torstai 3. joulukuuta 2020

Maria Lassila ja Maria Vilja: Eeva ja harmaakaapu


Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu, 2020

Kuvittaja: Maria Vilja

Kustantaja: Karisto

Kansi: Maria Vilja

Sivuja: 48

Mistä sain kirjan: oma ostos


Äiti istuu pöydän ääressä ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on mummun harmaa villatakki yllään. Äiti kääntyy tervehtimään Eevaa, mutta samassa hänen kasvonsa rypistyvät kuin pieleen mennyt piirustus. Hän ottaa nenäliinan ja painaa sen silmilleen. (S. 6.)

Maria Lassila on tarttunut esikoisteoksessaan vaikeaan aiheeseen: perhettä kohtaavaan suruun. Eeva ja harmaakaapu kertoo siitä, miltä suru näyttää ja tuntuu lapsiperheen elämässä. Näkökulma on pienen koululaisen, Eevan. 

Eevan perheeseen kuuluvat äiti, isä ja pikkuveli Aatos. Eräänä päivänä, kun Eeva tulee koulusta, äiti ja isäkin ovat yllättäen jo kotona, ja isä kertoo, että eno on kuollut. Äiti ei pysty sanomaan mitään. 

Äiti on surullinen, isän on vaikea puhua, kaikkea ei kerrota - Eevan korviin tarttuu kuitenkin kaikenlaisia hämmentäviä puheenpätkiä. Aatos jatkaa pienen pojan iloista elämäänsä kuten ennenkin, mutta Eeva kuitenkin ymmärtää jo jotain. Kukaan ei tunnu kuitenkaan huomaavan häntä, ja jos hän kysyy suoraan, hänelle kerrotaan, että asiat eivät ole lasten asioita. 


Keittiöön ilmaantuu yöllä harmaakaapu, joka on uhkaava mutta jollain tavalla myös tuttu hahmo. Se tekee kummallisia asioita ja pitää rumaa ääntä. Eevaa pelottaa.

Pieni Aatos-poika on pieni ja ymmärtämätön, mutta Eeva on jo niin iso, että kaipaa puhetta ja selityksiä. Eräänä päivänä koulussa Eeva ei enää jaksa. Onneksi viisas opettaja osaa tarttua asiaan ja herättää aikuiset huomaamaan Eevan. Tulee itku, jonka takana ei olekaan pelkkää surua enosta vaan enemmänkin hätä perheen kummallisesta tunnelmasta.  

Kirjan opetus on selvä: lapselle on oltava surussakin avoin ja rehellinen. Piilottelu, hyssyttely tai kyyneleiden salaaminen sulkevat lapsen ulkopuolelle. Kyyneleet puhdistavat ilmaa, ja helpotus on suuri: Eeva vilkaisee äitiä. Äiti ei katso pois. Isäkin on laskenut kuppinsa pöydälle ja katsoo Eevaa rohkaisevasti. Eevalle tulee olo, että aika pysähtyy. Sellaisella hyvällä tavalla, ettei ole kiire mihinkään. Häntä alkaa itkettää samalla tavalla kuin pienenä. Itku tulee rajuna ja puhdistavana kuin kaatosade. (S. 40.)

Eeva ja harmaakaapu on kaunis ja viisas teos, jossa tunteille annetaan tilaa. Suru on niin iso tunne, että sitä ei pääse pakoon, vaikka yrittäisi. Se on jollain tavalla elettävä yhdessä läpi, ja ainahan se ei onnistu. Maria Lassila tuo kuitenkin lohtua sureville perheille. Suremistakin voi opetella yhdessä - tärkeintä on, että antaa surun näkyä ja puhuu siitä. Piilottaminen ei vie surua keneltäkään pois.  

Maria Viljan kuvitus puolestaan on herkkää ja puhuttelevaa. Eevan ulkopuolisuus liikuttaa, ja äidin sureva hahmo herättää myötätuntoa. Harmaan sävyt kertovat tunteesta, joka läpäisee elämän. Pienet värinpilkahdukset muistuttavat, että jonkinalisena elämä jatkuu. 

Haluan onnitella ystävääni Maria Lassilaa hienosta kirjasta! Liikutuin kyyneliin asti lukiessani, mutta opin myös paljon. Eevan hämennys on kuvattu herkästi, ja Maria Viljan kuvitus tukee tarinaa saumattomasti. Kaimat ovat luoneet kauniin kokonaisuuden. Kiitos kirjasta molemmille! 


