tiistai 23. helmikuuta 2021

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?


Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle


                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  


Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

perjantai 19. helmikuuta 2021

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta


Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta, 2020

Suomentaja: Sanna Manninen

Kustantaja: Sitruuna

Sivuja: 121

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Keitä ovat Elizabeth Cady Stanton tai Lucretia Mott? Entäs Harriet Tubman? Muistatko historian tunneilta Mary Wollstonecraftin tai Emmeline Pankhurstin? En minäkään. Ei naisia historian tunneilla juurikaan nosteta esiin. Eiväthän he ole tehneet historiallisia merkkitekoja, koska he ovat olleet kotona hoitamassa lapsia sillä välin, kun miehet ovat muokanneet maailmaa ja johtaneet sitä.

Kaikki edellä mainitut naiset ovat taistelleet paremman maailman puolesta. He ovat kirjoittaneet julistuksia ja kirjoja tasa-arvon puolesta tai osoittaneet mieltään naisten äänioikeuden puolesta. He ovat vaatineet tasavertaista kohtelua naisille tai he ovat vaatineet orjuuden lakkauttamista. Tiesitkö, että naiset ovat joutuneet vankilaan tasa-arvovaatimusten takia? Tiesitkö, että he ovat olleet nälkälakossa naisten äänioikeuden puolesta ja että heitä on pakkosyötetty vankilassa? Tiesitkö, mistä suffraketit ovat saaneet nimensä?

En tiennyt minäkään. Mutta luettuani Marta Breen ja Jenny Jordahlin sarjakuvateoksen Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta tiedän aika monta historiallisesti merkittävää naista. 

Harriet Tubman mainittakoon vielä kerran, sillä hän on legendaarinen "Black Moses", joka johdatti orjia vapauteen ja esiintyy romaanihenkilönä Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa. Naisasialiikkeen ensimmäinen tunnettu marttyyri oli puolestaan iranilainen runoilija Táhirih, joka julkesi riisua huivinsa miesten edessä uskonnolisessa kokouksessa ja joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1852 ja hirtettiin omaan huiviinsa. Breenin ja Jordahlin sarjakuvassa hänen vetoavat sanansa liikuttavat syvästi: Enkö minä ole teidän sisarenne? Ettekö te ole minun veljiäni? Enkö minä ole teidän ystävänne - yksi teistä? (S. 58.) Mistä muusta sukupuolten välisessä tasa-arvossa on kyse?



Feministisen sarjakuvan yhteydessä on mainittava ruotsalainen Liv Strömqvist, joka on kirjoittanut ja piirtänyt feminististä sarjakuvaa ja ottanut sarjakuvillaan poliittisesti kantaa niin tasa-arvoon kuin talouspolitiikankin aiheisiin. Sarjakuvassaan Einsteinin vaimo hän nostaa esiin yhden maailmankaikkeuden ikävystyttävimmistä tyypeistä, nimittäin historiattoman uranaisen. Tunnistatte ehkä tyypin. Hän on se nainen, joka on tehnyt varsin mukiinmenevän uran, ehkä jopa sellaisen, että voi ostella vähän kalliimpia jakkupukuja, joilla voi pönkittää menestyneen naisen statustaan. Lisäksi hän julistaa ääneen, ettei ole feministi - hän ei kannata tasa-arvoa, koska hänen kohdallaan tasa-arvo on jo toteutunut, eli hän pärjää siinä missä miehetkin. Tälle historiattomalle uranaiselle pitäisi antaa luettavaksi Breen ja Jordahlin sarjakuva. Siitä hän voi lukea, mikä olisi hänenkin kohtalonsa ilman näitä historian feministejä, jotka ovat taistelleet maailmassa tasa-arvon puolesta. Solidaarisuus omaa sukupuolta kohtaan olisi vähintä, mitä uranaisilta voisi odottaa.


