sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Lukuvinkkejä 10-vuotiaille pojille

Perinteisesti olen Lukuviikolla kirjoittanut poikani lukemisesta, sillä poikien lukuinnon hiipuminen alkaa olla valtakunnallinen ongelma. Miten käy äidinkielenopettaja-lukuintoilija-äidiltä oman pojan kasvattaminen lukijaksi? Ei mitenkään helposti.

Olen bloganut aiheesta tähän mennessä otsikoilla Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?,  Lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille ja  Lukuvinkkejä 9-vuotiaille pojille. Nyt ollaan siis jo 10-vuotiaita.

Tähän asti olen lahjonut poikani lukemaan: hän on saanut lukemistaan kirjoista peliaikaa. Joku kommentoikin blogiini, että hän ei itse missään nimessä lahjoisi lasta lukemaan, sillä lapselle ei silloin synny omaehtoista intoa lukemisharrastukseen. Jaahas. Tilastojen  mukaan näyttää siltä, että suomalaispojat on jätetty sankoin  joukoin odottamaan oman lukuinnon syttymistä, ja odottelun tulokset näkyvät poikien lukutaidon romahtamisena. Kannattaisiko vanhempien kuitenkin yrittää tehdä jotain?

Jos nyt olen mennyt pilaamaan poikani lukuinnon hänen loppuelämäkseen, niin kannan siitä täyden vastuun. Kuten nyt kannan vastuuni hänen lukutaitonsa kehittymisestä lahjomalla häntä lukemaan.

Sitä paitsi, jos en vaatisi pojalta mitään kehittävää toimintaa, hän pelaisi koko ajan Minecraftia tai katsoisi YouTubesta videoita siitä, kun joku toinen pelaa Minecraftia. Niissä hommissa lukutaito ei kehity pätkän vertaa.

Lahjominen on kannattanut. Sitä ei enää tarvita, vaan poika lukee, koska kirjat ovat niin hyviä. Hän lukee joka ilta ennen nukahtamistaan, hän lukee aina, kun häneltä on viety kännykkä käsistä, hän lukee autossa, vessassa, ruokapöydässä... Eniten hän lukee Aku Ankan taskukirjoja, mutta hän lukee myös muuta. Kannattiko siis lahjoa? Kyllä. Kannattaa myös luottaa siihen, että ajan myötä kirjat ovat niin hyviä, että pojan omakin into syttyy. Siihen asti - lahjo!

Vuosi sitten päätin ruveta ottamaan kuvia pojan lukemista kirjoista, mutta enhän tietysti muistanut kuvata kuin touko-kesäkuun kirjoja. Tuolloin luettiin koulun lukuhaastetta varten aika erilaisia kirjoja, ehkä suurimpina löytöinä David Walliamsin kirjat Gansterimummi ja Poika ja mekko, jotka molemmat tuntuivat herättävän melkoisesti tunteita pojan päässä. Ihan mahtavaa!

Myös Jari Mäkipään Masi Tulppa. Pääsy kielletty -kirja maistui viime vuonna. Timo Parvelan ja
Björn Sortlandin Kepler 62 -sarjaakin poika luki, mutta into hiipui jostakin syystä. Pitänee yrittää uudestaan...

Eoin Colferin Legenda maailman tuhmimmasta pojasta ja Legenda Pottu-Mäkisestä tuli myös luettua. Ne olivat sopivan ohuita, kuulemma. Samoin Timo Parvelan muutama Ella-kirja luettiin samasta syystä. Ohuista kirjoistahan sai nopeasti ansaittua peliaikaa...

Koulun lukudiplomi uudistui tänä keväänä, ja painostin pojan tekemään sen. Siihen sai valita kirjoja eri aihepiireistä, ja poikani luki muun muassa Aapelin Koko kaupungin Vinskin ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun. Selvästikään klassikoiden lukeminen ei sujunut niin ketterästi kuin uusien kirjojen tavailu. Sen sijaan lukudiplomiin luettu tietokirja, Raili Mikkasen ja Laura Valojärven Suomen lasten linnakirja kiinnosti poikaa ihan aidosti. Meidän pitäisi kuulemma kesällä lähteä retkeilemään Suomen linnoissa.