Eeva ja harmaakaapu on luettu ainakin kirjablogissa Kirja hyllyssä

tiistai 1. joulukuuta 2020

Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos


Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020


Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.


3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.


  


lauantai 28. marraskuuta 2020

Anni Kytömäki: Margarita


 Anni Kytömäki: Margarita, 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 582

Mistä sain kirjan: oma ostos



Anni Kytömäki voitti juuri Finlandia-palkinnon teoksellaan Margarita. Onnea menestyksestä ja onnea hienosta romaanista! Kytömäen aiemmat romaanit Kultarinta ja Kivitasku toki ovat tätä palkintoa jo uumoilleet. Esikoisteos Kultarinta oli ehdokkaana vuonna 2014, ja jo se oli valmis mestariteos. Mestariteoksia oli silloin, kuten aina, ehdokkaina muitakin, ja silloin palkittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka muistuttaa teemoiltaan jonkin verran Margaritaa, vaikka sijoittuukin nykypäivään. 

Uusimmassa teoksessaan Kytömäki jatkaa aiemmista teoksistaan tutuilla elementeillä: väkevällä luonnonkuvauksella ja kauniilla suomen kielen käytöllä. Kytömäki kertoo satuja, joissa polveilevat joet, historia, ihmeet ja sattumukset ja kaiken yllä humisee korpi, joka ottaa omansa turvaan ikiaikaiseen syliinsä. Luonnossa eläimet, linnut, puut ja sienet nimetään tarkasti - ei ole olemassa vain metsä, vaan kaikki sen osat, kaikki elävä, nimetty: orava, rastas, kuusi, rusokantokääpä, ukonhattu... Luontokuvauksellaan Kytömäki sitoo itsensä tiukasti suomalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa miljöönä on usein maaseutu ja jossa luonto kannattelee ihmisten elämää ja ihmiset tuntevat sen. Tällainen kirjallisuus on tuonut Suomeen ja Hämeenkyröön Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. 

Kytömäen teokset ovat myös ylistyslaulua introverteille suomalaisille, heille, jotka eivät oikein osaa olla ihmisten joukossa, vaan kaipaavat mieluummin jonnekin pois, esimerkiksi korpeen, jossa heidän ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Maan hiljaiset ja ohitetut saavat hänen kauttaan kauniin äänen. Tässäkin Kytömäksi liittyy Finlandia-palkittujen kirjailijoiden ketjuun. Yksinäisistä, hiljaisista tai unohdetuista, pienistä ihmisistä on kirjoitettu voittajaromaaneissa ennenkin: Mikko Rimmisen Nenäpäivässä, Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, Olli Jalosen Taivaanpallossa...  Suomen kirjallisuuden historiassa tällaisia sankareita on vielä paljon lisää, ja kuikuileepa siellä historiassa myös eräs Silja, nuorena nukkunut.

Margaritan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: toinen on Senni Margarita Sarakorpi ja toinen on margaritifera margaritifera eli jokihelmisimpukka, kansan suussa raakku. Heidän elämänkaarensa kulkevat yhteistä polkua. Ihmisen ja eläimen eroa ei ehkä ole olemassakaan. Kuoreensa sulkeutuva raakku on kuin Senni, joka myös kasvattaa kuorta, jonka suojassa on turvallisinta olla. Raakun sisällä kasvaa helmi, mutta se jää ihmisten katseilta piiloon. Raakut saavat Sennistä suojelijan; Senniä puolestaan suojelevat ystävälliset ja läheiset ihmiset: äiti ja isä sekä joukko kunnollisia miehiä. Juhannusyön taika ja villi vietti ovat kuitenkin koitua Sennin kohtaloksi. Tässä kohtaa kansansadut tai Aino Kallaksen Sudenmorsian hyppäävät lukijan matkaan, ja lopputulos on lumoavaa luettavaa. 

Tapahtumapaikkoina romaanissa ovat Kankariston kylpylä ja Helsinki. Kankariston kuvittelin heti mielessäni Ikaalisten kylpyläksi ja sijoitin Sennin perheineen vanhaan kauppalaan asumaan. Kuljin  Sennin jalanjäljissä Ikaalisten korpi- ja järvimaisemissa sekä seurasin häntä myös Ikaalisten kauniille hautausmaalle. Aamulehden haastattelussa kirjailija paljastikin, että Kankariston esikuvana on juuri Ikaalisten kylpylä. 

