perjantai 23. elokuuta 2019

Amos Oz: Juudas

AMos Oz: Juudas, 2018
Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda, 2014
Suomentja: Minna Tuovinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 357
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Amos Oz (1939 - 2018) oli tunnettu israelilainen kirjailija, joka kannatti juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa ja palestiinalaisvaltion perustamista. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Juudas kulkeutui luettavakseni lukupiirin kautta, enkä olisi sitä varmastikaan itse osannut poimia lukulistalleni.

Juudas sijoittuu 1950-luvun lopun Jerusalemiin, jossa nuori yliopisto-opiskelija, Shmuel Ash, joutuu tyttöystavänsä hylkäämäksi ja hänen elämänsä menee sijoiltaan. Opiskelu ja lopputyön aihe "Jeesus juutalaisten silmin" muuttuvat merkityksettömiksi, ja kun samaan syssyyn myös kotiväen rahallinen avustus loppuu, on Shmuelin hankittava työtä. Työpaikka löytyy Rabbi Elbazin kujalta, jossa erikoinen kaksikko - appiukko ja miniä - viettää yhteiseloaan.

Shmuelin tehtävä on keskustella ikääntyneen juutalaismiehen, Gershom Waldin, kanssa päivittäin ja huolehtia hänestä muutaman tunnin ajan. Miniä Atalja katoaa taustalle, mutta hänen hämmentävän kaunis ja erikoinen persoonansa lumoaa Shmuelin kokonaan.

Gershom Wald ei ole luonteeltaan mikään helppo keskustelukumppani. Keskustelujen aiheet eivät toki myöskään ole helppoja. Niissä luovitaan Jeesuksen ajan Jerusalemissa ja sitten taas 1950-luvun Israelin, uunituoreen juutalaisvaltion, poliittisessa ilmapiirissä. Onko Israelin valtion ja palestiinalasiten rinnakkaiseloon minkäänlaista ratkaisua olemassa?

Juudas on oikeastaan silkkaa filosofiaa kannesta kanteen. Sen lukeminen on juuri siksi ilo. Shmuelin vilpitön innostuneisuus, Gershom Waldin kyynisyys ja Ataljan patoutunut viha kietoutuvat vyyhdeksi, jossa jokaisella on paikkansa. Samalla asetutaan Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen, vihamielisen arjen ja sodan kauhujen keskellä. Ataljan mies, Gershom Waldin poika, on kaatunut Israelin itsenäisyyssodassa. Poika on liian suuri uhri valtiosta, ja sen uhrin kanssa Israelissa eletään joka päivä.

Juudaksen tarinaan kirjailija Oz tarjoaa aivan uuden näkökulman nuoren intoilijan, Shmuelin suulla. Historia on tehnyt Juudaksesta petturin ja hylkiön. Kokonainen uskontokunta kantaa hartioilaan hänen rikostaan nimessään, mutta entäs jos Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista uskollisin, ensimmäinen aito kristitty. Entäs jos hän uskoi loppuun asti ja pettyi kaikista eniten, kun Jeesus ei pelastanutkaan itseään, kun hän ei astunutkaan alas ristiltä?

En muista, milloin olisin lukenut yhtä filosofista ja kiinnostavaa historiallista ja polittiista tekstiä kaunokirjasta. Minna Tuovisen suomennoksessa ajatus pysyy kirkkaana koko ajan. Kirja oli lukupiirikirja, ja se sai kiitosta Israelin monimutkaisten jännitteiden kuvaajana ja Jeesuksen ajan historian uusista näkökulmista. Moitimme kuitenkin kirjan naiskuvaa. Salaperäinen Atalja jää viettelijättären rooliin, eikä hänen ajatukseilleen juuri anneta sijaa. Keskustelut ovat miesten alaa. Lukeminen ja kirjoittaminen, joita tässä kirjassa tehdään paljon, ovat myös miesten töitä.

Aiemmin olen lukenut Ozin tuotannosta vain hänen esikoisteoksensa Ehkä jossain muualla, joka kertoo erään kibbutsin arjesta. Se ei ole näin syvällisesti filosofinen teos, mutta verkkainen kerronta ja vivahteikas ihmiskuvaus ovat siinä jo olemassa. Ozin lukeminen tekee nykyihmiselle hyvää, sillä se saa katsomaan ihmisiä vähän lämpimämmin, moniulotteisina persoonina. Jokaisen elämästä kun löytyy henkilökohtaisia, mutta myös ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan aiheuttamia ristiriitoja. Siinäpä sitten koetamme parhaamme mukaan elää.

Olen viime aikoina tutustunut Lahi-idän lähihisotiraan monen eri teoksen kautta. Erityisesti sarjakuvat ovat tehneet mullistusten kourissa rimpuilevasta Lähi-idästä tutun: Marjanne Satrapin Persepolis-sarjakuvat sijoittuvat Iraniin, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi kertoo pienen pojan lapsuudesta 1970-luvulla ensin Gaddafin Libyassa ja sitten al-Assadin Syyriassa. Guy Delisle puolestaan elää israelilaista arkea 2000-luvun Jerusalemissa. Haluan ehdottomasti lukea myös Ozin teoksia lisää.


Juudas on luettu myös kirjablogeissa Kosminen K, Jokken kirjanurkka sekä Sanoissa ja sivuilla.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli sisältää neljä esseetä aiheista Suomi, suomalaisuus, kielet ja erityisesti suomen kieli. Nämä ovat tietysti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorille hyvin sopivia aiheita. Esseet ovat pituudeltaan 43 - 92-sivuisia, eli varsin mittavia, ja toinen toistaan herkullisempia. En voi kuvitella itselleni kiinnostavampaa aihetta kuin suomen kieli, joten tunsin olevani liekeissä kirjaa lukiessani.

Aloitin esseekokoelman jo viime vuoden lomamatkalla Kreetalla, mutta pian kävi ilmi, että kirja vaatii keskittymistä, koska tietoa on niin paljon. Kuuden hengen perhe samassa hotellihuoneessa ei ollut paras paikka tälle kirjalle ja sen hehkulle. Niinpä kirja jäi ja tartuin siihen vakavin aikein vasta kesälomalla uudestaan. Sitten se olikin menoa. Viimeiset kaksi esseetä suorastaan ahmin. Istuin Oodissa lukemassa kolme tuntia putkeen, keskityin ja nautin joka sanasta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Teoksen ensimmäinen essee, Suomi - ongelma, kertoo siitä, kuinka Suomi-nimisen valtion olemassaolo on melkolailla sattumanvaraista juuri tässä muodossa kuin se nykyään on. Jos historia olisi mennyt toisin jossakin kohtaa, Suomi-nimistä valtiota ei olisi olemassakaan. Suomi voisi olla osa Ruotsia tai Venäjää. Seuraavaksi voi siis kysyä, onko kansallismielisyydelle oikeastaan mitään pohjaa, jos nämä rajat olisi voinut vetää melkeinpä mihin vaan. Varsinkin, kun suomalaisuuskin on sisällöltään hyvin samantapaisesti romantisoitua kuin esimerkiksi saksalaisuus tai ranskalaisuus. Kansallisuus on siis hyvin kansainvälinen ilmiö. Saarikiven essee täydentää sitä pohdintaa, jota Juha Hurme käy Finlandia-palkitussa Niemi-teoksessaan.

