tiistai 20. heinäkuuta 2021

Toni Morrison: Toiseuden synty


 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi



Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 


Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista




keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika, 2007

Alkuteos: The year of magical thinking, 2005

Suomentaja: Marja Haapio

Kustantaja: Like

Sivuja: 221

Kansi: 

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



    Yksi hetki muuttaa elämän. 

    Tavallinen hetki. (S. 7.)


Joan Didionin Maagisen ajattelun aika on kirja, jonka en olisi halunnut koskaan loppuvan. Olisin halunnut jäädä asumaan sen kiireettömään tunnelmaan ja niihin tunteisiin, jotka siinä saavat tilaa ja aikaa: suruun ja kaipaukseen. Onhan niin, että suru ja kaipaus pitävät rakkaan ihmisen täällä, eikä kuoleman jälkeen mitään muuta niin toivoisikaan, kuin että rakas ihminen jäisi tähän, eikä koskaan katoaisi. Vaikka on jo kadonnut, lopullisesti mennyt. Menetetty. Ja meillä on kaikki tämä aika elettävänä ilman häntä.  

Didionin kirja alkaa tilanteesta, jossa hänen aviomiehensä saa sydänkohtauksen kesken illallisen ja kuolee. Tavallinen hetki. Samalla päättyy 40 vuotta kestänyt avioliitto, jonka osapuolet ovat tehneet töitä yhdessä, kasvattaneet tyttären ja jakaneet yhteisen elämän. Tapahtumasta alkaa vuoden kestävä maagisen ajattelun aika

Suruvuoden alkuun sekoittuu valtava huoli, sillä aviomies kuolee vain viisi päivää sen jälkeen, kun pariskunnan ainoa lapsi, Quintana, on joutunut sairaalaan ja makaa siellä koomassa ja kamppailee hengestään. Vasta kun tyttären terveys on suhteellisen vakaa, Didion pääsee todellakin elämään suruaan. Ja miten hän sitä elääkään: kirjoittamalla tietysti, hänhän on kirjailija. 

Joan Didion on Yhdysvalloissa arvostettu ja tunnettu toimittaja ja nykykirjailija, joka kirjoitti miehensä John Dunnen kanssa myös elokuvakäsikirjoituksia. Dunnekin oli arvostettu kirjailija, ja pariskunta kuului vankasti amerikkalaisen kulttuurieliitiin ytimeen. He asuivat vuosia Kaliforniassa, jossa he elivät railakasta 60-70-lukua, kirjoittivat ja kirjoittivat sekä editoivat toistensa tekstejä. 

Nyt Didion on yksin. Hän löytää miehensä kirjoittamia muistilappuja, käy läpi tämän vaatteita, järjestää muistotilaisuutta. Pian hänelle selviää, että suru tulee aaltoina, kuten on viisaasti kuvattu jo aiemmin. Didion alkaa puhua pyörteistä, sillä yksi muisto johtaa toiseen ja kolmanteen. Ajatuksia ei pääse pakoon ja vaikka yrittäisi ajaa autolla jotain uutta reittiä, joka ei kuulunut pariskunnan arkeen ikinä, jokin rakennus matkan varrella laukaisee pyörteen. Pyörre voi tempaista mukaansa vaikkapa rullaportaissa, kaupungissa, jossa on käynyt vain muutaman kerran aikaisemmin. 

Didionin vahvuus on konkretia, jolla hän tuo muistot ja tilanteet lukijan eteen. Muistojen päätteeksi hän toteaa yleensä jonkin ajatuksen, joka saa lukijan henkäisemään. Kaipaus huokuu joka sivulta, yksinäisyys ja hukassa oleminen sävyttävät elämää. 

Didion yrittää toimia ystävien ohjeiden mukaan ja lahjoittaa miehensä vaatteita ja tavaroita pois. Kenkien kohdalla hän kuitenkin epäröi. 

    Pysähdyin huoneen ovelle. 

    En voinut antaa loppuja kenkiä pois. 

    Seisoin siinä tovin ennen kuin tajusin miksi: jos hän tulisi takaisin, hän tarvitsisi kenkiä. (S. 37 - 38.) 


Didion ajattelee kirjoittamalla ja elää lukemalla. Kun Johnin tai Quintanan sairaskertomuksessa on  termejä, joita hän ei tiedä, hän alkaa etsiä aiheesta tietoa ja lukea. Surusta itsestään on kuitenkin kirjoitettu aika vähän. Aihe on niin kipeä, että se mielellään ohitetaan tässä maailmassa, jossa täytyy olla tehokas ja toimintakykyinen. Kaikki, mikä häiritsee tehokkuutta ja toimintakykyä on uhka. Didionin kirjassa tätä uhkaa torjutaan tarmokkaasti: kirjailijan ystävät eivät jätä häntä yksin, vaan joku on aina pitämässä hänestä huolta, kirjailija itse jatkaa pian töitään. 

Maagisen ajattelun aika on kirja, johon olin törmännyt usean some-kanavan kautta ja aina vuolaiden kehujen kera. Jo kirjan nimi on vangitseva, mutta jokin kirjassa on kuitenkin pelottanut. Keväällä sitten uskaltauduin varaamaan sen kirjastosta, ja se osuikin juuri oikeaan elämäntilanteeseen. Siitä tuli tärkeä surukirja. Ja oikeastaan ainut kirja, joka on tuntunut ravistelevalta koko tämän kevään ja kesän aikana,  oman suruni aikana.  

 - - mietinkin niitä tuttaviani, jotka ovat menettäneet aviomiehen tai -vaimon tai lapsen. Pohdin varsinkin, miltä nuo ihmiset vaikuttivat omaisensa kuoleman jälkeisenä vuonna törmätessäni heihin odottamatta vaikkapa kadulla tai tullessani huoneeseen. Merkillepantavaa oli, miten paljailta, vereslihalla olevilta he vaikuttivat. 

   Miten haurailta, käsitän nyt. 

   Miten tasapainottomilta. (S. 166.)


Ehkä ihmiset pelkäävät surua, koska se näkyy niin kauas. Suru näkyy, se saa ihmiset ottamaan osaa ja osanotot aiheuttavat pyörteitä. Kierre on valmis, sietämätön ja pakollinen. Ymmärrän, miltä minäkin näytän juuri nyt, enkä voi sille mitään. 



Kirjan ovat lukeneet myös Helmi Kekkonen ja Katja, joka oivaltaa, että paitsi surukija, tämä on lohtukirja, ja juuri sellainen siitä tuli minulle.   

Suosittelen myös Joan Didionista kertovaa dokumenttielokuvaa, The Center Will Not Hold, jonka on ohjannut Dunnen veljenpoika, Griffin Dunne. Didion paljastuu karsimaattiseksi tyypiksi, jonka olemus herättää suojelunhalun mutta myös mielikuvan vahvasta hengestä. Maagisen ajattelun aika on palkittu muun muassa National Book Awardilla Yhdysvalloissa vuonna 2005. Sen pohjalta on kirjoitettu myös näytelmä, jota on esitetty jo Suomessakin.

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset, Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, 2020

Alkuteos: Invisible women, Exposing data bias in a world designed for men, 2019

Suomentaja: Arto Schroderus

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset on hätkähdyttävä tietokirja. Se latoo lukijan silmien eteen erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita naiset kohtaavat maailmassa joka päivä. Suurin osa niistä jää tunnistamatta, koska arjen toimintamallit ovat sellaisia, joita ei edes huomata. Niin on vain aina tehty. Naiset ovat hoitaneet oman osuutensa, joka jää usein näkymättömiin, koska se tapahtuu kodin piirissä. Kodin piiristä on myös vaikea murtautua ulkomaailmaan. 

Hätkähdyttävintä Perezin kirjassa on ehkä se, että jokainen lukija ymmärtää myös, että Perez on vasta sohaissut pintaa näillä paljastuksillaan. Kaikkihan tietävät, että naiset tekevät ilmaista hoivatyötä, he tekevät suurimman osan kotitöistä, heidät sivuutetaan johtopaikoilta ja politiikassa, mutta epäoikeudenmukaisuuden paikkoja on paljon muitakin. Ihmeellistä on myös se, että asioille ei oikeastaan tehdä mitään. Syynä tähän Perez pitää sitä, että naisista ei ole olemassa tilastotietoja, eli heidän kokemusmaailmastaan ei ole kerätty tietoa.    

Perez kertoo muun muassa niinkin triviaalista asiasta kuin lumen aurauksesta. Tiedättehän, miten Suomessakin ajoväylät puhdistetaan aivan ensimmäisenä lumesta - ajoväyliä pitkin miesten on päästävä työpaikoilleen mahdollisimman tehokkaasti. Samaan aikaan naiset liukastelevat jalkakäytävillä viedessään lapsia hoitoon tai käydessään lähikaupassa. Tutkimusten mukaan liukkailla keleillä naiset kansoittavat ensiapuasemat, koska he kaatuilevat huonosti auratuilla ja huonosti hoidetuilla jalkakäytävillä. Entäs jos jalkakäytävät hoidettaisiin kuntoon ihan ensimäisenä lumimyräköitten jälkeen? Autoilla kun kuitenkin päästään pienempien lumivallien läpi töihin.   

Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin "pelon maantiede", josta puhuttiin paljon jo 1990-luvulla. (Anja Kauranen kirjoitti aiheesta myös romaanin, joka on edelleen ajankohtainen.) Perez muistuttaa kirjassaan siitä, että kaupunkisuunnittelussa tulisi ottaa huomioon turvallisuus: puistojen, bussipysäkkien ja katujen valaistukset ja sijainnit olisi suunniteltava niin, että naisten on turvallista liikkua yksin. Vähän aikaa sitten Sarah Everardin väkivaltainen kuolema Isossa-Britanniassa sai aikaan "Text Me When You Get Home" -kampanjan, jonka avulla naiset nostavat esiin keinoja, joilla he varmistavat turvallisuuttaan. Miksi naisten täytyy edelleen tehdä niin? Miksi heidän täytyy pelätä seksuaalista väkivaltaa päivittäin ja suunnitella kulkureittinsä niin, etteivät tulisi huomatuiksi? Perez kertoo myös naisten oloista pakolaisleireillä. En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, kuinka vaarallista naisen on käydä yhteisvessassa yksin.   

Perezin kirja asettuu jatkumoon, joka tekee naisena olemista näkyväksi. Simone de Beauvoir loi kirjassaan Toinen sukupuoli filosofisen pohjan tälle Perezin teoksella. Beauvoirin piti aikoinaan kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän huomasi, ettei se onnistunutkaan ilman, että hän määritteli ensin, millaisia oletuksia naisena olemiseen liittyy. Maailmassa hän - siis oletettu ihmishenkilön standardi - on mies. Nainen on aina jotain, joka määritetään suhteessa mieheen. Perez ikään kuin konkretisoi Beauvoirin klassikon ja kertoo, miten eri tavoin naiset ovat toisia. Perez siis kertoo, miten se käytännössä tapahtuu edelleen, 2020-luvulla, 70 vuotta Beauvoirin teoksen ilmestymisen jälkeen.

Perez nimeää ihmisen mallina käytetyn prototyypin, joka on valkoihoinen 25-30-vuotias, 70-kiloinen mies (s. 131). Onko maailma oikeastaan turvallinen muille kuin heille? Millaiset turvavyöt suojaisivat parhaiten naisten vartaloa? Entäs raskaana olevan naisen vartaloa? Onko auton niskatuki naisille sopivalla korkeudella? Mitä infarktin jälkeen käytetyt verenohennuslääkkeet vaikuttavat naisten kuukautisiin? Miten naisen keho - esimerkiksi naisen ohuempi iho - reagoi kemikaaleihin? 

Yhtenä kauhistuttavimpana työelämän esimerkkinä Perez esittelee alipalkattujen naisten, usein maahanmuuttajien, työn kynsihoitoloissa, joissa he altistuvat kemikaaleille päivittäin. Toinen naisryhmä ovat kehitysmaiden naiset, jotka kokkaavat perheen ruuat avotulien ääressä päivästä toiseen. Kuinka paljon savumyrkkyjä he hengittävätkään elämässään? Naiset ovat aina tehneet työtä. He ovat tehneet työtä palkatta, alipalkattuina, aliarvostettuina ja näkymättöminä, mutta aina he ovat tehneet työtä. Naiset tekevät suurimman osan paitsi näkymättämistä töistä, myös alipalkatuista töistä ja pätkätöistä maailmassa, koska heidän pitää sovittaa työelämänsä hoiva- ja kotityönsä ehtoihin. Työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantavat lait parantavat ennen kaikkea naisten asemaa.  

Kautta historian naisten tekemä työ on jätetty huomiotta, koska se tapahtuu niin suurelta osin kotona, jossa lapsia ja vanhuksia hoidetaan. Perez nostaa tämänkin naisten tekemän työn esiin ja vaatii sen laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen. Pohjoismaisille naisille Perezin huomiot ovat jo vanhoja uutisia. Hänen väitteensä mukaan kunnollinen, verovaroin kustannettu päivähoito lisää naisten osallistumista työelämään ja samalla se nostaa BKT:tä. Työssä käyvien äitien omantunnon tuskiin hän kertoo tutkimuksesta, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistuvat lapset ovat aikuisina aktiivisia työelämässä - aktiivisempia kuin kotihoidossa kasvaneet lapset. 

Suomessa kasvaneena naisena otan laadukkaan, verovaroin kustannetun varhaiskasvatuksen itsestäänselvyytenä. Sitä se ei suinkaan maailmanlaajuisesti ole, ei edes Euroopassa, saati muualla maailmassa. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten Tampereen teatterikesässä esiintynyt australialaisten naisten ryhmä ryhtyi yhtäkkiä kesken esityksen ylistämään suomalaista päivähoitojärjestelmää, josta he kuulivat ensimmäisen kerran täällä. He kertoivat siitä yleisölle silmät palaen ja olivat varmoja, että asumme paratiisissa. Useammalla heistä oli lapsi mukanaan kiertueella, ja he kokivat äitiyden ja taitelijaelämän sovittamisen erittäin hankalaksi Australiassa. Luulen, että muutama idea lähti näiden naisten mukana toiselle puolelle maapalloa. 

Vaikka väitänkin, että moni Perezin havainto on meillä jo korjattu, hänen teoksensa olisi monelle suomalaisnaisellekin silmiä avaava muistutus kehitysmaiden naisten asemasta. Myös länsimaissa on monia aloja, joissa naisten työ jää edelleen miesten työn varjoon, esimerkkinä Perez mainitsee tutkijoiden työn. Naiset ovat yhä enemmän edustettuina myös akateemisessa maailmassa, mutta siellä heidän työpanoksensa jää usein mieskollegoiden varjoon. Kuten muissakin ammateissa, perhe-elämän velvoitteet - vanhempainvapaat ja hoivatyö - kaatuvat naistutkijoiden niskaan kotona, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan panostaa uraan. Lisäksi Perez väittää, että kun tutkijaryhmät julkaisevat artikkeleitaan, miesten nimet mainitaan ensin. Tällainen käytäntö korostaa miesten näkyvyyttä tiedonhaussa, eli aina kun artikkeleita haetaan, miesten nimet löytyvät ensimmäisenä. Koska algoritmit poimivat suosituimpia hakutuloksia, miesten valta-asema tehostuuu tätä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä tosiasiasta, että tiedettä ovat historiassa tehneet miehet, jolloin heidän hegemoniaansa on vaikea purkaa. Tällaisten pieniltä vaikuttavien asioiden tiedostaminen purkaa kuitenkin myyttiä miesten neroudesta  - tai ehkä pikkuhiljaa nostaa myös naispuoliset nerot esiin. 

Perezin kirja tuo myös toivoa. Maailma muuttuu paremmaksi pala kerrallaan. On selvää, että Beauvoirin Toinen sukupuoli toi aikoinaan naisiin liittyvät myytit näkyviksi ja herätti naiset ja päättäjät toimimaan. Toisen sukupuolen ilmestymisaikaan, 1940-luvulla, jopa naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen tuore asia. Naisten asema yhteiskunnassa on parantunut huomattavasti noista ajoista, mutta se on vaatinut paljon työtä. Perezin esittämien tutkimustulosten mukaan naisten asemaa parantaa erityisesti se, että naiset pääsevät päättäviin poliittisiin virkoihin. Tämä näkyy Suomessa konkreettisesti nyt, kun meillä on naispuolisia puoluejohtajia hallituksessa. Kansanedustajistakin lähes puolet on nyt naisia. Hyvänä esimerkkinä nykyisen hallituksen tekemistä parannuksista naisten asemaan voisivat olla vanhempainvapaiden tasoittaminen, varhaiskasvatuksen palauttaminen kaikkien ulottuville sekä naisten fyysistä koskemattomuutta entistä paremmin suojaava laki. Hallitus on myös panostanut koulutukseen sekä tehnyt määrätietoisesti työtä yhteiskunnallisen tasa-arvon parantamiseksi. 

Joissain arvioissa Perezin kirjaa on kuvattu verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. Näinkin voi käydä, jos ei aiemmin ole ajatellut naisten yhteiskunnallisen aseman alemmuutta miehiin nähden. Kirja on nostanut myös miesten verenpainetta, mutta eri näkökulmasta: Perez on kokenut tasa-arvotaistelunsa takia häirintää. Häirintää kokevat myös nykyisen Suomen hallituksen naisministerit. Miksi naisten tasa-arvoinen kohtelu tai naisten johtava asema koetaan uhkaksi? Ketä tasa-arvo uhkaa? Eikö nimenomaan naisten työ - heidän astumisensa kodin piiristä yhteiskunnan toimiviksi osallistujiksi  -  ole nostanut pohjoismaisen hyvinvoinnin tähän pisteeseen, jossa nyt olemme? Se on hyödyttänyt kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Kaikki inhimillinen henkinen pääoma on syytä ottaa käyttöön, jos maailmaa ja elämää halutaan suojella. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten elämää rajoittavat tai haittaavat esteet on ensin ymmärrettävä ja sen jälkeen myöskin poistettava, jotta ei olisi enää toisia, vaan ihmisiä kaikki yhdessä.   


Tuulevin lukublogissa on myös arvio kirjasta. Helmetin lukuhaasteeseen tämä sopisi kohtaan 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011

Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010

Suomentaja: Timo Soukola

Kustantaja: Gaudeamus

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 167

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)

Filosofi Martha C. Nussbaum  korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi. 

Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.   

Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)

Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38). 

Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa? 

Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?

Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan. 

Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi. 

Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)

Kasvattavatko tekniset alat ja matemaattis-luonnontieteelliset alat empatiakykyä, krittiistä ajattelua tai leikkimielisyyttä? Nämä ovat taitoja, joita ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen toistensa kanssa ja pystyäkseen pitämään huolta niistä, joille elämä tuo vastoinkäymisiä (ja kaikillehan niitä tulee, enemmin tai myöhemmin), edistääkseen rauhaa ja tasapainoista yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään demokraattisesti. 

Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa. 

Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat  minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä  - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide. 

Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.) 


torstai 11. maaliskuuta 2021

Evie Wyld: Me olemme susia


 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 


Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, LumiomenaKirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit

tiistai 23. helmikuuta 2021

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?


Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle


                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  


Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

perjantai 19. helmikuuta 2021

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta


Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta, 2020

Suomentaja: Sanna Manninen

Kustantaja: Sitruuna

Sivuja: 121

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Keitä ovat Elizabeth Cady Stanton tai Lucretia Mott? Entäs Harriet Tubman? Muistatko historian tunneilta Mary Wollstonecraftin tai Emmeline Pankhurstin? En minäkään. Ei naisia historian tunneilla juurikaan nosteta esiin. Eiväthän he ole tehneet historiallisia merkkitekoja, koska he ovat olleet kotona hoitamassa lapsia sillä välin, kun miehet ovat muokanneet maailmaa ja johtaneet sitä.

Kaikki edellä mainitut naiset ovat taistelleet paremman maailman puolesta. He ovat kirjoittaneet julistuksia ja kirjoja tasa-arvon puolesta tai osoittaneet mieltään naisten äänioikeuden puolesta. He ovat vaatineet tasavertaista kohtelua naisille tai he ovat vaatineet orjuuden lakkauttamista. Tiesitkö, että naiset ovat joutuneet vankilaan tasa-arvovaatimusten takia? Tiesitkö, että he ovat olleet nälkälakossa naisten äänioikeuden puolesta ja että heitä on pakkosyötetty vankilassa? Tiesitkö, mistä suffraketit ovat saaneet nimensä?

En tiennyt minäkään. Mutta luettuani Marta Breen ja Jenny Jordahlin sarjakuvateoksen Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta tiedän aika monta historiallisesti merkittävää naista. 

Harriet Tubman mainittakoon vielä kerran, sillä hän on legendaarinen "Black Moses", joka johdatti orjia vapauteen ja esiintyy romaanihenkilönä Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa. Naisasialiikkeen ensimmäinen tunnettu marttyyri oli puolestaan iranilainen runoilija Táhirih, joka julkesi riisua huivinsa miesten edessä uskonnolisessa kokouksessa ja joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1852 ja hirtettiin omaan huiviinsa. Breenin ja Jordahlin sarjakuvassa hänen vetoavat sanansa liikuttavat syvästi: Enkö minä ole teidän sisarenne? Ettekö te ole minun veljiäni? Enkö minä ole teidän ystävänne - yksi teistä? (S. 58.) Mistä muusta sukupuolten välisessä tasa-arvossa on kyse?



Feministisen sarjakuvan yhteydessä on mainittava ruotsalainen Liv Strömqvist, joka on kirjoittanut ja piirtänyt feminististä sarjakuvaa ja ottanut sarjakuvillaan poliittisesti kantaa niin tasa-arvoon kuin talouspolitiikankin aiheisiin. Sarjakuvassaan Einsteinin vaimo hän nostaa esiin yhden maailmankaikkeuden ikävystyttävimmistä tyypeistä, nimittäin historiattoman uranaisen. Tunnistatte ehkä tyypin. Hän on se nainen, joka on tehnyt varsin mukiinmenevän uran, ehkä jopa sellaisen, että voi ostella vähän kalliimpia jakkupukuja, joilla voi pönkittää menestyneen naisen statustaan. Lisäksi hän julistaa ääneen, ettei ole feministi - hän ei kannata tasa-arvoa, koska hänen kohdallaan tasa-arvo on jo toteutunut, eli hän pärjää siinä missä miehetkin. Tälle historiattomalle uranaiselle pitäisi antaa luettavaksi Breen ja Jordahlin sarjakuva. Siitä hän voi lukea, mikä olisi hänenkin kohtalonsa ilman näitä historian feministejä, jotka ovat taistelleet maailmassa tasa-arvon puolesta. Solidaarisuus omaa sukupuolta kohtaan olisi vähintä, mitä uranaisilta voisi odottaa.


Piirrosjälki Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta -teoksessa on ilmeikästä ja havainnollista. Kuvakoot vaihtelevat ja tarinoissa on omat teemavärinsä. Naisten ilmeet ovat päättäväisiä ja kertovat hyvästä itsetunnosta ja syvästä vakaumuksesta. Kuvakerronta muistuttaa Liv Strömqvistin tyyliä, mutta ei ole aivan yhtä kärjistävää tai provoisoivaa kuin Strömqvistillä parhaimmillaan on. Kerronnan selkeys on ihailtavaa. 

Breen ja Jordahlin sarjakuvateos on edelleen pelottavan ajankohtainen. Esimerkiksi aborttioikeudet, joiden eteen naiset ovat taistelleet lujasti, ovat uhattuna myös Euroopassa. Puolassa astui viime vuonna  - vuonna 2020 - voimaan laki, joka tiukensi aborttilakia entisestään. Arvioidaan, että pelkästään Puolassa tehdään 2 000 laillisen abortin lisäksi n. 200 000 laitonta aborttia vuosittain. Siis 200 000 puolalaisnaista joutuu hengenvaaraan hankkiessaan laittoman abortin ties millaisissa olosuhteissa! Aborttilaki vaikuttaa vain naisten elämään, ja se on esimerkki täysin sukupuolittuneesta epätasa-arvon ilmenemisestä ja vallasta, jota naisiin käytetään. 

Naisten oikeus omaan kehoon ja sen koskemattomuuteen ei ole itsestään selvää sekään. Raiskauksen, ihmiskaupan tai silpomisen määritteleminen rikokseksi on yllättävän vaikeaa, ja lainsäädäntö vaatii jatkuvaa päivittämistä.

Breen ja Jordahl kertovat sarjakuvansa lopuksi, millaista naisten elämä edelleen on useissa maissa. Silti täytyy muistaa, että heidän esiinnostamansa naiset ovat saaneet paljon aikaan, ja viime vuosina esimerkiksi #metoo-kampanja on parantanut naisten asemaa elokuva- ja kulttuurialalla. Työtä on edelleen paljon, mutta toivoakin on: Edistymme hitaasti mutta varmasti. Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä. (S. 120 - 121.)     


Sarjakuva on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki ja Oksan hyllyltä. Kuittasin kirjalla myös Helmetin lukuhaasteen kohdan 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa.