Heidi Köngäs: Sandra

Köngäs Heidi: Sandra, 2017
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kun olin lukenut Heidi Köngäksen Sandraa vasta 50 sivua, huomasin itkeväni jo kolmatta kertaa kirjan aikana ja tällä kertaa niin, että kyyneleeni tippuivat kahvilassa lounassalaattini sekaan. Totesin, ettei kirjaa ehkä kannata lukea julkisella paikalla.

Toisaalta Sandraa pitäisi saada lukea koko ajan, koska se on niin koukuttava kirja, ettei sen lukemisessa oikein pysty pitämään taukoja, ei edes lounastaukoja. Kun sen aloittaa, se pitäisi saada lukea heti kannesta kanteen.

Sandra on huutolaistyttö, josta tulee torpan emäntä. Elämä ei missään kohtaa ole hänelle yltäkylläistä tai helppoa. Silti rakkaus on. Samaan palveluspaikkaan osuu Janne, joka haluaa Sandraa ja saakin hänet vaimokseen: Janne oli niin totinen pappilassa sanoessaan tahtovansa, että minullekin nousi vedet silmiin ja vaivoin sain kuiskattua omat sanani. Siinä papin edessä seisoessani tunsin, kuinka rakkaus löi sisuskalut tuleen ja aivan vapisin. (S. 67.)

Nuoren perheen suurin onni koittaa, kun he saavat oman torpan asuttavakseen, vaikka kontrahti onkin kova. Ajat kuitenkin muuttuvat. Tulee itsenäisyys, tulee sota ja Jannekin ajautuu rintamalle. Sandra jää lasten kanssa yksin.

Sandra tarinan ohella kirjassa seurataan Sandran kälyn, Lyytin, elämää. Lyyti on itsenäinen nainen ja kiertää kaupunkitaloissa palveluksessa. Hänenkin rakkautensa on väkevää. Näiden 1900-luvun alun naisten elämään päästään kiinni, kun Sandran tyttären tytär Klaara alkaa penkoa suvun historiaa nykyisyydessä ja löytää heidän päiväkirjansa. Klaaran osuus jää kirjassa kuitenkin aika ohueksi ja tuntuu vähän turhalta - niin paljon kiinnostavampaa on seurata kansalaissodan aikaista elämää Sandran ja Lyytin kautta.

Köngäs osaa kuvittaa historiaa. Hän kertoo uskottavasti 1900-luvun alun torpan emännän työnteosta - raatamisesta. Naisen arki, huolenaiheet ja pienet ilot ovat kiinni lapsissa, eläimissä ja jatkuvassa ahertamisessa. Lepoa ei ole missään. Tulee mieleen Ulla-Lena Lundberg, joka on osannut myös kuvata naisten työntekoa Finlandia-voittajakirjassaan Jää.

Uskottavalta tuntuu myös tuon ajan maailmankuva, jossa tavallinen torppari ei välttämättä ollut paljon perillä kuohunnasta, johon tempautuu mukaan. Seuraukset olivat kohtalokkaat paitsi miehille myös heidän perheilleen. Kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä ihmisten hyvät teot loistavat ihmeellisinä. Jos ihminen pystyy järjettömään julmuuteen toista ihmistä kohtaan, pystyy hän myös hyvyyteen - jauhopussissa voi olla koko ihmisyys. Varmaa on kuitenkin se, että naisten ja lasten itkulle ei maailmassa tule loppua niin kauan kuin sotia käydään.

Kiittelen Köngästä vetävästä ja nopeatempoisesta kerronnasta. Teksti on helppolukuista ja etenee hyvin. Kertojanäkökulma vaihtuu sutjakkaasti, mutta pysyttelee lopussa pitkään Sandran omana ja hänestä tulee ilman muuta lukijalle läheisin henkilö. Hänen kauttaan sota käydään loppuun saakka.

Sisällissodan kärsimyksistä on Suomessa kirjoitettu paljon, ja suosittelen lukemaan myös tänä vuonna ilmestyneen Anneli Kannon Lahtarit tai jo aiemmin ilmestyneen Veriruusut. Paljon on kuitenkin vielä  Sandroja ja Lyytejä, joiden elämät ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. Näissä tarinoissa elää kansakunnan muisti.



Sandra on luettu myös blogiessa Reader why did I marry him, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Täällä toisen tähden alla ja Rakkaudesta kirjoihin. Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen. Helmetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii kohtiin 35 (kirjan nimessä on erisnimi), 38 (kirjassa mennään naimisiin), 45 (suomalaisesta naisesta kertova kirja) ja 49 (vuoden 2017 uutuuskirja).