Saarikiven kokoelman toinen essee Wittgensteinin joulumaassa on kielitieteilijän joululahja lukijalle. Saarikivi esittelee erilaisia kielitieteen perusteorioita hyvin lyhyesti (ja kansantajuisesti) ja kehittää niistä ajatuksiaan. Oikeastaan hän kirjoittaa kielestä välillä niin kauniisti, että häikäisee, välillä hän puolestaan tekee kielestä inhottavan ruumiillista: Kieli on todellakin kieltä. Se on haisevalla ja märällä ruumiinosalla, lihaksilla tuotettua ääntä ja sen äänen kuvia, sellaisia kuin tämä kirjoitus. (S. 58).

Paitsi kauniisti ja kamalasti, Saarikvi kirjoittaa myös hauskasti. Hän neuvoo konkreettisen esimerkin -  joulupukin - avulla mikä tekee suomen kielestä aivan erityisen kielen kaikkien kielten joukossa. Samalla tavalla jokainen kieli luo oman todellisuutensa ja kulttuurinsa ympärilleen, ja samalla tavalla jokainen kieli on erityinen: Sellaisena joulupukki on samanlainen kuin kieli: aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora. (S. 75.)

Kolmas essee, Syvää pinnemmalla, käsittelee suomen kieltä. Nyt tulee tuutin täydeltä tietoa sanojen etymologiasta ja eri kielten sanastojen erilaisuudesta - siitä miten sanat muokkaavat ajattelua tai miten kulttuurin muuttuminen muuttaa myös sanojen merkityksiä. Esseessä on paljon kielten välisten erojen pohdintaa. Jos kielessä ei ole nimeä, sanaa, jollekin ilmiölle, voiko ilmiötä edes havaita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat värien nimitykset eri kielissä: Näkeekö ihminen, joka ajattelee vihreän olevan vihreää ja kuivuneen heinän olevan heinänvihreää, värit samalla tavoin kuin suomalainen, joka tietää, että vihreä on vihreää ja kuivunut heinä keltaista? (S. 125.) Saarikivi antaa esimerkkejä nimistöstä, johdoksista, lauserakenteista - kieli on historiaa, nykypäivää, ajattelua, kulttuuria.

Saarikivellä on vankka näkemys siitä, että pieni ja erityislaatuinen kielemme antaa meille erinomaisen näköalan maailmaan. Saarikivi itse hallitsee useita kieliä ja pienempiäkin kieliä kuin suomi.
 - - Suomalaiset ovat keskimäärin mainiosti perillä siitä, että New Yorkissa on Vapaudenpatsas ja Empire State Building - niminen korkea rakennus, mutta Manhattanilla ei varmastikaan keskimäärin tiedetä Suomesta juuri mitään.
   Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa. Marginaaleista näkyy aina keskustaan, mutta päinvastaiseen suuntaan näkevät vain harvat. (S. 180.)

Nyt on vielä tunnustettava jotain, joka melkein hävettää, koska se paljastaa, miten tunteellisesti suhtaudun lukemiseen ja suomen kieleen. Teoksen viimeinen essee Suomen kieli - puhetta kuplastani sai minut itkemään. Saarikivi kirjoittaa siinä lukemisen ja suomen kielen merkityksestä sekä itselleen että suomalaisille että koko maailmalle. Tämän esseen äärellä kirjabloggaaja, lukutoukka ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja kyynelehtii monesta syystä. Mutta kyynelistä lisää hieman myöhemmin...

Tämä on ensin huomioitava: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Hän muistaa jopa puhekuplan, jonka osasi lukea. Koska perheen Aku Ankat ovat tallessa, hän pystyy nimeämään tarkan päivänkin: Se on elämäni suurin päivä, suurempi kuin hääpäivä tai se päivä jolloin minut nimitettiin professoriksi. (S. 201.)

Esseessä on paljon tietoa suomen kielen vankasta asemasta: Suomen kieli, joka on puhujamäärältään noin sadaskahdeskymmenes maailman 7 000 kielen joukossa - sinänsä varsin huomattava saavutus tämäkin - on vielä paljon suurempi, kun mitataan tekstien määrää. Maailman internet-sivuista yli puolet on pelkkää englantia, mutta 0,3 % niistä on suomea. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisten osuus maailman väestöstä ja tekee suomen kielestä internetin 25. yleisimmän kielen. (S. 217 - 218.) Näihin lukemiin on tultu niistä 1800-luvun Lauantai-seuran kokouksista, jossa suomen kieltä harrastivat ruotsia äidinkielenään puhuvat yliopistomiehet. Suomea puhuvia kansalaisia oli Suomen suuriruhtinaskunnassa noin 1,5 miljoonaa. Heille annettiin ääni ja oikeus oppia asioita omalla äidinkielellään. Nyt suomen kielen puhujia on noin  5 miljoonaa ja he ovat vapaaehtoisesti luopumassa äidinkielestään ja vaihtamassa sitä englantiin.

Ja sitten niihin kyyneliin. Ne johtuvat paitsi lukutaidon mullistavan kokemuksen jakamisesta myös siitä syystä, että esseestä tulee eräänlainen muistokirjoitus suomen kielelle. Lukekaa
se tästä kirjasta, suomeksi, kun vielä osaatte ja voitte.



Kulttuuripersoona Janne Saarikiveen voi tutustua lisää Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa. Saarikivi on myös Ylen kolumnisti ja tässä on linkki hänen viimeisimpään kolumniinsa Isänmaa ja ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinniSuomen kieli ja mieli on luettu myös blogissa Kirja hyllyssä.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!


lauantai 17. elokuuta 2019

Kevyttä kesälukemista: Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat ja Eva Frantz: Sininen huvila

Eva Frantz: Sininen huvila, 2018
Alkuteos: Blå villan, 2017
Suomentaja: Ulla Lempinen
Kustantaja: S&S
Kansi: Emma Strömberg
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat, 2017
Alkuteos: Truly Madly Guilty, 2016
Suomentja: Helena Bützov
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 464
Mistä sain kirjan: ostin kirja-alesta



Kesäisin unelmoin loputtomista, auringonpaisteisista päivistä laiturinnokassa. Siinä unelmassa minulla on hyvä kirja, oikeastaan kirjapino, käteni ulottuvilla ja keskityn lukemiseen. Kääntelen sivuja tasaiseen tahtiin, 100-200 sivua yhteen putkeen. Kuikka huutelee, rantasipi viheltelee, mutta muuten ei kuulu ääntäkään. Järvi on peilityyni, on helle. Kun tulee liian kuuma, pulahdan järveen ja nousen sieltä kuivattelemaan itseäni auringonpaisteeseen. Ja jatkan taas lukemista.

Todellisuushan on aivan toista. Mökillä on aina vähintään viiden ihmisen talous hoidettavana, laiturilla metelöi uimataidottomia lapsia, joita täytyy vahtia ja joille täytyy laittaa ruokaa, kylmä pohjoistuuli puhaltaa järvenselän yli ja vesi on 16-asteista, kuten tänä vuonna koko kesän... Rauhallisisa lukuhetkiä laiturinnokassa on todellisuudessa ehkä pari kolme, ja nekin onnistuvat vain, jos olen hereillä kello 6 aamulla.

Joka kesä minulla on kuitenkin tarve lukea jotain vetävää, kevyttä kirjallisuutta. Sellaisia kirjoja, jotka voisi ahmia päivässä kannesta kanteen, jos olosuhteet sallisivat. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa ei tarvitse pysähtyä huokailemaan kesken kaiken kirjan hienoutta. Sellaisia kirjoja, joita lukiessa saa heittää aivot narikkaan.