Vuoden luetuimpia kirjoja ovat kuitenkin olleet viime vuoden tapaan Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat, joita poika lukee uudestaan ja uudestaan. Ne on hankittu omaan hyllyyn ihan kaikki, ja seuraavaa suomennosta odotellaan kieli pitkällä. Myös perheen tyttäret lukevat näitä kirjoja edestakaisin, joten hankinta on joka euron arvoinen.

Toinen jatkuvasti kesken oleva kirjasarja on Harry Potter -sarja, josta poika on lukenut kolmea ensimmäistä osaa vuorotellen ja yhä uudestaan. Jim Kayn kuvittamat painokset ovat hänen suosikkejaan, vaikka kuvittamattomatkin painokset hän on lukenut. Juuri viime viikolla kuulin hänen huokaavan Kayn kuvittaman kirjan äärellä, miten hieno eräskin kuva oli. Harry Pottereita ovat myös perheen tyttäret lukeneet siihen tahtiin, että kuvittamattomista painoksista irtoilevat jo kannet. Myös tämän kirjasarjan hankkiminen omaan hyllyyn on ollut joka euron arvoista.

Edelleen siis pojan kirjoissa pitäisi olla kuvia, ja parasta olisi, jos kirjat olisivat myös hauskoja. Mikäs siinä. Kirjastosta löytyy, kun vähän malttaa etsiä.

Seuraava suunnitelmani on palata lahjonnan pariin, ja luvata jotain tosi kivaa, jos poika malttaa lukea pari kuvittamatonta kirjaa, nimittäin Jack Chengin Kosmoksessa tavataan -kirjan, jonka olen itse hyväksi todennut, ja Jacob Wegeliuksen Merten gorilla -kirjan, joka vaikuttaa kunnon seikkailuromaanilta.

Näillä mennään.

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Anna vinkkaa Lukuviikolla


Annan lukemat kirjat vuonna 2018

Hei, olen Anna. Tykkään kaikenlaisten kirjojen lukemisesta, mutta en niistä kirjoittamisesta. Siksi näin lyhyt teksti. Sori.

Tänä vuonna olen lukenut paljon hyviä kirjoja:

Riikka Ala-Harja: Kahden kaupungin Ebba
Becky Albertalli: Minä, Simon, homo sapiens
Ali Benjami: Mitä sain tietää meduusoista 
Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia 
Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Anu Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
Vuokko Hurme: Kiepaus
Sophie Kinsella: Kadonnut, Audrey
Kai Korkea-Aho ja Ted Forrsröm: Zoo: Viraalit nerot 
Adrienne Kress: Kätketty ovi
Anne Leinonen: Kirjanoita
Kristina Ohlsson: Lasilapset
R. J. Palacio: Ihme sekä Auggie ja minä
Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Siri Pettersen: Kupla
Philip Ridley: Dakota
Katariina Romppainen: Sori vaan se on totuus 
Sarah Rubin: Alice Jones koodaa ja ratkoo, Näkymätön vihje
Louis Sachar: Paahde
Annika Sandelin: Yokon yökirja 1 ja 2 
Lina Stoltz: Huomenna ei tarvitse pelätä
Zoe Sugg: Girl Online -trilogia
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Maria Turtschaninoff: Maresi: Punaisen luostarin kronikoita 
Jacqueline Wilson: Tähdeksi syntynyt

Suosittelen näitä kirjoja yläkouluikäisille. Parhaimpia näistä kaikista olivat Girl Online -kirjat, Nälkäpelit, Viha jonka kylvät ja Helmenkalastaja.

  

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, ja näin Lukuviikon kunniaksihan sopii blogata lempirunoistaan, eikö vain? Olen nyt puolen vuoden aikana lukenut Erämajan runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kaikkea kirjasta, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola ja Kirja vieköön! Osallistun teksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan Helmetin lukuhaasteesta kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Lukuviikon kirjavinkit ja lempikirjalistoja

Kirjabloggaajan salainen toive on päästä kertomaan vastaantulijoille lempikirjoistaan. Lukuviikon koittaessa 16. - 22.42018 se on taas mahdollista - ainakin näin blogin välityksellä. Tänä vuonna Lukuviikon teemana on Mun tarina, ja nyt kerrotaan tarinoita omista lempikirjoista.

Oksan hyllyltä -blogin Marikan idean mukaan kirjabloggaajat vinkkaavat tänään tunnin välein lempikirjojaan, ja tässä ketjubloggauksessa olen nyt mukana. Lempikirjojen valinnan vaikeus on tietysti melkoinen, koska niitähän on paljon. (Olen kirjoittanut niistä ennenkin.) Tänä vuonna kerron viidestä lapsuuteni lempikirjasta, viidestä aikuisiän tajunnanräjäyttäjästä ja viidestä blogiaikani lempikirjasta.

Lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjat: 


Nämä kirjat ovat tehneet minusta lukijan, kirjallisuuden ahmijan, suurkuluttajan ja hypettäjän (=bloggaajan). Esimerkiksi Suomen kansan suuren satukirjan sadut olivat niin jännittäviä, että kun äiti ei ehtinyt niitä minulle lukemaan, aloin lukea satuja itse. Lukemaan oppimisen hetki on edelleen yksi vahvimpia lapsuusmuistojani, ja Väkevä Matti oli sadun nimi.


2. Suomen kansan suuri satukirja

3. Antoine de Saint-Exupery: Pikku prinssi

4. L. M. Montgomery: Anna-kirjat

5. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase


Elämäni mullistajat: 


Joidenkin kirjojen lukeminen vaikuttaa elämään enemmän kuin osaa etukäteen aavistaa. Niiden kannessa pitäisi ehkä olla jonkinlainen varoitusmerkki, sillä niiden lukeminen voi olla kohtalokasta. Elämä muuttuu, asenne muuttuu, tietoisuus alkaa. Nämä kirjat ovat olleet minulle sellaisia:

 1. Aino Kallas: Sudenmorsian

2. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

3. Minna Canth: Työmiehen vaimo

4. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

5. John Irving: Kaikki isäni hotellit


Yksi kohtalokkaimpia lukukokemuksiani on ollut Aino Kallaksen Sudenmorsiamen lukeminen lukiossa. Kirja teki sellaisen vaikutuksen, että päädyin tekemään siitä Suomen kirjallisuuden graduni kahdeksan vuotta myöhemmin. Vaikuttavampaa kerrontaa ja kohtalokkaampaa tarinaa saa hakea. 

Opiskeluaikanani luin  kaksi sellaista kirjaa, jotka muuttivat yhteiskunnallista ajatteluani lopullisesti. Niiden jälkeen olin peruuttamattomasti eri ihminen. Ensimmäinen mullistava kirja oli Minna Canthin Työmiehen vaimo, joka opetti, miten naisten asema on rakennettu yhteiskuntaan. Minusta tuli feministi.

Toinen opiskeluajan mullistava teos on Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, jonka jälkeen yhteiskunnallinen eriarvoisuus on ollut minusta pelottavaa. Kirja on vaikuttanut äänestämiseeni ja mielipiteisiini.

Mikä Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja John Irvingin Kaikki isäni hotellit ovat vaikuttaneet ajatuksiini elämästä ja kirjoista. Sinuhen elämän kulku vallanpitäjien suosiosta kaiken menettämiseen kertoo ihmisen elämän pienuudesta. John Irvingin kerronnan vapaus ja elämän sattumanvaraisuus ja musta huumori vetäisivät puolestaan maailman mukavasti vinoon. Mikä on ihmisen osa kaiken keskellä?


Blogiajan viisi lempikirjaani:


Nämä kirjat ovat olleet blogiajan parhaiden joukossa, eli ne ovat nousseet viime vuosina lempikirjojeni alati laajenevaan joukkoon:

1. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Tämä klassikko ei esittelyjä kaipaa. Vaikka lukemisesta on jo muutama vuosi, kirjan hulluus ja vakava sanoma kietoutuvat edelleen vastustamattomaksi kokonaisuudeksi mielessäni. Tässäkin on teemana ihmisten pelkuruus vallanpitäjien edessä, mutta myös suuri rakkaus, taide... Kaikki.


2. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme sivuaa samoja teemoja kuin Bulgakovin suurteos. Mitä ovat taiteen vapaus ja velvollisuus totalitaarisessa yhteiskunnassa? Taiteen merkitys ihmiselle huokuu sen joka sivulla.


3. Leena Krohn: Hotel Sapiens

Mitä me olemme? Mitä voisimme olla? Mihin olemme matkalla? Leena Krohn pakottaa ihmiset ajattelemaan. Hän on ehdoton suosikkikirjailijani suomalaisen kirjallisuuden kentässä, Nobel-tason taiteilija.

4. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat

Hannu Väisäsen kerronta on hersyvää, liioittelevaa ja poskettoman hauskaa. Hänen omaelämäkerrallisista romaaneistaan on tullut suosikkejani, ja Taivaanvartijat hyppäsi veijarimaisuudellaan aivan ykköseksi.


5. Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tammisen Meriromaani olisi ollut minun valintani vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi. Koska siinä on elämä.



Toivottavasti Lukuviikko tuo hyviä kirjoja kaikkien kirjan ystävien luettavaksi. Itselläni on kesken Leena Krohnin uusin teos, Kadotus, sekä Liv Strömqvistin sarjakuvateos Prinssi Charlesin tunne. Aivan huippuja molemmat.

Mikä kirja sinulle on kesken?


Tässä vielä blogit, jotka ovat mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa vinkkaamassa lempikirjojaan:













perjantai 6. huhtikuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marika Maijala
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja pääsi iskemään lukijalta ilmat pihalle. En meinaa uskoa ollenkaan, että kyseessä on esikoiskirja, sillä niin taitavasti Sirkjärvi vie lukijaa ihan miten haluaa.

Kokoelman ensimmäinen novelli, Kolme kuulustelua, on ikään kuin lämmittelyä. Siinä kuulustellaan hiukan outoja, mutta periaatteessa viattoman tuntuisia tyyppejä, jotka kaikki ovat olleet yhteyksissä Raimo Jotuniin. Mistä me puhumme, kun puhumme Raimo Jotunista? kysyy novellin minäkertoja (s. 7). Viittaus Raymond Carveriin ja hänen mestarinovelliinsa on ilmiselvä. Nimi Raimo Jotuni yhdistää sekä tuon amerikkalaisen novellitaitajan että kotimaisen novellitaiturin, Maria Jotunin. Esikuvat on paalutettu. Toisaalta: Raimo Jotunia syytetään kaikkiaan 22 rikosnimikkeestä (s. 33). Sirkjärvi taitaa vitsailla.

Varsinainen paukku on kokoelman toinen novelli, Ullan ja Banskun tuho, joka iskee ne ilmat pihalle. Noin vaan, yhtäkkiä. Mene hetki aikaa ennen kuin hengitys tasoittuu. Sen jälkeen lukeminen onkin yhtä railakasta menoa kokoelman loppuun saakka.

Sirkjärven novelleissa on vinkeää twistiä, joka kiertyy salakavalasti lukijan ympärille. Novellin päähenkilö ei välttämättä ymmärrä tapahtumista yhtään mitään, vaikka onkin niiden keskipisteessä. Eikö hän nyt huomaa, että hänen ympärillään tapahtuu kaikenlaista hämärää! Lukija kyllä huomaa vihjeet ja alkaa täydentää kuvaa. Alkaa pelottaa. Ja sitten - pum: pihalle tunkeutuu outoja tyyppejä, maaseudulla käydään kyseenalaista huutokauppaa tai Forssasta löytyy uhrialttari.

Joskus kertoja päästää lukijan pinteestä. Kertoja kertoo, tarina kehkeytyy, lukija täydentää aukkoja ja alkaa pelätä - ja sitten uhkaava tilanne vältetäänkin viime hetkellä. Lukijalla on helpottunut, mutta vähän huijattu olo. Meinasiko äsken sattua jotain tosi kammottavaa, vai kuvittelinko vain? Voin kuulla kirjailijan naurun tässä kohtaa.

Sirkjärven huumori on yhtä mustaa kuin hänen joidenkin henkilöidensä mieli. On kostonhimoa, mustasukkaisuutta, manaajan tarvetta, onnettomuusalttiutta, epätoivoista yritystä muuttua reippaaksi Southern belleksi...

Varmaa on, että arki uhkaa nyrjähtää. Tuttu muuttuu kummalliseksi. Oikeastaan mikään ei mene, niin kuin ehkä normaalisti menisi. Tai tiettyyn pisteeseen asti voi mennäkin aika tavallisesti, mutta sitten alkaa jokin juttu hiertää kuin kivi kengässä... Alkaa ärsyttää se kiinteistönvälittäjä, naapurin typerät vieraat... Meinaa mennä hermot. Jollakulla meneekin.

