Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013

Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010

Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón

Kustantaja: Tutkijaliitto

Kansi: Ilmari Hakala

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.) 

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa. 

Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia. 

Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia. 

En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni. 

Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.   

Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti. 

Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä. 

Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin  Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä  sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte! 

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

Lisää lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Lukuviikon kunniaksi olen usein julkaissut blogissa lukuvinkkejä lapsille, erityisesti pojille. Näitä vinkkilistoja  on nyt kertynyt melko monta osaa ja blogin uumenissa niitä voi olla lisääkin. Nyt on siis vuorossa ties kuinka mones lukuvinkkilista. (Aikaisemmat julkaisut on listattu tekstin loppuun.)

Vanhempi poika, jonka kanssa tämän perinteen aloitin, on nyt 15-vuotias ja lukee vain koulusta luettavaksi annettuja kirjoja. Kuopuksen kanssa sen sijaan tilanne on vielä aika hyvä. Hän lukee vielä paljon itsekseen, ja taitaapa olla niinkin, että hänen iltasatuikänsä on venynyt paljon myöhemmäksi kuin edellisen sankarin kanssa. 

 

Viime vuonna saimme valmiiksi valtavan iltasatu-urakan, eli luimme kaikki Harry Potter -sarjan kirjat loppuun. Sen jälkeen katsoimme kaikki HP-elokuvatkin alusta loppuun. Harry Potter -intoilumme huipentui kesällä 2022, kun matkustimme Lontooseen ja vierailimme Harry Potter -studioilla. Kuopus otti vierailusta kaiken ilon irti. Perheen isommat lapset ovat myös Potterinsa lukeneet useaan kertaan, mutta he ovat sen ikäisiä, että alkoi olla viimeiset hetket, että heidät sai studioille mukaan. Suosittelen käyntiä, jos se vain on joskus mahdollinen. 

Totuuden nimissä iltasatuina luetut Harry Potterit alkoivat tuntua vähän pitkästyttäviltä jossain viidennen ja kuudennen kirjan välimaastossa. Niinpä nyt onkin sitten luettu urakalla iltasaduiksi kaikkea muuta. Poika on itse valinnut luettavat lahjakirjoistaan, joita on kertynyt hyllyyn Potter-urakan aikana. Onkin syytä kiittää kummitätiä, joka on kartuttanut lastenkirjahyllyämme uusimmilla lastenromaaneilla. Vaikka näistäkään kirjoista kaikki eivät ole olleet omia suosikkejani, niin poika on rakastanut niitä kaikkia. 

Niinpä olemmekin lukeneet Anja Portinin Radio Popovin (2020), Reetta Niemelän  kirjoittaman ja Katri Kirkkopellon kuvittaman Mustan kuun majatalon (2021) ja J. K. Rowlingin Ikkabogin (2020), joka on pojan erityinen suosikki - ja josta minä taas en erityisemmin piitannut. Joulukalenterikirjana luimme somessa ylistetyn Karin Erlandssonin kirjoittaman ja Peter Bergtingin kuvittaman Yöjunan. Sekin oli minulle pettymys Tmo Parvelan Maukka, Väykkä ja  mieletön lumipallo -joulukalenterikirjan jälkeen. 

Nyt meillä on iltasatukirjana meneillään viime vuoden Finlandia junior -voittaja, Sofia Chanfreaun kirjoittama ja hänen sisarensa Amanda Chanfreaun kuvittama Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Se on meidän kummankin suosikki. 

Nuorimmaisen koulussa  - joka on tietysti myös vanhempien lasten entinen koulu - tehdään edelleen ahkerasti lukudiplomeita, ja poikakin innostui pienellä painostuksella sellaisen tekemään. Lukudiplomiin kuuluu jokin klassikko, jokin kuvakirja, jokin runokirja, uusi lastenromaani, jokin tietokirja ja lisäksi johonkin teemaan sopiva kirja. Kolmannella luokalla teemana oli oppimisen ilo. Kirjalistat ovat pitkiä ja meillähän kävi niin, että omasta kirjahyllystä löytyi melkein joka kohtaan sopiva kirja. 

Klassikkokirjana poika luki iki-ihanan Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan. Se teki häneen yhtä suuren vaikutuksen, kun se on tehnyt hänen isompiinkin sisaruksiinsa. Runokirjana upposi Laura Ruohosen klassikkorunokirja Allakka Pullakka, joka oli yhdessä luettu aikaisemminkin. Ostin pojalle myös omaksi Pia Krutsinin runoileman ja Jani Ikosen kuvittaman Kaupunki Kukaties -teoksen, jonka poika luki itse ja hekotteli lukiessaan. Samalla tavalla vaikutti myös Laura Ruohosen uusin runokokoelma Kummalla kammella. 

Lukudplomia varten poika luki myös Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuja ja Patuja sekä Timo Parvelan Pate-kirja. Samaan syssyyn meni uusin Roope Lipastin kirjoittama Lätkä-Laurikin. Näiden kaikkien sarjojen uusimmat teokset luetaan heti, kun ne vain käsiimme saamme. 

Pojan omia suosikkeja ovat hassunhauskat ja älyvapaat Dav Pilkeyn Koiramies-kirjat sekä Trollin Mestarietsivä Peppuset. Aaron Blabeyn Hurja jengi -sarjakuvateoksista on tehty jopa elokuvaa, ja kuopus on lukenut kaikki sarjan kirjat. Ne menevätkin yhdeltä istumalta.  Paula Norosen Yökoulut hän on myös lukenut ihan jokaisen. Nekin saa hotkaistua nopeasti, eli lukukokemuksesta tulee heti onnistumisen ilo. 

Tietokirjoista poika innostuu joskus valtavasti. ZoneVD:n uusin tietokirja Uskomattoman tiedon jäljillä ostettiin Helsingin kirjamessuilta omaksi ja sitä luetaan ahkerasti. Se on kuunneltukin äänikirjana monta kertaa. Lukudiplomiin poika luki tietokirjaksi Mauri Kunnaksen Hullunkurisen lintukirjan, joka on vähän vanhempaa tuotantoa, mutta sopikin kuopukselle oikein hyvin. Hän nimittäin oikeasti bongailee lintuja aika ajoin. 

Uusimpana löytönä voisin mainita Di Gregorion ja Barbuccin sarjakuvateokset Sisarukset Gremillet. Poika luki sarjan kaksi ensimmäistä teosta nopeaan tahtiin ja kolmas osa odottaa jo kirjastossa. Vaikka sarjakuvat vaikuttavat vähän tyttömäisiltä, en ole missään nimessä maininnut asiasta, vaan olen vain työntänyt kirjat pojalle käteen. Vinkin sarjakuvista bongasin erään kirjavinkkarin kirjagram-tililtä.  

Melkein unohdin mainita Anders Sparringin kirjoittamat Vorosen perhe -kirjat. Ne on kuvittanut Per Gustavsson, ja jokin näissä anarkistisissa tarinoissa kiehtoo poikaa. Hän hihittelee kirjoille ja lukee minulle parhaita paloja ääneen. Anarkiaa on myös Barbara Cantinin goottihenkisissä Mortina-kirjoissa.

Äänikirjoina poika on viime aikoina kuunnellut Narnian tarinoita. Bookbeat on hänellä auki joka ilta, ja kirjoja kuluu aikamoista tahtia. Päivät päättyvät kuitenkin joka ilta äidin lukemaan iltasatuun. Jos olen liian väsynyt, iltasatu etenee vain muutaman sivun, mutta joka ilta se etenee. Saapa nähdä, joko ensi vuonna luen vain itselleni iltaisin, vai vieläkö joku lapsi on iltasatuja vailla. 

