Luettua elämää
Lukemisen juhlaa arjen keskellä
Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
sunnuntai 23. huhtikuuta 2023
Lisää lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille
tiistai 31. tammikuuta 2023
Isabel Allende: Henkien talo
Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010
Alkuteos: La casa de los espiritus, 1982
Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 436
Kansi: Markus Pyörälä
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.
Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136).
Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa.
Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran.
Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.
Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä.
Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan.
Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä.
Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389).
Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.
Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.
Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
sunnuntai 8. tammikuuta 2023
Ranskan työväenluokan taistelut
Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022
Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021
Suomentaja: Lotta Toivanen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Tom Backström
Sivuja: 76; 103
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta
Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:
Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)
Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen selkänsä.
Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja.
Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan.
Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin.
Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin.
Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan:
Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää.
Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - -
Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)
Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä.
Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut.
Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?
Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan?
Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.
sunnuntai 1. tammikuuta 2023
Vuoden 2022 parhaat kirjat - ja tietysti tilastoja!
Lukuvuosi vaihtui, ja saa lausua hyvästit vuodelle 2022. Siviilielämässä vuosi oli rankka ja surullinen, ja maailmanlaajuisesti voisi kai todeta samaa. Bloggaaminen jäi melkein kokonaan ja olin aktiivinen lähinnä Instagramin puolella, tosin sielläkin tavallista vähemmän. Pääsin kuitenkin osallistumaan keväällä Helsinki Lit -tapahtumaan ja syksyllä Helsingin kirjamessuille. Odotetut Tampereen kirjafestarit jouduin kuitenkin jättämään välistä, koska makasin kipeänä kotona, n. 6 kilometrin päässä.
Lukuvuotena vuosi oli kuitenkin melko hyvä, vaikka luin yli 10 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna - kirjallisuushan on hyvä pakopaikka. Helmet-lukuhaaste 2022 valmistui joulukuun alussa ja myös TBR100-listani eteni muutamalla teoksella, samoin kuin uutena haasteena Me naiset -lehdestä bongattu naiskirjailijoiden lukuhaaste.
Goodreadsin mukaan luin tänä vuonna yhteensä 74 kirjaa. Näistä kuuntelin aktiivisesti äänikirjana seitsemän kappaletta (passiivisena sivukuuntelijana olin varmasti n. sadassa lastenkirjassa, joita kuopus kuunteli uudestaan ja uudestaan). Muutaman kirjan luin ja kuuntelin vuorotellen. Laskuissa ovat mukana kaikki lukemani aikuisten kirjat ja lähes kaikki lanu-kirjat.
Vanhat tutut kaavat toistuivat, eli luin eniten (51 %) suomalaista kirjallisuutta. Seuraavaksi eniten käsiini osui kirjallisuutta Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista, yhteensä 24 % lukemastani. Hyvänä kolmosena olivat edustettuina Ranska ja Ruotsi, joista luin 5 kirjaa kummastakin maasta. Seuraavaksi eniten luin kirjoja muista Pohjoismaista, eli Norjasta, Islannista ja Tanskasta, mutta lisäksi luin kirjat myös Israelista, Nigeriasta ja Ghanasta.
Naisten kirjoittamia kirjoja oli taas suurin osa lukemastani, eli 44 kappaletta (59 %) kirjoista oli naisten käsialaa, kun taas miehiä oli edustettuna 29 kappaletta (29 %). Lisäksi luin yhden muunsukupuolisen kirjailijan kirjan.
Listaltani löytyy 23 eri kustantajaa, ja se on paljon. Tosin tarkempi tutkiminen osoittaa, että 58 % kirjoista oli kuitenkin kolmen suurimman suomalaiskustantamon, eli Tammen, Wsoyn ja Otavan kustantamia. Helmet-lukuhaasteen ansiota puolestaan lienee se, että listaltani lähes puolet kirjailijoista oli itselleni ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Heitä oli 35, joiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin Édouard Louis, Annie Ernaux, Lars Kepler, Gustave Flaubert ja J. M Barre.
Genreistä edustetuin oli nykykirjallisuus, johon laskin 25 % (18 kpl) lukemistani kirjoista. Suurin osa lukemistani kirjoista on julkaistu 2000-luvulla. Lastenkirjoja (kuvakirjoja ja lastenromaaneja) oli 19 % (14 kpl) lukemastani kirjallisuudesta, klassikkoja 8 % ja jännityskirjallisuutta 8 % (molempia 6 kpl), runokokoelmia 7% ja sarjakuvia oli 7 % ( kumpiakin 5 kpl). Kaunokirjallisuutta edusti suurin osa lukemastani kirjallisuudesta, yhteensä 89 % (66 kpl), ja tietokirjoja luin vain 3 kappaletta. Tosin kauno- ja tietokirjan yhdistelmiä luin 5 kappaletta (esseitä ja historiallisia sarjakuvia).
