sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Anne Muhonen: Älä unohda mnua


 Anne Muhonen: Älä unohda minua, 2021

Kustantaja: Avain

Sivuja: 70

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Anne Muhosen sarjakuvia on luettu ennenkin tässä blogissa: Ada 4 - Kaikki menee hyvin ja Kesä jona opin soittamaan ukulelea. Nyt sain luotettavalta taholta vinkin uudesta Anne Muhosen sarjakuvasta ja hankinkin sen pikimmiten käsiini. Eikä Muhosen tyyli pettänyt nytkään, oikeastaan päinvastoin. Nyt on käsissäni oikea aarre. 

Tarinan päähenkilö on noin kolmikymppinen Hilla, joka työskentelee kukkakaupassa. Hän viihtyy työssään kauniiden kukkien keskellä, tuntee kukkien viestit ja antaa asiakkaiden käydä kukkakaupassa kuin kirjastossa, aistimassa värejä ja tuoksuja. Hilla ei painosta ostamaan, sillä kukat hoitavat kyllä houkuttelun.  


Ote Anne Muhosen sarjakuvasta Älä unohda minua, 2021.

Jonkinlainen yksinäisyys tuntuu painavan Hillaa, ja lukija aistii, että taustalla on jotain raskasta. Sitten soittaa exä, Kari, jonka täytyisi löytää eräällä oppilaalleen tet-paikka. Hilla suostuu, mutta ei kovin innokkaasti. Tet-harjoittelija-Eero ei tunnukaan luotettavalta kaverilta, ja Hilla on jo heittämässä hanskat tiskiin, kun Kari lupaakin tavata hänet. 

Juoni lähtee punoutumaan tarinassa mainiosti ja yllätyksiäkin on mukavasti matkan varrella. Muhonen osaa piirtää ihmisen haavoittuvuuden kauniisti esiin. Pieni otsan tai silmän ryppy kertoo, että jokin sana tai ele sattuu. Ihmisten välisen lämmön voi myös lukea silmistä ja koko ihmisen olemuksesta.

Tunteita on monenlaisia: turhautumista, suuttumista, ilahtumista ja haikeutta. Kaiken kruunaa ystävyys ja luottamus, joka rakentuu sarjakuvassa pyytämättä ja yllättäen. Entäs rakkauden rippeet - niitäkin kannamme mukanamme aina! 

Muhonen rakentaa tarinaa pienten asioiden kautta. Vaatimattomimmatkin ja hiljaiset kanssaihmiset  kantavat monenlaisia suruja. Jokainen tarvitsisi jonkun kuuntelijaksi ja ymmärtäjäksi. Sellaisia kai etsimmekin koko ajan, koska jokainen haluaa tulla huomatuksi.  

Erityisen hienosti Muhonen punoo muistot osaksi ihmisten elämää. Ajatus kantaa vuosien taakse. Lämmin tunnelma, ilot ja toiveet ovat niin lähellä murtuneita sydämiä. Haikeutta ja toivoa Muhonen osaa vangita sivut täyteen. 

En osaa kuvitella ketään, jolle tämä sarjakuva ei sopisi luettavaksi. Enkä ketään, jonka sydän ei liikahtaisi tarinan vaikutuksesta, oikeastaan useammassakin kohdassa. 

Kun seuraavan kerran astun kukkakauppaan, ja kello kilahtaa vierailuni merkiksi, osaan varmasti katsoa kukkien lisäksi myös myyjää vähän tarkemmin. Ehkä hän on Hilla. Tai ehkä joku muu, jonka puhelimeen voi milloin tahansa ilmestyä tärkeä viesti "x".   


Muhosen uutuus on luettu myös blogeissa Kirjapöllön huhuiluja, Kirjahilla ja Kirjasähkökäyrä.  

perjantai 24. syyskuuta 2021

Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen


Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen, 3. painos 1994

Alkuteos: Como aqua bara chocolate, 1989 

Suomentaja: Sanna Pernu

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Kristina Segercrantz

Sivuja: 215

Mistä sain kirjan: työkaveri lainasi


Jotain epätavallista oli tekeillä. Tita muisti Nachan aina sanoneen, että jos kaksi tai useampi ihminen riiteli tamale-kääryleitä valmistaesssaan, ne jäivät raaoiksi. Niitä sai keittää päiväkaudet eivätkä ne kypsyneet, koska ne olivat vihoissaan. Silloin niille oli laulettava, jotta ne tulisivat hyvälle tuulelle ja kypsyisivät.  (S. 190.)