Tänä kesänä kaappasin jonkin marketin alelaarista mukaani Eva Frantzin Sinisen huvilan ja Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat. Frantzia kehui eräs työkaverini ja Moriartya olen lukenut aiemminkin. Hänen kirjansa Nainen joka unohti, iski toissakesän kesäkirjakaipuuseen erittäin sopivasti, ja tarkoitukseni on ollut lukea hänen kirjojaan lisää.

Odotukseni näistä kummastakaan kirjasta eivät olleet kovin korkeat, mutta Moriartyn kirja onnistui vieläpä alittamaan odotukseni. Se kertoo pihajuhlista, jotka pannaan pystyyn vähän vahingossa. Kolme erilaista pariskuntaa sekä kolme lasta heitetään keittämään ihmissuhdesoppa keskelle kaunista sunnuntai-iltapäivää Sydneyssä. Iltapäivä mullistaa heidän elämänsä.

Moriarty osaa kyllä luoda kiinnostavia hahmoja ja heille jokaiselle omat traumansa ja luonteensa. Iltapäivän järkyttävä tapahtuma tuo ihmisten luonteista uusia puolia esiin, ja avioliitot joutuvat puntariin. Sinänsä hirvittävän kiinnostavaa, mutta ei. Ihmissuhteiden vatulointi on minun makuuni liian perinpohjaista ja ihmisluonteiden kääntely ja vääntely niin pikkutarkkaa, että pikästyn. Useampikin henkilö tässä kirjassa käy psykologin vastaanotolla, mutta epäilen, että kirjailija Moriartyn ammattitaito pesee melko kokeneen terapeutinkin.

Sen verran kyllä kiinnostuin näistä tyypeistä, että luin kirjan loppuun. Eniten samaistuin Clementinen hahmoon, sellistiin, joka yrittää harjoitella tärkeään koe-esiintymiseen, mutta ei saa oikein otetta mistään elämänsä roolista: Kukaan ei ollut varoittanut siitä, että lasten hankkiminen sai ihmisen kutistumaan pienemmäksi ja alkeellisemmaksi versioksi, jonka lahjoilla ja koulutuksella ja saavutuksilla ei ollut mitään merkitystä (s. 69).

Moriarty on sotkenut ihmissuhdesoppaansa paljon muodikkaita ilmiöitä: hamstraaja-äidistä johtuvan trauman, työelämän suorittamispaineet, täydellisen elämänhallinnan tavoittelun, lapsettomuuden, jne. Lukijalle tulee ähky. Lisäksi Clementinen ja Erikan ystävyys on niin vaikea, että koko ajan ihmettelen, miksi suhdetta edes kuvataan ystävyydeksi.

Eva Frantzin Sininen huvila puolestaan yllätti some-aiheellaan. Kyseessä on periaatteessa melko yksinkertainen murhamysteeri. Hyökkäyksen kohteena on Sininen huvila -nimisen blogin pitäjä, Rebecca Stenlund. Hänen kauttaan päästään kiinni nettielämän varjopuoliin.

Lifestyle-bloggaajan pinnallinen, täydellisen kiiltokuvamainen elämä aiheuttaa paitsi ihailua myös kateutta. Becca on rakentanut ympärilleen täydellisen asetelman. Oikeasti hänen elämänsä kumisee tyhjyyttään kauniiden yksityiskohtien keskellä. On myös surullista, että Becca ei ole alun perin ollut mikään suosionkalastelija, vaan aidosti omista unelmistaan innostunut remontoija. Missä vaiheessa blogi alkoi ohjata elämää eikä elämä blogia? Julkisuus on muuttanut Beccaa, eikä aviomies jaksa enää esittää asetelman yhtä osaa.

Onko murhaaja kenties Beccan aviomies vai joku mielipuolinen trollaaja? Kuka on metsässä asustava peikko ja mikä on hänen osuutensa tapahtumien kulkuun? Kuka on salaperäinen kertoja, jonka tarina vuorottelee juonen kanssa? Ilkeät ja uhkaavat blogikommentit tuntuvat johtavan yllättävän lähelle.

Eva Frantz käsittelee oivallisesti somen varjopuolia ja henkistä ilmapiiriä. Lisäksi pienen pojan ajatusmaailma tulee lähelle, kun kerrotaan Bruno-pojan tuntemuksista keskellä aikuisten raadollista maailmaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö, poliisi Anna Glad, tasapainoilee oman väljähtäneen ihmissuhteensa ja työnsä välillä. Hänen hahmonsa varmastikin syvenee jatko-osien myötä. Frantzilta on jo ilmestynyt toinen osa tähän sarjaan, Kahdeksas neito ja veikkaan, että jatkoa on luvassa. Glad on siinä mielessä virkistävä poliisihahmo, että hänelle ei ole kirjoitettu mitään erityisosaamisen tai yli-ihmisen roolia. Hän on tuiki tavallisen oloinen, 35-vuotias nainen, joka hoitaa työnsä hyvin.

Vaikka kumpikaan kesäkirjoista ei tänä kesänä ollut mikään täysosuma, ne hoitivat tehtävänsä varsin hyvin. Sininen huvilan lukemisessa harrastin multilukemista, eli luin sitä pokkarina, kuuntelin äänikirjana autossa ja luin välillä puhelimelta e-kirjana. Kirjan monet muodot täydensivät mukavasti toisiaan, ja ahmin kirjan parissa päivässä. Molempien kirjailijoiden muihin kirjoihin tartun aivan varmasti - ehkä sitten kuitenkin vasta ensi kesänä.



Molemmat kirjalijat ovat blogimaailmassa erittäin suosittuja. Tavalliset pikku pihajuhlat on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Leena Lumi, Kirjojen kuisketta, Kirja veiköön! ja Kirjakaapin kummitus, josta löytyy lisää linkkejä. Sininen huvila on puolestaan luettu ainakin  näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry himKirjakaapin kummitus, Paperisiivet ja Oksan hyllyltä.

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi, 2015
Alkuetos: L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1984), 2014
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo ranskalais-syyrialaisen pojan kasvamisesta kahden kulttuurin vaikutuksessa 1970-1980-lukujen taitteessa. Sarjakuva on melkoinen sukellus Lähi-idän lähihistoriaan. Näissä tarinoissa, joita kerrotaan pienen pojan näkökulmasta, päästään arabivaltioiden nykyisten levottomuuksien juurille: diktatuurit, poliittiset liittoutumat, uskonnolliset ryhmät, kuten sunnalaiset, siialaiset, alaviitit... Esimerkiksi arabivaltioiden tiedotusvälineiden suoltama retoriikka johdattelee tehokkaasti tuon ajan tunnelmiin.

Tarina alkaa Ranskasta 1970-luvun alusta. Päähenkilön syyrialainen isä on tullut opiskelemaan Ranskaan, tapaa pojan ranskalaisen äidin, väittelee tohtoriksi, tulee isäksi ja aloittelee yliopistouraa. Hänelle tarjotaan  hyväpalkkaista työtä libyalaisesta yliopistosta Tripolissa, jonne perhe muuttaa.

Isä haluaa kasvattaa pojastaan sivistyneen ja vapaamielisen tulevaisuuden arabin. Poika on suloinen pellavapää, joka herättää ihastusta joka puolella. Nuoren perheen tulevaisuuskin näyttää valoisalta. Isä on idealisti, joka uskoo vahvasti älyn ja rationaalisuuden voittoon: Isä kannatti panarabialaisuutta. Arabien sivistämisestä oli tullut hänelle päähänpinttymä. Hänen mielestään arabien piti kouluttautua päästäkseen eroon uskonnollisesta valistusvastaisuudesta. (S. 11.)