Tähtiä jakelin taas suruttomasti. Kirjojen valinta osuu tässä iässä jo aika hyvin kohdalleen, joten 4-5 tähteä sai peräti 46 kirjaa, eli 62 % lukemistani kirjoista.
Tässä kirjoista parhaat, ei kuitenkaan parhaus- vaan aakkosjärjestyksessä:
Nykykirjallisuus:
Ulkomaiset kirjat:
Chimamandi Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa, 2008
Rachel Cusk: Siirtymä, 2018
Annie Ernaux: Isästä / Äidistä, 2022
Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, 2022
Edouard Louis: Kuka tappoi isäni, 2022 ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022
Kotimaiset kirjat:
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri, 2008
Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista (novellikokoelma), 2020
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 2022
Emma Puikkonen: Musta peili, 2021
Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, 2020
Petri Tamminen: Se sano - Unohtumattomat lausahdukset, 2021
Meri Valkama: Sinun, Margot, 2021
Vuoden tietokirjat:
Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa, 1888
Thornkild Hansen: Onnellinen Arabia, 1965
Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto, 2015
Veronica Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022
Vuoden klassikot:
Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies, 1979
Vuoden lanut:
Jonna Björnstjerna: Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä - Setä Surkeus, 2022
Leena Krohn ja Inari Krohn: Auringon lapsia, 2010
J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä, 2022
Jukka-Pekka Palviainen: Anna palaa, Kosonen, 2021
Vuoden jännityskirjat:
Lars Kepler: Hypnotisoija, 2010 ja Paganini ja paholainen, 2011
Vuoden äänikirjat:
Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, 1926 (lukijana Jukka Pitkänen)
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021 (lukijana Anja Erämaja)
Vuoden yllättäjät:
Inger-Mari Aikio: 69 cuoldda - 69 pylvästä, 2017
Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies, 1976; Peter-Peter 1971
Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 1989
Vuoden sarjakuvat:
Fabien Nury ja Thierry Robin: The Death of Stalin, 2017
Alice Oseman: Heartstopper, 2021
Ville Tietäväinen ja Iiro Kuttner: Harvennus, 2021
Vuoden esseet:
Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022
Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa, 2020
Vuoden runot:
Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021
Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö, 2020
Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama, 2018
Vuoden työvoitto:
Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2007
Vuoden kehnoimmat:
Brian Michael Bendis ja Mark Bagley: Avengers Assemble nro 6, 2012
C. J. Sansom: Talvi Madridissa, 2009
Kirjailijat, joilta luin useamman teoksen (kaikilta kaksi):
Agatha Christie
Lars Kepler
Édouard Louis
Aila Meriluoto
Jukka-Pekka Palviainen
Timo Parvela
Uuden lukuvuoden suunnitelmiin kuuluu tietysti uuteen Helmet-haasteeseen osallistuminen. Olen myös ilmoittautunut 16. kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tästä se taas lähtee.
Hyvää uutta vuotta 2023!
maanantai 5. syyskuuta 2022
Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä
Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä, 2022
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 363
Mistä sain kirjan: ostin omaksi
Reetta Hännisen Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä oli tämän kesän hienoimpia lukukokemuksia. Kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja osoittautui oikeaksi aarteeksi monella tavalla: Ensinnäkin se on taitavasti ja vetävästi kirjoitettu - paikoin sitä ei pystynyt laskemaan käsistään, sillä se oli niin jännittävä ja tuntui kuin olisi lukenut juonellista kaunokirjaa. Toisekseen se tarjoaa paljon tietoa Suomen historian vaikeista vuosista, erityisesti sortokausista. Kolmanneksi on Maissi Erkko itse, todellinen, historiallinen henkilö, jonka aatteet ja persoona heräävät kirjan sivuilla eloon.
