keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

3 x selkoa nuorille: Tapani Bagge: Polttava rakkaus ja Mimmu Tihinen: Kello tuhat sekä Toivottavasti huomenna sataa

Tapani Bagge: Polttava rakkaus, 2018
Kustantaja: Avain
Kuvittaja: Hannamari Ruohonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 2016; Toivottavasti huomenna sataa, 2018
Kustantaja: Pieni karhu
Sivuja: 64; 79
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Ensi kosketukseni selkokirjoihin oli ristiriitainen. Pitkään taistelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana selkokirjoja vastaan, ja yritin etsiä oppilaille yhä kiinnostavampia kirjoja luettavaksi. Yritin vinkata kaikenlaista aina vain "ohuempaa" luettavaa ja lupasin tietysti parempia äidinkielen ja kirjallisuuden arvosanoja niille, jotka lukevat.

Mikään ei tuntunut auttavan. Tosiasia on, että yhä harvempi nuori saa tavallisen kirjan luettua. Ei nykynuorella ole kerta kaikkiaan aikaa (harrastukset) eikä kiinnostusta (netti kiinnostaa enemmän) lukea kirjaa kotona, ja jos sivuja on monta, urakka on jo lähtökohtaisesti liian suuri.

Lopulta annoin periksi ja luin muutaman alkuperäisteoksesta muokatun selkoversion, enkä pysynyt niiden juonessa perässä. Lyhennetty juoni kävikin nopeasti sekavaksi, eikä lukukokemuksesta tullut houkuttelevaa, koska en edes ymmärtänyt, missä mennään. En siis innostunut selkokirjoista yhtään.

Onneksi jatkoin etsimistä, ja nyt kun tielleni on osunut muutama sellainen nuorten selkokirja, joiden teksti on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi, olen alkanut lämmetä selko-ajatukselle. Selkokirjojen sanasto on nimensä mukaisesti selkeää, ja teksti on palstoitettu sopivan lyhyiksi riveiksi (yksi virke rivillä). Fontti on isoa ja rivivälit samoin. Kirjan sivut kääntyilevät niin nopeasti, että kirja tulee luettua huomaamatta.

Oppilainani on myös paljon s2-oppilaita, ja selkokirjat toimivat heillekin. On kai tarpeetonta todeta, että kaunokirja on paras mahdollinen sanavaraston laajentaja. Koska vieraan kielen oppimisessa toisto on ehdottoman tärkeää, kaunokirjassa sanasto toistuu oikeassa ympäristössä kymmeniä kertoja - mikään sanalistojen ulkoa opetteleminen ei vedä tehokkuudessaan vertoja kaunokirjan lukemiselle.

Tapani Bagge, kokenut nuortenkirjailija, on kirjoittanut mainion selkokirjan nimeltä Polttava rakkaus. Siinä seikkailee 15-vuotias Elvis Pärssinen, joka laulaa bändissä ja on mielestään muutenkin aika cool. Hänellä on homma hanskassa, kunnes hänen elämäänsä astuu punatukkainen Maritta.

Nuoruus polttelee, ja kaikki on periaatteessa melko kuumaa, mutta kesänvietto jalka paketissa ei kuulunut Elviksen suunnitelmiin. Elvis ei kuitenkaan lannistu, vaan saa uuden idean - ja loppuuhan se kesäkin aikanaan.

Hannamari Ruohosen kuvitus auttaa seuraamaan kirjan tapahtumia olematta kuitenkaan liian osoittelevaa tai huomiota herättävää. On hyvä, ettei kirjassa kerrota ihan kaikkea, vaan lukija joutuu myös itse kuvittelemaan asioita.

Kiittelen kirjassa erityisesti sitä, että vaikka tarinassa vähän kohelletaan ja tunnetaan vahvasti tunteita, siinä on myös niin sanottua tavallista ja tylsääkin elämää. Elviksella on hyvät suhteet vanhempiinsa ja kirjassa on huumoria ja romantiikkaa juuri sopivasti.

Mimmu Tihisen kaksi selkokirjaa Kello tuhat ja Toivottavasti huomenna sataa ovat juoneltaan mukavan verkkaisia ja niissäkin on sisäänrakennettuna lämmintä huumoria. Realistisille nuortenkirjoille tyypillinen sekoilu ja synkistely puuttuvat niistä kokonaan, mutta pientä romantiikkaa ja aitoa hämmennystä niihin on saatu vangittua.