Eräänä kantavana teemana Margaritassa on ihmisen oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Nuoret miehet uhrasivat sota-aikana henkensä ja terveytensä kotimaan puolesta; 1950-luvulla odotettiin naisten synnyttävän menetettyjen poikien tilalle uusia lapsia. Tuolloin suomalainen nainen ei  saanut itse päättää ruumiinsa käytöstä, sillä laillisen abortin saaminen oli vaikeaa. Oman ruumiin itsemäärämisoikeus on rauhan ajan hyvinvointivaltion kansalaisen ylellinen etuoikeus: Suomessa nuoria miehiä ei ole marssitettu rajalle 75 vuoteen, nuoria naisia ei pakoteta avioliittoon, ihmiskauppa on kiellettyä ja ehkäisy on kaikkien ulottuvilla. Lapsen hankkiminen, jonka voi tietysti nähdä eräänlaisena  ruumiin (ja sielunkin) uhraamisena, on täysin vapaaehtoista. 

Itsemäärämisoikeus omaan ruumiiseen katoaa paitsi sodassa ja vanhemmuudessa myös vakavan sairastumisen yhteydessä. Margaritassa tästä muistuttavat sekä Sennin raskaus että poliopotilaiden kuvaus. Senni hoitaa ensin hierojana ihmisiä Kankaristossa. Hän tuntee lihakset ja nikamat, joihin elämä on jättänyt jälkensä esimerkiksi rankan ruumiillisen työn tai suurten surujen seurauksena. Näitäkään ihminen - ihmisruumis - ei itse valitse. Lääkintavoimistelijana poliohoitolassa Senni kuntouttaa polion runtelemia kehoja. Karmeimpana vapauden riistäjänä näyttäytyy rautakeuhko - kuori potilaan ja maailman välissä - joka on välttämätön hengittämisen ylläpitäjä. 

Kylpylä on luonteva kohtaamispaikka helsinkiläiselle älymystölle, jonka seuraan Senni myöhemmin joutuu yhä tiukemmin opiskellessaan Helsingissä lääkintävoimistelijaksi. Senni ei näitä yhteyksiä kaipaisi, mutta niin vaan käy, että hänen elämänsä on yhteydessä muiden ihmisten elämään, eikä se olekaan vain hänen omansa. Taas kuorta tarvitaan, mutta se saa kolhuja.  

Hannu Lintu kertoi Finlandia-palkinnon valintaperusteluissaan, että hän tunsi saaneensa kirjasta uuden ystävän, ilmeisesti Sennin. Senni kyllä tarvitsisi ystävän, sillä sellaisia hänellä ei ole, eikä hän osaa sellaista hankkiakaan, saati kaivata. Hän kääntää päänsä pois, ettei tarvisisi jutella, hän kiiruhtaa kotiin: Jos lähden ripeästi, minun ei pariin päivään tarvitse kantaa hänestä huolta (s.117). Senni on muita ihmisiä kohtaan kovin kylmä, suorastaan töykeä ja välillä jopa ylimielinen. Hänen on helpompi pelastaa raakkuja, kuin rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat äänekkäitä, pelottavia ja vaativia, niin kovin... ihmisiä. Paradoksaalisesti Sennin onni ja pelastus ovat ne muutamat ihmiset, jotka huolehtivat hänestä ja tukevat häntä. Senni saa rauhassa kasvattaa kuortaan ja helmeään, koska hänen herkkyyttään suojellaan. 

Ylistän Kytömäen taitoa punoa satumaista juonta sekä poimia luonnon yksityiskohdat, metsän valot ja varjot, polut ja sammalikot. Hän myös tavallaan uudistaa nykysuomea palaamalla vanhaan suomeen ja perinteiseen kerrontaan. Ajankuvana Margarita onnistuu hienosti kieltä ja nimistöä myöten: sukuniminä Sarakorpi, Kuusilehto tai Kairamaa kalskahtavat komeasti. Miljöö, 1950-luvun Suomi, on Margaritassa täyttä totta pienintä yksityiskohtaa myöten. Onko oikeastaan mitään parempaa kuin historiallinen fiktio, joka käsittelee myös nykyihmiselle tärkeitä teemoja? Esimerkiksi luonnonsuojelu 1950-luvulla kuulostaa ihan samanlaiselta, epätoivoiselta taistelulta aikaa ja ihmistä vastaa, kuin mitä se on nykyäänkin.

Kytömäki on kirjoittanut itsensä vahvasti kiinni suomalaiseen kirjallisuuteen ja jään odottamaan, mitä  helmiä hänen kynästään vielä irtoaakaan. Hän on luonut jo kolme kaunista mestariteosta, ja lisää on varmasti tulossa. Toivottavasti hän jatkaa luonnonkuvaustaan, joka käy suoraan suomalaisen sieluun. Hänen kirjojensa kautta moni pääsee metsään, kuulee kuusen huminan ja aistii männyn tuoksun ja joen solinan. Jos ei oma elämä ja arki mahdollista luonnon läheisyyttä, ainakin kirjan avulla voi solahtaa hetkeksi pois vaativasta todellisuudesta. 


Margarita on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata.kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa

torstai 26. marraskuuta 2020

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, 2019

Alkuteos: Ta min hand, de vore underligt, 2007

Suomentaja: Kristiina Lähde

Kustantaja: Teos

Kansi: Maria Appelberg

Sivuja:  92

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Catharina Gripenbergin Ottaisit käteni, kummallista kutkuttelee kirja- ja runointoilijan mieltä aivan erityisesti. Runokokoelman nimi, Ottaisit käteni, kummallista (ruotsiksi Ta min hand, de vore underligt), viittaa Edith Södergranin runoon Päivä viilenee, joka alkaa näin: Ota käteni, valkoinen käsivarteni (suomentanut Uuno Kailas). Södergranin runonäyt: unet, fantasia, eksistentiaalinen ja taiteellinen uho, säteilevät Gripenbergin kokoelman kautta nykypäivään. Niihin kuitenkin tarttuu kaikenlaista sälää matkan varrelta. Ironinen häikäistyminen voisi olla Gripenbergin runouden tyylilaji.  

Gripenbergin kokoelman ensimmäinen osa on nimeltään Edith. Runojen puhuja käy leikillistä keskustelua Södergranin runojen kanssa. Selvää on, että nykyrunouden puhuja ei hurmaannu yhtä totaalisesti elämästä kuin Edith aikanaan, vaan pikemminkin yrittää istuttaa runouden arkensa keskelle. Runous on toisaalta elinehto, mutta voi tuntua myös etäiseltä, kummalliselta. Kun Edith runoili kaipaavansa maahan, jota ei ole, Gripenbergin runojen puhuja kaipaisi maahan joka on: 

Minä ikävöin maahan joka on.

Maassa joka ei ole huudamme: 

       Oletko täällä? Kuka siellä? Täällä voi unohtaa olevansa täällä!

------

Maassa joka ei ole ei ole isiä, äitejä, lapsia, ei metsää.---- (S. 7-8.)

Gripenbergin runot vaativat lukemaan Södergranin runoja rinnallaan. Keskustelu käy kuumana. Voiko kättä antaa, mitä muuta tulee mukana? Ei tule pelkkää runoutta, tulee arki kaupan päälle. Haloo! puhuja huutelee. Runous piilottelee. 

Edithilläkin olisi voinut olla toisenlainen elämä: Otitko sahan haltuusi? Olisit voinut ryhtyä sahatyöläiseksi. Kissasi eivät olisi pitäneet melusta. Keuhkoissasi olisi leijaillut lastuja. Olisit sahannut, et olisi kirjoittanut. - - Ruumiisi oli heikko, siksi sanoistasi tuli vahvoja ja sairaita. Harhasi kutistui, runosi kasvoivat. Hikoilit, yskit, kirjoitit, valuit verta, tosin minä saatan liioitella. - - (S. 16.) Runon puhujalla on valta kirjoittaa Edithistä, mutta totuus runoilijasta pakenee, on tavoittamattomissa. 

