Chris Haughton: Ihan hukassa

Chris Haughton: Ihan hukassa, 2010
Alkuteos: A Bit Lost, 2009
Kustantaja: Lasten keskus
Suomentaja: Tuula Korolainen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Aikaisemmin  tänä vuonna löysin kirjastosta aivan sattumalta irlantilaisen Chris Haughtonin Voi sinua, Sulo! -nimisen ihastuttavan lastenkirjan. Silloin minulle selvisi, että kirjailijalta on ilmestynyt jo aikaisemminkin yksi suomennettu lastenkirja. Niinpä osasin etsiä sitä kirjastosta. Ja voi lasten riemua, kun tätä Chris Haughtonin Ihan hukassa -kirjaa on luettu!

"Tuo pikkupöllö on niin söpö!" kuului viisivuotiaan pojan suusta heti ensimmäisen lukukerran jälkeen. Sittemmin sama huudahdus kuului myös isonsiskon suusta. Kummasti tällainen hauska ja hellyttävä kuvakirja uppoaa vielä tokaluokkalaisillekin. Kirja on luettu nyt kymmenisen kertaa. Ja luettaneen taas tänä iltana ja huomenna ja...

Kirja kertoo pikkupöllöstä, joka putoaa unissaan turvallisesta pesästään. Hän tapaa avuliaan oravan, joka luulee tietävänsä, mistä pöllöparan äiti löytyy. Äidin löytäminen ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertaista, kuin itsevarma orava luulee, tuntomerkit nimittäin johtavat harhaan. "Jep, jep", hokee orava ja yrittää uudelleen. Onneksi etsintään saadaan apujoukkoja. Lopussa kuvattu yhteinen keksihetki sai lapseni haaveilemaan kekseistä ja sitten henkäisemään pikkupöllön horjahtaessa uudestaan: "Huu-UUI!" Kirjaan siis eläydyttiin vahvasti.

Kirjan kuvitus on selkeä ja rakentuu ruskeasävytteisistä kuvista. Eläimet on kuvattu ilmeikkäästi, ja suuret silmät kertovat monenlaisia tunteita. Vaikka eläimet on hahmoteltu näennäisen yksinkertaisesti, niihin on vangittu vilpittömyyttä ja luonteenmukaista liikettä. Kuvat ovat retrotyylisiä ja niistä on karsittu kaikki turha.

Lastenkirjahyllyn Rouva Huu on aivan ihastunut Ihan hukassa -kirjaan, ja hänen blogissaan on myös lisätietoa kirjailijasta. Kirjojen keskellä -blogin Maija on arvioinut molemmat Haughtonin kirjat ja ollut niihin yhtä ihastunut kuin lapseni ja minäkin. Maija piti Ihan hukassa -kirjasta enemmän, mutta minulle vielä läheisemmäksi kävi suloinen Sulo-koira, jonka touhuissa näen paljon oman poikani toimintaa. Poika itse varmaan samaistuu äitiään etsivään pikkupöllöön enemmän kuin koheltavaan Suloon. Joka tapauksessa nämä kirjat käyvät suoraan sydämeen kaikille lukijoille.

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!

Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!, 2012
Alkuperäisteos: Oh no, George!, 2011
Suomentaja: Tuula Korolainen
Kustantaja: Lasten keskus


Voi sinua, Chris Haughton, minkä pojalleni teit! Olen nyt  lukenut vastustamattoman Sulon temmellyksistä kymmeniä kertoja ja joutunut vannomaan, että ostan kirjan heti omaksi, kun se osuu kohdalle. Harvan kirjan huumori on iskenyt niin täysillä sekä poikaani että minuun kuin tämän Voi sinua, Sulo! -kirjan huumori. Olemme myytyjä.

Sulo on koira, eikä mikään pieni koira, vaan jopa isäntäänsä isokokoisempi koira. Isäntä, herra Hyyppä, on kuitenkin herra talossa ja Sulo ilmeistä päätellen todellakin rakastaa häntä ja haluaa tehdä, kuten isäntä käskee. Mutta kun Sulo jää yksin kotiin, hän ei pystykään toteuttamaan isäntänsä pyyntöä olla kiltisti. Kyytiä saa kakku, kissa ja kukkamulta.  Kun herra Hyyppä palaa kotiin, hän toruu Suloa, mutta ei suutu, vaan siivoaa sotkut ja ehdottaa lenkille lähtöä. Viisas isäntä! Ei silti - Sulon anteeksipyyntö on vilpitön.

Lenkillä Sulo osaakin sitten olla kauniisti: "Hyvin menee, Sulo!" saa isäntä kehua koiraansa. Mutta kuinkas käy, kun Sulo havaitsee kaikkein ihanimman asian maailmassa, nimittäin roskapöntön?

Kirjassa ei ole paljoa tekstiä, mutta se vähäkin riittää luomaan hellyttävän tai riehakkaan tunnelman. Kääntäjänä Tuula Korolainen on tavoittanut Sulon luonteen. Hän on kääntänyt kirjan nimen "Oh no, George!" muotoon "Voi sinua, Sulo!" sen sijaan, että se olisi "Voi ei, Sulo!". Näin käännökseen on tullut mukavan lempeä ja ymmärtäväinen sävy. Meillä onkin nyt keskinäisenä vitsinä viisivuotiaan poikani kanssa sama sanonta: "Voi sinua, Kalle!" tai "Voi sinua, äiti!" Tilanteita, joihin nämä pienet päivittelyt sopivat on arjessamme yllättävän paljon. Poika on nimittäin vilkas ja äiti on hajamielinen. Sanonta on sen verran lempeä ja hyväksyvä, että toivoisin muistavani sen ennen kuin alan huutaa tilanteissa, joihin pieni, joutuisa poika itsensä usein sotkee. Tämän tästä yritän myös muistaa sanoa ääneen: "Hyvin menee, Kalle!" Koirakoulu ei taida olla niin kovin kaukana lapsen kasvatuksesta ja arkeen kaikki huumori on tervetullutta.

Kuvitus tässä kirjassa on pääasiassa oranssin sävyinen, mutta tummaa sinistä ja vihreääkin on käytetty jonkin verran. Vahvoista vastavaväreistä tulee retro-tunnelmaa, eikä Sulo ole ollenkaan liian suloinen. Todella ilmeikäs hän silti on. Herra Hyyppä on vihreä pikkumies, ja sympaattinen on hänkin suurine silmineen ja päineen.

Kun Sulolla menee hyvin tai hänellä on valinnan paikka, sivun tausta on valkoinen ja Sulon oranssi hahmo nousee keskipisteeksi. Mutta kun hurja meno alkaa, koko tausta muuttuu oranssiksi ja Sulo ikään kuin katoaa taustaan. Kirjan motto on lainattu Epiktetokselta: On helppo ajatella, mutta vaikeaa toimia. Vapaa ei ole se, joka tekee mitä haluaa, vaan  se,  joka hallitsee halunsa. Vapaa on se, joka on itsensä herra.

Löysin Lastenkirjahyllystä teoksen esittelyn ja haluaisin käsiini kirjalijan edellisenkin lastenkirjan, joka myös on suomennettu. Tästä kirjasta tulevat kaikki hyvälle tuulelle.