Näissäkin selkokirjoissa nuorten ja vanhempien suhteet ovat hyvät, vaikka vanhemmat eivät olisikaan yhdessä. Kello tuhat -kirjassa päähenkilö Jesse pelailee isän kanssa jalkapalloa, vaikka isä ei pärjää hänelle oikeastaan enää ollenkaan, ja Toivottavasti huomenna sataa -kirjassa Leo viettää kesää äidin kanssa mökillä. Suhteista käy ilmi, että vanhemmat eivät ole täydellisiä, mutta yrittävät parhaansa ja nuoretkin hyväksyvät heidät sellaisina kuin he ovat.

Kello tuhat sijoittuu kaupunkimaisemiin ja seuraa Jessen arkea treenien ja koulunkäynnin merkeissä. Äidinkielen oppitunnilla pitäisi tehdä esitelmä runokirjasta ja työpariksi sattuu mukava Ninni. Ninni saa Jessen pohtimaan kaikenlaisia asioita eikä runon lukeminen enää olekaan aivan mahdotonta.

Toivottavasti huomenna sataa -kirja sijoittuu maalle mökkimaisemiin. Leolla on siellä tylsää, kunnes näköpiiriin ilmestyy Ella, joka toimittaa mansikoita myös Leon elämään. Kesään tuleekin säpinää ja tunteita sekä itsensä ylittämistä.

Kirjojen henkilöiden elämään oli helppo solahtaa. S2-oppilaille nämä sopivat myös siksi, että suomalaisnuorille tutut aiheet, kuten viina, seksi ja sekoilu eivät käy näissä kirjoissa pääasiaksi, vaan päähenkilöt ovat melko tavallisia tyyppejä, joilla ei ole ylivoimaisen suuria henkisiä pulmia. Ilman vastoinkäymisiä hekään eivät kuitenkaan täysin selviä.

Näiden kaikkien selkokirjojen päähenkilöt ovat poikia, ja pojillehan näitä selkokirjoja erityisesti tarvitaan, koska poikien lukutaito on paljon heikompaa kuin tyttöjen lukutaito. Kirjat kuitenkin sopivat erinomaisesti myös tyttöjen käsiin.

Olen nyt testannut kirjat myös luettamalla niitä oppilailla, sekä äidinkieleltään suomalaisilla että s2-oppilailla. Kirjoista on pidetty tosi paljon, ja ne on luettu melkeinpä yhdeltä istumalta. Kirjat tarjosivat onnistumisen iloa: kun kirja saatiin luettua kannesta kanteen, tuli voittajafiilis. Se tunne halutaan nyt kokea uudestaan, ja niinpä minulta on jo vaadittu lisää samanlaista luettavaa. Toivottavasti kirjailijat ottavat vinkistä vaarin.



Polttava rakkaus on esitelty myös Kirsin kirjanurkassa, jossa on esittelyssä muitakin nuorten selkokirjoja. Tuijata-blogissa on Polttavasta rakkaudesta mainio, selkokielinen arvio. Tuijata on kirjoittanut myös Mimmu Tihisen Toivottavasti huomenna sataa -kirjasta.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani, 2018
Alkuteos: Becoming, 2018
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava, sähkökirjalaitos, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä




Sen jälkeen, kun astuin vastahakoisesti julkiseen elämään, minua on ylistetty maailman vaikutusvaltaisimpana naisena ja vähätelty "vihaisena mustana naisena". Olen halunnut kysyä parjaajiltani, mikä noista kolmesta sanasta on heille tärkein, onko se "vihainen", "musta" vai "nainen". 

Michelle Obaman Minun tarinani oli vaikuttavampaa luettavaa kuin olisin arvannutkaan. Hän ja Barack Obama mursivat niin monta näkymätöntä rajaa Yhdysvalloissa ja saivat aikaan niin paljon hyvää, että kirjan lukeminen valaa myös lukijaan vankkaa tulevaisuuden toivoa. Muistelmista muodostuu elävä pala historiaa, ja toivoisin hartaasti että se ei olisi viimeinen henkäys ajasta ennen post-totuudellista aikaa, jota nyt elämme: Trumpin nousu Yhdysvaltain preisdentiksi, Brexit, Uuden-Seelannin moskeija-ampuminen ja meidän ikioma "jytkymme" edustavat kaikki täysin päinvastaista maailmaa, jonka eteen Obamat Yhdysvaltain presidenttiparina tekivät töitä.