Diktaattori Gaddafin Libyassa eletään kansantasavallassa, joka on tuonut ruokajonot mukanaan. Totalitarismi näyttää ikävimmät puolensa arjessa, jota ei saada toimimaan. Naurettavat pakotteet ja säädökset haittaavat perheen elämää, ja he muun muassa päättävät hankkia asuntonsa oveen lukon, jotta pääsevät ulos yhdessä. Muuten jonkun pitäisi olla koko ajan kotona varmistamassa, ettei kuka tahansa tule juuri heidän kotiinsa asumaan. Gaddafin kansantasavallassa kun niin saa tehdä - lukot on kielletty. Epäilyksiä ja väkivallan uhkaa on joka puolella, ja perhe päättää aikaistaa lähtöään Libyasta, kun perheen äitikin odottaa jo toista lasta.

Seuraavaksi perhe palaa Ranskaan, jossa pikkuveli syntyy, mutta sieltä lähdetään taas isän idealismin perässä Syyriaan, hänen kotimaahansa: Ensimmäinen asia, joka Damaskoksen lentokentälle saapuessa pisti silmään, oli jättiläismäinen muotokuva korkeaotsaisesta viiksivallusta: Hazed al-Assad  (s. 72). Kyseessä on Syyrian nykyisen presidentin, Basar al-Assadin isä. (Al-Assad muuten tarkoittaa leijonaa, senkin opin tässä sarjakuvasta. Tosin se ei ole diktaattorin alkuperäinen nimi...)

Poika on nuoruudestaan huolimatta tarkka havainnoija ja elävä ilma(piiri)puntari yhteiskunnallisten epäkohtien keskellä. Paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös perheen dynamiikka peilautuu hänen kauttaan. Toisaalta on huvittavaa, toisaalta riipaisevaa seurata, kuinka arkiset asiat muuttuvat vaikeiksi ja isän idealismi murenee pala palalta. Äiti pitkästyy kotiäitinä, kaipaa Ranskaan, masentuu. Isä vaikuttaa ailahtelevalta pikkupojalta.

Syyriassa pojan elämään astuvat sukulaiset. Ison lapsilauman keskellä Riad saa väkivallan ensimmäisiä oppitunteja ja yrittää löytää paikkaansa. Vihapuhe on suoraa ja värikästä: Kun tulet kouluun, minä ja kaverini tapamme sinut. Minä hässin äitisi äidin isän siskoa. (S. 133.) Kepit ja puukot heiluvat. Riad ei sopeudu ja pelkää koulussa. Niinpä hän on ikionnellinen, kun äiti kertoo, että perhe palaa Ranskaan.

Sattouf on valinnut jokaiselle kotimaalleen oman värin. Ranska on viileän sininen, Libya on keltainen ja Syyria vaaleanpunainen sävyltään. Ihmiset on kuvattu karikatyyrimäisesti, heidän eleensä ja ilmeensä (tai ilmeettömyytensä) kertovat paljon muutakin kuin puhekupliin kirjoitetut sanat.

Riad Sattouf piirtää humoristisia yksityiskohtia, eikä sarjakuvan yleisluonne ole ollenkaan synkkä.  Mieleen tulee Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka kertoo Iranin lähihistoriasta, mutta on sävyltään synkempi. Yhteistä näille sarjakuville on totalitarismin ja kiihkoilun keskellä eletty arki, tosin Satrapin sarjakuvat kertovat myös arjesta sodan keskellä. Yhteistä on myös oman identiteetin etsiminen, halu ymmärtää omia juuriaan.

Sarjakuva sopii historian kertomiseen aivan loistavasti. Omaelämäkerrallisen sarjakuvan kautta pääsee keskelle historiaa, jota joku on elänyt todeksi ja joka on aivan muuta todellisuutta, kuin mitä itse on elänyt. Tulevaisuuden arabiin on ilmestynyt jatko-osiakin jo kolme kappaletta ja aion ruveta selvittämään, mitä Riadille tapahtuu hänen kasvaessaan.



Tulevaisuuden arabi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

torstai 8. elokuuta 2019

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista, 2012
Alkuteos: Chroniques de Jerusalem, 2011
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kanadalaisen Guy Delislen perheen elämä on ollut kansainvälistä perheen äidin lääkärintyön ansiosta. Perhe on asunut pitkiä aikoja maailman eri kolkissa, ja näin sarjakuvataiteilija Delisle on päässyt tutustumaan kulttuureihin ruohonjuuritasolla. Kokemuksista on syntynyt sarjakuva-albumeja, joita on ahkerasti myös suomennettu: Shenzhen (suom. 2010), Pjongjang (suom. 2009) ja Merkintöjä Burmasta (suom. 2008). Merkintöjä Jerusalemista palkittiin vuonna 2012 ranskankielisen sarjakuvan Angoulêmen-palkinnolla.

Sarjakuvat ovat ikään kuin Delislen päiväkirjoja. Niissä seikkailee taiteilijan itsensä näköinen päähenkilö, joka kertoo tapahtumista minä-muodossa.

Delislen sarjakuvataiteelta on turha odottaa vauhdikasta menoa. Sävy on ennemminkin mietteliäs, jopa filosofinen. Delisle haluaa tutustua asuinympäristöönsä ja ymmärtää kulttuuria, johon hänet on paiskattu selviämään arjesta perheen kanssa. Hän osaa tarkastella kulttuuria aidosti ihmetellen ja huvittuneena. Huumori on hienovireistä ja liittyy arjen havaintoihin. Silti se ei pilkkaa ketään.

Kulttuurin lisäksi sarjakuvissa polttelee taiteilijan halu päästä piirtämään näkemäänsä. Jokin kivenpala saattaa jäädä kiinnostamaan häntä, ja se pitäisi päästä piirtämään. On virkistävää seurata, kuinka kerrankin mies kamppailee oman itsensä toteuttamisen ja lastenhoidon arjen välillä. Koti-isän arjen kuvitus on herkullista luettavaa. Toki Delisle saa lapset päiväkotiin ja hankkii työhuoneenkin, mutta vaimo saattaa viipyä työmatkoilla, joiden aikana isä on yksin vastuussa lapsista.

Taiteilijan näkemys puolestaan hivelee silmää. Delisle piirtää hyvin niukasti, mutta aivan riittävästi. Maisema tai henkilö syntyy muutaman viivan kautta ja henkii heti elämää. Delisle piirtää usein itsensä piirtämässä, ja noissa kuvissa on aina rauhallinen tunnelma. Ikään kuin piirtäessä maailma pysähtyisi. Titysti näin myös käy, kun hetki tai maisema ikuistetaan paperille.

Entäs sitten miljöö, eli Jerusalem? Koska Jerusalem on kristittyjen, muslimien ja juutalaisten pyhä kaupunki, siellä riittää piikkilankaa, sotilaita ja aseita, vartioituja alueita, rajanylityspaikkoja,  terrosismin uhkaa, uskonnollisten ryhmien alaryhmiä, sotilasoperaatioita ja jännitteitä, jotka hankaloittavat normaalia arkea. Historiallisesti mrkittäviä paikkoja on joka nurkalla. Kaupungin asukkaat ovat kummallisesti sopeutuneet monimutkaisiin olosuhteisiinsa ja elävät kaupungissa rinta rinnan. Delisle puolestaan turhautuu välillä siihen, että mikään ei tunnu sujuvan rationaalisesti.

