihmissuhteet on kuvattu valoisampina kuin Armossa, ja päähenkilö löytää elämästään paljon hyviä hetkiä: niitä koetaan ystävien kanssa, mökillä ja esimerkiksi kylvyssä. Itseironia on aseistariisuvaa ja tuo tilanteet lähelle lukijaa. Armossa hetket sulivat välillä kauhukuviksi, eikä Emmi päässyt sängystä ylös pitkiin aikoihin, mutta tässä teoksessa ei juututa ihmissuhteisiin eikä sänkyyn.

Sit kun sun naama räjähtää -teoksen sivut ovat täynnä tekstiä ja kuvia. Mustavalkoinen jälki on realistista, mutta kuvat ja sivut ovat ehkä minun makuuni turhankin täysiä. Päiväkirjamaisuus selittää tekstin suuren osuuden.

Valven sarjakuvia ei aina ole ilo lukea, vaan kummalliset tilanteet ja päähenkilön paha olo tuntuvat kiertyvän lukijankin ympärille. Elämä on välillä rankkaa, mutta kuitenkin elämisen arvoista. Kerronta on tummasävyistä sekä kuviltaan että sanomaltaan. Yksi koskettavimmista tarinoista on nimeltään Jokke, ja se kertoo entisestä (poika)ystävästä, joka tekee itsemurhan. Miksi päähenkilö selviää, mutta Jokke ei?

Valven tarjoamat oivallukset ovat yleistettävissä, sillä harva selviää elämästään ilman ahdistusta. Joillekin mielenterveysongelmat ovat arkipäivää, joillekin aallonpohjat ovat satunnaisia vieraita. Jokainen saa elämästä aivan varmasti osansa, eikä kukaan lopulta tiedä, millaisten ongelmien kanssa kanssaihmiset kamppailevat. Yhden neuvon pelottaviin tilanteisiin opin tästä sarjakuvakokoelmasta, ja se on "rohkeuden ulkoistaminen". Aion kokeilla sitä seuraavan kerran, kun joudun päättämään jonkin vaikean asian.



Sit kun naama räjähtää on luettu ainakin Kirjojen keskellä -blogissa.


--------------------------------------------------------------------------------------------


Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 2017; Elämänhallinta on illuusio, 2018
Alkuteos: Adulthood is a myth, 2016; Big mushy happy lump, 2017
Suomentaja: Aura Nurmi
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 109; 125
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Sarah Andersen on minulle uusi tuttavuus. Hän on newyorkilainen sarjakuvataiteilija, jonka Sarah's Scribbles -sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi netissä, ja niistä on sitten  koottu kirjoja, jotka on suomennettukin nopeasti.

Kirjan takakannessa lukee: Kirja ei ole missään määrin omaelämäkerrallinen. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Totuus taitaa olla juuri päinvastoin, sillä päähenkilö on nuori nainen, joka harrastaa piirtämistä ja näyttää aivan Sarah Andersenilta, vaikka onkin vahvasti tyylitelty. Oli miten oli, omaelämäkerrallisuudella ei sinänsä ole merkitystä, sillä nämäkin sarjakuvat toimivat itsenäisinä ja samaistuttavina, kuten Emmi Valvenkin sarjakuvat.

Sarah Andersenin suosio on helppo ymmärtää. Hänen sankarittarensa tekee mainioita havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Päähenkilö nimeää itsensä introvertiksi ja joutuu kaikenlaisiin hämmentäviin tilanteisiin kohdatessaan ihmisiä ja aikuiselämän lakeja. Esiintymistilanteet tai esittäytymiset saavat päähenkilön lamaantumaan täysin tai hikoilemaan holtittomasti. Ystäviensä puolesta hän kylläkin on valmis panemaan itsensä likoon aivan täysillä, ja silloin hän ei muista hämmentyä. Andersenin kärjistykset ovat niin poskettoman hauskoja, että nauroin ääneen lukiessani.

Andersenin piirrostyyli on selkeää ja perustuu enemmän kuviin kuin tekstiin. Aura Nurmen suomennokset ovat kuitenkin  kekseliäitä ja sujuvia. Päähenkilön silmät ovat suuret ja niiden tuijotus kertoo paljon kulloisestakin tunnetilasta. Miten paljon voikaan kertoa pelkillä silmillä!

Arkipäiväisiin tilanteisiin siroteltu ironia toimii hienosti. Kun on rankka päivä, päähenkilö kaipaa kotiin ja omaan sänkyyn. Kun arjen vaatimukset tuntuvat mahdottomilta, päähenkilö siirtää niitä huomiselle. Maanantai tuntuu käyvän päälle jo sunnuntaina. Ilojakin riittää: kuivurista tullut pyykki on ihanan lämmintä, poikaystävän huppari on paras vaate ikinä, siivous sujuu näppärästi kun raivaa tavarat sängyn alle, jne.

Meillä nämä sarjakuvat viihdyttivät sekä äitiä että teini-ikäisiä tyttäriä ja jopa 5-vuotiasta poikaa. Viisivuotias keksi itse tarinoita kuviin - tosin sarjakuvahahmona seikkaileva kohtu ei varmastikaan tullut tunnistetuksi - joten kovin inspiroivaakin tämän lukeminen tuntui olevan. Lasten kikatus kruunasi oman lukukokemukseni. Näitä on saatava lisää.



Andersenin sarjakuvia onkin luettu blogeissa olan takaa. Aikuisuus on myytti on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirjailuja, Kirjojen pyörteissä, Eniten minua kiinnostaa tie, Lukijan roolissa ja Kirjavarkaan tunnustuksia, jossa on lista monista muista albumin esittelevistä blogeista. Elämänhallinta on illuusio on luettu ainakin Lukijan roolissa.

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä, 2. painos, 2018 (ilm. suomeksi 2016)
Alkuteos: Kunskapens frukt, 2014
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Riikka Majanen ja Sonja Yrjölä
Sivuja: 143
Mistä sain kirjan: oma ostos




Naistenviikon kunniaksi ollaan nyt olennaisen äärellä ja tartutaan aiheeseen nimeltä naisen sukuelin. Ruotsalainen sarjakuvataiteilija ja toimittaja Liv Strömquist on laatinut aiheesta opettavaisen ja havainnollisen sarjakuva-albumin nimeltä Kielletty hedelmä, jonka toivoisin kuluvan jokaisen naisen -  tyttären, äidin ja mummon käsissä. Vielä enemmän toivoisin sen kuluvan miesten käsissä.

Miksi näin? Koska tämä kirja poistaa naisen elämästä paljon turhaa häpeää. Sillä häpeäähän meidät on opettettu sukuelimestämme kantamaan. Siitä ei puhuta ääneen, siitä ei tiedetä mitään (tai "tiedetään" väärin) ja sen tuomaa nautintoa vähätellään tai se ohitetaan. Strömquist on koonnut teokseen muun muassa 10 (!) sivua Eevan tunnustuksia, joissa tämä kertoo sukupuoleensa liittyvistä häpeän aiheista. Viimeisimpänä villityksenä nuoret naiset haluavat häpyhuulten pienennysleikkauksiin. Väitän, että häpeä johtuu tiedon puutteesta, ja Strömquist tarjoilee nyt tutkittua tietoa.

Strömquist piirtää ja kirjoittaa naisen sukuelimet lukijan silmien eteen ja poistaa monta tabua niin tehdessään. Hän tuo historiasta esiin kohtia, joissa naisen seksuaalisuutta on ruvettu suitsimaan, koska se on pelottavaa tai patriarkaatille uhka. Noitavainot ovat ehkä tästä helpoin esimerkki, mutta eihän tarvitse kuin katsoa ympärilleen ja nähdä netissä rehottava misogynia. Huorittelu tai raiskausuhkaukset - naisen sukupuolisen itsemäärämisoikeuden uhkaaminen - ovat tehokkaita keinoja sulkea naisten suut. Tästä nykyajan noitavainosta kertoo Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen hieno sarjakuvajournalistinen teos Vihan ja inhon internet - joka niin ikään kuuluisi jokaisen ihmisen lukea.