Puhuja lukee runoja, vaikka arki häiritsee. Syntyy ikään kuin runouden lukupäiväkirja, johon puhujan oma elämä luo omia polkujaan. Puhujan on tietysti seurattava oman elämänsä tapahtumia, todellisuutta. Silti, taustalla on kokemus jostain arjen ylittävästä suuresta asiasta, joka saa ajatukset lentämään, leikkimään ja vilistämään. Edithiä ja runon puhujaa yhditävät sanat ja kirjoittamisen pakko.

Tästä korkean ja matalan, taiteen ja arjen yhdistämisestä syntyy Gripenbergin runojen oivaltava ja kiehtova tunnelma. Ne todistavat, että elämään voi yhdistää runoutta ja runous voi kommentoida oikeaa, nykypäivän elämää vuosien takaa. Runous ei koskaan kuole, vaan luo uuttaa, hyppelee ja etenee ja sille saa myös nauraa. 

Eläkäämme-osio koostuu keskusteluista uskonnollisten ja liturgisten tekstien kanssa. Raamatun luomiskertomus, uskontunnustus, messutekstit ja rukous häiriintyvät, kun niihinkin iskevät tavallisen nykyihmisen levottomat kysymykset. 

Runous siis häiritsee pyhyyttä. Pyhät tekstit kuulostavat yleviltä, liturgia kuuluu pyhään. Mutta entäs jos pyhän keskelläkin torailu ja epäily lyövät läpi. Keskustelu herrankin kanssa on välillä inttämistä. Ei auta, vaikka puhe liittää kaikki yhteen monikon 1. persoonamuodon kautta. Jumalanpalveluksesta tuttu "rukoilkaamme"-käskymuoto voi olla vaikea toteuttaa: 

Se meni väärin

Älkäämme rukoilko

Eläkäämme

Lopettakaamme kiittely rukoilu tuputtelu

Saatamme kuolla huomenna

Ensin elämme!  (S. 36.)

Istumajärjestys-runo kertoo kirkon istumajärjestyksestä, joka menneinä aikoina oli tarkasti määrätty talojen arvojärjestyksen mukaan. Nykyisin kirkossa istutaan missä istutaan ja yritetään noudattaa monimutkaisia litrugisia kaavoja - milloin piti istua, milloin piti nousta seisomaan? Etsitään Jumalaa, joka on "sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Niin mistä? Pappi neuvoo. Pappi on maallistuneiden ihmisten navigaattori: - - 

Sieltä se on tuleva!

Vähän enemmän oikealle, vähän ylemmäs

ei sieltä, vaan sieltä, noin!

isän oikealta puolelta

käännytte kiertoliittymästä vasemmalle

sitten suoraan noin kaksikymmentä metriä

 - sieltä on tuleva!" (S. 41.)

Kaukaisimmaksi ja irrallisimmaksi kokoelman osioista koin Muodonmuutoksia-runot, joiden taustalla olevat antiikin tarustot olivat minulle sen verran outoja, että jouduin ensin etsimään tai kertaamaan niitä googlettamalla. Eihän siinä sinänsä ole mitään pahaa, sillä nytpä olen taas sivistyneempi kuin ennen. Gripenberg pukee muodonmuutoksetkin ironian kaapuun, ja kyytiä saavat varsinkin hölmöt mieshahmot.

Menneisyydestä kurottaa tähän päivään paitsi tarusto, myös kummallisia, surullisia tarinoita kirjoittajista, taiteilijoista, erikoisista ihmisistä, joiden kynä on jo pysähtynyt tai matkat jo tehty. Heitä on muitakin kuin Edith. Ukkoja, lehtiä -osiossa heidän tarinansa kerrotaan runoina. 

Viimeinen osio Lyijyä ja pimeää vetää yhteen runokokoelman teemoja. Runossa Broken nose during dinner käydän taas dialogia, jossa runon puhuja tuo itsensä tai runoilijan keskelle venäläistä romaania. Syntyy absurdia jälkeä: 

"Emmekö olekaan romaanissa?" tilanomistaja hämmästyy.

"Elämäni on romaani!" Irina huudahtaa.

"Minä kirjoitan lyriikkaa", minä sanon. (S. 83.)

Runossa Sana jota ei ole sekoittuu taas arki ja pyhä: - - -  "Pyhän hengen nimeen." "Mutta onko sillä mitään nimeä", kysyn. Sinä suljet ristin. Minä suolaan pihvin. Ei enää kuurattavaa.  - - -  Sitten sinä astut sisään ja annat minulle sanan. - - -  Riennän ylös portaita. "Sano uudestaan!" sanoo isäntäväki, vieraat. Mutta minä menen. Ennen kuin sana katoaa.  - - - Hyvät kengät minulla, ajattelen kotimatkalla. rumat mutta mukavat - ja silloin sana katoaa. Aina tässä. (S. 75.)