Aikaisemmat lukuvinkit: 

Lukuvinkkejä 8-vuotiaalle pojalle vuonna 2016

Lukuvinkkejä 9-vuotiaalle pojalle vuonna 2017

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille vuonna 2018

Lukuvinkkejä 11-vuotiaalle pojalle vuonna 2019

Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille vuonna 2020

Lisää lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille vuonna 2022

Julkaisussa mainitut kirjat tai kirjasarjat: 

Blabey Aaron: Hurja jengi -sarja

Cantini Barbara: Mortina-sarja

Chanfreau Sofia ja Chanfreau Amanda: Kirahvin sydän on tavattoman suuri

Di Gregorio Giovannia ja Barbucci Alessandro: Sisarukset Gremillet -sarjakuvat

Erlandson Karin: Yöjuna (joulukalenterikirja)

Krutsin Pia ja Ikonen Jani: Kaupunki Kukaties

Kunnas Mauri: Hullunkurinen lintukirja

Lipasti Roope: Lätkä-Lauri-sarja

Niemelä Reetta: Mustan kuun majatalo

Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Risto Räppääjä -sarja

Noronen Paula: Yökoulu-sarja

Parvela Timo: Pate-sarja

Pilkey Dav: Koiramies-sarja

Portin Aja: Radio Popov

Rowling J. K: Ikkabog 

Ruohonen Laura: Allakka Pullakka ja Kummalla kammella

Sparring Ander: Vorosen perhe -kirjat

Troll: Mestarietsivä Peppunen

Uspenski Eduard: Fedja-setä, kissa ja koira

ZoneVD: Uskomattoman tiedon jäljillä

Isabel Allende: Henkien talo

Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010

Alkuteos:  La casa de los espiritus, 1982

Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Kustantaja: Otava

Sivuja: 436

Kansi: Markus Pyörälä

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.

Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136). 

Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa. 

Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran. 

Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.

Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä. 

Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan. 

Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä. 

Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389). 

Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.

Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Ranskan työväenluokan taistelut

 Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomentaja: Lotta Toivanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Tom Backström

Sivuja: 76; 103

Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:  

Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)

Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen  selkänsä. 

Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja. 

Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan. 

Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin. 

Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin. 

Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan: 

Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. 

  Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - - 

  Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)

Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä. 

Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut. 

Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?

Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan? 

Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.  

Vuoden 2022 parhaat kirjat - ja tietysti tilastoja!

Lukuvuosi vaihtui, ja saa lausua hyvästit vuodelle 2022. Siviilielämässä vuosi oli rankka ja surullinen, ja  maailmanlaajuisesti voisi kai todeta samaa. Bloggaaminen jäi melkein kokonaan ja olin aktiivinen lähinnä Instagramin puolella, tosin sielläkin tavallista vähemmän. Pääsin kuitenkin osallistumaan keväällä Helsinki Lit -tapahtumaan ja syksyllä Helsingin kirjamessuille. Odotetut Tampereen kirjafestarit jouduin kuitenkin jättämään välistä, koska makasin kipeänä kotona, n. 6 kilometrin päässä.  

Lukuvuotena vuosi oli kuitenkin melko hyvä, vaikka luin yli 10 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna - kirjallisuushan on hyvä pakopaikka. Helmet-lukuhaaste 2022 valmistui joulukuun alussa ja myös TBR100-listani eteni muutamalla teoksella, samoin kuin uutena haasteena Me naiset -lehdestä bongattu naiskirjailijoiden lukuhaaste. 

Goodreadsin mukaan luin tänä vuonna yhteensä 74 kirjaa. Näistä kuuntelin aktiivisesti äänikirjana seitsemän kappaletta (passiivisena sivukuuntelijana olin varmasti n. sadassa lastenkirjassa, joita kuopus kuunteli uudestaan ja uudestaan). Muutaman kirjan luin ja kuuntelin vuorotellen. Laskuissa ovat mukana kaikki lukemani aikuisten kirjat ja lähes kaikki lanu-kirjat. 