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. Porvarit, te ette saa minua. (S. 9.)

Heidi Köngäksen Hertta on kertomus naisesta, rakkaudesta ja aatteesta. Sen ydin on punainen, palava ja vahva, kuten päähenkilönsä.

Ne teistä, jotka ovat erehtyneet seuraamaan blogiani säännöllisesti (Hei, äiti!) ovat ehkä huomanneet lähes pakkomielteisen intoiluni historiallisista romaaneista. Historia oli lempiaineeni koulussa, eikä palo ole aikuisenakaan sammunut. Ja tässä sitä taas ollaan: historiaan sijoittuvan romaanin äärellä huokailemassa tyytyväisenä.

Kun kuulin Hertasta, en ollut nahoissani pysyä. Köngäksen Dora Dora on nimittäin viime vuosien parhaita lukukokemuksiani, ja tieto siitä, että Hertta on myös historiallinen, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva romaani, sai odottamaan kirjalta suuria.

Aloitin Herttaa jo kerran Vippi-lainana, mutta kirja ei ollutkaan Dora Dora, ei ollenkaan niin loistava. Lisäksi Köngäksen viljelemät pilkulla erotetut päälausejonot ärsyttivät niin, että kirja ei edennyt. Se töksähteli koko ajan. (Tästä samasta asiasta olen nillittänyt aiemminkin blogissani Köngäksen Hyväntekijä-romaanin yhteydessä.) Jouduin palauttamaan kirjan lukemattomana ja pettyneenä.

Onneksi rakas ystäväni lainasi kirjan minulle joulukirjaksi ja yritin uudestaan, nyt paremmalla ajalla ja paremmalla menestyksellä. Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaus ja poliittinen ura tempaisivat toisella yrittämällä mukaansa. Taustalla häärivä Etsivän keskuspoliisin johtaja Esko Riekki puolestaan toi kirjaan lisää historiallista ulottuvuutta, poliittisen pelin julmuutta ja pelon ilmapiiriä.

Minulle antoisinta ja kiinnostavinta antia kirjassa olivat talvisodan ja jatkosodan ajan kuvaus sekä sotien jälkeinen poliittinen tasapainoilu, joka on tavoitettu hyvin aidon tuntuisena. Sota-aika ja vaaran vuodet, koko 1940-luku, piirtyy konkreettisena lukijan eteen.

Hertan päähenkilö, Hertta Kuusinen, on kommunistisen puolueen voimanainen. Hän on Otto Wille Kuusisen tytär ja kasvanut aatteeseen. Hertta muutti jo nuorena isänsä perässä Neuvostoliittoon ja eli innostavaa uuden valtion rakennusaikaa sekä unelmoi vallankumouksesta myös Suomessa. Voiko punaisempi ollakaan? Voiko aatetta edustaa koko elämällään, hengityksellään ja rakkaudellaan? Kyllä voi, ja sen Hertta tekee. Mitä siitä, vaikka tovereita katoaa Neuvostoliitossa jonnekin tuntemattomaan osoitteeseen. Täydellisen kommunistivaltion luominenhan vaatii uhreja.

Hertta Kuusinen ei myy aatettaan, vaan hän istuu sen puolesta vankilassa, joutuu painumaan maan alle talvisodan aikana ja on turvasäilössä jatkosodan aikana. Ero omasta lapsesta on raastavaa. Aate nielee kaiken, mutta tämän naisen tinkimättömyyden tuloksista saan osani minäkin: Kuusinen oli 40-luvun lopussa ministerinä luomassa pohjaa laeille, joilla naisen asemaa parani. Hän on tehnyt töitä lapsilisien ja äitiyslomien eteen, vaikuttajinaan Aleksandra Kollontain ajatukset: Mistä pidän kiinni? Siitä nuoruudenuskosta, että meidän on luotava uusi ihminen, ja varsinkin uusi nainen. Nainen, jota ei orjuuta enää yksikään mies, ei hella eikä lapsenhoidon velvollisuus. Uusi nainen on toveri, taistelija, jotain muuta kuin vain miehensä kautta määrittyvä. (S. 119.)

Vaikka en täysin syty Köngäksen kielelle, sytyn hänen historiallisille aiheilleen ja vahvoille henkilökuvilleen. Vaikka Esko Riekki jäi etäiseksi, lähinnä draamalliseksi henkilöksi, niin Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino ovat lihaa ja verta. Leinon vehkeilyistä ei ole historiallisia todisteita, mutta Köngäs luo hänestä eräänlaisen tulkinnan. Leinon ministeriajan kuvaus on kirjassa oivaltavasti kerrottu ja heijastelee koko Suomen pelottavaa poliittista tilannetta.

Ennen kaikkea Hertta kannatti lukea Hertan itsensä vuoksi, kuten Kaisa V lupasi blogissaan. Hertasta tuli varsin vaikuttava lukukokemus. Punainen ja hengästyttävä.



Hertan ovat lukeneet ainakin Omppu, Margit, Jonna, Jaana, Katja, Kaisa Reetta, Tuija, Lukuneuvoja, Bleue, Annika K. ja Arja. Kuittaan Hertalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhasteen kohdan 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja.

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä, I nidottu painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2006
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 221


En kestä hänen kävelyään, en kumpaankaan suuntaan, en pois itsestäni, enkä kohti, enkä sitä, etten voi olla katsomatta.

Heidi Köngäksen Hyväntekijä on kertomus Alman talvesta. Alma on keski-ikäinen nainen. Hän on lukiolaispojan yksinhuoltaja, kahden työn tekijä ja iäkkäiden vanhempien ainoa lapsi. Poika pitää elättää ja tarjoilijan työt hoitaa kunnolla. Lisäksi äiti sairastuu ja isä ei jaksa hoitaa häntä. Niinpä Alma käy töidensä välillä hoitamassa äitiään mahdollisimman paljon ja tekee samalla väistämätöntä eroa hänestä.

Keskelle tätä raskasta elämää osuu suuri rakkaus. Eräänä iltana ravintolan pöydässä istuu Juhani, joka tulee seuraavana päivänä takaisin. Juhani on älykäs ja karismaattinen, mutta katoaa Afrikkaan, koska hän on "lääkäri ilman rajoja". Rakkaussuhteesta tulee intohimoinen mutta raastava. Miehestä ei kuuluu pitkiin aikoihin mitään ja sitten saattaa tulla jalat alta vieviä viestejä ja kiihkeitä tapaamisia. Kirja etenee Alman raskaan arjen ja kaipauksen ristiaallokossa: Hengitän päiviä eteenpäin.

Odotin Hyväntekijältä paljon. Luin talvella Köngäksen Dora, Doran ja häikäistyin siitä. Köngästä on myös kehuttu blogeissa paljon. Mutta jotenkin tämä Hyväntekijä jätti tahmaisen olon. Rakkaustarina oli minusta niin moneen kertaan luettu. Juhani oli itsekäs, enkä päässyt yhtään mukaan hänen vetovoimaansa. Alma tuntuu avuttomalta roikkujalta, vaikka oli muilla elämän osa-alueillaan varsinainen selviytyjä.

Koskettavinta kirjassa oli Alman ja hänen äitinsä suhde. Vaikka "hyväntekijä" viittaa Juhaniin ja hänen sankarilliseen työhönsä maailman parantamiseksi, niin minulle hyväntekijäksi, uhrautuvaksi naissankariksi nousi Alma. Alma huolehtii pojastaan ja töistään hyvin. Lisäksi hänen ja hänen äitinsä suhde on lämmin. Alma toimii ikään kuin puskurina kiivaan isän ja lempeän äidin välillä. Äidin joutuminen hoitokotiin ja lopulta sairaalaan on kuvattu niin kipeästi, että itkin: Aika tiivistyy kahdessa pisteessä, alussa ja lopussa. Kun ihminen syntyy, hänen ensimmäisiä tuntejaan lasketaan tarkkaan, kun elämä päättyy ajan mittayksikkö täyteläistyy samalla tavalla.

Kirjassa rinnastetaan moneen kertaan Alman ja Juhanin maailmat. Alma väheksyy itseään ja omia pieniä ympyröitään ja ihailee Juhanin suuria, maailmaa syleileviä velvollisuuden tunteita. Kumpi on lopulta tärkeämpää, naisten vastuu arjesta vai miesten vastuu maailmasta?

Kaiken kaikkiaan Hyväntekijä oli minusta hyvin epätasainen teos. Paikoin kieli oli häikäisevän kaunista ja tunteiden kuvaukset oivaltavia: On joitakin huoneita, joista en pääse koskaan irti, joitain ikävän kohtia, jotka eivät lähde, on aina mummoa ikävä, aina viiliä, sitä paksua nukkaista kerrosta lasisien viilikupin päällä, aina pihaa, jossa kasvaa marjapuskia ja jonka nurkkaan on unohtunut tahko.

Seuraavaksi taas puheenvuoroissa oli kömpelyyttä. Esimerkiksi puhekielen ilmaus "kamoon" toistui ainakin kolme kertaa. Enkä voi mitään sille, että samaan virkkeeseen sullotut päälausejonot tökkivät tosi pahasti: Teen lounaan, mekaanisesti, syön perillä jäätelön, mutten voi jäädä hiekalle, lapset kirkuvat liian kovalla äänellä, jatkan matkaa.

Hyväntekijää ovat kehuneet ainakin Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Pihi nainen ja Annika K. Minulle kirjasta tuli puhutteleva aivan muilta osin kuin aavistinkaan. En pystynyt eläytymään kirjan rakkaustarinaan, vaan kirja liittyi samaan jatkumoon kuin Merete Mazzarellan Juhlista kotiin ja Anja Kaurasen Ihon aika, joissa kerrotaan äidin kuolemasta - yhdestä elämän raskaimmista asioista.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Heidi Kongäs: Dora, Dora, 2012
Kutsantaja: Otava
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 333


Miehellä oli valkoinen sydän, mutta se selvisi minulle vasta paljon myöhemmin. Valkoinen sydän, tarkasti lyövä ja kovapintainan. Kuka ei repisi itseään sellaista vasten, kuka ei hämmentyisi kun jotain niin varmaa tulee kohdalle, sillä se sydän ei heti paljasta väriään.

Heidi Köngaksen Dora, Dora oli vuoden 2012 Finlandia-ehdokkaana, eikä suotta. Tässä oli jo kolmas ehdokas, joka on niin hyvä, että lukija huutaa hurraata kotimaisen nykykirjallisuuden ylistykseksi. Ja kolmas ehdokaskirja, joka on ihan pakko kuvata lumihangessa, koska tässäkin talvi ja kylmyys ovat niin keskeisiä.

Saksan varusteluministeri ja pääarkkitehti Albert Speer saapuu tarkastamaan Saksan pohjoisinta tukikohtaa Petsamoon Jäämeren rannalle jouluna 1943. Samaan aikaan Saksan itärintama on vaikeuksissa, liittoutuneet pommittavat Berliiniä ja Hampuria ja sota on kääntymässä Saksan tappioksi. Näiden faktojen raameihin Köngäs rakentaa taitavasti yksityisiä katastrofeja.

Kirjassa seurataan neljän Speerin matkaseurueen jäsenen ajatuksia. Päähenkilöksi nousee ilman muuta varusteluministeri Albert Speer. Muut henkilöt ovat Speerin sihteeri Annemarie Kempf, tulkki Eero Kallankari ja taikuri Ewald Himmelbau, joka on palkattu viihdyttämään Petsamoon sijoitettuja alppijääkäreitä joulujuhlassa. Kaikilla neljällä henkilöllä on omat pyrkimyksensä ja tietysti heikkoutensa. Matka etenee vuorottain jokaisen minäkertojan näkökulmasta kerrottuna.

Kirja kertoo palvonnasta, alistumisesta ja julmuudesta. Speer palvoo Hitleriä ja Hitler Speeriä -  heillä on toisiinsa kiihottava vaikutus. Hitler on tähän asti antanut pääarkkitehdilleen ja varusteluministerilleen vapaat kädet työvoiman ja materiaalin käytössä, mutta nyt välit ovat viilenneet. Lapissa Speer kaipaa Hitlerin läheisyyttä ja sielun tulta. Mutta epäilyksetkin vaivaavat häntä, sillä Hitler käy kolmen rintaman sotaa, ei kuuntele ketään, ei tunnusta tosiasioita, eikä sotakalusto riitä mihinkään. Suomen nikkelikaivoksestakin on pidettävä kiinni kynsin hampain, vaikka taisteluolosuhteet Jäämeren rannalla ovat armottomat. Epätoivosta huolimatta varusteluministeri Speer lisää kierroksia tuotantoon ja omaan elämäänsä. Hän ei nuku juuri yhtään, ei käy tapaamassa perhettään, ei puhu mitään kenellekään - hänen sydämensä on valkoinen.