Ottaisit käteni, kummallista -kokoelma on voittanut Tanssiva karhu -palkinnon vuonna 2008 yhdessä Aki Salmelan Tyhjyyden ympärillä -kokoelman kanssa. Aika kauan - 11 vuotta - kuitenkin kesti, että se suomennettiin. Kristiina Lähteen suomennos on iloista luettavaa.  Gripenberg on punonut runoihinsa arvoituksia ja hassutuksia, joita on varmasti vaikea kääntää suomeksi. Runojen intertekstuaalisuus on monisäikeistä ja säkenöivää ja se on sitä epäilemättä myös (ruotsin) kielen suhteen. 

Parasta Gripenbergin runoissa on niiden leikillisyys. Teos muistuttaa Henriikka Tavin Esim. Esa -kokoelmaa siinä mielessä, että huumori, hassuttelu ja arki sekoittuvat runouden maailmaan. Myös Anja Erämajan runoissa arkiset ajatukset ja epäilyt hyökkäävät keskelle oivalluksia. Samaan aikaan kun runous - tarinat, kirjoittaminen ja sanat - nostavat runojen puhujan jonnekin uuteen maailmaan, ne myös kuvaavat tätä oikeaa elämää, jossa täytyy elää ja josta nousee epäilys kaiken merkityksestä. Kirjoittaminen on pakollista, välttämätöntä. 


Osallistun teoksella Ompun #runo2020-haasteeseen.  

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Juhani Brander: Miehen kuolema


Juhani Brander: Miehen kuolema, Pohdintoja maskuliinisuudesta, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Sivuja: 323

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.  - - Jos tästä kaikesta jotain on syyttäminen, niin hegemonista maskuliinisuutta. Tämä käsite tarkoittaa kuvitteellista rakennelmaa ja niitä odotuksia, jotka muokkaavat, tuottavat ja hyväksyttävät oikeanlaista miehisyyttä. (S. 9-10.) Näin kirjoittaa Juhani Brander esseekokoelmansa Miehen kuolema esipuheessa. 

Harvasta tietokirjasta olen ollut ikinä niin innoissani kuin tästä Branderin esseekokoelmasta. Sen aiheena on mies ja miehisyyteen liitetyt odotukset sekä toksinen maskuliinisuus, jonka piirissä Brander itse tuntee kasvaneensa, kuten esipuheesta käy ilmi. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa kaikkia niitä miehisyyden malleja ja miehisyyteen liittyviä määritelmiä, joiden täyttäminen on mahdotonta tai aiheuttaa miehille henkistä pahoinvointia ja häpeää sekä riittämättömyyttä. Selvää on, että toksisesta maskuliinisuudesta kärsivät välillisesti myös naiset ja lapset. 

Brander kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omasta kasvamisestaan. Hänen kertomansa esimerkit tuntuvat paikoin lähes uskomattomilta, ja Brander korostaakin, että nämä ovat hänen kokemuksiaan, eivätkä välttämättä ole toteutuneet kaikkien miesten elämässä. Kieltämättä Branderin kuvailemat miehen mallit ja muotit ovat surullisen kapeita ja ahdistavia. 

Näyttää siltä, että kasvaakseen mieheksi pojan on jollain tavalla otettava kantaa väkivaltaan. Fyysinen voima ja ruumillinen työ koetaan miehisyyden mittareiksi. Koskettaminen muuten kuin väkivaltaisesti on perinteisesti ollut poikien kasvatuksessa harvinaista. Tunteista puhuminen on vaikeaa - siihen ei kannusteta eikä siihen opeteta. Päinvastoin, kukapa ei olisi kuullut sanontoja "pojat eivät itke" tai "ole mies", jotka tarkoittavat sitä, että minkäälaista heikkoutta ei saa näyttää ja heikkoudeksi tulkitaan esimerkiksi itkeminen tai pelkääminen. 