Sirkjärven huumorissa tunnistin jotain samaa kuin Sari Pöyliön novelleissa. Groteski meininki, silloin kun se tuodaan keskelle arkea, toimii virkistävästi. Huomaan, että uni karisee silmistä ja niskavillat nousevat pystyyn. Sitä rupeaa katsomaan omia kuvioitaan ja päähänpinttymiään eri silmin. Entäs jos tästä lähdettäisiin kulkemaan vähän vinoon? Missä menee oudon ja normaalin raja?

Näissä novelleissa tapahtumat paljastuvat vähitellen, mutta kaikkea ei kerrota koskaan. Vaaditaan lukijan mielikuvitusta täyttämään tekstin aukot. Pidän siitä, että kirjailija näin kunnioittaa lukijan mielikuvitusta ja antaa sille tilaa laukata. Se on riemastuttavaa laukkaa.



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Reader why did I marry him?, Kosminen K ja Tekstiluola. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi (tyttärelläni).

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, 2017
Kuvittaja: Emmi Nieminen
Kustantaja: Kosmos
Sivuja: 138
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on järki pakahtua ja tunnesektorilla vielä ruuhkaisempaa. Luin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon sarjakuvajournalismia edustavan teoksen Vihan ja inhon internet. Ihan ensin en yhdistäisi sarjakuvaa journalismiin tai journalismia sarjakuvaan, mutta nyt tuntuu, että muuten ei voisi ollakaan. Teos on nerokas. Se on faktaa niin havainnollisessa muodossa, että ihmettelen nyt, miksei sarjakuvaa käytetä journalimin kuvituksena enemmänkin.

Johanna Vehkoo on tutkinut internetissä vellovaa naisvihaa (misogymiaa) ja kirjoittanut aiheesta tarkkaa ja havainnollista journalistista tekstiä. Kirjassa haastatellaan vihapuheen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia, poliitikkoja ja taiteilijoita, joita yhdistää se seikka, että he ovat naisia. Lisäksi he ovat esittäneet julkisesti mielipiteensä. Heihin kohdistuva vihapuhe - tai oikeammin verkkoväkivalta, joka terminä sopisi ilmiön kuvaamiseen paremmin - on karmeaa luettavaa. Emmi Nieminen on kirjoittanut solvauksia kuvituksen taustaksi, ja sieltä ne hyökkäävät myös lukijan kimppuun.

Ensi reaktioni oli epäusko. Voiko vuonna 2015 Suomessa joutua järjettömän ja pelottavan raiskaamisuhkailun tai huorittelun kohteeksi vain siksi, että on kirjoittanut blogikirjoituksen Anttilan mainonnassa esiintyvistä sukupuolirooleista? Näin kävi Emmi Nuorgamille. Tai siitä, että tutkii maahanmuuttoa, rasismia ja terrorismia? Näin kävi Karin Creutzille. Naisille.

Emmi Niemisen kuvitus tuo tummissa sävyissään naisten ahdistuksen lähelle lukijaa. Kun esimerkiksi Nuorgam kuvataan päälle kaatuvien leluhyllyjen välissä, ja kännykästä tulvivat järkyttävät haukkumasanat ympäröivät häntä, lukija voi saada aavistuksen siitä, miltä hänestä tuntuu. Yksilötasolla vihapuhe toimii niin, että se tuottaa häpeää ja pelkoa ja tähtää tietenkin siihen, että pelokas mieli murtuu, eikä uhri uskalla enää sanoa mitään. Vihapuheen kohde halutaan vaientaa. Nainen halutaan vaientaa. Onko meillä pohjoismaisessa tasa-arvossa ja suomalaisessa yhteiskunnassa tosiaankin tarkoitus sulkea naisten suut?


Haastattelujen lisäksi kirjassa on esitelty tutkimustuloksia vihapuheen lisääntymisestä ja siitä, että naiset joutuvat verkossa tapahtuvan häirinnän kohteeksi useammin kuin miehet. Kirjassa siteerataan muun muassa tutkija Atte Oksasen tutkimustuloksia,  jotka osoittavat, että vihapuuhesta on tullut valtavirtaa. Oksanen muistuttaa: Pohjoismaiset yhteiskunnat ovat olleet korkean luottamuksen ja vähäisen pelon maita, Avoin keskustelukulttuuri perustuu siihen, että on voinut luottaa muihin ihmisiin. Nettivihan yleistyminen uhkaa tätä. (S. 83.)