Maissi Erkko (1872 - 1936) tunnetaan Päivälehden perustajan ja päätoimittajan, Eero Erkon, vaimona ja Helsingin Sanomien päätoimittajan, Eljas Erkon, äitinä. Elämäkerrassa hän on paljon muutakin. Hän oli nuorsuomalainen vaikuttaja ja eli Suomen historian kriittisiä vuosia yhdessä perheensä kanssa. Hän oli aktiivinen poliittinen toimija ja ilmaisi mielipiteensä kipakastikin, jos tarve vaatii. Hän paransi maailmaa ja oli taipumaton oikeuden ja lain puolustaja. Hän oli kolmen pojan äiti, selviytyjä ja arjen taistelija. Hän rakasti saaristoa ja luontoa. Elämäkerta onnistuu nostamaan Maissi Erkon todelliseksi päähenkilöksi, ei historialliseksi muusaksi tai taustahenkilöksi, joka tunnetaan vain aviomiehen tai pojan kautta.
Elämäkerran kirjoittaja Reetta Hänninen on filosofian tohtori ja työskentelee historian tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Niklas Jensen-Eriksenin ja Aleksi Mainion kanssa tietokirjan Suomen suurin, joka kertoo Helsingin Sanomien historiasta. Teos valittiin vuoden historiateokseksi vuonna 2019, ja sen kirjoittamisen yhteydessä Hänniselle heräsi idea kirjoittaa Maissi Erkon elämäkerta.
Lukupiirin kokoontumiseen isäntämme oli järjestänyt meille hienon yllätyksen. Reetta Hänninen soitti ovikelloa kesken kokoontumisemme, ja saimme keskustella hänen kanssaan kirjasta. Niinpä tämä blogikirjoitus sisältää myös kirjailijan itsensä kommentteja. Kun kehuimme kirjan sujuvaa ja elävää tekstiä, kirjailija kertoi lukeneensa lapsesta lähtien paljon ja koko ajan. Lukeneisuus paljastuu kirjan joka sivulla. Näin tutkija-kirjailija kuvailee Seiliä, Maissi Erkon synnyinsaarta: Saari nousi merestä kuin sadat kaltaisensa. Rantakalliot laskeutuivat veteen, milloin lähes pystysuorina, milloin pyöreän kaartuvina kuin hylkeen selkä. Kallioiden laella, missä jäkälä peitti kaiken valkeana jalkojen alla rasahtavana mattona, kasvoi pieniä mäntyjä. Saari ei kuitenkaan ollut noita ulkosaariston tuulenpieksemiä luotoja, vaan se suorastaan pursusi elinvoimaista vehreyttä. (S. 13.)
Lapsuuden perhe ymmärsi tyttärien koulutuksen merkityksen. Maissi ja hänen kaksossisarensa lähetettiin kouluun, molemmat omien mieltymystensä mukaisesti - niissä puitteissa, joita naisille oli 1800-luvun lopussa tarjolla. Maissi opiskeli ensin Turussa ja myöhemmin Tukholmassa fysioterapeutiksi. Hän menestyi opinnoissaan aivan erityisen hyvin. Hän myös harjoitti ammattiaan vielä naimisiin mentyäänkin ja hankki lisäkoulutusta. Hän osallistui perheen elättämiseen poikkeuksellisen aktiivisesti oman luokkansa naiseksi.
Kirjassa oli paljon minulle täysin uutta tietoa. En tiennyt Maissi Erkosta entuudestaan oikeastaan yhtään mitään. Kirjan myöstä tutustuin paitsi häneen, myös Erkkojen sukuhistoriaan sekä Suomen historiaan ja tietysti suurimman päivälehtemme, Helsingin Sanomien historiaan. Kaikista näistä sain aivan valtavasti uutta tietoa.
Elämäkerran välityksellä Maissi Erkon elämä tuli monin tavoin läheiseksi. Hänninen tuntuu tavoittaneen jotain olennaista Maissi Erkon luonteesta ja aatteellisuudesta. Lukijana tunsin, että Maissista tuli todellinen persoona. Hänninen kertookin, että Helsingin Sanomien arkistoista löytyi paljon materiaalia: kirjeitä ja kirjeluonnoksia, joista hän on lainannut otteita suoraan. Materiaalia on varmasti monen muunkin elämäkertakirjoittajan tavoitettavissa, mutta kyllä Hännisellä on jokin erityinen taito tehdä Maissi eläväksi ihmiseksi siinä lukijan silmien edessä.