Kuka muistaa 1990-luvulta Laura Esquivelin best sellerin Pöytään ja vuoteeseen? Minä muistan Cathleen Toelken maalaaman kirjan kannen, vaikken tuolloin kirjaan tarttunutkaan. Nyt Helmetin lukuhaastetta varten piti etsiä kirja, jossa olisi reseptejä, ja mainitsin asiasta ääneen työpaikan kahvihuoneessa. Työkaverini kiikutti minulle hyllystään tämän 90-luvun aarteen, ja viihdyin sen seurassa paremmin kuin olisin uskonutkaan.  

Viihtymisen syynä on Laura Esquivelin luoma sankaritar Tita, joka on silkkaa magiaa. Ihailen häntä suunnattomasti monestakin syystä: ensinnäkin hän rakastaa ruuanlaittoa ja tekee sitä pyyteettömästi, toiseksi hän on kärsivällinen rakkaudessaan ja kolmanneksi hän osaa antaa anteeksi ja elää eteen päin.

Laura Esquivelin Pöytään ja vuoteeseen on vahvojen naisten romaani, ja siksi jotenkin pyörryttävän erilainen. Eteläamerikkalainen tunnelma huokuu vastaan jo ensi sivuilla, jotka johdattelevat tunteiden pyörteisiin - itkuun ja rajuun synnytykseen. Kerronnassa on vahva veto alusta alkaen. 

De la Garzan perheen karjatilaa hallitsee Mama Elena, joka synnyttää kolme tytärtä: Rosauran, Gertrudiksen ja Titan. Nuorimmaisen, eli Titan, kohtalo on jäädä hoitamaan vanhenevaa äitiä, eikä hän saa siis avioitua, jotta pysyisi kotona äitinsä elämän loppuun asti. Tietysti juuri Tita on sisaruksista se, joka rakastuu palavasti. Asetelma on valmis.

Kirjan luvut on nimetty ruokalajien mukaan. Jokainen luku alkaa ruokaohjeella, ja kyseinen ruoka  - sen laittaminen ja syöminen  - on olennainen osa luvun tapahtumia. Ihmissuhteet, intohimot, riidat, rakkaudet, kaikki dramaattiset tapahtumat liittyvät ruokaan. 

Tita on lahjakas ruuanlaittaja, joka sitoo ruokiinsa kaikki patoutuneet tunteensa: katkeran kohtalonsa, mustasukkaisuutensa, intohimoisen rakkautensa, ilonsa ja surunsa. Kun ihmiset sitten syövät hänen ruokiaan, he joutuvat erilaisten tunteiden valtaan. 

Kirjassa on tietysti kaikuja Gabriel Carcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyydestä, jossa sukupolvet vaihtuvat ja maagiset tapahtumat ohjaavat ihmisten kohtaloita.  Esquivelin romaani ei kuitenkin pyöri miespolvien ympärillä, vaan suuntaa katseen keittiöön, naisten valtakuntaan, josta käsin pyöritetään arkea ja tunteita. 

En halua paljastaa kirjan juonesta liiaksi. Se on ylidramaattinen ja nerokas. Siihen on leivottu aimo annos surua mutta ennen kaikkea hillitöntä huumoria. Erotiikka tihkuu ruokien lisämausteena, ja alastomat vartalot viuhahtelevat. 

Kirjan voima on sen kepeydessä. Kerronta on ytimekästä ja toteavaa, virkkeet yksinkertaisia, ehkä jopa kömpelöitä. En epäile hetkeäkään, että yksinkertainen kerronta olisi syntynyt tahottamasti, vaan se on  tyylikeino, jolla kuvataan kouluttamattomien esiäitien ajatusmaailmaa. Suomentaja Sanna Pernu on tehnyt ansiokasta työtä vangitessaan kerronnan suomen kieleen.