Täyttääkseen miehen mitat pojan on siis kiellettävä paljon itsestään: hellyyden kaipuu, tunteiden näyttäminen - ehkä jopa tunteet itsessään. Tunteista puhuminen ei tietenkään onnistu, jos ne on tukahdetettu tai niitä ei osata edes tunnistaa. Jos poika on kiinnostunut jostain muusta kuin miehisistä urheilulajeista, tai ylipäätään muusta kuin urheilusta, hänet leimataan helposti homoksi tai tyttömäiseksi mieheksi. 

Brander on itse ollut aina ahkera lukija ja hän luki yliopistossakin pääaineenaan kirjallisuutta. Tästä riitti kuittailua kaveripiireissä. Hänen on sitten toisaalta pitänyt osoittaa myös itselleen, ettei ole vähäänkään homomainen, eli naisia ja naissuhteita on täytynyt hankkia ihan miehisen maineen pelastamiseksi. 

Brander kirjoittaa myös siitä, miten myös naiset odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Kun ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet ja hän rupesi itkemään, tyttöystävä oli ihmetteli asiaa ääneen. Miehen kyyneleet eivät olleet hänen mielestään sallittuja. Brander häpesi kyyneliään. 

Toinen järkyttävä esimerkki miesten välisistä kommunikointitavoista on tapaus, jossa Brander soitti ystävälleen ja itki rakkaan isoäitinsä kuolemaa. Puhelu oli lyhyt ja päättyi siihen, että ystävä nauroi hänelle. Brander tunsi puhelusta häpeää. Saako mies surra? Saako mies kaivata?

Brander kirjoittaa muun muassa armeijasta, urheilusta ja seksistä otsikoilla Lätkäjätkien maailmassaLupaan käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi sekä Toksisen seksin lyhyt oppimäärä. Kirjallisuudesta hän nostaa esiin paljon miehisyyden kuvaajia ja päätyy lopulta Karl Ove Knausgårdiin, joka ehkä enimmäisenä miehenä maailmassa tekee fiktiossa miehestä ihmisen. Kaunokirjallisuudessa herkkä, tunteva mies saa vihdoin ääneen. 

On selvää, että lukevan miehen lukemat kirjat ovat pääasiassa miesten kirjoittamia kirjoja - niin Branderinkin. Osansa Branderin pohdinnoista saa poikien poika Hamlet: Krapulassa olen joskus miettinyt sitä, miksi Hamlet oli kuolemaansa asti niin hirvittävän teini-ikäinen (s. 232). Esimerkkejä keskenkasvuisista ja tunnevaurioituneista miehistä kirjallisuudessa riittää. Tällaista mieskrittiikiä todellakin kaivataan kaikkiin taidemuotoihin, sillä jokainen taiteenlaji musiikista ja kuvataiteesta lähtien on perinteisesti ollut miesten toimintkenttää. Millaisia miesten ja naisten rooleja taide onkaan rakentanut? Knausgårdeja tarvitaan joka alalle.

Kukapa olisikaan parempi suomalainen esimerkki miehen mittojen tavoittelijasta, kuin Kalle Päätalo, josta Brander kirjoittaa esseessä nimeltään Kun ei tule miehen luontoa! Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen kirjasarja, joka kertoo hänen omasta elämästään. Branderin mukaan Päätalo kirjoitti kaikissa 26 osassa siitä, kuinka mahdoton vaade miehisyys itsessään on. Tässä eesseessä päädytään myös miettimään Tony Halmeen miehistä olemusta. Päätalo yritti lopulta itsemurhaa, ja Tony Halme kuoli itsemurhaan, vaikka näytti siltä, että hän täytti maskuliinisuuden vaateet erinomaisesti. Branderin mukaan myös koulusurmien tasutalla on toksinen maskuliinisuus. Pojat, jotka eivät yllä oikeanlaisen miehen mittoihin, joutuvat kiusatuiksi ja ottavat jossain vaiheessa käyttöön epätoivoiset keinot miehisyytensä osoittamiseksi. Toksinen miehisyys on pahimmillaan tappavaa.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin keskustelun, jossa Juhani Branderin lisäksi haastateltavana oli Eino Saari, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Miehen kosketus. Branderin ja Saaren keskustelun sanoma oli, että perinteinen miehenä olemisen malli ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille, ja miehet voivat oppia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kahden pojan äitinä olen kovin helpottunut siitä, että miehen rooli venyy ja muuttuu. Brander on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut maaseutukunnassa. Vertaan hänen esseitään Rafael Donnerin omaelämäkerrallisiin esseisiin teoksessa Ihminen on herkkä eläin (bloggaus tekeillä). Donner on syntynyt vuonna 1990, eli miehillä on ikäeroa 12 vuotta. Yllättävän samanlaisia miehisyyden odotuksia on Donnerkin kohdannut, vaikka hänen nuoruutensa on ollut jo 2000-luvun nuoruutta. Myös Donner peräänkuuluutta muutosta miehenä olemiseen. Kumpikin näistä miehistä, sekä Brander että Donner, panevat itsensä likoon ja kirjoittavat häpeälliset hetket ja kasvunpaikat rehellisesti esiin. 

