torstai 11. heinäkuuta 2019

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit, 2019
Alkuteos: Patrioterna, 2017
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 493
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



   " -- pakolaisvastaisuus on vain yksi suvaitsemattomuuden muoto. Kaikkea yksinkertaistetaan, ja yleinen yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu koko ajan rahvaanomaisemmaksi. Vihamieliset ihmiset eivät piittaa tosiseikoista. Ruotsi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa, mutta siitä huolimatta he puhuvat meidän poliitikoistamme aivan kuin kyseessä olisi joukko ankaran rangaistuksen ansaitsevia maanpettureita, jotka eivät tee muuta kuin kahmivat itselleen kaikkea mahdollista. He käyttävät sanaa maanpetturi täysin tosissaan. Puhumattakaan siitä mitä mieltä he ovat ihmisistä, jotka ovat töissä tiedotusvälineissä." (S. 325.)

Kuulostaako tutulta? Pascal Engmanin Patriootit on ajankohtainen, ruotsalainen dekkari, mutta se  kuvaa ilmiöitä, joita kohdataan myös nyky-Suomessa. Sosiaalinen media on täynnä törkeää panettelua ja suoranaisia uhkauksia, mutta vielä pelottavampaa on se, mikä määrä valhetta siellä levitetään. Aikaa, jota elämämme, kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Millainen paradoksi tämä tilanne onkaan: internetin välistyksellä kaikki maailman tieto on jokaisen ihmisen saatavilla ja samaa välinettä voidaan käyttää täysin vastuuttomasti valheellisen tiedon, ennakkoluulojen ja vihan levittämiseen.

Pascal Engman on ammatiltaan toimittaja.  Hän esiintyi Helsinki Litissä toukokuussa Li Anderssonin haastateltavana. Keskustelu pyöri Patriootit-kirjan pääteemojen ja yhteiskunnallisten kysymysten ympärillä. En ollut esimerkiksi aiemmin ajatellut, kuinka paljon toimittajat ovat ammattikuntana vihapuheen kohteina. He saavat tappouhkauksia ja törkypostia niin paljon, että tilanne alkaa olla uhka sananvapaudelle. Kaikki julkisuuden henkilöt ovat ikään kuin vapaata riistaa, jota saa solvata mielin määrin:
    "Laulajan nimi on Zara Larsson, Hän on teini-ikäinen poptähti, joka kutsuu itseään feministiksi."
   "Vai niin."
   "Sen takia miehet, aikuiset miehet, lähettävät hänelle tappouhkauksia. He kirjoittavat hänelle, ettei naisia sorreta mitenkään ja että hän on kelvoton ja kuvottava huora, jota pitäisi nussia kunnolla." (S. 324.)

Patriootit kertoo vihasta ja siitä, miten viha kääntyy väkivallaksi. Kirja lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tukholmalaisia toimittajia aletaan murhata häikäilemättömästi. Kohteina ovat erityisesti ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita sananvapauden, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon hengessä. Radikalisoitunut äärioikeistolainen murhaajaryhmä näkee heidät uhkana ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja he kokevat pelastavansa seuraavat sukupolvet omilla, raaoilla teoillaan. Heidän ajattelunsa on yksioikoista ja perustuu valheelle, mutta he elävät täysin omassa totuudessaan. Tämän ajattelumallin Pascal Engman esittelee Patriooteissa pelottavan läheltä.

Teoksen keskiössä pyörii neljä henkilöä: kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winter, ammattisotilaan uran tehnyt August Novak, äärioikeistolainen Carl Cederhielm sekä taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Miljöönä on välillä Tukholma ja välillä Chile, jossa August työskentelee rikollisliigan pomon henkivartijana. Juoni punoutuu jokaisen henkilön näkökulman kautta, ja varsin taidokkaasti punoutuukin. Trillerinäkin Patriootit on ansiokas kokonaisuus.

Vaikka henkilöitä on paljon, heistä syntyy onnistuneita kuvauksia. Pascal ei ole ainoastaan taidokkaan juonen punoja, vaan hän osaa rakentaa henkilöillensä taustoja, joilla persoonista tulee uskottavia ja eläviä. Kerronta on koukuttavaa, ja Pekka Marjamäen suomennos on kaikin puolin sujuvaa luettavaa. On oikeastaan vaikeaa kuvitella tämän parempaa dekkaria lomalukemiseksi. Yöunet ovat kuitenkin vaarassa, jos tähän uskaltaa tarttua.