Aluksi näyttää siltä, että Michellen tarina on perin amerikkalainen tuhkimotarina. Hän on kotoisin Chicagon eteläpuolelta, South Shoresta, melko köyhältä mustien asuinalueelta, joka on sittemmin slummiutunut. Hänellä oli onnellinen, vaikkakin vaatimaton lapsuus. Äiti oli kotiäiti, ja isä kävi töissä kaupungin palveluksessa ja oli poliittisesti aktiivinen. Isoveli Graig oli suosittu ja menestyvä poika, joka suhtautui Michelleen hyvin suojelevasti. Kaikki oli kunnossa ja rakkautta oli paljon, vaikka rahaa ei liiemmälti ollut ja isä oli vakavasti sairas.

Michelle menestyy koulussa ja raivaa ahkeruudellaan tiensä Yhdysvaltojen parhaisiin opinahjoihin ja valmistuu lakimieheksi Harvardista, josta hän pääsee suoraan chicagolaiseen huippulakifirmaan töihin. Michelle kuulostaa uraorientoituneelta naiselta, mutta hänen tarinaansa on pakko ihailla, sillä mustan naisen tie huippujuristiksi ei ole helppo. Sitä paitsi "uraorientoitunut" kuulostaa varsinkin naisesta sanottuna suorastaan vähättelevältä määritelmältä.

Michellen amerikkalainen menestystarina käy kuitenkin oikeasti kiinnostavaksi vasta silloin, kun Barack Obama koputtaa Michelle Robinsonin työhuoneen oveen. Firmaan on saatu lahjakas, nuori harjoittelija, jonka mentoriksi Michelle on lupautunut. Ei mene kauaakaan, kun he seurustelevat eikä niin kovin kauaa siihenkään, kun he menevät naimisiin. Rakkaus muuttaa Michellen ajattelumaailman ja koko elämän suunnan. Raha ja menestymisen tarve jäävät toisarvoisiksi, kun Barack tartuttaa maailman parantamisen tarpeen myös Michelleen.

Barack Obaman ainutlaatuisesta ja älykkäästä ajattelusta Michelle pääsee jyvälle jo seurustelun alkuaikoina, kun hän herää eräänä yönä ja havaitsee Barackin valvovan. "Mitä mietit?" Michelle kysyy. "Tuloeroja", Barack vastaa. Myöhemmin kirjassa on liikuttava kohta, jossa Michelle katsoo miestään, joka silloin on jo Yhdysvaltain presidentti. Mahtavatko amerikkalaiset ymmärtää, miten hienon presidentin he ovat saaneet, Michelle pohtii.

Vastuuntunto ajoi Barack Obaman lopulta politiikkaan. Hän oli ollut nuorena töissä erilaisissa yhteisöllisyyttä tukevissa järjestöissä ja yrittänyt saada ihmisiä aktivoitumaan ja parantamaan elinolojaan asuinalueillaan. Valmistuttuaan lakimieheksi hän ei halunnut jäädä yritysmaailmaan, vaan  hänen visionaan oli panna itsensä peliin paremman maailman puolesta. Michellekin ymmärtää hakea sisältöä elämäänsä bisnesmaailman ulkopuolelta. Häntä politiikka ei kuitenkaan kiinnosta, vaan se tuntuu vievän Barackin pois perheen luota. Ilman parisuhdeneuvojaa tilanteesta ei selvitä, mutta Michelle lähtee kuin lähteekin tukemaan miehensä poliittista uraa.

Loppu on historiaa. Obamoista tulee Yhdysvaltojen historian ensimmäinen afroamerikkalainen presidenttipari. Obama saa presidenttinä aikaan merkittäviä uudistuksia, ja Michelle keskittyy muutamaan valtakunnalliseen projektiin, joilla hän työllistää itsensä äitiyden ohessa. Presidenttikausien kuvaus on kiinnostavaa luettavaa. Niiden kautta lähihistoria ja vastakohtaisuuksien Yhdysvallat tulevat vähän tutummaksi, vaikka Trumpin valinta presidentiksi Obaman jälkeen tuntuu entistä absurdimmalta.

Michellen huomiot afroamerikkalaisen naisen asemasta ovat valaisevia. Pidin myös siitä, miten hän tasapainoilee äidin ja merkityksellistä työtä tekevän naisen roolissaan. Hän on hieno esikuva amerikkalaisäideille onnistuessaan yhdistämään nämä kaksi roolia. Amerikkalaiseen tyyliin hän korostaa moneen kertaan omistautuvansa äitiydelle ja panevansa lasten edun kaiken edelle, mutta hän onnistuu kyllä tekeään valtavasti muutakin hyvää. Hän ei kuitenkaan kerro mistään saavutuksistaan ylpeillen vaan aidosti iloisena aikaansaannoksistaan ja kohtaamistaan ihmisistä. Amerikkalaiseen tyyliin kuuluvat myös vuolaat kiitokset, jotka tässä tapauksessa valaisevat sitä, miten suuri organisaatio Yhdysvaltain presidentin ympärillä pyörii. Suhteiden verkosto toimii, ja on tärkeää, että se koostuu hyvistä, idealistisista ihmisistä.

Kaikki Obamojen visiot eivät toteudu, kuten esimerkiksi aselakien tiukentaminen Yhdysvalloissa. Toisen kauden loppupuolella toivon sekaan ujuttautuu myös hienoisia katkeria juonteita, joissa konservatiivisuus lyö lujaa takaisin. Lukijalle on selvää, että Yhdysvallat ei tosiaankaan ole ymmärtänyt Barack Obaman arvoa. Kun kaikki on ohi, Michelle on onnellinen, kun saa taas tehdä asioita itse ja liikkua vapaasti ilman, että järjettömän suuri oraganisaatio joutuu jatkuvasti suojelemaan perhettä ja rajoittaa heidän elämäänsä. Voi vain kuvitella, millaisia hetkiä hän on kokenut katsellessaan Trumpin työtä istuvana presidenttinä.

Michelle Obama jää historiaan esimerkillisenä, rohkeana naisena, jolla on sydäntä, älyä ja tahtoa vaikuttaa asioihin. Minun tarinani todistaa, että jokaisen naisen ja äidin tässä maailmassa on ryhdyttävä toimeen paremman maailman puolesta.

Ainut asia, jota kirjassa moitin on se, että Michelle itse pitää itseään tyypillisenä sorittaja-naisena, joka koulumenestyksellään haki hyväksyntää. On jotenkin sääli, että älykkäät naiset itsekin lankeavat tähän määritelmään, jota heille ympäriltä tuputetaan. Entäs jos nainen on kiinnostunut hankkimaan tietoa ja pärjää koulussa, koska on nopea oppimaan ja haluaa oppia. Entäs jos tällainen älykäs  ihminen haluaisi perustaa perheen ja ryhtyä äidiksi? Suorittaako hän sitten äitiyttäkin, jos hän haluaa olla myös hyvä äiti?  Koulussa menestyvistä pojista ei kukaan koskaan käytä määritelmää "suorittaja". Barack Obama, lupaava Harvardin opiskelija, on poikkeuksellisen lahjakas, mutta Michellekö on vain suorittaja? En suostu uskomaan tähän.

Kutsun Michelle Obaman Minun tarinaani voimakirjaksi. Se ei ole pelkästään naisten voimakirja, vaan se on toivon voimakirja. Sana kuulostaa suurelta ja naiivilta, mutta tässä tapauksessa siihen kannattaa tarttua. Nimittäin, mikä sitten olisi vaihtoehto toivolle? Onko sitä?



Lue kirjasta myös blogeista Kulttuuri kukoistaaKirjaluotsi, Kirjat kertovat, Kaisa Reetta T ja Leena Lumi, josta löytyy lisää kirjasta kirjoittaneita blogeja. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

2 x kotimaista sarjakuvaa: Suvi Ermilä: Hauho ja Lauri Ahtinen: Elias

Ermilä Suvi: Hauho, 2017
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Ulkoasu: Mikko Reinikainen
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ahtinen Lauri: Elias, 2018
Kustantaja: S & S
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Sivuja: ?
Mistä sain kirjan: oma ostos



Viime vuonna osallistuin Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen ja sille tielle jäin. Nykyisin kierrän aina kirjastossa käydessäni myös sarjakuvahyllyn, ja muutamat sarjakuvataiteilijoiden nimet alkavat olla jo tuttuja. Olen kuitenkin vasta-alkaja sarjakuviin tutustumisessa, ja vähän väliä tulee vastaan myös jotain uutta, kuten nämä kaksi melko tuoretta kotimaista sarjakuvateosta: Suvi Ermilän Hauho ja Lauri Ahtisen Elias.

Suvi Ermilän Hauho herätti kiinnostukseni, koska olen käynyt töissä Hauholla ja asunutkin siellä pari vuotta. Kaunis hämäläiskunta ei ole asukasluvultaan suuren suuri, mutta paikkakunta tuplaa väestönsä kesäisin, jolloin mökkiläiset kansoittavat sen järvien rannat.