Tällaisia pohdintoja voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, sillä niitä tarvitaan, jos tiukkoja rooleja halutaan murtaa. Tarvitaan miehen kuolema, jotta ihminen voi elää.


Branderin Miehen kuolema on luettu ainakin Kirjavinkit-blogissa

maanantai 16. marraskuuta 2020

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset


Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 


Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 


Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.



Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku

lauantai 7. marraskuuta 2020

Helmetin vuoden 2020 lukuhaaste valmistui




Valmista tuli! Sain vuoden 2020 Helmetin lukuhaasteen valmiiksi. 

Tässä hiukan tilastoja: 

1.  Luin tasan saman verran naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja: 25/25. Tämä oli yllätys, sillä yleensä luen paljon enemmän naisten kirjoittamia kirjoja – ja se on ihan tietoinen valinta.

2. Kirjoista 23 oli kotimaisia ja loput jakautuivat näin: USA:sta 8, Ruotsista 6, Iso-Britanniata 5, Unkarista 2, Irlannista 2, Japanista, Romaniasta ja Tanskasta yhdet sekä Israel-Hollanti-yhteistyötä 1.

 3. Suurin osa, eli 22, oli romaaneja, mutta lisäksi oli 6 tietokirjaa, 5 runoteosta, 1 näytelmä, 5 lanu-kirjaa ja 3 sarjakuvaa. 


Haasteen tekeminen oli hauskaa, kuten edellisinä vuosinakin on ollut. Tästä voit kurkata vuodet 2019, 2018, 20172016 ja 2015


Helmet-lukuhaaste 2020

1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Uuno Kailas: Runoja (1946)
2. Iloinen kirja: Claes Andersson: Luova mieli
3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti: Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Will Eisner: Näkymättömät ihmiset
5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Volter Kilpi: Alastalon salissa
7. Kirjassa rikotaan lakia: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Eero Huovinen: Äitiä ikävä
9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Petri Tamminen: Musta vyö
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Irlanti)
11. Vaihtoehtohistoria: Jari Järvelä: Klik
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi (ooppera)
13. Kirjassa eksytään: Deborah Levy: Uiden kotiin
14. Urheiluun liittyvä kirja: J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (huispauksen MM-kisat)
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Niklas Natt och Dag: 1793
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
17. Tutkijan kirjoittama kirja: Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen (Ruotsin akatemian romahduksesta kertova kirja)
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Antto Terras: Stockmann Yard
20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti
21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Suvi Vaarla: Westend ("On päiviä, jotka piirtävät rajan: ennen ja jälkeen.")
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
25. Kirjassa ollaan saarella: Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: István Örkény: Minuuttinovelleja
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: J. S. Meresmaa: Dodo
28. Tulevaisuudesta kertova kirja; Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen
29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Sofi Oksanen: Puhdistus
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: László Krasnahorkai: Saatanatango
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Kayo Mpoyi. Virtaavan veden sukua
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Ta-Nehesi Coates: Vesitanssija (Barak Obama suosittelee)
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Ari Folman ja David Polansky: Anne Frankin päiväkirja
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: bell hooks: Vapauttava kasvatus
39. Kirjassa lennetään: J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Nora Ephron: En voi mitään kaulalleni
42. Kirjassa on isovanhempia: Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta (Tammen Keltainen kirjasto)
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
45. Esikoiskirja: J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi
46. Kirjassa on sauna: Hassan Blasim: Allah99
47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Jouni Teittinen: Sydäntasku; Herta Müller: Sydäneläin
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmälle iso kiitos lukuvinkeistä!