Kaupungissa riittää juhlia, sapatteja ja jokaisen uskontokunnan omia tapoja! Lukijasta näyttää, että kaupungissa on aina syytä juhlaan joko Israelin kansan orjuudesta vapautumisen tai jossakin taistelussa kuolleiden muiston kunnioittamiseksi. Sotaisa historia luo merkkipäivien tarvetta.

Vaikka Jerusalem on kuvattu perin selkein kuvin, siitä muodostuu eksoottinen kokemus lukijalle. Silmät ymmyrkäisinä ja tiedonjanoisena ahmin joka sivun tästä vähäeleisestä teoksesta. Delislen tyyli on sympaattista ja havainnollista. Hän on mainio opas jerusalemilaiseen arkeen.


Merkintöjä Jerusalemista on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi. Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä ja Sallan lukupäiväkirja.

tiistai 6. elokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

maanantai 5. elokuuta 2019

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet, 2010
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet on jo pienoinen kotimaisen sarjakuvan nykyklassikko. Sillä on jatko-osiakin: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Olen säästellyt niiden lukemista, sillä niin suuren vaikutuksen Saniaislehdon salaisuudet teki, että tiedän jatko-osienkin olevan takuuvarmaa laatua. Seitsemäs vieras saikin ilmestyessään Sarjakuva-Finlandian vuonna 2015.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvosta Agnes-tytöstä, joka asuu Plankton-nimisessä pikkukaupungissa isoäitinsä hoidossa. Agnes on hymytön, pikkuvanha tyttö, joka haluaisi selvittää kadonneiden arkeologivanhempiensa kohtalon. Kyllähän hänelle paljastuukin kaikenlaista -  kotikaupunki nimittäin tuntuu olevan täynnä salaisuuksia. Oikeastaan kaupungissa ei taida olla mitään täysin normaalia.

Tunnelma Planktonissa on goottihenkinen, ajoittain jopa makaaberi. Kummalliset asiat tuntuvat etsiytyvän Agneksen näköpiiriin, ja vaikka hän yrittääkin elää normaalia arkea, se ei tahdo onnistua. Esimerkiksi koulutahtäväksi saatu kasvion kerääminen osoittautuu Agnesille mukavaksi tulonlähteeksi... Työharjoittelu paikallisessa alusvaatekaupassa on turhankin opettavaista...

Agneksen maailma on täynnä mustaa huumoria. Kuvat ovat tummasävyisiä ja mukavasti vinksahtaneita. Pienet yksityiskohdat hahmoissa viittaavat salaisuuksiin, jotka eivät ehkä kestä päivänvaloa. Viimeistään zombit palvelusväkenä heittävät lukijan johonkin toiseen todellisuuteen...

Saniaislehdon salaisuudet on episodimainen kokonaisuus, sillä se koostuu 10 tarinasta, jotka kaikki sijoittuvat Agneksen kotikaupunkiin. Niistä muodostuu pieniä sarjakuvanovelleja, joistakin jopa kauhunovelleja. Keskiössä on Agnes, joka alkaa vähitellen tuntua ainoalta normaalilta tyypiltä koko kaupungissa. Tarinoissa Agnes saa ihanan ystävän, pääsee muun muassa oopperaan ja huomaa yllätyksekseen rakastuneensa. Menneisyydestä paljastuu jo jotain: isoäidin elämäntarina on kaikkea muuta kuin herttainen. Omien vanhempiensa kohtalon jäljille Agnes ei vielä tässä osassa pääse, mutta ehkä sitten jatko-osissa.

Olisin lukenut näistä Agneksen elämän tapahtumista enemmänkin. Tarinoiden luoja on osannut heittää tarinat kutkuttavasti vähän kesken. Kuvassa saattaa olla vihjeitä, joita teksti ei paljasta, ja lukija saa itse täydentää tarinan.

Kati Närhen taituruutta on se, miten hän saa hahmot vinksahtamaan pienin yksityiskohdin - tummat silmänympärykset, toljottava katse tai avoin, luottavainen ilme kertovat henkilön luonteesta paljon. Hahmoihin tulee sävyjä, jotka oikeastaan tunnistaa ympäriltään, kun katsoo tarkemmin. Eiköhän vain jokaisella vastaantulijalla ole jotain pikimustaa peiteltävää!



Saniaislehdon salaisuudet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Sallan lukupäiväkirjaKirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii ainkin kohtaan 16 (kirja liikkuu toden ja epätoden rajamailla).

lauantai 3. elokuuta 2019

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuninkaan aarre

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuinkaan aarre, 2016
Kansi: Janne Kukkonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 280
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Janne Kukkosen Voron myötä pyörähtää blogissani käyntiin oma pieni sarjakuvaviikkoni. Olen lukenut loistavia sarjakuvia pienen pinon verran, mutta niistä bloggaaminen on jäänyt, ja nyt alkavat albumien palautuspäivät paukkua.

Janne Kukkosen Voro, Kolmen kuninkaan aarre voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016. Se on hänen esikoisteoksensa, mutta kaikin puolin niin hallittu ja jännittävä kokonaisuus, etten yhtään ihmettele voittoa. Aamulehden haastattelussa Kukkonen kertoo kehitelleensä sarjakuvansa käsikirjoitusta peräti 15 vuotta, ja hiominen näkyy lopputuloksesta. Kokonaisuus on taiteellisesti tasapainoinen ja juonellisesti huikaiseva.

Nythän Voroon on ilmestynyt jo seuraava osa, Tulikiven armeija, ja aion hankkia sen käsiini mahdollisimman pian. Luvassa on trilogia, joten kolmaskin osa saadaan joskus luettavaksi.

Voro kertoo Liljasta, pienikokoisesta, 10-12-vuotiaasta, ammattivoro-oppilaasta. Hän haaveilee saavuttavansa joskus Mestarivarkaan arvonimen. Lilja on sopivasti sukupuoleton hahmo, joka voisi hiippahupussaan olla kumpi vaan, tyttö tai poika. Koska ammatinvalinta on vakavasti miesten maailmaan kallellaan, ei käytös voi olla missään määrin tyttömäistä. Eikä olekaan! Lilja käyttäytyy röyhkeästi, pomottaa jopa opettajaansa ja ylpeilee taidoillaan.

Voron ammatti on vaarallinen ammatti: toisella puolella vaarana on joutua virkavallan kynsiin (hirteen), toisella puolella uhkana ovat muut lainsuojattomat, jotka eivät todellakaan ole mitään enkeleitä. Kaikki Liljan vastustajat ovat aikuisia miehiä, toinen toistaan palottavampia hahmoja, mutta Lilja kyllä pärjää...

Kirjan alussa esitellään ryöstökeikka, jossa Liljan taidot pääsevät oikeuksiinsa ja lukija koukuttuu. Varsinainen seikkailu käynnistyy, kun Lilja kuulee suojelijansa ja kiltamestarin keskustelun, jossa kiltamestari vähättelee häntä ja kieltäytyy antamasta hänelle vaativia keikkoja. Suutuksissaan Lilja varastaa itselleen keikan. Alkaa seikkailu, jossa Lilja on sekä etsijän että pakenijan roolissa. Tämä tuplarooli tekee hänen elämästään melkoisen vauhdikasta.

Sana pelko ei kuuluu Liljaan sanavarastoon. Hän kohtaa rumat pahikset, petturit ja yliluonnolliset ilmiöt pää pystyssä. Neuvokkuutensa, ketteryytensä ja rohkeutensa ansiosta hän selviytyy kiperistä tilanteista.