Piirrosjälki Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta -teoksessa on ilmeikästä ja havainnollista. Kuvakoot vaihtelevat ja tarinoissa on omat teemavärinsä. Naisten ilmeet ovat päättäväisiä ja kertovat hyvästä itsetunnosta ja syvästä vakaumuksesta. Kuvakerronta muistuttaa Liv Strömqvistin tyyliä, mutta ei ole aivan yhtä kärjistävää tai provoisoivaa kuin Strömqvistillä parhaimmillaan on. Kerronnan selkeys on ihailtavaa. 

Breen ja Jordahlin sarjakuvateos on edelleen pelottavan ajankohtainen. Esimerkiksi aborttioikeudet, joiden eteen naiset ovat taistelleet lujasti, ovat uhattuna myös Euroopassa. Puolassa astui viime vuonna  - vuonna 2020 - voimaan laki, joka tiukensi aborttilakia entisestään. Arvioidaan, että pelkästään Puolassa tehdään 2 000 laillisen abortin lisäksi n. 200 000 laitonta aborttia vuosittain. Siis 200 000 puolalaisnaista joutuu hengenvaaraan hankkiessaan laittoman abortin ties millaisissa olosuhteissa! Aborttilaki vaikuttaa vain naisten elämään, ja se on esimerkki täysin sukupuolittuneesta epätasa-arvon ilmenemisestä ja vallasta, jota naisiin käytetään. 

Naisten oikeus omaan kehoon ja sen koskemattomuuteen ei ole itsestään selvää sekään. Raiskauksen, ihmiskaupan tai silpomisen määritteleminen rikokseksi on yllättävän vaikeaa, ja lainsäädäntö vaatii jatkuvaa päivittämistä.

Breen ja Jordahl kertovat sarjakuvansa lopuksi, millaista naisten elämä edelleen on useissa maissa. Silti täytyy muistaa, että heidän esiinnostamansa naiset ovat saaneet paljon aikaan, ja viime vuosina esimerkiksi #metoo-kampanja on parantanut naisten asemaa elokuva- ja kulttuurialalla. Työtä on edelleen paljon, mutta toivoakin on: Edistymme hitaasti mutta varmasti. Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä. (S. 120 - 121.)     


Sarjakuva on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki ja Oksan hyllyltä. Kuittasin kirjalla myös Helmetin lukuhaasteen kohdan 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

torstai 11. helmikuuta 2021

Marisha Rasi-Koskinen: Rec


Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos



 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 


Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, LiisaKatja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

tiistai 2. helmikuuta 2021

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys


Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, 2020

Kustantaja: Siltala

Mistä sain kirjan: kuuntelin äänikirjana (lukijana Anna Saksman) ja luin e-kirjana Bookbeatista



Voi peijjooni, mikä kiria!

Ensin katsellaan itäistä Lappia kaukaisesta, avaruudellisesta perspektiivistä ja sitten syöksytäänn maan tasalle, viheliäisten hyttysten ja villin luonnon armoille. Siellä  tavataan kirjan päähenkilö, Elina Ylijaako. Elina on palanut kotiseudulleen pyydystääkseen hauen, joka Seiväslammessa häntä joka vuosi odottaa. Hauki pitää pyydystää tiettyyn aikaan kesällä ja pyydystämisen onnistuminen on tärkeää. Miksi? No, se on vähän monimutkaisempi juttu...

Juhani Karila on valloittanut Pienen hauen pyydystyksellään lukemista harrastavat suomalaiset. Viime syksyllä seurasin some-pöhinää kirjan ympärillä vähän ihmeissäni: Mistähän tässä oikein on kyse? Onko tämä eräkirja? Ehkä kalastusopas? Varsinkin Instagramissa Pienen hauen pyydystys tuntui olevan vähän jokaisen seinällä esillä, mutta sen juonesta ei paljoa paljastettu. Ymmärsin sentään, että romaanista oli kyse. Jotain salaperäistä oli tekeillä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta en ollut siitä kuullutkaan, ennen kuin some alkoi kiehua.

Yritin hankkia kirjan jo omaksikin, mutta se oli loppuunmyyty. Sitten eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle erityisen painokkaasti, enkä malttanut enää odottaa uutta painosta, vaan rupesin kuuntelemaan sitä äänikirjana Bookbeatista - tätäkin ystäväni suositteli. Anna Saksman osoittautui pian erinomaiseksi lukijaksi, ja kun päästiin murteen puhumisen vauhtiin, niin Saksman tuntui suorastaan loistavan. 

Elinalla on siis hauen pyydystys tehtävänään, eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta ongelmiahan alkaa ilmaantua. Aika alkaa käydä vähiin, ja pitää ruveta hieromaan kauppoja sinne ja tänne. Kaiken lisäksi poliisi on Elinan perässä. Miksi? No, sekin on vähän monimutkaisempi juttu...

Poliisi on nimeltään Janatuinen, ja hän on ensi kertaa Lapissa. Kollega ei suostu ylittämään Lapin rajaa, ja toisen kollegan neuvot vähän kummastuttavat Janatuista: Suostu kaikkeen, mitä paikalliset sinulle ehdottavat. Näillä eväillä Janatuinen sitten ylittää Itä-Lapin raja-aseman, jonka toisella puolella mitkään vakuutukset eivät ole enää voimassa. 

Karila viljelee romaanissaan vastustamatonta, eleetöntä huumoria. Ihmisten puheet putoilevat lakonisina totuuksina, Itä-Lapin murteella ja heidän maailmankuvansa on... No, heidän maailmankuvansa on hyvin realistinen, siinä mielessä, että ovathan he elinympäristöönsä hyvin sopeutuneet ja selviävät väkiyöstäkin, koska osaavat olla.

Pienen hauen pyydystys ei kuitenkaan ole pelkästään ratkiriemukas kirja (vaikka nauroin monta kertaa ääneen), vaan se tarjoaa lukijalleen paljon pohdittavaa. Syyllisyys ja menneisyyden kanssa toimeen tuleminen ovat yksi juttu. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen ovat toinen juttu. Ja tietysti Lappi on kolmas juttu. Ainakin nämä.

En halua kertoa kirjan juonesta mitään. Itselleni kävi nimittäin niin, että en olisi suostunut kirjan matkaan, jos olisin tiennyt siitä yhtään enempää kuin että se on romaani. Kirja vietteli minut mukaansa ovelasti. Kaikki on aluksi niin selkeää ja vakaata, kunnes koko maisema nyrjähtää sijoiltaan. Siinä kohtaa kannattaa noudattaa Janatuisen kollegan neuvoa ja suostua mukaan.

Arviostani tuli nyt Pienen hauen pyydystyksen ylistys. Eipä siinä mittään. Lueppa pirruuttas tämä kiria, niin tiiät.


Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasta kirjaan.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

 


Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1, Tosiasiat ja myytit, 2009; Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus, 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos


Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan (II, s.19). 

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on klassikko, jonka keskeinen sanoma tiivistyy tähän kuuluisaan lauseeseen, joka on edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa enemmän kuin mikään muu lause ikinä. Tästä on seurannut oivallus ja ymmärrys siitä, että naisen asema yhteiskunnassa määrää ne tavat, miten tyttö kasvatetaan, mitä rooleja hänelle sälytetään sekä millaista käytöstä häneltä odotetaan. Ympäristö muovaa naisen, ei biologia.

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide klassikon lyhentämättömistä osista 1. Tosiasiat ja myytit ja 2. Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011. Aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Beauvoirin teoksen uudelleen suomentaminen lyhentämättömänä on ollut kulttuuriteko. Suomentajat Inna Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet valtavan työn suomentamisessa ja lukuisten lähteiden tarkistamisessa. Lisäksi suomentajan huomautusten määrä kertoo, että pienetkin yksityiskohdat, kuten esimerkiksi Beauvoirin mainitsemat historialliset henkilöt, on haluttu esitellä myös nykypäivän suomalaiselle lukijalle. 

Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan jatkoi ja vahvisti feminismin heiveröistä aatetta - olisiko meillä vielä tämänsuuntaistakaan tasa-arvoa ilman Beauvoiria? Esipuheessa Sara Heinämaa kertoo, että Beauvoir alkoi hahmotella eräänlaista tunnustuksellista omaelämäkerrallista tekstiä, mutta ensimmäiseksi hän törmäsi kysymykseen, mitä naiseus hänelle merkitsi. Hän ajatteli, ettei naiseudesta ollut ollut hänelle mitään haittaa eikä siinä olisi mitään kirjoittamisen arvoista. Beauvoirin kumppani Jean-Paul Sartre oli kuitenkin muistuttanut, että Beauvoir oli kasvatettu eri tavalla kuin poika. Niinpä kun Beauvoir alkoi kaivaa pintaa syvemmälle, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästyttävän perusteellisesti filosofi on uppotunut oman aikansa biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää. Joka tapauksessa biologia on filosofille vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Seuraava luku, Psykoanalyyttinen näkökulma, alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (I, S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Myöhemmin Beauvoir tyrmää kastraatiokompleksin, mutta käyttää suvereenisti psykoanalyysin sanastoa. Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempaan psykoanalyysiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin. Nykylukijalle puolestaan käy selväksi psykoanalyysin misogyyninen perusta. 

Jo teoksen alkupuolella käy selväksi, että Toinen sukupuoli on yleissivistyksen aarreaitta: biologian ja psykoanalyysin jälkeen siirrytään tekniikan historiaan (Engels) ja taas filosofiaan: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (I, s. 113). Nyt ollaan Beauvoirin pitkäaikaisen kumppanin, Jean-Paul Sartren eksistentialismin äärellä. Lopulta Beauvoir tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Maailma on aina kuulunut miehille, eivätkä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa (I, s. 135)

Mies suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, transsendenssiin: mies luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (I, s.138.)  

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Naisesta tuli miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Naisen paikka olis siis kotona miehen valvovan silmän alla, ettei vierasta verta päässyt perijöiden joukkoon. Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa, ei vain miehen suvun jatkaminen ja miehen omaisuuden varmistainen?  

Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus kertoo naisen elämästä kehdosta hautaan. Beauvoir on koonnut kuvauksia naisen elämästä. Niitä on löytynyt psykologian tutkimuksista, naisten kirjoittamista päiväkirjoista (tosin päiväkirjojahan ovat kirjoittaneet vain ylemmän luokan naiset) elämäkerroista ja omaelämäkerroista (nämäkin ovat etuoikeutettujen naisten elämistä kerrottuja). Psykoanalyysin käsitteistön kautta Beauvoir analysoi tarinoita ja osoittaa, että vallitsevat olosuhteet ja miesten omistusoikeus ovat aina määränneet naisena olemista. 

Vaimon ja äidin roolissa naiselta odotetaan tietynlaista käytöstä, ja oletetaan, että koti elämänpiirinä riittää naiselle. Beauvoir väläyttää päivähoidon tarpeellisuutta jo vuonna 1949: Sopivalla tavalla organisoidussa yhteiskunnassa , jossa lastenhoito olisi suurelta osalta yhteisön vastuulla ja jossa myös äitiä hoidettaisiin ja autettaisiin, äitiys ei missään nimessä olisi este naisten työssä käynnille (II, s. 408). Beauvoir tähdentääkin, että tasa-arvoinen parisuhde vaatii sitä, että molemmat sukupuolet ovat siinä täysinä subjekteina läsnä, eli naisenkin pitää saada toteuttaa itseään maailmassa ja osallistua transsendenssiin. Beauvoir puhuu myös rohkeasti laillisen abortin ja vapaiden seksisuhteiden puolesta - nämä oikeudet ovat jopa Euroopassa uhattuna edelleenkin, kuten Puolan uusi aborttilaki osoittaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava, ja hänen (tuolloin) rohkeille väittämilleen ja vaatimuksilleen löytyy perusteluja. Teksti on sujuvaa ja vetävää, vaikka Beauvoirin tyyliin kuuluu rönsyily. Jotkin kappaleet venyvät villisti komisivuisiksi. Kustannustoimittaja olisi voinut varmasti tiivistää tekstiä huimasti, mutta toisaalta ajankuvana ja innostumisen osoituksena Beauvoirin teksti toimii vakuuttavasti. 

Luku-urakkani olisi ollut työläydestään huolimatta riemuisa, jollen olisi urakkani loppupuolella tarttunut vähän vahingossa ranskalaiseen, kohua herättäneeseen uutuusromaaniin, Vanessa Springoraan Suostumukseen. Springora muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin hän joutui 14-vuotiaana keski-ikäisen kirjailija G:n hyväksikäyttämäksi. Yhtäkkiä kirjassa mainitaan Simone de Beauvoirin nimi. 

En ollut uskoa korviani  - kuuntelin Springoran kirjaa äänikirjana ja jouduin tarkistamaan e-kirjaversiosta, että olin kuullut oikein: Beauvoir oli 1970-luvulla ollut puolustamassa aikuisia miehiä, joita syytettiin luvattomista suhteista teini-ikäisiin, 13-14-vuotiaisiin tyttöihin. Taustalla on kirjailija G:n aloite, johon hän sai ranskalaisen älymystön mukaan. Ranskalaisen älymystön mielestä idealistiset ajatukset vapaudesta, johon kuului myös oikeus vapaaseen seksiin, kuuluivat myös alaikäisille. Yksilön vapauden korostaminen kuuluu Sartren filosofian keskeisiin ajatuksiin. Nähtiin jopa, että nuoret naiset tarvitsisivat jonkun kokeneen opastajan tutustuttamaan heidät seksuaalisuuteensa, eikä tällainen ollut väkivaltaa vaan suoranainen palvelus lapselle. 

Yhtäkkiä minun tekikin mieleni polttaa Toinen sukupuoli suurena huijauksena. Luin uudestaan Beavoirin kuvauksen nuoren tytön elämästä Eletyssä kokemuksessa (s. 98 - 155).  Sieltä löytyy jonkinlainen selitys: Beavoirin aikana psykoanalyysi oli arvostettua tiedettä, joka läpäisee myös Toisessa sukupuolessa esitetyt pohdinnat. Beauvoir kirjoittaa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä siihen tyyliin, että tytön elämässä ei muuta olekaan. Hän näkee nuoren tytön narsistisena hahmona, joka hakee hyväksyntää muitten (erityisesti miesten) katseesta ja suorastaan kiemurtelee halussaan. Näin näkivät ilmeisesti kaikki muutkin aikalaiset. 

Mitä tämä näkemys muuta on kuin misogyniaa, johon Beauvoir siis itsekin sortuu! Aivan kuin nuoruuden narsismia ei esiintyisi pojilla, tai aivan kuin tytöt kerjäisivät hyväksikäyttöä tai he ansaitsevat narsismistaan rangaistuksen - kyse on kuitenkin lapsista, alaikäisistä tytöistä. Springoran kuvaus hyväksikäytöstä on järkyttävää luettavaa ja kertoo siitä, että olipa nuori seksuaalisuudessaan kuinka virittynyt tahansa, hän ei tunne itseään. Suostumus ei ole suostumus alaikäiseltä ihmiseltä, joka vasta etsii omaa ruumiillista ja henkistä itseään.  

Beauvoir on siis aikansa tuote hänkin. Hän on ollut omana aikanaan mullistava ajattelija ja rohkeudessaan ihailtava. Olisiko vuonna 1949 kukaan suomalainen nainen voinut kirjoittaa Toista sukupuolta, vaikka meillä oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo vuodesta 1906, kun taas ranskalaisnaiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945? Beauvoir oli oikeassa maassa oikeaan aikaan: hän eli ranskalaisen filosofian kultakaudella ja teki loistavan uran filosofina ja kirjailijana. Hänen vaikutuksensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon on varmasti mittaamaton. 

Jotain Toisen sukupuolen ajattomuudesta, eli klassikon asemasta, kertoo sekin, että naisena tunnistin itseni Eletystä kokemuksesta vielä nytkin, 2020-luvulla. Erityisesti äitiyteen liittyvät paineet, ja työelämän ja äitiyden yhdistäminen ovat asioita, jotka eivät edelleenkään toimi edes pohjoismaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa. Beauvoirin kuva vanhenevasta naisesta 1940-luvulla on suorastaan toivoton. Vanhalla naisella ei yhteiskunnallisesti näytä olevan mitään arvoa tai järkevää tekemistä. Nykyinen työelämähän tuntuu ajattelevan samantyylisesti: viime aikoina keskustelua on herättänyt ikärasismi, jonka kohteeksi  joutuvat erityisesti keski-iän ylittäneet naiset. Tasa-arvo ei siis edelleenkään ole valmis. Työtä on vielä paljon. 


Osallistun tällä julkaisulla Kirjabloggaajien perinteiseen, jo 12. kertaa järjestettävään, klassikkohaasteeseen. Haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat kirjablogit ja klassikot, joita he esittelevät.


Lukemistani kirjoista voin suositella ihan jokaista. Olen myös innoissani osallistumassa seuraavaan klassikkohaasteeseen, joka järjestetään 31.7.2021 ja sitä emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.



keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla


Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 


Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 


--------------------------------------------------------------------------------------


Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle


Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.


Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 


Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

lauantai 16. tammikuuta 2021

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli


Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli, 2020
Alkuteos: Provadz swój plug przez koski umarlych, 2009
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Olga Tokarczuk palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2018. Viime vuonna suomeksi ilmestyi hänen teoksensa Aja aurasi vainajain luitten yli, joka on ilmestynyt alun perin puolaksi vuonna 2009. Suomennettuna hänen tuotantoaan on nyt saatavilla neljän romaanin verran, ja varmastikin lisää on tulossa. Onpahan mitä odottaa! Tokarczuk on nimittäin aivan omaääninen kirjailija, jonka teoksissa huokuu vahva ihmisen ja luonnon yhteys.

Aja aurasi vainajain luitten yli oli Sivumennen-podcastissa esittelyssä joulukuussa, ja sain siitä idean pyytää kirjaa joulupukilta. Kuuliainen joulupukkihan toteutti toiveeni, ja luin kirjan joulupyhinä melkoisella hopulla - kirja on nimittäin sen verran koukuttava. 

Kirjan päähenkilö on Janina Duszejko, joka asuu Puolan vuoristossa lähellä Tsekin rajaa. Hän on erakko, kuten hänen harvat naapurinsakin. Hän harrastaa astrologiaa ja opettaa englantia rajaseudun kylässä kerran viikossa, mutta pysyttelee muuten mökissään metsän keskellä. 

Kaikki alkaa siitä, kun Janinan naapuri kuolee ja Janina saa päähänsä, että naapuri on murhattu ja murhaajina ovat metsän eläimet. Naapuri kun on tunnettu salametsästäjä. Pian ruumiita alkaa löytyä enemmänkin, ja niiden ympäriltä löytyy kauriiden jälkiä... Myös Janinan laatimat astrolgiset kartat kertoisivat totuuden, mutta kukaan ei tunnu ensin kuuntelevan häntä, vaikka Janina kirjoittaa poliisillekin: Ensinnäkin: kummassakin tapauksessa Rikoksen tapahtumapaikalla oli läsnä Eläimiä. - - Toiseksi: olen tutkiskellut tiettyjä ainutkertaisia tietoja, jotka voisimme saada uhrien kosmogrammeista (joita arkielämässä kutsutaan Horoskoopeiksi), ja sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa vaikuttaa selvältä, että uhrit saattoivat joutua Eläinten hyökkäyksen kohteeksi kuolettavin seurauksin. Kyseessä on erittäin harvinainen planeettakonstellaatio, ja sitä suuremmalla syyllä kehotan arv. Poliisia tutustumaan siihen. (S. 150.)

Juoni kuulostaa murhamysteeriltä, mutta on paljon muutakin. Tunnelma on hyvin mustanpuhuva, ja lähenee satiiria. Toisaalta Janinan tapa kokea maailma on viiltävän kaunis: Liikutuin sydänjuuriani myöten tästä ihmisten touhukkuudesta. - - Seisahduin vinolle torille ja minut täytti hitaasti väkevä yhteisyyden tunne suhteessa ohikulkijoihin. Jokainen  mies oli veljeni ja jokainen nainen sisareni. Olimme niin samanlaisia. Hauraita, ohimeneviä, helposti rikkoutuvia. Hyörimme luottavaisina taivaan alla, josta meille ei ollut odotettavissa mitään hyvää. (S. 118.)

Tapani Kärkkäinen on suomentanut teoksen loistavasti. Janinan ajatuksenjuoksua on vangitsevaa seurattavaa, ja teos on kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Tokarczukin taito on luoda Janinasta kiinnostava, keski-ikäinen nainen, joka tekisi mieli leimata hihhuliksi, mutta se on mahdotonta, koska Janinan elämässä on loogisuutta ja perusteltuja ratkaisuja. Luonto ja eläimet ovat Janinan elämän keskipisteessä. 

Astrologian lisäksi Janinan elämää sulostuttaa runous. Hänen entinen oppilaansa Dyzio käy hänen luonaa,n ja yhdessä he kääntävät Willim Blakea puolaksi. En muista, milloin runoutta olisi kuvattu näin perustavanlaatuisena ja luontevana osana elämää - että ihmiset oikeasti intoilevat sanajärjestyksestä ja ilmaisuista. Kääntäjän työn vivahteet paljastuvat kirjassa hienosti, ja samalla kuvataan myös ainutlaatuista ystävyyttä. Ystäviä Janinalla onkin itse asiassa aika monta, noin niin kuin erakoksi. He ovat myös ihan hirvittävän uskollisia ystäviä.

Tokarczuk on luonut omalaatuisen yhteisön ja omalaatuisen päähenkilön, josta ei voi olla pitämättä. Hänessä on sopivasti maailmanparantajaa ja hulluutta, luonnonsuojelijaa ja naista. Hän on keski-ikäinen, kenties jo melkein unohdettu erakko, mutta hänessä on myös elämän alkuvoimaa. Se alkuvoima ylittää arkisen ruumiin rajat: Me raahaamme mukanamme ruumista kuin rasittavaa matkatavaraa, mutta emme oikeastaan tiedä siitä mitään (s. 81). Janinan ruumis saattaa olla niin kipeä, että hänen on jäätävä vuoteeseen päiviksi. Hänestä tulee toimintakyvytön. Toisaalta hän on tuntee vahvasti, ja juuri tunteissa on hänen vahvuutensa ja ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Hän on tyypillinen menopaussiaan elävä, rakastettava nainen: Silmäni kostuivat taas, siitä oli tullut totta tosiaan nolo ja hankala vaiva. En voinut estää kyynelten tuloa. (S. 118.)  

Kirjasta tulee ylistyslaulu vanhenevalle naiselle, ystävyydelle, runoudelle ja luonnolle. Se on osoitus siitä, että maailma tarvitsee enemmän tekoja ja kauneutta. Luonnon riistämisen on loputtava ja ihmisen pitäisi hengittää ympäristönsä tahtiin, eikä pyrkiä hallitsemaan kaikkea. Janinan ajatus siitä, että totuus on vanhentunut, pitää paikkansa näinä posttotuudellisina aikoina. Janinan viisaudelle tekee mieli vain nyökytellä.


Aja aurasi vainajain luitten yli on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him ja Tuulevin lukublogi ja Lumiomena.

Helmetin vuoden 2021 haasteeseen kirja sopii ainakin kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä ja 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa ja 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.