Naisen sukupuolisuudessa oma lukunsa ovat kuukautiset, jotka entisestään lisäävät naisen häpeää. Niistäkin on tehty saastaisuuden tai epäpuhtauden merkki. Ne eivät saisi näkyä, eikä niistä saisi puhua. Strömquist lataa ruutuun listan kuukautissuojamainosten sanastosta, joka lupaa ennen kaikkea varmuutta ja raikasta oloa kuukautisten ajaksi, jos käyttää juuri kyseistä tuotetta. Mistä pitäisi olla varma? Strömquist kysyy. Siitä, ettei kukaan vain saisi tietää, että naisella on kuukautiset. (S. 102.)

Strömquistin tapa tehdä sarjakuvaa on riemastuttava. Kuvat ovat pääasiassa tehokkaan mustavalkoisia - paitsi kun ollaan Paratiisissa Aatamin ja Eevan kanssa. Välillä asia on niin suurta, että ruudun täyttää iso teksti. Esimerkiksi kun kuningatar Kristiinan (onnea tämän päivän nimipäiväsankari!) hauta avattiin 1960-luvulla, jotta voitiin tutkia, oliko hän nainen ollenkaan vai kenties "pseudohermafrodiitti" Strömquist kirjoittaa ruutuun: WHAT? Nimenomaan.

Käyttämänsä lähteet Strömquist kirjoittaa ruutujen sivuihin, ja sarjakuva onkin yhtäkkiä hyvin vakuuttava. Tällaista sarjakuvaa on ilo lukea - keksittyä tarinaa ei tarvita, kun todellisuus ja historia ovat täynnä toinen toistaan kummalisempia uskomuksia. Välillä sivut ja ruudut täyttyvät tekstistä, välillä yksi kuva saattaa täyttää koko sivun.

Kun Strömquist piirtää vulvan näkyviin ja kertoo historiasta esimerkkejä siitä, kuinka sitä on joskus käytetty ja näytetty voiman välineenä, jokainen nainen saisi tuntea sukuelimistään suoranaista ylpeyttä. Siis oikeasti ylpeyttä häpeän sijaan. Voimaannuttavaa - sitä tämä sarjakuva on!



Kielletty hedelmä on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Yöpöydän kirjat, Mitä luimme kerran, Kirjojen keskellä,  Todella vaiheessa, Eniten minua kiinnostaa tie ja Reader, why did I marry him?

Osallistun teoksella kirjabloggaajien Naistenviikkoon, jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. Lisäksi saan pisteen Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen upotan kirjan kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Naisen sukuelimen katseleminen kirjan sivulta ei tuntunut mukavalta ajatukselta etukäteen, mutta nyt tiedän, että sekin tunne on osa häpeää, jota nykykulttuuri on naiselle opettanut.

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja

Roberto Bolaño: Puhelinkeskusteluja, 2017
Alkuteos: Llamadas telefónicas, 1997
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 232
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Roberto Bolañon (1953 - 2003) nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta se tuli ensi kerran vastaan espanjalaiskirjailija Javier Cercasin kirjassa Salamiin soturit. Tuskin olisin Bolañon teoksiin kuitenkaan tarttunut, jollei sama ystävä, joka aikanaan valitsi lukupiirikirjaksi myös Cercasin kirjan, olisi valinnut uudeksi luettavaksi Bolañon novellikokoelmaa Puhelinkeskusteluja. (Ystävä on erityisen innostunut Espanjasta ja sen kulttuurista.)

Bolaño on alun perin chileläinen, mutta muuttanut jo nuorena Meksikoon ja sieltä Espanjaan, jossa hän loi kirjailijan uransa. Hän on noussut kulttikirjailijan maineeseen kuolemansa jälkeen. Erityisen tunnettu hän on tiiliskiviromaaneistaan Kesyttömät etsivät ja 2666 (ilmestyi Espanjassa postuumisti vuonna 2004), jotka ovat ilmestyneet suomeksi Sammakon kustantamina ja Einari Aaltosen suomentamina. Ainakin tämän novellikokoelman myötä voi todeta, että Aaltonen on tehnyt vakuuttavaa ja sujuvaa työtä. Novellikokoelman luettuani haluan tutustua myös noihin  Bolañon kahteen järkäleeseen.

Puhelinkeskusteluja sisältää 14 novellia, jotka on jaettu kolmeen eri aihealueeseen. Ensimmäinen osa heittää keskelle kafkamaista tunnelmaa, jossa ihmiset voidaan jättää ilman nimiä ja kutsua heitä vaikkapa kirjaimilla A, B tai X. Kummallisia asioita tapahtuu. Ensimmäisissä novelleissa esitellään kirjallisen kulttuurielämän koukeroita ja absurdeja kuvioita. Miten kirjoituskilpailuihin kannattaa valmistautua? Miten käy kirjailijoille historian melskeissä? Mihin katoavat keskinkertaiset runoilijat?

Kerronta on lakonista. Teksti on pinnalta melkeinpä kuivaa, mutta asetelmissaan hulppeaa.  Esimerkiksi novelli Enrique Martin kertoo runoilijasta, joka ei saavuta tuotannollaan kummoistakaan mainetta, päätyy avustajaksi huuhaa-lehteen ja lopulta alkaa lähetellä päähenkilölle omituisia viestejä. Novellin alku kertoo, mistä runoilijan elämässä on kyse: Runoilija kestää mitä tahansa. Toisin sanoen ihminen kestää mitä tahansa. Se ei ole kuitenkaan totta: ihminen ei oikeastaan kestä paljoakaan. Runoilija sen sijaan voi kestää mitä tahansa. Kasvoimme siinä uskossa. Väite on totta, mutta johtaa tuhoon, hulluuteen ja kuolemaan. (S. 41.)

Kokoelman toisen osan nimi on Etsivät ja sen teemana on väkivalta. Chilen julma historia on tietysti taustalla, kun entiset chileläiset ajautuvat maailmalla kummallisiin tilanteisiin, sekaantuvat rikollisuuteen ja ovat tottuneita väkivaltaan siinä määrin, että se on heille osa arkea. Puheenaiheita voi viritellä kaverin kanssa esimerkiksi tähän tapaan: Pidätkö enemmän teräaseista vai ampuma-aseista? Kuinkas sitten Chilen kansallisase, käyräteräinen corvo-veitsi? Vähän niin kuin ihmiset yleensä juttelevat ruuasta tai elokuvista.

Näissä novelleissa tunnistin samoja piirteitä kuin George Saundersin tai Hassan Blasimin  loistavissa, vaikka usein väkivaltaisissa, novelleissa. Huumori on mustimmista mustinta, oikeastaan aivan hirveää, ja juuri siksi myös vaikuttavaa. Maailma on nyrjähtänyt pahasti, kun kärsimys, hyväksikäyttö, rikollisuus ja väkivalta otetaan normaaleina asioina. Jotain toivoakin ihmisillä kai on, koska taide (kunst) voi jopa pelastaa ihmishengen, kuten novellissa Toinen venäläistarina.

Kolmas kirjan osa on nimeltään Anne Mooren elämä, ja kaikki sen neljä novellia kertovat naisten elämäntarinoita. Niistäkin kolme on samalla tarinoita myös päähenkilöstä, koska hänellä on rakkaussuhde kertomusten naisiin. Yhteistä naisten tarinoille on epävakaus. Kaikki naiset tuntuvat etsivän jotain, ajelehtivan sinne ja tänne, mutta rakkaus jää aina vajavaiseksi. Yllättäen kokoelman koskettavimmaksi novelliksi nousee tämän osion novelli Joanna Silvestri, joka kertoo pornotähden elämän onnellisimmasta ajasta.

Eniten pidin kokoelman ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, vaikka teos on oikeastaan niin tasalaatuisen hieno, ettei siinä ole yhtäkään heikkoa tarinaa. Lukijan vaarana on hotkaista novellit yhdeltä istumalta. Kannattaa kuitenkin välillä jarrutella lukemistaan, että pääsee maistelemaan novellien tunnelmia ja absurdeja käänteitä.

Lukupiirikirjana teos toimi mainiosti, sillä keskustelu oli kiivasta. Osa ei ollut päässyt novelleihin sisälle ollenkaan, vaan oli kokenut tarinat hyvin etäisinä. Erästä lukijaa ärsyttivät varsinkin kokoelman alkuosan novellit, joissa kirjailija kirjoitti kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Kummallisesti kävi myös niin, että piirin naiset (neljä) pitivät kirjasta, mutta miehet (kolme) eivät olleet ollenkaan niin innostuneita. Eräs miehistä jopa epäili, että tarinoissa ei ollut huumoria lainkaan. Naiset olivat puolestaan löytäneet huumoria joka novellista, vaikka olihan se traagista huumoria, siis tragikoomista ja mustaa.

Monet Bolañon novellit tuntuivat hyvin autofiktiivisiltä, enkä tarkoita, että ne olisivat yksi yhteen kirjailijan elämän kanssa, vaan sitä, että niissä on jotain koettua, kuultua ja havaittua. Henkilöillä on epäilemättä aidot esikuvansa, ja kirjailijalla on taito kertoa tarinansa ironialla sävytettyinä niin, että niistä tulee kiinnostavia. Kulttikirjailijan maineeseen tarvitaan epätavalliset elämänvaiheet, sopivasti anarkiaa ja tietysti myös taitoa. Bolañolla nämä ehdot täyttyvät kirkkaasti.

Kirjan on lukenut ainakin Tekstiluolan Tuomas ja Sivutiellä-blogin Sirri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteesta kuittaan kokoelmalla kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Liv Strömquist: Nousu ja tuho

Liv Strömquist: Nousu ja tuho, 2017
Alkuteos: Uppgång och Fall, 2016
Suomentaja: Helena Kulmala
Kustantaja: Sammakko
Sivuja: 132
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sarjakuvaintoiluni jatkuu. Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin jälkeen mikään ei ollut ennallaan suhteessani sarjakuviin. Janosin lisää. Ja netistähän löytyi lisää vinkkejä. Kuinka olisi ruotsalainen sarjakuvataiteilija Liv Strömquist, joka kirjoittaa ja piirtää sarjakuvaa yhteiskunnallisista aiheista? Ei muuta kuin kokeilemaan.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumia Nousu ja tuho voi kuvata sanalla vaikuttava. Se on yhtä aikaa hauska ja ravisteleva, ja sen sanoma on vahvasti yhteiskunnallinen. Se ei usko länsimäiseen kapitalistiseen maailmanjärjestykseen, vaan vaatii muutosta. Ihmiset on kasvatettu siihen, että kapitalismi on ainoa mahdollinen poliittinen järjestelmä, Strömquist muistuttaa (s. 70).

Nousu ja tuho hyökkää päin globaalia ongelmaa, joka ei ole joillekin ihmisille ongelma ollenkaan. Ongelman nimi on äärimmäinen rikkaus, joka ei tietenkään ole ongelma niille, jotka kuuluvat siihen yhteen prosenttiin maailman ihmisistä, jotka omistavat enemmän kuin kaikki loput 99 % ihmisistä yhteensä. Jos tätä epäsuhtaa pysähtyy miettimään - harvallahan on aikaa pysähtyä, koska pitää juosta pienen palkkapussinsa perässä - voi huomata, että onhan tässä nyt vähintään yhden sarjakuva-albumin verran aihetta käsiteltäväksi. Mitä maailmassa tapahtuu sillä aikaa, koko ajan - nyt - kun tuo 1% kieriskelee rahoissaan? Nytkin sadat miljoonat ihmiset ovat nälkäisiä, janoisia ja kodittomia (s. 70). Eikö asialle oikeasti ole mitään tehtävissä?

Strömquist leipoo aihetta hulvattomasti ja hyökkäävästikin. Hän piirtää mustavalkoisia kuvia, joissa Ruotsin ökyrikkaat lennättävät yksityiskoneilla koiriaan, eivätkä usko ilmastonmuutokseen - silloinhan sen estämiseksi ei myöskään tarvitse tehdä mitään. Oman tarinansa saa Chris O'Neill (prinsessa Madeleinen aviomies) otsikolla Meidän pitää puhua Chrisistä. Tarina antaa vastauksan muun muassa kysymykseen Miksi Chris on menestynyt liikemies.

Mutta Strömquist ruoskii muitakin kuin ökyrikkaita. Herkullisimmat aiheensa hän repii omahyväisestä keskiluokasta ja itsensä kaltaisista oikeamielisistä ihmisistä - jotka vaikkapa piirtävät sarjakuvia äärettömän rikkaista ihmisistä, mutta eivät oikeasti tee mitään asioiden muuttamiseksi. Itseironiakin siis onnistuu tältä taiteilijalta.

Sarjakuva nimeltä Oikeamieliset alkaa pitkällä introlla: Ok! Tämä sarjis käsittelee seuraavaa kysymystä: MIKSI VASEMMISTOLLA MENEE NIIN HITON HUONOSTI? No niin älkää viitsikö, voimme ihan hyvin tunnustaa, että oikeisto on voittanut siten, että se on päässyt määräämään KAIKESTA talouspolitiikasta ja tekee globaalilla pääomalla ja julkisella omaisuudella (kuten vaikka terveyskeskuksilla ja kouluilla) ihan mitä haluaa, samaan aikaan kun yhteiskunnan "edistysmieliset ryhmät" koostuvat joukosta ylimielisiä itkupillejä (minä itse mukaanluettuna), joita ei ylipäänsä kiinnosta luoda poliittista muutosta vaan jotka sen sijaan omistavat aikansa oman täydellisen, "hyvien puolella" olevan persoonallisuutensa esittelyyn internetissä sekä "toveriensa" pienimpienkin virheellisten ajatusten/tekojen vahtimiseen kuin STASI ikään! (S. 84.)

Koska (Ruotsissa) luokkaerot ovat viime vuosina kasvaneet, Strömquist yrittää herättää myös keskiluokkaisessa kuplassa eläviä ihmisiä ja muistuttaa työväenluokan ahdingosta tässä maailmanjärjestyksessä, jossa rikkaat ovat rikastuneet entisestään. Hän myös väittää painokkaasti, että nykyihmiset eivät tarvitse henkisiä guruja tai mindfulnes-harjoituksia saavuttaakseen  mielenrauhan. Carpe diem -ajatus hallitsee meitä jokaista: MEILLÄ EI OLE MYÖSKÄÄN TAPANA MÄREHTIÄ MENNEITÄ - kuten murehtia sitä, että olemme pyyhkineet miljoonia eliölajeja maan päältä, kuluttaneet loppuun luonnonresursseja ja puhkoneet reikiä otsonikerrokseen. EI - länsimainen kulttuuri senkun KYLPEE NYT-HETKEN HENKISTYNEESSÄ VALOSSA!!!! (S.11.)

Kun kaikki tämä maailmanparantaminen esitetään kuvien ja tekstin railakkaana yhdistelmänä, lukijaa naurattaa ääneen, mutta samalla jotain alkaa tapahtua. Kokeilkaa ihmeessä!

Nousun ja tuhon ovat lukeneet ainakin Maija ja Katri. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen tämä kirja on ilman muuta sopivin kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen.

Arto Lappi: Kukko puussa

Arto Lappi: Kukko puussa. Mitallisia runoja, 2002
Kustantaja: Sammakko
Kansi: Riikka Majanen
Sivuja: 153
Mistä minulle: omasta hyllystä


Varpunen kävi
koputtamassa lasiin
ja minun oli
juostava ulos heittämään
muutama kuperkeikka.

Tällä runolla alkaa Arto Lapin riemastuttava runokokoelma Kukko puussa. Voiko tällaisista runoista olla pitämättä? Innostuin kaivamaan Arto Lapin runokirjan hyllystäni, kun Poplaarin Pekka kertoi lukeneensa Lapin kokoelmia pitkin kevättä ja kesää. Muistin, että minullekin on jäänyt Lapin runoista hyvä mieli ja hetihän oli tarttuva kirjaan kiinni. Ai että teki hyvää lukea hienoja runoja kesälukemisena!

Olen aikanani saanut kirjaan signeerauksen ja etulehdelle runoilijan vain minulle (?) kirjoittaman haikun. (Tähän kohtaan tekisi mieli piirrellä rivi sydämiä, sillä niin iloiseksi signeeraus ja runo minut tekivät, kun ne vuosien jälkeen löysin.):
Naakkaparvet - kuin
ukkospilviä taivaan
sineä vasten.

Arto Lappi on kirjoittanut jo useita runokokoelmia. Hän kirjoittaa mitallisia runoja, lähinnä tankoja ja haikuja, jotka ovat mitastaan huolimatta vapaita kuin taivaan linnut.

Luulin, että omistan Lapin runoja useamman kokoelman verran, mutta hyllystäni löytyikin vain tämä Kukko puussa. Olen kyllä lukenut Lapin runoja enemmänkin, sillä muistan innostuneeni näistä valtavasti. Nyt tuli haiku haalia näitä enemmänkin luettavaksi - ja mieluiten heti paikalla.

Lapin runot ovat ainakin tässä kokoelmassa suurimmalta osaltaan luontoon liittyviä. Vaikka Lapin käyttämät runomitat ovatkin perinteisiä, japanilaisia runomittoja, niin teemojensa puolesta ne istuvat suomalaiseen runoperinteeseen. Ajatukset lähtevät lentoon pienistä oivalluksista. Runoilija on tarkka havannoitsija ja tutkiskelee ympäristöään lempeä ja ihmettelevä hymy huulillaan. Luonnon kunnioitus henkii runokokoelman jokaisella sivulla. Minusta ihaninta näissä runoissa on kiireettömyys. Kuva on pysähtynyt ja hetken tunnelma saa vaikuttaa kaikessa rauhassa. Ilo valuu mieleen, haikeus saapuu jälkimakuna.

Kukko puussa -kokoelman ensimmäinen osa koostuu pienistä, oivaltavista eläinhavainnoista ja niistä tulevat mieleen runoilija Risto Rasan luontorunot. Yksi runoista onkin Risto Rasalle omistettu. Toisessa osassa runoilija on jo mukana aistimassa tuulen, veden, kivet ja metsän. Kirjoittaminen ja runoilijaminä astuvat myös mukaan runokuviin:
Minun tieni
ei ole tie ensinkään,
pikemminkin jotain
syötävää, kupillinen
teetä, kannu olutta.

Kolmas osa on rakkausrunoja, joiden tunnelmasta nämä pari säettä kertova mielestäni olennaisen:
      ei ole ollut päivää
ettemme olisi toisiamme rapsutelleet.
  
Neljännessä kokoelman osassa palataan luontokuviin ja viidennessä osassa päivä painuu kohti iltaa. Siinä yhdistyvät leppoisasti kuu, viini ja ystävät:
Kirja, viiniä,
ikkunassa kuu. Mitä 
enää enempää
voisi toivoa, paitsi
toisen pullon viiniä.

Kokoelman viimeinen, kuudes osa, on proosarunon ja tankan mainio yhdistelmä, eräänlainen testamenttien taistelu. Lukija voi sulkea kirjan kannen tyytyväisenä hymyillen: tuli luettua suomalaista nykyrunoutta ja ymmärrettyä joka sana. Eihän tämä ole ollenkaan vaikeaa! Olo on levollinen ja huojentunut, sillä kaikki tärkeä elämässä mahtuu muutamaan tavuun.

Lapin runoista on kirjoittanut paitsi Poplaarin Pekka myös Hys, äiti lukee nyt! -blogin Tii, joka on lukenut kokoelman Oravan portaat. Hänkin oli ilahtunut runoista, muttei ehkä aivan niin paljon kuin minä.