Voro on väritykseltään mustavalkoinen, mutta ei sävytön. Kukkosen piirrosjälki on elävää, eikä kuvista liikettä puutu. Myös keskiaikainen miljöö herää eloon albumin sivuilla. Seikkailun kehkeytyminen puolestaan on ilmiömäistä ja yllättävää, eikä lukija voi kuin ihailla taituruutta, jolla juonen monet langat punoutuvat kokonaisuudeksi. Lukija saa haukkoa henkeään Liljan puolesta.

Voro on fantasiaseikkailu, jonka toivoisi kuluvan kaikkien yli 10-vuotiaiden käsissä. Sitä nuoremmille kuvitus luurankoineen voi olla vähän pelottavaa. Erityisesti suosittelen sarjakuvaa kaikille niille aikuisille, joille sarjakuvaa edustaa Aku Ankka - kaikki kunnia Akulle, mutta muutakin sarjakuvaa on tarjolla. Voro on laadukasta, kotimaista sarjakuvaa, joka ei muuta kaipaa kuin lukijoita.


Voro, Kolmen kuninkaan aarre on luettu kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Yöpöydän kirjat ja Kirjojen pyörteissä, josta löytyy lisää linkkejä.

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.



Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Henriikka Tavin esikoisrunoteos Esim. Esa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2007, ja kun sen pari vuotta sitten luin, olin aivan myyty. Esim. Esa on lempikirjojani ikinä.

Uteliaana odotin Tavin esikoisromaania, Tellervoa. Kustantajan mukaan luvassa olisi parisuhteen etsintää, mutta myös "kiusallista aikalaisromaania". Alusta asti onkin selvää, että vaikka nyt lähdetään chick litin asetelmasta liikkeelle, ei tilanne siihen jää pyörimään.

Tellervo siis haikailee parisuhdetta ja ottaa asian tosissaan. Elämän paras aika - opiskeluaika - on mennyt parisuhteenmuodostamispuuhien puolesta ohi ja kolmivitosen on panostettava asiaan aivan eri näkökulmasta. Apuun rientääkin Rori Raye, joka kertoo, miten jokainen voi löytää itsestään magneettisen naisen, joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Tellervo perustaa ystävänsä Hennin kanssa kerhon, jossa Rorin opit otetaan haltuun ja flaksi alkaa käydä. Rakkautta tuntuu olevan tarjolla joka suunnassa, mutta kuinka sen kanssa sitten osataan elää? Tavin kirja muistuttaa kipeästi siitä tosiasiasta, että romanttinen rakkaussuhde on nykyisin nostettu ihmisen onnellisuuden ykköskriteeriksi, mutta tosiasiassa yhteiselämä kenen tahansa kanssa on melkoista tasapainoilua ja kompromissien etsimistä. Romanttinen tunnelma ei kovin kauas kanna, ja Rorin opit alkavat väljähtyä parisuhteessa: Tellervo ei enää tietoisesti ajatellut synnynnäistä oikeuttaan olla seireeni (s. 79). 

Tavin kertomana Tellervon ja Hennin ystävyys, miehen etsiminen ja elämä noin ylipäänsä osoittautuvat joksikin muuksi kuin ruusuilla tanssimiseksi. Ystävättärillä on omat kipupisteensä, ja lisäksi kaiken taustalla ilkkuvat nykyihmisten lukuisat valinnanmahdollisuudet, jotka tekevätkin elämästä oikeastaan masentavaa: Olenko nyt kuitenkaan onnellinen? Entä jos joku toinen olisi minulle sopivampi?

Aikalaisromaani tämä on vähän samaan tapaan kuin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Lykken päähenkilöistä yksi osuu samaan ikähaarukkaankin kuin Tellervo ja Henni. Tyytymättömyys ja valintojen mahdollisuus kulkevat käsi kädessä. Elämässä on niin paljon vapautta, että ihminen päätyy helposti ajelehtimaan, eikä osaa tarttua mihinkään - ei osaa päättää.

Tavin kerronta on terävää ja kepeää yhtä aikaa. On hienoa lukea kirjaa, jossa naiset ovat päähenkilöitä ja naisten elämä on keskiössä. Harvemmin kirjallisuudessa punnitaan myöskään naisten välistä ystävyyttä. (Ehkäpä Elena Ferranten Napoli-sarjan esimerkki nyt tuottaakin lisää tällaisia romaaneja - ja mikäs sen hienompaa!) Naisten ystävyyden eri vaiheita on Tavin kirjassa käsitelty ironiseen tyylin:
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. 
   Tellervossa ja ystävässä oli paljon samaa. He olivat samanikäisiä, liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. (S. 21.)

Toivon tosiaankin, että Tavi jatkaa myös romaanien kirjoittamista. Tellervossa on raikas ote, joka kiertää reippaasti parodian puolelle ja tarjoilee herkullisia havaintoja kolmivitosten elämästä. Sekä Henni että Tellervo suorittavat kolmatta akateemista tutkintoaan, ja ovat koko ajan kesken. Onko nykyihmisten edes mahdollista kasvaa aikuisiksi kaiken valinnanvapauden keskellä? Kun elää karkkikaupassa, voi koko ajan valita jotain entistä parempaa.

Kun teoksessa siteerataan muodikkaiden self help - ja onnellisuusoppaiden iskulauseita, syntyy huumoria, joka on mustaa ja totista. Mikä meitä oikein vaivaa, kun on pakko olla jotain muuta kuin on? Miksi pitää esittää rooleja, jotta kelpaisi? Kirjan loppuun on liitetty lähdeluettelo, jossa komeilevat Rori Rayen teokset Have a relationship you want in ten weeks, Make him fall for you, Targeting Mr Right Program ja Modern Siren Program. Kylmäävää.

Erinomaista huumoria syntyy kirjassa myös kuoroharrastuksen ympärille. Mieleeni tulee dekkaristi Leena Lehtolainen, jonka ensimmäinen Maria Kallio -sarjan kirja (Ensimmäinen murhani) sijoittui kuoroyhteisöön. Siinä on tosiaankin herkullinen  sosiaalinen miljöö tarjolla.

Tellervo pääsee yllättämään, vaikka se kertoo tavallisista, rakkautta janoavista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Tavi on ujuttanut sekaan sopivasti ihmissuhdekiemuroita ja kasvunpaikkoja, ja kokonaisuus jättää paitsi vinon hymyn lukijan huulille, myös mukavasti mietittävää.



Osallistun arviollani kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi jo 5. kertaa Tuija! Tellervo on luettu ainakin blogeissa Reader, why did I marry him, Tekstiluola, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja,









perjantai 19. heinäkuuta 2019

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, 2019
Alkuteos: Nei og atter nei, 2016
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jatkan naistenviikon juhlintaa yhdessä kirjabloggaajien kanssa. Idea Naistenviikko-haasteesta on lähtöisin Tuijalta, joka emännöi tapahtumaa jo 5. kertaa. Tarkoitus on tällä viikolla nostaa erityisesti naisten kirjoittamia tai naisista kertovia teoksia esiin.