Vanhat tutut kaavat toistuivat, eli luin eniten (51 %) suomalaista kirjallisuutta. Seuraavaksi eniten käsiini osui kirjallisuutta Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista, yhteensä 24 % lukemastani.  Hyvänä kolmosena olivat edustettuina Ranska ja Ruotsi, joista luin 5 kirjaa kummastakin maasta. Seuraavaksi eniten luin kirjoja muista Pohjoismaista, eli Norjasta, Islannista ja Tanskasta, mutta lisäksi luin kirjat myös Israelista, Nigeriasta ja Ghanasta. 

Naisten kirjoittamia kirjoja oli taas suurin osa lukemastani, eli 44 kappaletta (59 %) kirjoista oli naisten käsialaa, kun taas miehiä oli edustettuna 29 kappaletta (29 %). Lisäksi luin yhden muunsukupuolisen kirjailijan kirjan. 

Listaltani löytyy 23 eri kustantajaa, ja se on paljon. Tosin tarkempi tutkiminen osoittaa, että 58 % kirjoista oli kuitenkin kolmen suurimman suomalaiskustantamon, eli Tammen, Wsoyn ja Otavan kustantamia. Helmet-lukuhaasteen ansiota puolestaan lienee se, että listaltani lähes puolet kirjailijoista oli itselleni ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Heitä oli 35, joiden joukossa oli sellaisia nimiä kuin Édouard Louis, Annie Ernaux, Lars Kepler, Gustave Flaubert ja J. M Barre. 

Genreistä edustetuin oli nykykirjallisuus, johon laskin 25 % (18 kpl) lukemistani kirjoista. Suurin osa lukemistani kirjoista on julkaistu 2000-luvulla. Lastenkirjoja (kuvakirjoja ja lastenromaaneja) oli 19 % (14 kpl) lukemastani kirjallisuudesta, klassikkoja 8 % ja jännityskirjallisuutta 8 % (molempia 6 kpl),  runokokoelmia 7% ja sarjakuvia oli 7 % ( kumpiakin 5 kpl). Kaunokirjallisuutta edusti suurin osa lukemastani kirjallisuudesta, yhteensä 89 % (66 kpl), ja tietokirjoja luin vain 3 kappaletta. Tosin kauno- ja tietokirjan yhdistelmiä luin 5 kappaletta (esseitä ja historiallisia sarjakuvia). 

Tähtiä jakelin taas suruttomasti. Kirjojen valinta osuu tässä iässä jo aika hyvin kohdalleen, joten 4-5 tähteä sai peräti 46 kirjaa, eli 62 % lukemistani kirjoista. 

Tässä kirjoista parhaat, ei kuitenkaan parhaus- vaan aakkosjärjestyksessä:  

Nykykirjallisuus: 

Ulkomaiset kirjat: 

Chimamandi Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa, 2008

Rachel Cusk: Siirtymä, 2018

Annie Ernaux: Isästä / Äidistä, 2022

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen, 2022

Edouard Louis: Kuka tappoi isäni, 2022 ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022

Douglas Stuart: Shuggie Bain, 2022

Kotimaiset kirjat: 

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri, 2008

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista (novellikokoelma), 2020

Anneli Kanto: Rottien pyhimys, 2021

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut, 2022

Emma Puikkonen: Musta peili, 2021

Pirkko Saisio: Passio, 2021

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, 2020

Petri Tamminen: Se sano - Unohtumattomat lausahdukset, 2021

Meri Valkama: Sinun, Margot, 2021

Vuoden tietokirjat: 

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa, 1888

Thornkild Hansen: Onnellinen Arabia, 1965

Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä, 2022

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto, 2015

Veronica Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022

Vuoden klassikot: 

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies, 1979

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 1857

John Steinbeck: Eedenistä itään, 1953

Vuoden lanut: 

Jonna Björnstjerna: Kertomuksia merkillisestä kaniperheestä - Setä Surkeus, 2022

Leena Krohn ja Inari Krohn: Auringon lapsia, 2010

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä, 2022

Jukka-Pekka Palviainen: Anna palaa, Kosonen, 2021

Vuoden jännityskirjat: 