Mökillä ollaan Hauho-sarjakuvassakin. Tunnelma on aidosti suomalainen - puhumaton ja synkähkö. Mökkielämä sujuu joten kuten ydinperheen kesken, mutta sitten kyläilemään saapuu myös lähisuku sekä äidin että isän puolelta. Seuraa pientä piikittelyä ja eräskin nyrkkitappelu. Saunotaan, paistetaan makkaraa ja juodaan viinaa.

Kaiken keskellä kesäänsä viettää noin 10-vuotias Meri, joka on hiljainen mutta selvästi hyvin perillä kaikista pinnan alla kytevistä jännitteistä. Merin koulunkäynnissä on ollut vaikeuksia, mutta hän on saanut lääkkeistä apua keskittymiseen. Hän selvästikin viihtyy mökillä, jossa hän saa olla vapaasti oma itsensä. Pelataan lautapeliä, ongitaan ja kahvitellaan. Setä tuntuu olevan ainut, joka ymmärtää Meriä sanoittakin - he ovat sukulaisuuden lisäksi myös sukulaissieluja. Lähisaareen siirretyt hevoset kiinnostavat heitä erityisesti.

Hauho on hyvä esimerkki synkkäsävyisestä sarjakuvasta, joka sisältää lämmintä huumoria ja kauniita hetkiä, vaikka ihan helppoa kaikki ei ole. Puhetta ei ole paljon, mutta tunnelma välittyy lukijalle ja kerronta on verkkaista, kuten mökille sopii.

Lauri Ahtisen Elias puolestaan kertoo afganistanilaisesta Eliaksesta, joka odottaa päätöstä turvapaikasta. Päivät kuluvat suomalaisessa koulussa, jossa keskittyminen on vaikeaa, kun mieli on äidin ja sisarusten luona jossain muualla. Mitään varmuutta tulevaisuudesta ei ole.

Muistot sodasta ja väkivallasta eivät jätä nuortamiestä rauhaan, ja uusi kotimaakin tuntuu karulta ja kylmältä. Elias saa karhusta voimaeläimen, joka kannustaa, kun ulkopuolisuuden tunne käy liian suureksi. Jotain kasvaa myös Eliaksen sisällä.

Elias on välitilassa, sillä odottaminen on epävarmuudessa elämistä. Mitään ei voi suunnitella, koulunkäynti ja suomen opiskelukin ovat vaiheessa. Ahtinen tavoittaa kerronnallaan hienosti jotain sellaista, johon meillä isänmaassamme kasvaneilla ei oikeastaan ole edes pääsyä. Sarjakuvan kautta voi edes yrittää asettua pakolaispojan asemaan, ja se on tavattoman tärkeää.

Ahtinen kuvittaa Eliaksen maailmaa voimakkailla kuvilla. Teoksen jokainen aukeama on täynnä tunnetta, mutta teoksesta saa myös tietoa pakolaisuudesta, Afganistanista ja nuoren turvapaikanhakijan arjesta.

Sekä Hauho että Elias ovat loistavia esimerkkejä laadukkaasta kotimaisesta sarjakuvasta. Molemmissa on tummasävyiset kuvat ja unenomaista tunnelmaa. Elias-sarjakuvassa kuvien rajat rikkoutuvat reippaasti, kun taas Hauho pysyttelee ruuduissa. Elias ei myöskään pysy kronologisessa järjestyksessä, koska päähenkilön muistot pyrkivät pintaan ja todellisuus särkyy.

Molemmat sarjakuvat ovat syvästi humaaneja ja ansaitsisivat paljon, paljon lukijoita. Ne sopivat sekä nuorten että aikuisten luettaviksi ja toivoisin niiden kuluvan riekaleiksi lukijoiden käsissä, niin hienoja ne ovat.



Hauhosta en löytänyt bloggauksia (sääli), mutta Eliaksesta sen sijaan löysin muutaman bloggauksen: Kirja hyllyssä ja Mitä luimme kerran.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri, 2010
Alkuteos:  The White Tiger, 2008
Suomentaja: Tarja Teva
Kustantaja: BTJ kustannus
Sivuja: 345
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Intialaisen Aravind Adigan (1974) Valkoinen tiikeri olisi varmasti jäänyt minulta pimentoon ilman lukupiiriä. En ollut aiemmin kuullutkaan kirjailijasta, saati siitä että hän voitti tällä esikoisteoksellaan Booker-palkinnon vuonna 2008.  Teos on saatu suomeksi vuonna 2010 Tarja Tevan sujuvana suomennoksena, ja se ansaitsisi edelleen huomiota.