Ruuanlaiton ja ruokaperinteiden oheen muodostuu erään naisen elämäntarina. Ja toisin kuin yleisesti ajatellaan, naisen tarina on kaikkea muuta kuin tylsä, vaikka sen rajoina tuntuvat olevan keittiön seinät. Miehet käyvät sotiaan, pettävät ja rakastavat, mutta ruokaa tarvitaan joka päivä ja kotia tarvitsee jokainen. Naisten valtakunta hallitsee koko elämää. 



Kirja on luettu ainakin blogeissa P. S. Rakastan kirjoja ja Tarukirja

perjantai 10. syyskuuta 2021

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

 

Simone de Beauvoir: Erottamattomat, 2021

Alkuetos: Les inséparables, 2020

Suomentaja: Lotta Toivanen

Kustantaja: Kosmos

Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

Sivuja: 165

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Miksi hän keinui niin pitkään? Kun hän hujahti ohitseni luotisuorana valkoisessa leningissään, hänen silmissään oli hurja tuijotus ja suu oli pelkkä viiva. Ehkä hänen päässään oli naksahtanut, eikä hän voinut lopettaa.  - - Andrée jatkoi lentoaan kohti puunlatvoja. 

        "Hän tappaa itsensä", minä ajattelin.  (S. 64.)

Simone de Beauvoirin Erottamattomat on pienoisromaani tyttöjen välisestä ystävyydestä. Beauvoir kirjoitti teoksen aikoinaan omien kokemustensa pohjalta. Romaani on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta se on julkaistu vasta nyt, sillä Beauvoir ei halunnut julkaista sitä elinaikanaan juuri sen henkilökohtaisuuden vuoksi. 

Kirjan päähenkilöinä ovat ystävykset Sylvie (Beauvoir itse) ja Andrée (Élisabeth Lacoin eli Zaza). Kun rohkea Andrée ilmestyy katoliseen tyttökouluun ja Sylvie istuu hänen viereensä, yhteys syntyy heti heidän välilleen. Tytöt ovat 9-vuotiaita. Andrée käyttäytyy villisti, ja Sylvie on entistä ihastuneempi ystäväänsä. Andrée on kiehtova ja älykäs persoona. 

Tyttöjen kasvaessa heidän perheidensä ja kasvatuksensa merkitys korostuu entisestään. Sylvien kodissa suositaan henkistä vapautta ja ollaan liberaaleja. Sylvie hylkää uskon, ja elää henkisesti itsenäistä nuoren tytön elämää, kun taas Andréen koti kiristää otettaan tyttärestään. Andréella on paljon sisaruksia, joista hänen täytyy pitää huolta. Katolisuus puristaa tyttöjen käytöksen rajoja, mutta siinä missä Sylvie kasvaa kohti vapaata ajattelua, Andrée kilvoittelee uskonsa kanssa. 

Erottamattomat on muotokuva rakkaasta ystävästä. Ajankuvana se on viehättävä mutta myös raadollinen. Tytöt teitittelevät toisiaan ja pärjäävät ankarassa koulussa. He uskovat toisilleen salaisuksiaan, kuten tytöt ovat aina tehneet. Silti he eivät voi mitään sille, että heille on määrätty elämässä tietynlainen rooli. Andréen isosisko on menossa naimisiin, ja Andréen täytyy ottaa hänen paikkansa perheen vanhimpana tyttärenä. Se tarkoittaa velvollisuuksia hoitaa pienempiä sisaruksia ja osallisua taloustöihin. Ennen kaikkea paineet avioitumiselle kasvavat: Sisarensa tavoin Andréella olisi vaatimattomat myötäjäiset, mutta hän oli paljon kauniimpi ja älykkäämpi kuin Malou, äidillä oli hänen varalleen varmasti suuria suunnitelmia. 

Anréen vastaus kaikkiin seurapiiripaineisiin on iskeä itseään kirveellä jalkaan, jolloin hän saa pysytellä kotona: "Minut on määrätty petiin loman loppuun saakka!" hän sanoi voitonriemuisesti. Kapina elää, mutta ristiriidat Andréen elmässä käyvät murskaaviksi, eikä Sylviekään tunnu pääsevän ystäävänsä lähelle. Siitä yrittää myös Andréen äiti pitää huolen.  