Kunnianhimoinen tavoitteeni on esitellä viikon aikana joka päivä eri kirjailija, minkä ei sinänsä pitäisi olla vaikeaa, sillä luen melkeinpä pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja, eli niitä on kyllä blogijonossa aivan riittämiin. Kun vain vielä saisin järjestettyä aikaa kirjoista kirjoittamiselle. Koska olen paitsi nainen myös vaimo ja neljän alle 14-vuotiaan lapsen äiti, kahdeksankymppisten vanhempien tytär ja kahdeksankymppisen anopin miniä, eivät nämä kirjoitushetket ole aina aivan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Naisella on monia rooleja, ja juuri niistä rooleista myös luen mielelläni. (Roolilistaltani jätin nyt tahallani pois ammatin, koska olen sentään tällä hetkellä lomalla...)

Naistenviikon kirjaksi sopii aivan erityisen hyvin norjalaisen Nina Lykken teos Ei, ei ja vielä kerran ei.  Pääsin myös kuuntelemaan kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa. Tapahtuman aikana kävi selväksi, että haluan lukea kaikki kirjat, joista tilaisuudessa puhuttiin - sen verran kiinnostavia keskusteluja siellä näin ja kuulin. Niinpä varasin kaikki kirjat kirjastosta, ja tähän mennessä olen lukenut niistä kolme: Kim Thúyn Run, Pascal Engmanin Patriootit sekä viimemmäksi tämän Lykken teoksen. Näihin ei ole vielä mahtunut yhtäkään pettymystä, ja luulenpa, että loputkin kirjat ovat hyviä.

Kirjailija Lykke esiintyi Litissä erittäin rauhallisesti ja asiallisesti, melkeinpä voisi sanoa, että vaatimattomasti. Hän muistutti yleisöä muun muassa siitä, että kaikki elämä menee jossain kohtaa vaikeaksi ja pettymyksiä osuu jokaiselle. Jokainen on oman elämänsä vanki.

Oman elämänsä vankeja ovat todellakin myös hänen teoksensa päähenkilöt, jotka on kuvattu poikkeuksellisen eläviksi ja samaistuttaviksi persooniksi. Päähenkilöinä ovat Ingrid ja Jan, jotka ovat olleet naimisissa 25 vuotta, turvallisesti ja tasaisesti, ja voisi myös sanoa, että varsin tyytyväisesti. Heillä on kaksi aikuista poikaa, jotka asuvat edelleen kotona. Lisäksi on kolmas päähenkilö, 35-vuotias Hanne, joka haaveilee samasta asiasta kuin kaikki muutkin, eli perheestä. Levottomuus ja tyytymättömyys ovat kuitenkin tehneet Hannen vakiintumisesta vaikeaa, kunnes hän ihastuu Janiin.

Kolmiodraama on katettu. Se voisi olla ahdistavaa ja tunkkaistakin seurattavaa, mutta kun se ei ole. Nina Lykke saa hahmonsa elämään ilman kliseisyyden häivääkään. On selvää, että varsinkin Ingrid, noin viisikymppinen äidinkielen opettaja, tuntui minulle varsin tutulta tyypiltä - ammatti ja ikä kun ovat myös omiani. Ingridissä on myös paljon samaa kuin hänen maanmiehensä Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus -romaanin Elias Ruklassa, joka myös on äidinkielen opettaja ja elämäänsä turtunut tyyppi. Norjalaiset osaavat totisesti poimia minua kiinnostavia hahmoja romaaniensa päähenkilöksi! Tunnustan, että jotain tämänkaltaista on saattanut myös minun viisikymppisessä äidinkielenopettajan päässäni joskus liikkua: Ingrid kuvitteli aivojensa muistuttavan reikäistä emmentaljuustoa. Hän oli seissyt aakkostetun kirjahyllynsä edessä, selannut vanhoja suosikkikirjojaan ja tajunnut, ettei jaksanut lukea niistäkään puolta sivua enempää. Ehkä hän oli sairastumassa dementiaan. Vai voisiko olla niin, että kaikki tunsivat samoin kuin hän mutta kukaan ei puhunut siitä, ja siksi kirjallisuus katoaisi, pian ei olisi enää kirjallisuutta ilmiönä eikä kirjallisuus kuuluisi sivistykseen eikä opetusohjelmaan, ja näin ollen katoaisivat myös Ingridin ammatti ja hänen paikkansa maailmassa. (S. 59.)

Ammatillisen kyllästymisen ohella Ingridin elämää "sulostuttavat" aikuisten lasten ja läpeensä tutun aviomiehen passaaminen sekä vaihdevuosien tuoma merkityksettömyden tunne. Ingridin arki on sellaista, ettei lukija tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Lykke tarjoilee taitavasti koko ajan mahdollisuuden molempiin. Koin Ingridin tunteet täysin tosina, jopa realistisina ja kipeinä, mutta siitä huolimatta niissä käy toteen myös nykyajan paradoksi: miten hyvä elämä voikaan olla näin kamalaa!

Lykke kertoi haastattelussa, että hän ei pysty kirjoittamaan onnellisena, vaan kirjoittaa aina tosissaan ja tunteella. Vasta myöhemmin hän huomaa kirjoittaneensa huumoria. Huumori siis syntyy kuin vahingossa. Sanna Mannisen suomennos juoksee kirjan sivuilla sujuvana, ja kirja on näennäisen kepeää luettavaa.

Lykke paljasti, että hänen hahmonsa ovat jokainen osa häntä itseään, ja siksi hänen oli helppo kirjoittaa heistä. Henkilökuvaus tekee Lykken teoksesta herkullisen. Kun kertojanäkökulma siirtyy kirjassa Janiin ja lopulta myös Hanneen, ymmärrän täysin heitäkin. Heidänkin elämänsä on sekä surullista että naurettavaa. Jos haluaa etsiä pettäjiä ja petettyjä tästä kirjasta, niin täytyy kääntää katseensa kohti elämää. Siinä on syyllinen.

Lykke ei ollut Litissä ainoa, joka puhui nykyihmisten tyytymättömyydestä. Vaikka ihmisillä on kaikki mahdollisuudet ympärillään, he eivät osaa olla onnellisia. Tästä asetelmasta taitava kirjoittaja saa leivottua totista ja railakasta satiiria. Kaikki nuo ihmissuhteet, jotka voisivat tehdä meidät onnellisiksi! Kaikki se onni, joka on oman arjen ulkopuolella tarjolla! Miksi ruoho näyttääkin aina vihreämmältä aidan toisella puolella?

Norjassa Ei, ei ja vielä kerran ei on kuulemma tulkittu luokkaromaaniksi ja nimenomaan "keskiluokkaromaaniksi", ja sellainen kai se on, koska se kertoo keskiluokkaisista ihmisistä terävää ajankuvaa. Mitäpä se muuta voisi ollakaan, koska keskiluokka ylipäätään lukee ja keskiluokka myös kirjoittaa kirjoja, Lykke sanaili haastattelussa. Lykken teos on satiiri, mutta sattuu sellaisena kipeästi maaliinsa. Tekisi mieleni kutsua tätä sukupolviromaaniksi, erityisesti viisikymppisten sukupolven romaaniksi.

Kirja nousi omassa lukuhistoriassani tärkeäksi kirjaksi. Olen moneen kertaan toivonut kirjallisuudelta rehellisiä naisten elämän kuvauksia, mutta samaan hengenvetoon joutunut aina toteamaan, ettei kukaan jaksaisi lukea realistisia kuvauksia ruuanlaitosta, tiskeistä ja pyykkäämisestä, eli niistä rutiineista, jotka toistuvat naisten (ja varsinkin äitien) elämässä päivästä toiseen. Mitä naiset, arjen rutiinien sietäjät, näkymättömän työn tekijät, oikeasti ajattelevat, mitä heidän päässään ja elämässään tapahtuu. Niitä ei pidetä kirjallisuudessa kiinnostavina asioina. Sen sijaan miesten elämäntyöt, suuret teot, kuten sota tai vaikkapa uunin rakentaminen, ovat tarpeeksi kiinnostavia kuvauksen kohteita. Niistä luodaan suurta kirjallisuutta.

Lykken teos kuvaa sekä viisikymppisen Ingridin että kolmivitosen Hannen elämää varsin terävästi. (Toki myös Jan on kirjassa kiinnostava hahmo, vaikka mies onkin...) En voi sietää kirjallisuudessa teennäisyyttä ja tekemällä tehtyä taiteellisuutta, ja Lykken teos onnistuu olemaan rehellinen ja hauska yhtä aikaa.



Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Lumiomena ja Tuija. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen tämä sopii kuin nenä päähän kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana - vieläpä kolme!






perjantai 12. heinäkuuta 2019

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia, 2019
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 220
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hyvää naistenviikkoa! Kirjablogit ovat jo useana kesänä juhlistaneet naisia julkaisemalla naistenviikolla arvioita naisten kirjoittamista kirjoista tai naisista kertovista kirjoista. Myös Luettua elämää kantaa luetut kirjansa kekoon edistääkseen naisten kirjoittamien kirjojen näkyvyyttä.

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia on varmastikin kesän kuumin kirja. Lindstedt voitti Finlandian vuonna 2015 teoksellaan Oneiron, ja odotukset uutta romaania kohtaan ovat tietysti korkealla.

Älykkäämpää asetelmaa, kuin mitä Ystäväni Nataliassa on tarjolla, ei ehkä voi kuvitellakaan. Kirja kertoo Nataliasta, joka tulee psykologin vastaanotolle, koska seksi hallitsee hänen elämäänsä, eikä normaali arki enää onnistu. Miten kiinnostava potilas hän onkaan!

Käy ilmi, että psykologin seinällä on maalaus, joka on alun perin kuulunut Natalian isoäidille. Maalaus nimeltä Suukorva onkin ehkä syy, jonka takia Natalia on päätynyt juuri tämän tietyn psykologin sohvalle kertomaan elämästään. Maalauksen myötä päästään käsiksi kuvataiteeseen, jonka merkitys limittyy herkullisesti Natalian hekumallisiin seksifantasioihin ja kuviin, jotka Natalia kertoo ja jopa piirtää terapeutilleen.

Psykologi alkaa soveltaa Natalian hoitamiseen itse kehittelemäänsä kerrostushoitoa. Siinä terapeutti poimii potilaan kertomuksesta tärppejä, joiden päälle potilas alkaa etsiä lisää merkityksiä. Terapia kuulostaa varsin järjelliseltä, ja järjelliseltä kuulostaa psykologikin. Paitsi että hänen tärkeilynsä ja asiallisuutensa alkaa vähitellen huvittaa.

Natalia puolestaan kertoo toinen toistaan rohkeampia seksifantasioitaan vaihdellen tyylilajeja ja omaa identiteettiään. Nataliasta siis rakentuu täysin epäluotettava kertoja, mutta psykologi pysyy asiallisena ja lipsuu vain kerran koskettamaan potilastaan. Lukija alkaakin epäillä, vedättääkö Natalia psykologiaan.  Pysyykö kaikki kontrollissa? Kuka oikeastaan kontrolloi ja ketä?

Ystäväni Natalian lopussa on lueteltu Natalian kirjahyllyn kirjat ja niiden joukosta löytyy myös Nathalia Sarrauten kirja Ystäväni Martereau, joka pitäisi ilmeisesti tuntea, jotta saisi kirjan kerroksista kaiken irti. Olin nimittäin keväällä Tampereen Akateemisen kirjakaupan lukupiirissä kuuntelemassa Laura Lindstedtiä ja hän kertoi valmistelevansa väitöskirjaa Sarrautesta.

Lukukokemuksena Ystäväni Natalia oli hyvin kaksijakoinen. Toisaalta seksuaalisuuden vatkaaminen nauratti. Toisaalta terapeutin sohvalla kiehnäävä kuuma pakkaus alkaa lähinnä vaivaannuttaa lukijaa, joka seuraa tilannetta kuin tirkistelijänä. Pyskologi, jonka sukupuoli jää mysteeriksi, yrittää pitää etäisyyttä ja auttaa potilastaan eheytymään, kuten ammatti edellyttää. Onnistuuko hän? Ymmärtääkö hän lopulta potilastaan?

Staattinen ympäristö - terapeutin vastaanottohuone - auttaa fokusoimaan asian ytimeen, eli seksuaalisuuteen. Se vapauttaa kokeileemaan erilaisia kerronnan tyylejä, vetämään rooleja, syventämään aihetta. Staattien asetelma - potilas puhuu terapeutilleen - ajaa samaa tarkoitusta. Teoksessa on paljon pohdittavaa ja se jättää jälkeensä paljon kysymyksiä. Ketä tässä oikein pitäisi auttaa? Miksi seksuaalisuus on pornon saastuttamaa? Miksi seksuaalinen kuvasto on aina vaan miehen katseelle alistettua? Onko Nataliallakaan lopulta tarjota siihen mitään omaa?

Kesäaikana, kun pihalla hehkuvat kukat ja mehiläiset surisevat, voi heittäytyä Natalian vietäväksi. Antaa hänen purkaa kuvastonsa, jos se häntä auttaa. Pyskologi ainakin on hänen tarinoistaan hurmaantunut:  Viljelikö Natalia vihjeitään tietoisesti, toisin sanoen testasiko hän ammattitaitoani, vai puhuivako myytit ja arkkityypit hänen kauttaan? Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, kuten aloin uumoilla, sohvallani makasi sensaatio, jonka käsittely ansaitsisi oman artikkelinsa, ellei peräti kirjan. (S. 142.)

Kirjanhan Natalia nyt sai, ja varsin hauskan kirjan saikin. Lindstedtin kirjoitustyyli, ja varsinkin psykologin tärkeilevä kertojanääni verrattuna Natalian moniin villeihin rooleihin, luo mainioita kontrasteja. Välillä mietin, onko tämä kaikki kuitenkin kokeilua kokeilun vuoksi, kikkailua kikkailun vuoksi ja naurattamista naurattamisen vuoksi. Psykologin pohdinnat kun voisi kai siirtää myös kirjailijan ammatin ytimeen: - - Mutta minulle sanat eivät ole yhdentekeviä. Sanat, ja myös niiden keskinäinen järjestys, vaikuttavat kaikkeen, teenhän asiakkaitteni kanssa töitä kielen avulla. Tai ehkä pikemminnkin kielen kautta? Ei, ei sittenkään. Ei missään nimessä! Mehän työskentelemme kielessä niin kuin kilpauimari työskentelee vedessä, niin kuin lintu lentää ilmassa, mato möyrii maassa ja puu palaa tulessa. Ja koska kieli on elementtimme, olisin vastuuton, ellen huoltaisi sitä aina kun mahdollista.  (s. 73.)

Lindstedt työskentelee taitavasti kielessä, hän leikittelee sillä ja manipuloi lukijaa. Natalian seura ei kuitenkaan sytyttänyt minua, eikä kuivakka psykologikaan siihen pystynyt. Romaani on kuitenkin villi aloitus villille naistenviikolle.


Ystäväni Natalia on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Donna mobilen kirjat ja Kirja vieköön!