Lars Kepler: Hypnotisoija, 2010 ja Paganini ja paholainen, 2011

Vuoden äänikirjat: 

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha, 1926 (lukijana Jukka Pitkänen)

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021 (lukijana Anja Erämaja)

Vuoden yllättäjät: 

Inger-Mari Aikio: 69 cuoldda - 69 pylvästä, 2017

Aila Meriluoto: Kotimaa kuin mies, 1976; Peter-Peter 1971

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 1989

Vuoden sarjakuvat: 

Fabien Nury ja Thierry Robin: The Death of Stalin, 2017

Alice Oseman: Heartstopper, 2021

Ville Tietäväinen ja Iiro Kuttner: Harvennus, 2021

Vuoden esseet: 

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia, 2022

Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa, 2020

Vuoden runot: 

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä, 2021

Louise Glück: Uskollinen ja hyveellinen yö, 2020

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama, 2018

Vuoden työvoitto:  

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2007

Vuoden kehnoimmat: 

Brian Michael Bendis ja Mark Bagley: Avengers Assemble nro 6, 2012

C. J. Sansom: Talvi Madridissa, 2009 

                                   

Kirjailijat, joilta luin useamman teoksen (kaikilta kaksi): 

Agatha Christie 

Lars Kepler

Édouard Louis 

Aila Meriluoto

Jukka-Pekka Palviainen

Timo Parvela

Uuden lukuvuoden suunnitelmiin kuuluu tietysti uuteen Helmet-haasteeseen osallistuminen. Olen myös ilmoittautunut 16. kerran kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Tästä se taas lähtee. 

Hyvää uutta vuotta 2023!

Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä

 Reetta Hänninen: Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä, 2022

Kustantaja: Otava

Kansi: Päivi Puustinen

Sivuja: 363

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Reetta Hännisen Tulisydän, Maissi Erkon kiihkeä elämä oli tämän kesän hienoimpia lukukokemuksia.  Kirja valikoitui kesän lukupiirikirjaksi ja osoittautui oikeaksi aarteeksi monella tavalla: Ensinnäkin se on taitavasti ja vetävästi kirjoitettu - paikoin sitä ei pystynyt laskemaan käsistään, sillä se oli niin jännittävä ja tuntui kuin olisi lukenut juonellista kaunokirjaa. Toisekseen se tarjoaa paljon tietoa Suomen historian vaikeista vuosista, erityisesti sortokausista. Kolmanneksi on Maissi Erkko itse, todellinen, historiallinen henkilö, jonka aatteet ja persoona heräävät kirjan sivuilla eloon.  

Maissi Erkko (1872 - 1936) tunnetaan Päivälehden perustajan ja päätoimittajan, Eero Erkon, vaimona ja Helsingin Sanomien päätoimittajan, Eljas Erkon, äitinä. Elämäkerrassa hän on paljon muutakin. Hän oli nuorsuomalainen vaikuttaja ja eli Suomen historian kriittisiä vuosia yhdessä perheensä kanssa. Hän oli aktiivinen poliittinen toimija ja ilmaisi mielipiteensä kipakastikin, jos tarve vaatii. Hän paransi maailmaa ja oli taipumaton oikeuden ja lain puolustaja. Hän oli kolmen pojan äiti, selviytyjä ja arjen taistelija. Hän rakasti saaristoa ja luontoa. Elämäkerta onnistuu nostamaan Maissi Erkon todelliseksi päähenkilöksi, ei historialliseksi muusaksi tai taustahenkilöksi, joka tunnetaan vain aviomiehen tai pojan kautta. 

Elämäkerran kirjoittaja Reetta Hänninen on filosofian tohtori ja työskentelee historian tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Niklas Jensen-Eriksenin ja Aleksi Mainion kanssa tietokirjan Suomen suurin, joka kertoo Helsingin Sanomien historiasta. Teos valittiin vuoden historiateokseksi vuonna 2019, ja sen kirjoittamisen yhteydessä Hänniselle heräsi idea kirjoittaa Maissi Erkon elämäkerta.  

Lukupiirin kokoontumiseen isäntämme oli järjestänyt meille hienon yllätyksen. Reetta Hänninen soitti ovikelloa kesken kokoontumisemme, ja saimme keskustella hänen kanssaan kirjasta. Niinpä tämä blogikirjoitus sisältää myös kirjailijan itsensä kommentteja. Kun kehuimme kirjan sujuvaa ja elävää tekstiä,  kirjailija kertoi lukeneensa lapsesta lähtien paljon ja koko ajan. Lukeneisuus paljastuu kirjan joka sivulla. Näin tutkija-kirjailija kuvailee Seiliä, Maissi Erkon synnyinsaarta: Saari nousi merestä kuin sadat kaltaisensa. Rantakalliot laskeutuivat veteen, milloin lähes pystysuorina, milloin pyöreän kaartuvina kuin hylkeen selkä. Kallioiden laella, missä jäkälä peitti kaiken valkeana jalkojen alla rasahtavana mattona, kasvoi pieniä mäntyjä. Saari ei kuitenkaan ollut noita ulkosaariston tuulenpieksemiä luotoja, vaan se suorastaan pursusi elinvoimaista vehreyttä. (S. 13.)

Maissi Erkko, alun perin Maria Aurora Holländer, syntyi Seilin saarella naisten mielisairaalan taloudenhoitajan perheeseen. Lapsuuden kuvaus, elämä mielisairaalan ympäristössä ja saaristossa on elämäkerrassa kuvattu värikkäästi. Lapsuuden perheessä oli lämmin yhteishenki, ja sisarukset olivat Maissille tärkeitä koko hänen elämänsä ajan, erityisesti hänen kaksossiskonsa Elin Alexandra oli hänelle merkittävä tuki ja turva ja ilon tuoja.   

Lapsuuden perhe ymmärsi tyttärien koulutuksen merkityksen. Maissi ja hänen kaksossisarensa lähetettiin kouluun, molemmat omien mieltymystensä mukaisesti - niissä puitteissa, joita naisille oli 1800-luvun lopussa tarjolla. Maissi opiskeli ensin Turussa ja myöhemmin Tukholmassa fysioterapeutiksi. Hän menestyi opinnoissaan aivan erityisen hyvin. Hän myös harjoitti ammattiaan vielä naimisiin mentyäänkin ja hankki lisäkoulutusta. Hän osallistui perheen elättämiseen poikkeuksellisen aktiivisesti oman luokkansa naiseksi. 

Kirjassa oli paljon minulle täysin uutta tietoa. En tiennyt Maissi Erkosta entuudestaan oikeastaan yhtään mitään. Kirjan myöstä tutustuin paitsi häneen, myös Erkkojen sukuhistoriaan sekä Suomen historiaan ja tietysti suurimman päivälehtemme, Helsingin Sanomien historiaan. Kaikista näistä sain aivan valtavasti uutta tietoa. 

Elämäkerran välityksellä Maissi Erkon elämä tuli monin tavoin läheiseksi. Hänninen tuntuu tavoittaneen jotain olennaista Maissi Erkon luonteesta ja aatteellisuudesta. Lukijana tunsin, että Maissista tuli todellinen persoona. Hänninen kertookin, että Helsingin Sanomien arkistoista löytyi paljon materiaalia: kirjeitä ja kirjeluonnoksia, joista hän on lainannut otteita suoraan. Materiaalia on varmasti monen muunkin elämäkertakirjoittajan tavoitettavissa, mutta kyllä Hännisellä on jokin erityinen taito tehdä Maissi eläväksi ihmiseksi siinä lukijan silmien edessä. 