Patriootit on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen tämä sopii ainakin kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahyllyMinä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Tanssiva karhu -palkinnon voittaja vuodelta 2004: Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luettua elämää -blogi on tänä vuonna ollut mukana juhlimassa Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotista taivalta. Osana juhlintaa kirjablogit julkaisevat arvioita palkinnon voittajateoksista. Tämän arvioni Merja Virolaisen runoteoksesta Olen tyttö, ihanaa! olen julkaissut blogissani jo aiemmin, mutta juhlan kunniaksi julkaisen arvion nyt toistamiseen.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaanTodistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.


perjantai 31. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru, 2019
Alkuteos: Ru, 2009
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Km Thúyn romaani Ru on pienoinen tapaus ja nimenomaan pienoinen, sillä sitä ei ole koolla pilattu. Sivuja on vain 144, ja niissäkin on usein vain vajaan sivun verran tekstiä. Omien sanojensa mukaan Thúy suosittelee teostaan kaikille, koska sen lukemiseen kuluu vain puolitoista tuntia. Nyt kirjan luettuani voin todeta, että muitakin hyviä syitä sen lukemiseen on.

Kirjailija oli Helsinki Lit -tapahtumassa puhumassa kirjastaan pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että lyhyet kappaleet alkoivat muotoutua, kun hän joutui työmatkoillaan odottamaan liikennevaloissa ja meinasi ruuhkavuosien aikana nukahtaa tuolloin rattiin. Niinpä hän rupesi käyttämään odotusaikaansa kirjoittamiseen

Thúyn esiintyminen oli kovin eläväistä ja hauskaa, vaikka hänen kirjansa ei mikään naurupommi olekaan. Kirja on omaelämäkerrallinen, eikä kirjailijan elämästä ole totisesti dramatiikkaa puuttunut! Kim Thúy on nimittäin Vietnamin venepakolaisia, ja joutui 10-vuotiaana pakomatkalle Siaminlahden yli, ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sitten uuteen kotimaahansa Kanadaan.

Kanadassa vastaanotto on ylitsevuotavan ystävällinen, ja kontrasti kotimaan uhkaavaan tunnelmaan ja pakolaisleririn surkeuteen on melkoinen. Thúylle ja hänen perheelleen Kanadasta tulee uusi koti, paratiisi maan päällä. Kanadalaisessa koulussa tyttö oppii muun muassa sen, että historian opiskelu on ylellisyyttä: Muistan yläasteelta oppilaita, jotka vastustivat pakollisia historiantunteja. Olimme nuoria, emmekä tienneet, että historianopetus oli etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa. Muualla ihmisillä on täysi työ arjesta selviytymisessa, eikä kukaan ehdi käyttää aikaa yhteisen historian kirjaoitaamiseen.  (S. 45.)

Kirjan nimi Ru takoittaa ranskan kielessä virtaamista ja vietnamin kielessä kehtolaulua. Teoksen nimeksi se sopii erinomaisesti, koska sen kaksoismerkitys avartaa kirjan tulkintaa paljon pintaa syvemmälle. Pakolaisen ja maahanmuttajan identiteetti, kahden kielen ja kahden kotimaan välissä kasvaminen on tehnyt päähenkilöstä juurettoman. Sukulaisten kohtaloissa näkyy historian virtaaminen, kun kuljetaan yläluokan vietnamislaisperheen arjesta ensin sotaan ja köyhyyteen Vietnamissa, sitten surkeisiin olosuhteisiin pakolaisleirille ja sieltä rakentamaan länsimaista hyvinvointia Kanadassa. Ihminen katoaa historiaan, ja siksi tarvitaan tarinoita heidän kohtaloistaan.

Surulliset tapahtumat ovat välähdyksiä, joita perhe kantaa muistissaan, vaikka uusi kieli ja uudet mahdollisuudet turvaavat elämää. Päähenkilö piilottelee veneen ruumassa, kohtaa pakolaisleirin löyhkän ja kiintyy kanadalaisiin auttajiin. Vanhemmat alkavat uudessa kotiamaassa rakentaa lapsilleen vaurautta, ja he joutuvat aloittamaan tyhjästä. Muistot, tavat, vietnamin kieli, ruoka - kaikki aiemmin eletty on sulautettava johonkin uuteen, on pakko oppia elämään  uudessa kotimaassa, on pakko sopeutua.