Osallistuin tammikuussa Äidinkielen opettajien liiton talvipäiville, jossa oli puhumassa historiantutkija Ville Kivimäki. Hän puhui otsikolla Väkivallan sanat ja varoitti siitä, että väkivallan sanat muuttuvat ennen pitkää väkivallan teoiksi. Siksi mitään vihapuhetta ei saa sietää. Siksi naisviha on vaarallista, ja siihen pitäisi jokaisen uskaltaa rohkeasti vastata. Samasta asiasta varoittaa myös Niemisen ja Vehkoon teoksessa nykykulttuurin tutkija Tuija Saresma: Vihapuhe voi muuttua fyysisiksi teoiksi todella helposti (s. 87.)

Vihan ja inhon internet kertoo julmia faktoja suomalaisesta vihapuheesta, mutta se tuo myös vihapuhujat lähelle. Toimittaja Vehkoo, joka on tietysti itsekin joutunut vihapuheen kohteeksi - koska on nainen ja osaa kirjoittaa mielipiteensä - lähetti Facebookissa viestin muutamalle kiusaajalleen ja kysyi suoraan, miksi he uhkailevat häntä: Onko sinusta siis OK käyttää rumaa kieltä ja toivoa toisen kuolemaa, jos koet, että hänen maailmankatsomuksensa on erilainen kuin sinun (s. 120)? Keskustelun edetessä käy ilmi, että nettiuhkailun taustalla on niin totaalinen empatian puute, että usko ihmiskuntaan uhkaa murentua. Kuvaavaa on keskustelun päättyminen: Vehkoo: Sinua ei siis kaduta, että olet lähetellyt ikävän sävyisiä viestejä? Vaan se tuntuu edelleen oikeutetulta? Uhkailija: Kenen mieli siitä paranisi, jos omat mielipiteet aiheuttavat suurta katumusta. (S. 122.) Lukijana tekisi mieli huutaa, että tappouhkauksien kohteen mieli voisi kyllä huomattavasti parantua!


Kirjassa neuvotaan myös, miten vihapuheen kohde voi toimia tai mistä hän voi hakea apua, jos joutuu vihapuheen kohteeksi. Vihapuhe pilkotaan osiin (musta pr, doxaus, uhkailu ja painostaminen, muodollinen häirintä, yhteistyökumppaneiden häirintä ja painostaminen) ja jo tällainen ilmiöiden nimeäminen auttaa käsittelemään asiaa. Lisäksi kirjassa esitetään selkeitä toimintaohjeita myös vihapuheen uhrien auttajille. Kun vihapuheen uhri tuntee  jäävänsä yksin, ei missään nimessä saa  mennä neuvomaan, että uhrin pitäisi kadota sosiaalisesta mediasta. Internet on meidän kaikkien yhteistä, julkista tilaa. Ei ole oikein sälyttää vastuuta uhrin niskaan ja kehottaa häntä poistumaan paikoista, joissa muut saavat vapaasti olla, kirjoittaa Vehkoo. (S. 133).

Jään odottamaan lakimuutosta, jossa sukupuoli sisällytetään rikoslakiin suojattuna ryhmänä. Vasta Vihan ja inhon internet -teoksen luettuani ymmärrän, että sellainen lakimuutos tarvitaan pian. Niin uskomattomalta kuin se vuonna 2018 tasa-arvon ihmemaassa, Suomessa, tuntuukin. Väitän kuitenkin, että jokainen voi tehdä jotain vihapuheen kitkemiseksi jo nyt. Ensimmäinen teko voisi olla Niemisen ja Vehkoon teoksen lukeminen - silmien avaaminen.



Vihan ja inhon internet on luettu esimerkiksi näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Mitä luimme kerran, Bookisteaparty, Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Kirjailuja, Bibbidi Bobbidi book  ja Sivutiellä. Sijoitan kirjan Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa itseoikeutetusti kohtaan 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Lisäksi osallistun teoksella Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, 2017 Alkuteos: See You in the Cosmos, 2016 Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Aula & Co
Kansi: Jason Henry
Sivuja: 324
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille



Jack Chengin Kosmoskessa tavataan valikoitui vuoden ensimmäisen lukupiirin kirjaksi saatuaan täydet viisi tähteä Aamulehden arvostelussa. Kun sitten menin ostamaan kirjaa tamperelaisesta kirjakaupasta, se oli loppuunmyyty juuri samaisen arvostelun ansiosta. Kirja-arvosteluilla on todellakin merkitystä!

Hankin kirjan lopulta joulupukin pakettiin 12-vuotiaille kaksosilleni, ja he lukivatkin kirjan heti joululomalla. Ahmaisivat sen. Se on hyvän kirjan merkki, sillä aika kranttujahan nuo ovat  - ja hirvittävän tietoisia kirjallisesta maustaan. Lukevat kyllä armottoman paljon, mutta eivät mitä tahansa, mitä heille yritän tyrkyttää.

Kosmoksessa tavataan vei kyllä minunkin sydämeni saman tien. Ihastuin sen päähenkilöön, 11-vuotiaaseen Alex Petroskiin, joka on kiinnostunut raketeista ja päättää valmistaa oman tervehdyksensä ulkoavaruuden asukkaille, kuten hänen esikuvansa, Carl Sagan, teki vuonna 1977. Sagan lähetti tuolloin Voyager-luotaimen mukana kultaisen äänilevyn avaruuteen. Siihen on tallennettu muun mussa tervehdyksiä eri kielillä.

Nyt Alex lähtee Sharf-rakettifestivaaleille laukaistakseen oman rakettinsa ja sen mukana kultaisen iPodinsa tervehdyksineen avaruuteen. Hän on suunnitellut tarkasti, millaisia ääninäytteitä haluaa avaruuteen lähettää. Matkaseuranaan hänellä on Carl Sagan - hänen oma koiransa, jonka hän on siis nimennyt idolinsa mukaan.

Matka on alusta lähtien arvoituksellinen. Vaikka Alex tallentaa matkan etenemistä iPodilleen, hän ei selvästikään kerro kaikkea. Hän on epäluotettava kertoja. Lukijan mieleen nousee kysymyksiä: Miksi 11-vuotias matkustaa yksin koiransa kanssa? Eikö kukaan kysele hänen peräänsä? Kotona on äiti ja Los Angelesissa veli, Ronnie. Alexin isä on kuollut. Vai onko? Rakettifestivaaleilta matka jatkuukin selvittämään isän arvoitusta. Jotain löytyy, jotain katoaa.

Vähitellen Alexin ympärille alkaa kertyä ihmisiä, jotka auttavat häntä toteuttamaan unelmaansa. Alex nimittäin on niin vilpitön, että paatuneetkin sydämet alkavat lämmetä hänen seurassaan. Hän saa ihmisten parhaat puolet esiin.

Jotta on the road -meininki olisi tarpeeksi mielenkiintoinen, tarvitaan erikoisia tyyppejä matkaseuraksi. Tällainen on muun muassa Zed, joka on tehnyt vaitiololupaksen. Matkaan saadaan  hauskoja tilanteita, kun Zed raapustaa puheenvuorojaan liitutaululle ja Alex vastailee niihin puhumalla. Aikuisten monimutkainen maailma kohtaa 11-vuotiaan suoraviivaisemman järjestyksen monella muullakin tavalla matkan aikana.

Kirjan kerronta on toteutettu Alexin iPod-taltioinneilla. Hän kertoo iPodille tarinaansa ja kuvaa ympäristöä ja havaintojaan, eli pitää ikään kuin päiväkirjaa. Välillä äänessä on vain Alex, välillä kerronta on dialogia. Kerrontaratkaisu toimii yllättävän hyvin. Terhi Kuusiston suomennos on sujuvaa, ja kokonaisuus mutkatonta luettavaa.

Lukupiirikirjana teos herätti positiivisia ajatuksia. Paikalla olleet lapsetkin (10-13-vuotiaat) olivat lukeneet kirjan ja olivat kaikki pitäneet siitä. Vaikka kirja käsitteli surullisia aiheita, se jättää toiveikkaan olon. Suureksi teemaksi nousee huolenpito, joka on ilman muuta ihmisyyden ydintä ja onnellisuuden ehto. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää kaikenikäisille.



Kosmoksessa tavataan on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjapöllön huhuilua, Luetut.net, Kirjakko ruispellossa, Yöpöydän kirjat, Eniten minua kiinnostaa tie ja Hemulin kirjahylly. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaatseen kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.