Teoksessa on kehyskertomus, jossa Valkoiseksi tiikeriksi kutsuttu yksityisyrittäjä Balram Halwai alkaa kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille, joka on tulossa Intiaan valtiovierailulle. Balramin tarkoitus on kertoa oma tarinansa, joka kertoo siitä, miten yksityisyrittäjäksi voi Intiassa päästä. Tarinasta muodostuu esimerkki nyky-Intian kaaoksesta ja taloudellisesta kahtiajaosta, jossa kastijako edelleen määrää, kuinka ihmiselle käy elämässä:
         Vanha kuljettaja kysyi: "Mitä kastia sinä olet?"
         "Halwain kastia."
         "Makeistentekijöitä", vanha kuljettaja sanoi ja pudisti päätään. "Sehän on teidän ammattinne. Te teette makeisia. Kuinka sinä sitten voisit oppia ajamaan?" (S. 63)

Ainut keino kastijaon ylittämiseen on raha. Niinpä Balramista, makeistentekijäkastin pojasta, tulee rikkaan miehen autonkuljettaja, koska hän pystyy maksamaan vanhalle kuljettajalle ajo-opetuksesta aivan törkeän suuren summan. Rikkaat käyttävät köyhiä hyväkseen, köyhät käyttävät vielä köyhempiä hyväkseen.

Balram kertoo tarinaansa seitsemän yön aikana, kun hän istuu toimistossaan päivystämässä, kuten hän menestyvän firmansa johtajana edelleen tekee. Hän on noussut köyhyydestä rikkauksiin, mutta hän haluaa edelleen tehdä työtä, ja öiden valvominen sopii hänelle, koska hän ei oikeastaan pysty nukkumaan kuitenkaan.

Balram on riksakuskin poika, joka jo pienenä osoittaa erityistä selviytymiskykyä ja hänet nimitetäänkin Valkoiseksi tiikeriksi, harvinaiseksi pedoksi, joita syntyy vain kerran sukupolvessa. Alusta asti kirjassa on kuitenkin Balramin oma tieto siitä, että hänen tarinansa on ollut selviämistaistelua, sattumaa ja vain yksi tarina miljoonien intialaisten tarinoiden joukossa. Kerronnassa on koko ajan mustan huumorin juonne, joka nousee Intian kaoottisesta ja absurdista arjesta, jossa toimivat viidakon lait ja jossa häikäilemättömimmät pärjäävät.

Teos tuo väistämättä mieleen Vikas Swarupin Slummien miljonäärin ja toisaalta Arundhati Royn  teokset Joutavuuksien jumala ja Äärimmäisen onnen ministeriö. Slummien miljonäärissä on samaa ironista huumoria, jota pursuilee Valkoisesta tiikeristä, kun taas Royn teokset ovat totisia ja koskettavia nyky-Intian kuvauksia. Kaikissa näissä teoksissa päähenkilönä on Intia.

Valkoinen tiikeri on nopealukuinen ja hämäävä lukukokemus. Sen huumori piilottaa kipeitä ja kammottavia totuuksia. Rikkaan ja köyhän ero on alusta asti kirjan kantava ristiriita: Rikkaan miehen vartalo on kuin ensiluokkainen pumpulityyny, valkoinen ja pehmeä ja kiiltävä. Meidän ruumiimme ovat erilaisia. Isän selkäranka oli kyhmyinen köysi, sellainen jolla kylän naiset nostaat vettä kaivosta, solisluu kaartui selväpiirteisenä kaulan ympäri kuin koiran kaulapanta, naarmut, haavat ja arvet kuin pienet piiskan sivalukset peittivät rintaa ja vyötäröä ulottuen aina lantioluiden yli takapuoleen. Köyhän miehen tarina on kirjoitettu tämän ruumiiseen terävällä kynällä. (S. 33.)

Lukupiirikirjaksi Valkoinen tiikeri oli erinomainen valinta, sillä siitä ei oikeastaan voi olla pitämättä, joten se oli ollut kaikille hyvä lukukokemus. Silti se ei ole mikään köykäinen kirja, vaan se herätti keskustelua muun muassa Intiasta (josta tiedämme liian vähän) ja köyhyydestä (jota meidän kaikkien pitäisi torjua). Kirjailijan tarinankerronnan taitoa myös ihailtiin. Kokonaisuudessaan teos on pieni helmi, joka latelee intialaisen elämän raadollisia tosiasioita Balram Halwain rehellisellä äänellä: Tappakaa riittävästi ihmisiä, niin teille pystytetään pronssipatsas Delhiin parlamenttitalon viereen - (s. 542)



Valkoinen tiikeri on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogiNotko, se lukeva peikko, Kirjapeto ja Kirjoihin kadonnut.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

2 x Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous

Elly Griffihts: Jyrkänteen reunalla, 2018 ja Käärmeen kirous, 2018
Alkuteokset: The House at Sea's End 2011; A Room Full of Bones 2012
Suomentja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 346; 329
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Arkeologi Ruth Galloway jatkaa elämäänsä Elly Griffithsin mainiossa dekkarisarjassa. Näissä jatko-osissa Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous Ruthilla on jo pieni tytär, Kate, joka tuo Ruthin elämään omat haasteensa, koska yksinhuoltajuus ei ole uranaiselle aivan yksinkertainen asia.

Jyrkänteen reunalla alkaa siitä, että arkeologiryhmä löytää meren rannalta luurankoja. Ruth kutsutaan paikalle, ja pian selviää, että luut ovat melko uusia. Mistä oikein on kyse?

Löytöpaikan yläpuolella, korkealla jyrkänteellä seisoo talo, jonka omistajien täytyy olla perillä tapahtumista, mutta talo tuntuu kätkevän salasuutensa visusti, eikä menneisyys pääse päivänvaloon. Paikalle saapuva saksalaistutkija sekoittaa pakkaa lisää, ja tutkimus alkaa käydä hengenvaaralliseksi. Kyläilemään saapuu myös Ruthin nuoruudenystävä Tatjana, jonka kanssa hän on ollut selvittämässä  entisen Jugoslavian hajoamissodan joukkohautojen julmuuksia.

Jyrkänteen partaalla jäi kokonaisuutena melko köykäiseksi dekkariksi, koska sen juoni laveni turhankin moneen suuntaan. Moni tärkeä teema jää kirjassa keskeneräiseksi, ja moni juonenkäänne kuitataan melko huolettomasti.

Käärmeen kirous puolestaan sijoittuu lordi Smithin omistamalle ratsutilalle. Lordin haltuun on päätynyt myös kokoelma Australian aboriginaalien luita. Tapahtuu murha, ja taas tarvitaan Ruthin palveluksia.

Käärmeen kirous oli juonellisesti vankempaa tekoa kuin Jyrkänteen partaalla. Se sisälsi hyvän juonen lisäksi myös paljon uutta tietoa sekä ratsutilan arjesta että aboriginaalien kulttuurista. Elly Griffiths on osannut punoa juonen mainiosti eteneväksi kokonaisuudeksi, jossa Ruthin ja Nelsonin rinnalle nousevat yhä vahvemmin myös sarjan sivuhenkilöt. Esimerkiksi sarjan "yleishihhuli", druidi  Cathbad saa yhä enemmän tilaa, ja se on pelkästään hyvä asia. Hänen kauttaan sarjaan tulee lisää omaperäistä väriä.

Erityisesti minua kiinnostaa Griffithsin kirjoissa Ruthin arki: Kuinka Ruth selviää äitinä ja kuinka hän painiskelee huonon omantunnon kanssa yrittäessään sovittaa äidin ja tutkijan roolia arkeensa? Jyrkänteen reunalla -kirjassa Ruthin ystävä Tatjana latelee hänelle suorat sanat siitä, kuinka huono äiti hän on. Ruthilla ei kuitenkaan ole arjessaan paljon vaihtoehtoja. Tietysti pientä kutinaa aiheuttaa myös Ruthin ja Nelsonin suhteen kehittyminen. Käärmeen kirous -kirjan loppu nosti jopa kyyneleet silmiini. Rakkaus ei ole helppo laji.

Anna Lönnroth tekee tasaisen varmaa työtä sarjan suomentajana, ja kirjat ovat helppolukuisia. Viihdyn näiden Ruth Galloway -dekkarien parissa paremmin kuin olen pitkään aikaan viihtynyt mitään dekkaria lukiessani.




Jyrkänteen reunalla on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus  ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 18, Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Käärmeen kirous on luettu ainakin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 20. Kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria (aboriginaalit).

torstai 7. maaliskuuta 2019

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste


Hyvää naistenpäivää kaikille ihmisille! 

Lähdinpäs soitellen sotaan tähän Mitä luimme kerran -blogin naistenpäivän klassikkohaasteeseen. Luulin ehtiväni vaikka mitä, mutta olenkin tahkonnut Margaret Mitchellin Tuulen viemää -järkäleen kanssa jo pari kuukautta. Onneksi syksyllä tuli luettua klassikoita jonkin verran, joten pääsen osallistumaan haasteeseen yhteensä neljällä teoksella, joista kaksi on sarjakuvaklassikkoja.

Naisten kirjoittamia klassikoitahan on kirjallisuushistoriassa suhteellisen vähän verrattuna miesten kirjoittamien klassikoiden määrään, ja se johtuu tietysti siitä historiallisesta tosiasiasta, että naisten tehtävä on ollut perinteisesti hoitaa lapsia ja taloutta kotona neljän seinän sisällä. Naisten koulutus ja vapaa ammatinvalinta on suhteellisen tuore asia länsimaisessa kulttuurissa, joten eipä ole ihme, että naiset ovat pysyneet kulttuurisina toimijoina lähinna marginaalissa. Nainen tarvitsisi omat tulot ja oman tilan kirjoittamiselleen, kuten Virginia Woolf vaatii Oma huone -teoksessaan.

Silti naisten kirjoittamia klassikoita on olemassa, ja ne pitäisi tehdä näkyviksi. Tämän haasteen innoittamana haalinkin divarista muutaman nais-nobelistin teoksia, joiden kimppuun toivoin pääseväni jo tätä haastetta varten, mutta Scarlett O'Hara esti sen. Ehkäpä palaan asiaan kesällä kirjabloggaajien seuraavan klassikkohaasteen myötä.

Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen sopivat siis ainakin nämä lukemani teokset:


Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdelin Hautuukoti on elämäkerrallisten sarjakuvien klassikkoteos. Se on ilmestynyt vuonna 2006, mutta uskallan väittää sitä jo klassikoksi, sillä niin paljon siihen viitataan erilaisissa yhteyksissä.

Hautuukoti on paitsi itsensä löytämisen ja isän ymmärtämisen yritys, myös kertomus surusta. Se on alaotsikkonsa mukaisesti tragikoominen ja ehkä juuri siksi aivan erityisen vaikuttava.





Marjane Satrapi: Persepolis-sarja

Marjane Satrapin Perespolis 1 ilmestyi vuonna 2000, ja se on myös omaelämäkerrallinen sarjakuvateos. Satrapi on iranilaisen perheen ainut lapsi, joka varttuu teini-ikäiseksi poliittisten mullistusten ja sodan keskellä Iranissa. Lopulta hänen vanhempansa tulevat siihen tulokseen, että heidän on lähetettävä tyttärensä Eurooppaan kouluun.

Iranin lähihistoria ja perheen selviytyminen  fundamentalismin puristuksessa on karua luettavaa, mutta Satrapin huumori on myös terävää. Totinen päähenkilö etsii omaa ääntään ja kasvaa taiteilijaksi.



Lucia Berlin: Siivooojan käsikirja 2, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Lucia Berlin on novellitaiteen mestari, joka on Yhdysvalloissa noussut arvoonsa. On hienoa, että hänen novellejaan on suomennettu parina viime vuonna kahden teoksen verran.

Berlinin novellit ovat häikäisevän raadollisia, lempeitä ja viiltäviä yhtä aikaa. Niissä kerrotaan muun muassa alkoholismista, rakastamisen vaikeudesta ja hetkittäisestä onnesta yhä uudestaan.



Sally Salminen: Katrina


Sally Salmisen Katrinan uudelleen suomentaminen ja nostaminen historian pölyjen alta esiin on ollut kulttuuriteko. Ahvenanmeren saaristoon sijoittuvat Katrina kertoo 1800-1900-lukujen saaristolaiselämästä kirkkaasti ja kaunistelematta.

Salmisen kerronta ja Hurmeen suomennos tekevät kirjasta ehdottoman klassikon, joka kuuluisi jokaisen suomalaisen lukea.



Kiitän Mitä luimme kerran -blogia tarpeellisesta haasteesta, josta toivottavasti tulee naistenpäivän perinne.


P. S. Onneksi naisten kirjoittamaa kirjallisuutta voi lukea mielin määrin myös jatkossa: tänään alkaa Bookishterapy-blogin Lukemattomat naiset -haaste.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseenPaha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskelläVillasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).