Andréella on raastavia rakkaussuhteita, ja hänen elämänsä on monin tavoin monimutkaisempaa ja jännittavämpää kuin Sylvien. Sylvie tuntee itsensä tuiki tarpeelliseksi tukiessaan häntä. Silti Andréen uusi rakkaussuhde lyö yli ystävysten voimavarojen, ja jotain traagista on pakko tapahtua.  

Kirjan lopussa on julkaistu autenttisia Simone de Beauvoirin ja Élisabeth Lacoinin kirjeitä ja valokuvia. Kirjassa on myös Beauvoirin ottotyttären laatima esipuhe, josta selviää pienoisromaanin yhteys tosielämään.  

Lotta Toivasen suomennos on sujuvaa. Erottamattomat on kerronnaltaan kaunista ja puhuttelevaa luettavaa. Historialliset olosuhteet paljastuvat siinä hienosti, ja sen tunnelma vie mukanaan.


Erottamattomat on julkaistu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Kirja vieköön! ja Books wine and nonsense. Kuittaan kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohdan 30 Kirja on julkaistu kirjailijan kuoleman jälkeen. 

tiistai 24. elokuuta 2021

Robin Ha: Almost American Girl


Robin Ha: Almost American Girl, 2020

Kustantaja: Balzer + Bray

Kansi: Robin Ha

Sivuja: 228

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Robin Han Almost American Girl on vaikuttava omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani. Se kertoo Chunasta, josta tulee ennen pitkää Robin, mutta sitä ennen hän on eteläkorealainen koululainen, joka nauttii ystävien seurasta ja piirtämisestä - ja rakastaa sarjakuvia. 

Chunan maailmaan kuuluvat hän ja äiti. Suhde on läheinen, kunnes äiti vie Chunan mukanaan Alabaman-matkalle Yhdysvaltoihin. Chuna tulee täysin yllätetyksi, kun äiti ilmoittaakin, että Alabamasta tulee heidän uusi kotinsa. Etelä-Koreaan ei enää palattaisi, vaan sinne jäävät ystävät, Chunan rakkaat sarjakuvat, oma koti. Chunan vanhasta elämästä jäljelle jää vain äiti. Riittääkö se?

Uudessa kotimaassa Chunalle keksitään uusi nimi. Nimeksi valikoituu sukupuolineutraali nimi Robin, joka tuntuu Chunasta heti omalta. Mitään muuta omaa hänellä ei sitten olekaan. Koulu alkaa, ja koulutoverit välttelevät tai kiusaavat häntä ja kielen oppiminen on hidasta. Kannustava ja myötätuntoinen opettaja on ainut, joka tuntuu näkevän, kuinka yksinäinen ja murheellinen Robin on. 

Robin Han sarjakuva on omaelämäkerrallinen, eli kyseessä on taiteilijan oma tarina. Hän on eteläkorealaisen yksinhuoltajaäidin tytär. Isä ei ole juurikaan ollut hänen elämässään läsnä, vaan sisukas äiti on hoitanut kaiken yksin. Yhdysvallat on hänelle mahdollisuuksien maa, mutta Robinille maa ei näytä mahdollisuudelta, vaan joltain ihan muulta. 

Ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys on kirjassa kuvattu sydäntäriipaisevasti. Robin kaipaa ystäviään Etelä-Koreassa. Hän kyllä yrittää parhaansa myös uudessa koulussa ja etsii yhteyttä kielimuurin ylitse, mutta kukaan ei jaksa nähdä vaivaa. Ainoan pakopaikan ankeasta todellisuudesta tuo piirtäminen, ja siitä tulee lopulta myös väylä muiden ihmisten luo. 

Taiteen lisäksi toinen tärkeä asia sarjakuvassa on äidin ja tyttären lämmin ja luottavainen suhde, joka kokee ison koauksen, kun äiti ei ota tyttären tunteita huomioon tehdessään muuttopäätöksen. Äidillä on päätökseensä omat syynsä. Silti hänen toimintansa tuntuu julmalta, sillä sen hinta on kova: Robinin maailma romahtaa ja hän joutuu rakentamaan itsensä uudestaan uudessa kotimaassa.