Hännisen mukaan materiaalin paljous toisaalta helpotti ja toisaalta vaikeutti kirjoittajatyötä, joka kesti kaksi vuotta. Toisaalta materiaalista sai paljon tietoa, mutta väliin mahtui myös aukkokohtia. Oli ajanjaksoja, joilta ei ole säilynyt kirjeitä tai merkintöjä juuri lainkaan. Lisäksi materiaalista oli vaikea rajata, kun sitä oli joistain aiheista hyvin paljon. 

Erkkojen kohtalona oli elää Suomen historian mullistuksia läpi. Ensimmäisenä nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattaja Helsingin Sanomat, silloin Päivälehti, joutui vaikeuksiin sortokauden alussa.  Erkot tuomittiin maanpakoon ja he elivät muutaman vuoden New Yorkissa. Noista ajoista elämäkerrasta välittyy värikästä ajankuvaa sekä USA:n historiasta että newyorkilaisten siirtolaisten arjesta. 

Palattuaan kotimaahan Erkot olivat aktiivisesti mukana rakentamassa Suomen itsenäisyyttä. Poliittinen kuohunta jatkui: Eero Erkko joutui vankilaan sisällissodan aikana ja Erkkojen pojat osallistuivat taisteluun valkoisten riveissä. Silti Eeron henki säilyi ja Suomen itsenäistyessä Erkot olivat tekemässä Ståhlbergista Suomen ensimmäistä presidenttiä. 

Hännisen kirjoittama elämäkerta on todellakin elämäkerta naisesta, joka ajattelee ja toimii itsenäisesti, eikä suostu pitämään suutansa kiinni. Hän sai avioliitossaan ajatella ja toimia itsenäisesti, osallistua poliittiseen toimintaan ja ottaa kantaa asioihin. Sen hän todella tekikin. Eeron kuoleman jälkeen hän hankki Helsingin Sanomien pääomistuksen perheen haltuun, ja kun hänen poikansa astui lehden johtoon, hän ojensi poikaansa poliittisissa linjoissa hyvin ahkerasti. Riidoilta ei myöskään voitu välttyä. 

Maissi Erkko oli tinkimätön oikeuden ja laillisuuden puolustaja. Hän oli älykäs nainen,  jolla oli vahva oikeudentaju. Hänellä oli myös vahva yhteiskunnallinen asema Eero Erkon puolisona ja nuorsuomalaisena vaikuttajana. Asemaansa hän myös uskalsi käyttää, eikä jäänyt hiljaiseksi kotirouvaksi. Tämä elämänasenne oli ehkä kodin perintöä, jossa tyttärien ei oletettu jäävän kodin seinien sisäpuolelle, vaan kurkottavan omaan ammattiin ja hankkivan koulutusta heitä itseään kiinnostavalta alalta. Tällainen asenne ei ollut 1800-luvulla ollenkaan tavallista, mutta sillä oli mullistava vaikutus nuoren valtion tulevaisuuteen. 

Hännisen kirjoittama elämäkerta osoittaa, että historia on täynnä koskettavia ja merkittäviä elämiä. Ihmiset elävät parhaan kykynsä ja viisautensa mukaan, ja jälkipolvet voivat nähdä heidän valinnoissaan erityistä rohkeutta tai pelkuruutta. Kun historialliset katastrofit tavoittavat arjen, vaaditaan kannanottoja, vaaditaan tasa-arvon ja oikeuden puolustajia, sellaisia ihmisiä kuin Maissi Erkko. Hän oli oikeastaan aika tavallinen ihminen, mutta oikeudentajussaan kiihkeä ja rohkea. Sellaiset ihmiset tekevät historiaa.

 

Kirjailija-tutkija Reetta Hänninen ja Tulisydän.

Kirjasta lisää myös Kirjailuja- kirjablogissa. Helmetin lukuhaasteessa kuittasin kirjalla kohdan 35. kirjassa on oikeudenkäynti. 

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993 

Alkuteos: Madame Bovary, 1857

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Eino Palola

Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)

Sivuja: 354

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan. 

Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.) 

Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)

Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta. 

Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne. 

Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.  

Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää  hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa  liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään. 

Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)

Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava. 

Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?   

Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn. 

Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

        Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan!