sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Blogistanian parhaat kirjat 2018 - näin äänestän











Tänään kirjablogeissa äänestetään Blogistanian parhaista kirjoista. Äänestys on perinne, joka on jatkunut jo vuodesta 2011.

Blogistanian Finlandian tulokset voi huomenna tarkistaa kello 10.00 blogista Tuntematon lukija,  Tieto löytyy blogista Hannan kirjokansi, Kuopus löytyy blogista Yöpöydän kirjat ja Globalia puolestaan blogista Kirjamies.


Tässä ovat Luettua elämää -blogin pisteet:


Blogistanian Finlandia:




1. Peter Sandström: Äiti marraskuu  3 p

Peter Sandtrömin Äiti marraskuun lukeminen ilahduttaa mieltä. Tavalliset ihmiset, absurdit tapahtumat, kipeät tosiasiat - näistä on elämä tehty. Sandström rakentaa veijaritarinoita, joissa on haikea pohjavire. Hänen lauseensa ei ole ihmeellisen ihana, vaan tavallinen ja tuttu ja siksi niin tosi, vaikka kertoja välillä valehteleekin.







2. Leena Krohn: Kadotus    2 p


Leena Krohn osaa aina ravistella lukijan mieltä ja asetella todellisuuden palikoita uuteen järjestykseen. Krohnin lukeminen ei koskaan ole tylsää. Kadotus jatkaa kirjailijan tasaisen laadukasta ja hienoa tuotantoa.



3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin  1 p

Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin on puhuttelevaa ja hämmästelevää runoutta. Sanoihin saa vangittua paljon, paljon enemmän kuin pelkän olemassaolon tai yhden elämän. Tästä runoudessa on parhaimmillaan kyse.





Blogistanian Tieto:



1. Maggie Nelson: Argonautit   3 p

Maggie Nelsonin Argonautit on herättelevää luettavaa tavallisesta elämästä, jossa normit on pakko murtaa. Nelson yhdistää tietoa ja tutkimusta oman elämänsä kanssa saumattomaksi dialogiksi. Syntyy oivalluksia, joiden valossa lukija joutuu tarkastelemaan omaakin elämäänsä uudenlaisesta vinkkelistä.



2. Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin  2 p

Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin on virkistävää ja inspiroivaa luettavaa. On hienoa päästä seuraamaan naisolettettujen tutkimusmatkailijoiden matkoja maailman eri kolkkiin ja etsiä Kankimäen rinnalla renessanssin naistaiteilijoiden teoksia.  Naiset joita ajattelen öisin avaa uudenlaista tietokirjallisuuden väylää suomalaiseen kirjallisuuteen. Se tekee kirjoittajan ja kirjoittamisprosessin näkyväksi, ja tekee tietokirjallisuudesta henkilökohtaisen lukukokemuksen.


3. Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen  1 p

Enpä muista, milloin olisin lukenut tietokirjaa yhtä nopeaan tahtiin kuin tätä Kari Hotakaisen Tuntematonta Kimi Räikköstä luin. Tunnustettakoon, että en seuraa Formula 1 -urheilua enkä tiedä siitä oikeastaan mitään, mutta nyt tiedän siitä aika paljon enemmän kuin ennen, kuten tietysti tiedän Kimi Räikkösestäkin. Hotakaisen teksti uudistaa tietokirjoittamista kaunokirjalliseen suuntaan, ja ennen kaikkea se on sujuvaa luettavaa.



Blogistanian Globalia:


1. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia    3 p

Lucia Berlin on sanataiteen velho ja taituri. On aivan sama, kuinka paljon Berlinin luoma kertojahahmo muistaa väärin tai minkä hän on jopa unohtanut - kaikkein tärkeintä ei olekaan totuus vaan tarina, joka kerrotaan liioitellen, ironisesti tai niin koskettavasti, ettei lukija jää ihmettelemään elämän monia sävyjä. Berlin on kiistattomasti novellitaiteen mestari.




2. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton    2 p

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on sellaista kaunokirjallisuutta, joka saa lukijan huokailemaan onnellisena: että maailma on täynnä tarinoita ja taitavia kirjailijoita, jotka osaavat asiansa. Lucy Bartonin elämäntarina on riipaisevaan tyyliin kirjoitettu, ja se peittää melkein enemmän kuin paljastaa.





3. Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin   1 p

Johannes Anyuru luo dystopian tämän päivän Ruotsiin. He hukkuvat äitiendsä kyyneliin kertoo siitä, kuinka vaarallista on suhtautua äärioikeistolaiseen politiikkaan suvaitsevaisesti tai kuinka vaarallista on ryhtyä jakamaan ihmisiä heidän syntyperänsä perusteella erilaisiin ryhmiin. Tämänhän pitäisi olla historiasta tuttua asiaa, mutta Anyurun sanoma on tarpeen joka päivä nyky-Euroopassa.
Anyuru kertoo tarinansa varmoin kaunokirjallisin ottein.




Blogistanian Kuopus


1. Sarah Crossan: Yksi    3 p

Sarah Crossanin Yksi tuntuu alkuasetelmaltaan epäuskottavalta, sillä siinä kuvataan siamilaisia kaksosia ja heidän nuoruuttaan. Säeromaanin muotoinen tarina vie kuitenkin täysin mennessään. Kaikki on tässä romaanissa kohdallaan.



2. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina   2 p

Tusinasta löytyy novelli jokaisen nuoren makuun. Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet tarpeellista työtä kootessaan 12 eri kirjailijan tarinat samoihin kansiin. Tulos on kutkuttelevan monipuolista luettavaa.


3. Riina Mattila: Järistyksiä   1 p

Riina Mattilan Järistyksiä on aiheeltaan tärkeä kirja. Jos nuori ei sovi normeihin, hänen on raivattava oma tiensä elämiseen. Eikä se ole aina helppoa.



Ensimmäistä kertaa sain äänestää Blogistanian äänestyksissä jokaisessa kategoriassa. Eräänlainen lukemisen juhlavosi siis sekin!

perjantai 22. helmikuuta 2019

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Kankimäki Mia: Naiset joita ajattelen öisin, 2018, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bokbeatistä



Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin on feministishenkinen tietokirja. Se on kirja, joka nostattaa naisissa tahdonvoimaa ja itsensä toteuttamisen ja itsenäisen ajattelun intoa. Kyseessä ei kuitenkaaan ole mikään self help -opas - onneksi! Kankimäen kertojanääni on nimittäin ironinen ja älykäs, joten mitään yltiöreipasta meininkiä hän ei missään vaiheessa kaada lukijan niskaan. Tietoa on tarjolla sitten sitäkin enemmän.

Kirjan idea on siinä, että Mia Kankimäki lähtee etsimään maailmalta niitä naisia, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen rohkeudellaan. Hän kutsuu heitä yönaisikseen ja onnistuu loihtimaan historian seikkailijanaiset lukijan silmien eteen. Siinä he ratsastavat kamelilla tai hevosella helmat hulmuten eikä heitä tunnu pidättelevän mikään, paitsi tietysti moraalikäsitykset ihan vähän: Näiden inspiroivien yönaisten elämä ei ole kulkenut perinteistä reittiä. He ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Monet heistä ovat taiteilijoita ja kirjailijoita, niitä joiden työ on yksinäistä ja sisäänpäin kääntynyttä. 

Kankimäen seikkailijanaisista minulle tutuin hahmo on Karen Blixen, jonka Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan olen joskus lukenut ja katsonut tietysti sen pohjalta tehdyn upean Minun Afrikkani -elokuvan. Blixenistä olen ollut myös niin paljon kiinnostunut, että olen lukenut Judith Thurmanin kirjoittaman elämäkerran Karen Blixen. Muut seikkailijat, Blixenin edeltäjät 1800-luvulta, ovat jääneet hänen varjoonsa. Sieltä Kankimäki heidät kuitenkin nostaa esiin: Isabella Birdin, Ida Pfeifferin, Mary Kingsleyn, Alexandra David-Neelin ja Nellie Blyn. Jep, siinäpä naisjoukko, josta jokaisesta saatoin todeta: Never heard. Kankimäen ansiosta tiedän heidät nyt.

