Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä, 2009Alkuteos: Extension du domaine de la lutte, 1994
Suomentaja: Ville Keynäs
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Rahinantti
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
En pidä tästä maailmasta. En todellakaan pidä. Yhteisö, jossa elän, inhottaa minua: mainokset kuvottavat, tietojenkäsittely oksettaa. Työni atk-asiantuntijana on pelkkää esimerkkien, lähteiden, kriteerien ja rationaalisten päätelmien kopioimista. Siinä ei ole mitään järkeä. Se on suoraan sanoen pikemminkin negatiivista ja tarpeetonta neuronien kuormittamista. Tämä maailma tarvitsee kaikkea muuta paitsi lisää tietoa. (S. 81.)
Michel Houellebecqin nimi on tullut vastaani siellä ja täällä, erityisesti nuorten miesten arvostamana ja ihailemana kirjailijana. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogissa ja nyt, kun vertaan Melenderin romaania Ranskalainen ystävä tähän Houellebecqin romaaniin, näen niissä paljon yhteistä. Houellebecq on selvästi vaikuttanut Melenderin tyyliin. Se tyyli on hyvin miehinen ja nihilistinen, väkivaltainen ja absurdi. Ja epäilemättä ylivertaisen älykäs - ainakin nuorten miesten mielestä.
Kun etsin ennen lukukokemustani kirjailijasta tietoa, törmäsin määritelmiin, joissa Houellebecqiä kuvaillaan termeillä "Ranskan vihatuin kirjailija" tai "kulttikirjailija" tai "Ranskan kirjallisuuden paha poika". Mitenkähän tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti mahtaa pärjätä kauhukakaran kanssa? Jotain yhteistä löytyi kuitenkin heti kirjan alussa:
Kokonainen lukemisen täyttämä ihmisikä olisi ollut toiveideni täyttymys, tiesin sen jo seitsenvuotiaana. Maailman kudos on tuskallinen ja riittämätön, eikä siihen näköjään voi vaikuttaa. Uskon todellakin, että pelkkä lukemisen täyttämä elämä olisi sopinut minulle paremmin.
Sellaista minulle ei suotu. (S. 14.)
Tähänpä se sielujen sympatia sitten jäikin. Luin kirjan kyllä mielenkiinnolla, sillä minun ei tarvinnut lukea montakaan sivua Halujen taistelukenttää, kun aloin vertailla päähenkilöä Albert Camus'n Sivullisen päähenkilöön, Mersaultiin. Nämä nuoret miehet ovat sukulaissieluja: tunteettomia, yksinäisiä, syrjäytyneitä ja vastenmielisiä ihmisiä. Heidän vastenmielisyytensä syntyy pääasiassa siitä, että he näkevät kaikki ihmiset ympärillään yhdentekevinä tai jopa halveksittavina. Elämä ei tunnu miltään, ihmiset eivät tunnu miltään.
Halujen taistelukentän voi lukea myös sairaskertomuksena. Teoksen päähenkilö, 30-vuotias it-alan insinööri masentuu uskottavasti. Paha olo lisääntyy sivu sivulta, ja viimeiset sivut ovat oikeastaan täyttä tuskaa.
Välillä huomasin tavoittavani jotain nuorten miesten ajattomasta, yhteisestä kaipauksesta: vastikään lukemassani Mika Waltarin Suuri illusioni -kulttiteoksessa haaveiltiin täydellisen rakkauden toteutumisesta 1920-luvulla, ja yhtäkkiä, tässä 1990-luvun ranskalaisessa kulttiteoksessa, pohditaan myös tuollaisen rakkauden mahdollisuutta: Rakkaus viattomuutena tai kykynä illuusioihin, kykynä tiivistää vastakkainen sukupuoli yhteen ainoaan rakastettuun olentoon...(s. 111). Molemmissa kirjoissa päädytään ajatukseen, että illuusio on mahdoton - Waltari kuitenkin päätyy lopputulokseen paljon kiihkeämmin ja kauniimmin sanakääntein kuin Houellebecq. Näitä kulttikirjoja yhdistää myös Pariisi. Siinä missä Mika Waltarille Pariisi oli unelmien kaupunki, moderni, sykkivä ja kiehtova, Michel Houellebecq toteaa: Saapuminen Pariisiin on aina yhtä synkkä (s. 81).
Halujen taistelukentässä on paljon mustaa huumoria, pinnallisen elämänmenon kritiikkiä, ihmissuhteiden vaikeutta ja elämän tarkoituksettomuutta. Välillä ei tiedä, pitäisikö tälle kaikelle itkeä vai nauraa: Olen elänyt niin vähän, että kuvittelen helposti etten kuole. Tuntuu epätodennäköiseltä, että ihmiselämä voisi supistua näin vähään. Sitä kuvittelee tahtomattaankin, että ennemmin tai myöhemmin tapahtuu jotakin. Se on paha erehdys. Elämä voi hyvin olla sekä tyhjä että lyhyt. Päivät kuluvat köyhinä, jättämättä minkäänlaista jälkeä tai muistoa, ja sitten yhtäkkiä päättyvät. (S. 48.)
Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuosi 2015 -lukuhaasteen kohdan 10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja. Kirja on poimittu Kirjasammon sivuilta.