Han piirrosjälki on herkkää mutta samalla hyvin kuvailevaa. Muistot kotimaasta ja Robinin lapsuudesta on kuvattu seepian sävyillä. Ha rakasti lapsuudessaan mangaa, ja sen vaikutus näkyy hänen piirrosjäljessään. Ihmisten tunteet on kuvattu elävästi ja tarinan tunnelma on realistinen ja uskottava.   

Ha on luonut hienon - herkän ja puhuttelevan - omaelämäkerran, jossa on jotain hirvittävän aitoa. Robinin tarina kertoo taiteen voimasta ja vahvasta taiteilijakutsumuksesta, joka pelastaa elämänhalun ja toimii lankana ihmisten välillä. Se kertoo oman identiteetin vahvistumisesta eli kasvamisesta. Se kertoo myös lujasta rakkaudesta ja valinnoista, joita yksinhuoltajaäidit joutuvat tekemään. 

Yksi hienoimpia kohtauksia kirjassa on, kun Robin ymmärtää, kuinka rohkea hänen äitinsä on ollut.  Mutta voi pojat, kuinka rohkea ja sinnikäs onkaan Robin itse! Kirjan nimi saa tarinan lopussa selityksensä. 

Han teos olisi tarpeen saada myös suomeksi. Mietin kaikkia niitä  s2-oppilaitani, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa ja päätyneet Suomeen syystä tai toisesta. Heidän tilanteensa ymmärtämisessä tämä teos auttaa aivan varmasti. Lisäksi Almost American girl olisi heille itselleen tarpeellinen lukukokemus, sillä luulenpa, että monet Robinin tunteet ovat heillekin tuttuja. Suomessa asuu tuhansia Robinin kaltaisia nuoria, joiden tarinat täytyy saada kuuluviin.  


Bibbidi Bobbidi book kuvaa sarjakuvaa timanttiseksi, ja olen täysin samaa mieltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Bongasin sen erään kirjavinkkaajan Instagram-tililtä. Lopulta tilasin itselleni ihan ikioman kappaleen. 

perjantai 20. elokuuta 2021

Jussi Konttinen: Siperia


Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, 2019

Kustantaja: HS kirjat

Kansi: Jussi Konttinen

Sivuja: 412

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lukupiirikirjaksi viime keväänä valikoitui Jussi Konttisen Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Se on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut silloin mukavasti huomiota, mutta se kyllä ansaitsi huomiota paljon lisää. Se on hauska ja innostava, mutta myös melankolinen kokonaisuus. Ennen kaikkea se on täynnä tietoa eräästä maailmankolkasta, josta ei paljon tiedetä. 

Kirja kertoo siitä, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen muuttaa perheensä kanssa Siperiaan, Jakutian tasavaltaan ja siellä Töhtyr-nimiseen pieneen kylään. He asuvat siellä talven 2016 - 2017 ja palaavat sinne vielä takaisin tammi-helmikuuksi vuonna 2018. Viisihenkinen perhe siis elää  siperialaista arkea, jossa pakkanen paukkuu, juomavesi täytyy sulattaa jäälohkareista ja ihmiset ympärillä puhuvat lähinnä jakutiaa. Asiaa toki auttaa, että Jussi Konttinen itse osaa venäjää ja on melkoinen Venäjä-asiantuntija, sekä asunut Irkutskissa vuonna 2000 - 2001. 

Toimittaja Konttinen matkustaa ympäri Siperiaa. Hän on tutkiva journalisti, ajoittain kuin Indiana Jones. Lukija voi seurata matkoja kirjaan lisätyistä kartoista, ja pikkuhiljaa käy selväksi, kuinka laajasta ja karusta maa-alueesta onkaan kyse. Siperian eksoottisuus on jäätä ja lunta, aroa, taigaa, jokia, öljyä, kaasua ja viinaa, mutta myös lämpimiä ihmisiä. Tosin byrokratia on lähes yhtä hyytävää kuin ilmasto, mutta Konttinen uhmaa venäläisiä viranomaisia sinnikkäästi. Viranomaisten nihkeys voi tietysti johtua siitä, että huhujen mukaan hän onkin vakooja - kukapa vapaaehtoisesti asettuisi asumaan Töhtyriin...