Hännisen mukaan materiaalin paljous toisaalta helpotti ja toisaalta vaikeutti kirjoittajatyötä, joka kesti kaksi vuotta. Toisaalta materiaalista sai paljon tietoa, mutta väliin mahtui myös aukkokohtia. Oli ajanjaksoja, joilta ei ole säilynyt kirjeitä tai merkintöjä juuri lainkaan. Lisäksi materiaalista oli vaikea rajata, kun sitä oli joistain aiheista hyvin paljon.
Palattuaan kotimaahan Erkot olivat aktiivisesti mukana rakentamassa Suomen itsenäisyyttä. Poliittinen kuohunta jatkui: Eero Erkko joutui vankilaan sisällissodan aikana ja Erkkojen pojat osallistuivat taisteluun valkoisten riveissä. Silti Eeron henki säilyi ja Suomen itsenäistyessä Erkot olivat tekemässä Ståhlbergista Suomen ensimmäistä presidenttiä.
Hännisen kirjoittama elämäkerta on todellakin elämäkerta naisesta, joka ajattelee ja toimii itsenäisesti, eikä suostu pitämään suutansa kiinni. Hän sai avioliitossaan ajatella ja toimia itsenäisesti, osallistua poliittiseen toimintaan ja ottaa kantaa asioihin. Sen hän todella tekikin. Eeron kuoleman jälkeen hän hankki Helsingin Sanomien pääomistuksen perheen haltuun, ja kun hänen poikansa astui lehden johtoon, hän ojensi poikaansa poliittisissa linjoissa hyvin ahkerasti. Riidoilta ei myöskään voitu välttyä.
Maissi Erkko oli tinkimätön oikeuden ja laillisuuden puolustaja. Hän oli älykäs nainen, jolla oli vahva oikeudentaju. Hänellä oli myös vahva yhteiskunnallinen asema Eero Erkon puolisona ja nuorsuomalaisena vaikuttajana. Asemaansa hän myös uskalsi käyttää, eikä jäänyt hiljaiseksi kotirouvaksi. Tämä elämänasenne oli ehkä kodin perintöä, jossa tyttärien ei oletettu jäävän kodin seinien sisäpuolelle, vaan kurkottavan omaan ammattiin ja hankkivan koulutusta heitä itseään kiinnostavalta alalta. Tällainen asenne ei ollut 1800-luvulla ollenkaan tavallista, mutta sillä oli mullistava vaikutus nuoren valtion tulevaisuuteen.
Hännisen kirjoittama elämäkerta osoittaa, että historia on täynnä koskettavia ja merkittäviä elämiä. Ihmiset elävät parhaan kykynsä ja viisautensa mukaan, ja jälkipolvet voivat nähdä heidän valinnoissaan erityistä rohkeutta tai pelkuruutta. Kun historialliset katastrofit tavoittavat arjen, vaaditaan kannanottoja, vaaditaan tasa-arvon ja oikeuden puolustajia, sellaisia ihmisiä kuin Maissi Erkko. Hän oli oikeastaan aika tavallinen ihminen, mutta oikeudentajussaan kiihkeä ja rohkea. Sellaiset ihmiset tekevät historiaa.
![]() |
Kirjailija-tutkija Reetta Hänninen ja Tulisydän. |
Kirjasta lisää myös Kirjailuja- kirjablogissa. Helmetin lukuhaasteessa kuittasin kirjalla kohdan 35. kirjassa on oikeudenkäynti.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2022
Gustave Flaubert: Rouva Bovary
Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993
Alkuteos: Madame Bovary, 1857
Kustantaja: Otava
Suomentaja: Eino Palola
Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)
Sivuja: 354
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan.
Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.)
Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)
Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta.
Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne.
Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.
Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään.
Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)
Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava.
Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?
Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn.
Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin:
1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan!
tiistai 19. heinäkuuta 2022
Naistenviikko: poimi listalta luettavaa
![]() |
Kuva: Tuija Takala |
Viisi uutta kirjaa tuli hotkaistua melkoisella vauhdilla. Kesäkirjoinani komeilevat siis Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, Inger-Mari Aikion runokokoelma 69 cuoldda - 69 pylvästä, Rachel Cuskin Siirtymä sekä Nellie Blyn Kymmenen päivää mielisairaalassa. Laskin, että olen lukenut listalta nyt 55 kirjaa, ja yöpöydällä ja omassa kirjahyllyssä odottaa muutama lisää. Tavoitteenani on tietysti lukea koko lista läpi. Hyppäähän sinäkin mukaan tähän haasteeseen!
Linkitin listalta ne kirjat, jotka olen lukenut blogiaikanani (näkyvät harmaina) ja kirjoittanut niistä julkaisun. Sinisellä maalasin ne kirjat, jotka olen lukenut jossain elämäni vaiheessa. Ihanaa naistenviikkoa kaikille!
1. Kaari Utrio: Eevan tyttäret (1984)
2. Liv Strömqvist: Kielletty hedelmä (2014)
3. Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät (1957)
4. Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)
5. Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (1981)
6. L. Onerva: Mirdja (1908)
7. Anna Gavalda: Kimpassa (2004)
8. Virginia Woolf: Oma huone (1929)
9. Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (1976)
10. Maria Jotuni: Huojuva talo (1935/1963)
11. Ranya ElRamly: Auringon asema (2002)
12. Hanan al-Shaikh: Kaukana Lontoossa (2000)
13. Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (2019)
14. Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla (1998)
15. Tove Jansson: Kesäkirja (1972)
16. Kherstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty (1976)
17. Kate Chopin: Herääminen (1899)
18. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
19. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)
20. Vappu Kannas: Rosa Clay (2020)
21. Kaipainen Anu: Poimisin heliät hiekat (1979)
22. Tuula Karjalainen: Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (2013)
23. Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (2015)
24. Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri (2009)
25. Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies (1977)
26. Kyung-soon Shin: Pidä huolta äidistä (2009)
27. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)
28. Susan Abulhawa: Jeninin aamut (2010)
29. Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (2017)
30. & 31. Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (2005) ja Iltojen sinessä (2011)
32. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli (1949) ST
33. Koko Hubara: Ruskeat tytöt (2017)
34. Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa (1887)
35. Rachel Cusk: Siirtymä (2017)
36. Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011) ja muu Napoli-sarja
37. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin (2016)
38. Miina Supinen: Liha tottelee kuria (2007)
39. Eve Hietamies: Yösyöttö (2010)
40. Laura Restrepo: Intohimon saari (1989)
41. Karolina Ramqvist: Karhunainen (2020)
42. Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous (1997)
43. Jung Chang: Villijoutsenet (1991)
44. Herta Müller: Sydäneläin (1994)
45. Marlene Haushofer: Seinä (1963)
46. Leena Krohn: Tainaron (1985)
47. Margaret Atwood: Orjattaresi (1985)
48. Maja Lunde: Mehiläisten historia (2015)
49. Eeva Kilpi: Tamara (1972)
50. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (2001)
51. L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (1920)
52. Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha (1911)
53. Erin Hunter: Villiin luontoon (2009)
54. Helen Fielding: Bridget Jones – elämäni sinkkuna (1996)
55. Gunn-Britt Sundström: Suhteista parhain (1976)
56. Emily Brönte: Humiseva Harju (1847)
57. Sally Salminen: Katrina (1936)
58. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (1987)
59. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2015)
60. Zadie Smith: Nimikirjoitusmies (2002)
61. Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (2019)
62. Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (2003)
63. Annie Ernaux: Puhdas intohimo (1991)
64. Maylis De Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2013)
65. Merete Mazzarella: Juhlista kotiin (1992)
66. Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (2001)
67. Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (2020)
68. Selma Anttila: Uhri (1923)
69. Alice Walker: Häivähdys purppuraa (1982)
70. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
71. Anneli Kanto: Veriruusut (2008)
72. Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2015)
73. Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (1980)
74. Sapfo: Iltatähti, häälaulu (noin 600 eaa/1969 )
75. Celia Fremlin: Hetket ennen aamunkoittoa (1958)
76. Ingeborg Bachmann: Malina (1971)
77. Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen (1989)
78. Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu (2003)
79. Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli (2009)
80. Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (1926)
81. Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016)
82. Marjane Satrapi: Persepolis (2000)
83. George Sand: Markiisitar (1832)
84. Mariama Bâ: Pitkä kirje (1981)
85. Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (1996)
86. Isabel Allende: Henkien talo (1982)
87. Erica Jong: Lennä, uneksi (1973)
88. Inger-Mari Aikio: 69 čuoldda − 69 pylvästä (2019)
89. Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua (2004)
90. Jane Austen: Emma (1815)
91. Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili (1926)
92. Daphne du Maurier: Rebekka (1938)
93. Maria von Trapp: Laulava Trappin perhe (1949)
94. Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (2019)
95. Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala (1997)
96. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
97. Astrid Lindgren: Saariston lapset (1964)
98. J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997)
99. Mary Shelley: Frankenstein (1818)
100. Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme (1962)
101. Fredrika Carstens: Muratti (1840)