Run lukeminen on näennäisen helppoa. Teksti on sujuvaa ja lyhyet kappaleet tuntuvat lentävän. Silti lukija ei pääse helpolla. Fragmentaarinen tyyli kätkee syövereihinä järkyttäviä havaintoja maailmasya. Silti Rusta huokuu rauhaa, joka on tehty rujon menneisyyden kanssa. Siinä mielessä se on valtavan viisas teos. On kirjailijan taituruutta saada elämän hyväksymisen tunne välittymään lukijalle, ja tässä tapauksessa voi myös kiittää suomentaja Sanna-Reetta Meilahden työtä.

Kirjailija ei säästä lukijaa kauheuksilta, mutta hän ei jää mässäilemään niillä. Vihjailu toimii tehokkaasti, koska se antaa lukijalle tilaa, enkä tiedä, onko mitään tärkeämpää kuin muistuttaa ihmisiä sodan hirveyksistä ja niistä kohtaloista, joihin se ihmiset heittää, Tämäkin ote Thúyn tekstistä voisi olla kuvaus jatkosodan ajasta Suomessa: Usein unohdetaan kaikki nuo naiset, jotka kannattelivat selässään Vietnamia samaan aikaan kun heidän miehensä ja poikansa kantoivat aseita. Naisten oemassaolo unohtuu, koska olkihattunsa alta he eivät katselleet taivasta. He vain odottivat näkevänsä auringon laskevan taivaanrantaan, että he voisivat simahtaa pikemminkin kuin nukahtaa. Jos naiset olisivat antaneet unen tulla kaikessa rauhassa, heillä olisi ollut aikaa kuvitella poikansa tuhansiksi riekaleiksi silpoutuneena tai aviomiehensä ruumiin kellumassa joella kuin laivanhylky. (S. 45 - 46.)



Katso myös nämä blogiarviot: Kirjaluotsi, Lukijatar, Kirjan pauloissa, Anun ihmeelliset matkat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Mari A:n kirjablogi, Kirjahilla, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2013: Maria Matinmikon Valkoinen

Maria Matinmikko: Valkoinen, 2012
Kustantaja: Ntamo
Kansi: Marko von Konov
Sivuja: 100
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Linnut säpsähtävät,
mutta hengästyvät heti. Ne tipahtavat
ja liukenevat nimettömäksi suruksi, sumuksi
aamun pinnalle. (S. 34.)

Maria Matinmikon Valkoinen on Tanssiva karhu -palkinnon saaja vuodelta 2012, ja kirjoitan siitä osana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlintaa. Ylen runopalkinto perustettiin aikoinaan täyttämään aukkoa, joka kirjalliselle kentälle jäi, kun runot jätettiin Finlandia-palkinnon ulkopuolelle.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlavuodessa sillä tavoin, että kilpailun voittajista ilmestyy bloggauksia tasaisin välein, kunnes 3.7. julistetaan kilpailun tämänvuotinen voittaja. Aikaisemmin julkaisin uudelleen arviointini vuoden 2016 voittajasta, Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän -teoksesta.

Matinmikko oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin lupauduin runojuhlintaan mukaan. Suomalaisen nykyrunouden uudet nimet ovat aina houkuttelevia. Runous elää ja voi hyvin, ja ne kokoelmat, joihin olen viime vuosina tutustunut, ovat olleet poikkeuksetta kiinnostavia. Mikä tässä ajassa suosii nimenomaan runoutta? Ehkä valeuutisten keskellä runous pitää yllä jonkinlaista yhteyttä totuuteen, johonklin yhteiseen ihmisyyteen.

Matinmikon tekstissä yhteys toimii kuvina. Näin vahvasti visuaalista runoutta en muista lukeneeni koskaan. Kuvat vaihtuvat mielessäni, jokainen runo suorastaan säteilee ja vaatii katsomaan. Pisimmät proosarunot piirtävät videotaidetta, liikkuvaa kuvaa mieleeni. Kaiken taustalla tai edessä näkyy valkoisuus, johon kuva sulautuu ja katoaa kuin sumuun. Sumua näissä runoissa on paljon, ja se on kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaakin.

Visuaalisuus on myös ongelma. Ongelma se on siinä mielessä, että kun kuva vaihtuu, edellinen kuva häviää mielestä. On hyvä, että Matinmikon teos on jaettu kolmeen osaan ja nimetty: Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus. Näiden sanojen ympärille ankkuroituvat vahvimmat kuvat.

Kuvien hajoaminen on unenomaista ja välillä raakaa, väkivaltaista. Ihminen tuntuu repivän rajojaan: Yhtäkkiä hänen lihaksensa, luunsa, hiuksensa, hampaansa ja reikänsä näyttävät olevan mielivaltaisessa järjestyksessä! Missä asennossa hän kävelisi tai rakastelisi? (S. 13) Ihminen jää arvoitukseksi, ääriviivattomaksi massaksi luuta, lihasta ja aisteja. Ihminen ei aina sovi kuvaan, vaan rikkoo sen, häiritsee, lopulta sulautuu maisemaan: Hänen ihonsa läpi puristuu hiekkaa. Nopeasti hänestä on jäljellä pieni sileä dyyni. Hiekka häviää tuuleen. (S. 19.)

Absurdit mielleyhtymät, maiseman kokoaminen ja kadottaminen käy sanoilla ihailtavan tarkasti. Matinmikolla on kyky latoa päälauseista sellaiseen järjestykseen, että seuraava siirtää katseen jo muualle. Ja lopulta näkee vain valkoista, johon itsekin katoaa. Runon puhuja on taitava opas katseelle, joka pysähtyy juuri siihen, johon opas haluaa. Aavikkomaisemat, kamelit ja muulit sekoittuvat vaikeuksitta talveen ja lumeen.

Savanni, aavikko, meri, myrsky. Kuolema, veri. Matinmikon runokuvasto ei todellakaan ole pientä ja sievää, vaan isoja asioita. Välillä löydän runoista lorcamaisia kuvia ja tunnelmia:
Sotilaiden itku kantautuu kaikkialle.
Yö tummuu, sokea härkä.
Puhki tummuvat takit ja pensaiden ruusut. (S. 33)

Jos istuisin kirsikkapuun hentojen, valkoisten kukkien alla ja siemailisin teetä kukallisesta, hauraasta posliinimukista pikkurilli viehkesti kaarella, en ehkä haluaisi lukea näitä runoja tai edes tietää näistä. Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin (s. 41), runon puhuja selittää. Valkoisuudesta ja sumusta täytyy päästä esiin, tuntemaan ja kokemaan. Valkoisuudesta sanat ja runot huutavat näkemään jotain uutta, ne haastavat elämään. Edith Södergranin sisar, sitä Maria Matinmikko on vimmassaan ja ehdottomuudessaan. Kirjoittaminen on välttämätöntä: Kirjoitan, koska en ole hevonen (s. 79).

Runouden merkitys tiivistyy näihin sanoihin: Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi (s. 51). Entäs ihminen, joka ei kirjoita - ajatteleeko hän ollenkaan? Sanojen voima on Valkoisessa kiistaton. Sanat ovat ruumis, ne ovat ajattelu, ne ovat koko ihminen.



Valkoinen on luettu myös blogissa Kosminen K. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2016: Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Osallistun tällä kirjoituksella Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun juhlavuoteen. Kilpailu on nyt 25-vuotias, ja palkinto jaetaan Kajaanin runoviikoilla 3.7.2019. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja heidät löydät vaikkapa täältä. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut Stina Saaren Änimlingin ja Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -teoksen.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa Tanssivan karhun juhlavuotta bloggaamalla kilpailun voittajista tasaisin välein, kunnes tuorein palkinnon saaja julkaistaan. Aikaisempien vuosien voittajat voi käydä kurkkaamassa täältä, ja samalla voi haastaa itsensä lukemaan voittajateoksia.

Tämä on uudelleen julkaistu kirjoitukseni Anja Erämajan teoksesta Ehkä liitoittelen vähän, jolla runoilija voitti Tanssivan karhun vuonna 2016.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, jolta olen nyt  lukenut runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. KulttuuripohdintojaReader, why did I marry him?Kaikkea kirjastaKulttuuri kukoistaa, KirjasähkökäyräTekstiluola ja Kirja vieköön!