Kirjan nimi tulee Saksan uuden rakettitehtaan koodinimestä Dora. Speer on suunnitellut valtavan tehtaan, jotta pääsisi toteuttamaan V2-ohjusten valmistamisen vuoren sisässä Kohnsteinissa. Ohjusten pitäisi kääntää tappiolliseksi kääntynyt sota taas Saksan voittokuluksi. Tehtaan louhintaan tarvitaan työvoimaa ja sitä tulee 60 000 henkeä (Wikipedian arvio), jotka tuodaan helvetillisiin olosuhteisiin louhimaan tunnelistoa. Työvoimaa varten Speer tarvitsee keskitysleirin, jollainen perustetaankin suunnitellun rakettitehtaan vieraan ja on nimeltään Mittelbau-Dora. Speer käy Dorassa syksyllä 1943, ja Lapissa ollessaan hän vertaa elämäänsä näkemiinsä työoloihin:  Ilman häntä (Hitleriä) minä en ole olemassa. Minun sisältäni sammuivat kaikki valot kun hän käänsi selkänsä. Ilman häntä olen kuin vuoren sisään porattu käytävä, virtsalta ja ulosteelta haiseva hapantunut käytävä, jossa ilma ei liiku, josta ei pääse pois, jossa tehdään työtä kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa.-- 

Speer palvoo Hitleriä, mutta sihteeri Annemarie puolestaan palvoo esimiestään Speeriä. Hän on uhrannut tälle ja kansallissosialismin aatteelle vuosia elämästään. Mutta Lapissa hän alkaa epäillä valintaansa, koska Speer näyttyäytyy heikkona ilman Hitlerin innoitusta. Petsamon nikkelikaivoksen ja pakkotyöleirien olojen näkeminen avaavat myös hänen silmiään. Suomalainen tulkki puolestaan palvoo Annemarieta heti ensi tapaamisesta alkaen. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään yhtä kaunista. Taikuri huomaa jumaloivansa vaimoaan ja kaipaa tätä koko matkan. Hän on suorastaan hysteerinen, sillä hän pelkää kuollakseen sekä kylmyyttä, taitojensa menettämistä että "varttijuutalaisuutensa" paljastumista. Hän on ainoa seurueen jäsen, joka ymmärtää, kuinka halpa on ihmishenki tässä sodassa: Kaikki sujuu kuin rasvattu, kaikki sujuu kuin tanssi, kuin suloinen menuetti. Kuolen tänne, tra, la, laa.

Sota on julmaa, ihmiset ovat julmia - mutta kaikista julmin on natsisaksalainen. Lukija ei voi kuin ihmetellä, miten yksi diktaattori saa koko kansan toteuttamaan jotain näin epäinhimillistä ja massiivista kärsimyksen visiota. Albert Speerin ja Annemarie Kempfin hahmoissa tähän  käsittämättömään saa ikään kuin selityksen ja varoituksen. Speer pohtii Hitlerin vaikutusta itseensä: Vain hänen kanssaan pystyin ylittämään sopivaisuuden rajat. Hänen armottomuutensa kantoi syyllisyyden yli.

Täytyy myöntää, että en halunnut muistaa toisen maailmansodan julmuuksista. Oli aivan järkyttävää lukea suuruudenhulluista projekteista, vankileireistä, kaivostyömaiden epäinhimillisistä työoloista, työvoiman siirroista valloitetuilta alueilta, juutalaisten tuhoamisleireistä, Stalingradin piirityksen olosuhteista, Petsamon kaivoksen työoloista ja vankileireistä... Kaikki tämä tulee Dora, Dorassa kerrattua vaivihkaa, ihmisten näkyinä ja muistikuvina, heidän arkenaan. Tulkki ja Annemarie pohtivatkin, että historiassa sota jää vuosilukujen väliin viivaksi, mutta he elävät parhaillaan sitä viivaa. Meidän nykyihmisten tehtävä on muistaa se viiva ja siihen sisältyvä kärsimys.

Olen nyt lukenut vuoden 2012 kotimaisesta kirjasadosta niin hyviä kirjoja (Kun kyyhkyset katosivat, Jää, Nälkävuosi), että suorastaan hengästyttää. Ulkomainen kirjallisuus on jäänyt vallan toiselle sijalle, eikä dekkareitakaan ole ollut ikävä. Tuntuu naiivilta itsensä toistamiselta, mutta Dora, Dorankin jälkeen on pakko toivoa, että mahdollisimman moni suomalainen lukisi tämänkin kirjan, jotta maailmasta tulisi parempi paikka, jotta muistaisimme. Dora Dorasta ovat vaikuttuneet myös blogien P.S. Rakastan kirjoja Sara sekä Lumiomenan Katja.