Toinen Kankimäen yönaisten sarja onkin sitten kuvataiteilijoita, joista luulisi jotain merkkejä jääneen kuvataiteen historiaan - mutta eipäs niitä merkkejä tahdo vaan löytyä. Historia on todellakin joka alalla miesten historiaa! Kankimäki etsii sinnikkäästi renessanssin naistaiteilijoita, joita lopulta löytyykin. Heitä ovat Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi. Historian hämärä, jota kirjaimellisesti edustavat museoiden hämärät kellarikäytävät, tuntuu kätkevän nämä naiset visusti piiloon. Kankimäen kerronta herättää elävimmin henkiin juuri nämä eri puolilla Eurooppaa vaikuttaneet lahjakkuudet. Heidän elämäntarinoidensa lukemisesta nautin vielä enemmän kuin tutkimusmatkailijanaisten tarinoista. Myös Kankimäen esittelemä Yayou Kusama - ainut hengissä oleva yönainen - kiinnostaa Kankimäen kerronnan jälkeen entistä enemmän.

Kankimäki tuo itsensä kirjoittajana ja tutkijana näkyväksi, ja hyvä niin. Hän on nykyajan seikkailijanainen ja tutkija, eräänlainen naispuolinen Indiana Jones, joka ei säästele itseään yönaisia etsiessään. (Tosin japanilaista teetä täytyy aina pakata mukaan, kun seikkailu kutsuu!) Indiana Jonesin ruoskan sijasta hän heiluttaa kynäänsä matkoillaan. Myös kirjoittamisesta tulee kirjassa seikkailu, vaivalloinen matka. Välillä kirjoittaja revittelee, ja varsinkin renessanssin patriarkaalinen maailmanjärjestys saa häneltä suoria kommentteja osakseen. Teksti on hauskimmillaan, kun kirjailija tulkitsee naisten muotokuvien ilmeitä.

Olisin voinut jatkaa kirjan parissa vaikka kuinka kauan ja lopulta jäin miettimään omia yönaisiani. He eivät ole seikkailijoita eivätkä taiteilijoita. Ajattelen paljon siskoani ja äitiäni. Ja tietysti tyttäriäni. (Heitä lähes tauotta.) Mietin paljon myös mummujani: Toinen auttoi omaa äitiään koko aikuisikänsä, toinen hoiti äitinsä kanssa sota-aikana ison talon työt. Suurin seikkailijanainen suvussani on ollut mummuni äiti, joka kävi "Ameriikassa", mutta palasi sieltä takaisin ja päätyi talon emännäksi Pyhäjoen rantapenkereelle. Ei paljon hurraamista. Huolenpidon ketju on vahva, ja sen katkaiseminen on monelle naiselle ylivoimaista tai mahdotonta.

Kankimäen kirjan luettuani osaan kuitenkin antaa enemmän arvoa näille omille, kotikutoisille yönaisilleni. Naiset todellakin tarvitsisivat ja ansaitsisivat enemmän toistensa kannustusta. Enkä tarkoita, että jokaisen olisi lähdettävä saman tien ratsastamaan autiomaahan kamelilla, jätettävä lapsensa miesten hoidettaviksi ja irtisanouduttava vakituisesta työstään kanssasisarten hurratessa vieressä, vaan tarkoitan sitä, että naisten erilaisiin valintoihin ja perinteisten roolien ravisteluihin pitäisi suhtautua suvaitsevaisemmin. Voi naiset - kirjoittakaa, seikkailkaa, tehkää taidetta! Naiset, kuunnelkaa toistenne tarinoita.



Naiset joita ajattelen öisin on luettu myös ainakin näissä blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi (josta löytyy lista useista muistakin blogeista, joissa kirja on luettu), Kirja hyllyssä, Kirja vieköön! ja Tuijata. Kuittaan tällä teoksella Helmetin vuoden 2019 kohdan 8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Sandström Peter: Äiti marraskuu, kahdeksan pohdintaa,  2018, sähkökirja 2018
Alkuteos: Mamma november, 2018
Suomentaja: Outi Menna
Kustantaja: S&S
Kansi: Anders Carpelan
Mistä sain kirjan: luin sähkökirjana Bookbeatissä




   Hetkinen, sanoin. Kuuluuko tämä niihin asioihin jotka pitäisi muistaa? 
   Hän nyökkäsi. 

Peter Sandström on täällä taas lakonisten lauseidensa kanssa. Hän teki minuun vaikutuksen Laudatur-kirjallaan, jonka luin pari vuotta sitten ja joka olikin sitten Finlandia-ehdokkaana. Finlandiaa ei tullut, mutta Laudatur toi tekijälleen Runeberg-palkinnon. Hyllyssäni odottaa myös Sandströmin teos Valkea kuulas, jota olen vähän kuin säästellyt pahan päivän varalle, kun iskee hyvän kirjan tarve.

Äiti marraskuu sisältää kahdeksan novellia, jotka on nimetty pohdinnoiksi. Ajattelen niiden olevan oikeastaan kirjallisia muotokuvia kertojalle läheisistä ihmisistä, ja koska minäkertoja on reippaasti autofiktiivinen hahmo (ainakin hän on nimeltään Peter Sandström) nämä ovat siis muotokuvia kirjailijalle läheisistä henkilöistä. Pohdinnoissa ollaan myös sen herkullisen tilanteen äärellä, että kirjailijahan saa tehdä (auto)fiktiolleen mitä haluaa. Hän saa värittää kerrontaansa mihin suuntaan vaan, eikä lukijan auta muu kuin nautiskella. On turha lähteä spekuloimaan, mikä tapahtuma tai keskustelu mahtaa olla todellisuuden kanssa yksi yhteen, vai onko lopulta mitään - kyseessä on kuitenkin fiktio.

Ensimmäinen pohdinta, nimeltään Murtumaton, kertoo siskosta, jonka luokse minäkertoja poikkeaa suunnittelemaan podcastia, joka heiltä on tilattu. Hänen mieleensä tulee kirjallisuuden kuvauksia siskoista, ja kertoja huomaa: 
    Oivalsin, että siskosta voi kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa. 
    Sitten kysyin siskoltani, miksei hän ollut kohdellut minua julmemmin silloin kun olin pieni.
    Olisit voinut hakata minut, tai edes lukita ruokakomeroon, kivahdin.
    Täh? hän sanoi ja pudotti puhelimen kädestään.
    Minulla olisi enemmän kirjoitettavaa, sanoin.

Sandströmin lause on yhtä aikaa tosi ja ilkikurinen. Syntyy veijarimainen tunnelma, johon sekoitetut haikeat juonteet hivelevät lukijan sielua. Jokin tässä tyylissä vie  minut täysin mennessään, ja tuntuu, että voisin jäädä tekstiin asumaan. Outi Mennan suomennos juoksee elämänmakuisena.

En voi mitään sille, että Sandströmiä lukiessani tunnen lukevani maailmankirjallisuutta. Teksti näyttää arkiselta ja todelta, mutta suurenee filosofisiin totuuksiin kuin varkain. Mahtipontisuus on tästä kerronnasta kaukana, absurdius puolestaan koko ajan nurkan takana. Tässä on kirja, joka nousee arvoonsa ehkä joskus, kun sen taituruus huomataan - toivon ainakin niin - vaikka se siis vaikuttaa siltä, kuin  minäkertoja vain kertoisi tapaamisistaan läheistensä kanssa ja keskusteluista, joissa ei päästä puusta pitkään. Keskustelujen sekaan ujuttautuu kummallisia muistikuvia, ärsyttäviä tapahtumia tai haikeita havaintoja. Välillä lukija joutuu nauramaan ääneen ja seuraavaksi jo itkettää.

Millainen sitten on esimerkiksi kertojan poika pohdinnassa Kobenhavn H? Ainakin hän on viisas, viisaampi kuin kertoja itse tuntee olevansa. Tapa, jolla kertoja sitoo yhteen poikansa, itsensä ja oman isänsä jatkumon, on vastustamaton. Syntyy ketju isistä poikiin. Muistot ja nykyhetki sekoittuvat sellaiseksi vyyhdeksi, että monimutkainen rakkauden ja kiintymyksen verkko tuntuu kietoutuvan lämpimästi myös lukijan ympärille, vaikka näitä sanojahan ei sanota ääneen. Oikeastaan ei puhuta paljon mitään ja jos puhutaan, niin sitten kertoja puhuu liikaa tai valehtelee.

Kahdeksassa pohdinnassa lähikuvaan saadaan muun muassa sisko, poika, isä, äiti, tytär ja vaimo. Siinä missä kertoja luo sanallisia muotokuviaan, hän kertoo tietysti myös paljon itsestään. Sandströmin luoma kertojahahmo ei ole mitenkään vakuuttava. Hän on epäluotettava haaveilija, ja toisaalta elää muistoissaan. Ihmissuhteet eivät ole hänelle helppoja, ja aika tuntuu lentävän hänen käsistään. Mistään ei ole oikeastaan tullut sellaista, kun hän on joskus kuvitellut tulevan. Joistakin asioista on kuitenkin ehkä tullut enemmänkin.

Kun Bonnie-tytär istuu suuhygienistin käsittelyssä, kertoja katselee tytärtään ja ihmettelee hänen kasvamistaan. Hän muistelee heidän yhteisiä matkojaan ja esittää toiveen, jonka jokainen vanhempi tunnistaa:  Ehkä me voisimme karata jonnekin, Bonnie ja  minä, jonnekin missä aika on pysähtynyt.



Äiti marraskuu on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kosmien K, Tuijata. kulttuuripohdintoja Kirja vieköön! ja Lumiomena.

maanantai 11. helmikuuta 2019

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

2 x Elly Griffiths: Risteyskohdat ja Januksen kivi

Elly Griffiths: Risteyskohdat, 2017 ; Januksen kivi 2017 (Ruth Galloway -mysteerit I ja II)
Alkuteos: The Crossing Places, 2009;  The Janus Stone 2010
Suomentaja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kanet: Markko Taina
Sivuja: 304; 334
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta


Kirjablogeissa on parin vuoden ajan ollut pöhinää Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareista. Pelkästään kirjojen kansissa on jotain lupaavaa, sillä ne viittavat jonnekin veden äärelle tai raunioille ja nummille. Päähenkilö Ruth Galloway kissoineen asuukin pienessä talossaan Norfolkin rannikolla, marskimaalla, jossa meri piirtyy horisonttiin ja ainoat äänet ovat aaltojen pauhu ja merilintujen mekastus. Ah, täydellinen asuinpaikka - ja täydellinen miljöö murhille.

Kirjasarjan viehätys on taitavasti punottu paitsi miljööseen myös päähenkilö Ruth Gallowayn persoonaan. Hän on arkeologi, eikä aivan kuka tahansa arkeologi, vaan arvostettu luututkija, jolle ammatti on kaikki kaikessa. Omaa perhettä hänellä ei ole, vaikka ilmeisesti hänessä on vetovoimaa enemmän kuin hän ymmärtääkään, sillä sen verran kiinnostuneita miehet tuntuvat hänestä olevan. Hän itse tuntee itsensä lähinnä kömpelöksi ja homssuiseksi tutkijaksi, joka pukeutuu väljiin kaapuihin ja nauttii yksinäisestä elämästään.

Galloway työskentelee North Norfolkin yliopistossa ja tulee vedetyksi murhatutkintaan, kun marskimaalta, hänen kotinsa lähettyviltä löytyy luita. Pian paljastuu yhtä ja toista sekä Gallowayn omista muistoista että rautakautisesta mytologiasta. Nykyhetken tapahtumat limittyvät ketterästi henkilökohtaisiin muistoihin sekä alueen historiaan, ja arkeologia tuo oman lisävärinsä juonenkulkuun.

Kuvioihin astuu heti ensi sivuilla myös karismaattinen rikoskomisario Harry Nelson. Hän on Ruthille tasavertainen aisapari, hieman juro, mutta ammatissaan tinkimätön. Tutkimukset lähtevätkin etenemään näiden kahden yhteistyönä rivakkaa vauhtia, mutta eivät kuitenkaan aivan trilleritahtiin. Kirjan sivuille on siroteltu sopivasti sekä henkilösuhteita että johtolankoja, jotta pysytään perinteisen, laadukkaan brittidekkarin genressä.

Kirjan nimi, Risteyskohdat tulee ajatuksesta, että marskimaa on risteyskohta maan ja meren välillä; se on suoaluetta, joka ei ole oikeastaan kumpaakaan. Se on  merkinnyt muinaisille asukkaille risteyskohtaa elämän ja kuoleman rajalla. Juoni punoutuu pohjoismaisen mytologian ympärille, sillä rannalta on löydetty rautakautinen paalukehä ja votiivikätköjä. Nyt Ruth tuntee kaipuun piston ajatellessaan paalukehää, joka oli ollut hiekkaan hautautuneena kaksituhatta vuotta. Se kuuluu tänne, hän ajatteli kahlatessaan mutaisten lätäköiden yli kädet syvällä taskuissa. Minkä hiekka ottaa, sen hiekka pitää omanaan ikuisesti. (S. 39.)

Marskimaa on vaarallista aluetta, sillä nousuvesi nousee niin nopeasti, että vesi saattaa viedä mukanaan ja peittää turvalliset kulkureitit. Pimeän marskimaan kauhut on kuvattu kirjassa erityisen taitavasti. Tuntui melkein kuin meri saartaisi lukijankin ja vetäisi kohti upottavia hiekka- ja suonsilmäkkeitä. Loppu on tietysti karmea ja niin koukuttava, että pakkohan minun oli heti varata seuraava osakin luettavaksi.

Januksen kivessä liikutaan myös arkeologisten kaivausten ympärillä, mutta nyt kaivaukset ovat roomalaisaikaisia. Ruth joutuu tietysti taas tapahtumien keskipisteeseen, kun eräältä purkutyömaalta löytyy kynnyksen alle haudattu pienen lapsen ruumis. Kyseessä saattaisi olla roomalaisaikainen tapa uhrata elävä uhri ovien ja porttien, menneen ja tulevan jumalalle, Janukselle. Januksen kaksipuoliset kasvot leikkivät elämällä ja kuolemalla, ja pian Ruth joutuu uhkailujen kohteeksi.

Nyt Ruthin lapsuudenperhe pääsee esiin. Ruthin vanhemmat ovat hyvin uskonnollisia ihmisiä, ja kun Harry Nelson puolestaan paljastuu katolilaiseksi, kuten eräs epäiltykin, niin syntyy siltoja nykyajan uskonnollisuuden ja roomalaisajan uskonnon välillä. Kun katolilainen lastenkoti salaisuuksineen vedetään juoneen mukaan, aloin itse vähän haukotella, sillä tämä kuvio tuntuu niin käytetyltä. Onneksi Elly Griffiths on keksinyt juoneen uusia vivahteita, eikä kerronta lähde mässäilemään julmuuksilla.

Loppuratkaisuun tarvitaan tässäkin kirjassa yksi sekopää, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta loppumetreillä. Päähenkilöiden elämät tietysti jäävät niin kutkuttavaan kohtaan, että pakkohan tässä on panna loputkin sarjan käännökset varaukseen. Taitavaa työtä kirjailijalta! Mikä siinä onkin, että  pätevien brittidekkaristien virta näyttää ehtymättömältä. Anna Lönnroth on puolestaan tehnyt oivaa työtä suomennoksessa, joka tuntuu soljuvan mutkattomasti. Viihdyttävää, koukuttavaa, kiinnostavaa - mitä muuta voi dekkarilta toivoa.



Risteyskohdat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Kirjan pauloissaKirsin kirjanurkkaYöpöydän kirjat, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Sinisen linnan kirjasto, Luetut.net ja Lukuneuvoja. Januksen kivi on puolestaan luettu näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssäLeena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjatKirjasähkökäyrä ja Kirjamerestä ongittua.

Helmetin vuoden 2019 haasteeseen Risteyskohdat tai Januksen kivi sopivat tietysti kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä tai 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Risteyskohdat sopii myös kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.