Kylmyys itse asiassa mahdollistaa elämän Siperiassa. Sademäärät ovat siellä yhtä pieniä kuin aavikoilla, mutta ikirouta estää vähäistä vesimäärää imeytymästä syvälle maahan. Talvella se mahdollistaa tieverkoston, jota ei muuten olisi olemassakaa. Kylmyys auttaa säilömään ruokaa ja ikiroudan päälle rakennetaan talot. Konttinen kertoo myös siitä, kuinka ilmastonmuutos uhkaa elämää Siperiassa. Siitä syntyy kirjan surullinen puoli. Valtavan Siperiankaan luonnonvarat eivät ole ehtymättömät.

Silti voi vain hämmästellä, kuinka ihminen osaa sopeutua karuihin oloihin. Siperian alkuperäiskansat, kuten suomensukuiset nenetsit elävät poronhoidosta. Heidän elinkeinonsa on kuitenkin vaarassa, sillä heidän elinalueeltaan löytyvät maailman suurimmat maakaasuvarastot. Se uhkaa porojen laiduntamista ja pienentää nenetsien elinpiiriä. Suomensukuiset hantit puolestaan asustavat rikkailla öljymailla, mutta tosiasia on, että suuryritykset riistävät heitä. Alueen luonnonpuistot on uhrattu öljyntuotannolle. 

Öljynporaus, pohjoisen Jäämeren sulaminen ja esimerkiksi mursujen kaventuva elinpiiri särkevät sydäntä. Ihmisten välinpitämättömyys ja ahneus tuhoavat luontoa. Surullista luettavaa on myös Konttisen raportti presidentinvaaleista, joita hän seuraa pienenssa Muravienkon kylässä. Vaalipäivänä hän asettuu koulun tuulikaappiin laskemaan ihmisiä ja haastattelemaan heitä. Seuraavana päivänä vaalilautakunnan sivuilla väitetään äänestysprosentin olleen 93 prosenttia, mutta Konttinen on laskenut äänestysprosentiksi 63. Näin tehdään vaalituloksia. 

Erityisen kiinnostavaa oli lukea siperialaisesta arkielämästä, eli Konttisen perheen lasten koulunkäynnistä ja kaveripiireistä. Lasten kautta ympäristö näyttää kummalliset tapansa, mutta mikäs siinä. Näyttää siltä, että lapset kyllä sopeutuvat vaikka mihin ja oppivat kielen, kavereita löytyy ja  karukin ympäristö tarjoaa virikkeitä. 

Kirja on täynnä mainioita yksityiskohtia ja havaintoja arjesta ja ihmisistä. Oma lukunsa on siperialainen liikenne, ylipäätänsä se, miten Siperiassa liikutaan paikasta toiseen, kun välimatkat ovat mittaamattomat eikä tiestöä ole. Konttinen paljastaa, että hän oli haaveillut neuvostomaasturi Uotsista jo pitkän aikaa ja Töhtyrissä hänen oli olosuhteiden pakosta hankkittava sellainen: Hyväksi havaittu design on kehitetty jo vuonna 1958, ja Uljanovskin autotehdas on valmistanut autoa sarjatuotantona siitä lähtien . Valmistus jatkuu yhä, koska Venäjällä on tarvetta uotsin kaltaiselle kulkuneuvolle. Vaikka auto on tehty Volgalla, se on todellinen Siperia-auto, joka ei tarvite alleen tietä ja kulkee siellä, minne muut eivät pääse. 

Uotsinsa Konttinen saa melkein Suomeen asti. Sen uusimmat kuulumiset voikin lukea Konttisen  artikkelista, joka ilmestyi juuri Helsingin Sanomissa. Artikkeli kertoo Konttisten viimekesäisestä mökkilomasta Laatokan rannalle. 

Konttinen pääsee Uotsillaan mahdottomiin paikkoihin, mutta hän matkustaa myös moottorikelkalla, hinaajalla ja junalla, ratsastaa porolla sekä tietysti lentää. Kauheinta luettavaa on kuitenkin liftimatka äärettömässä pakkasessa. Maailman pelottavin ammatti voisi olla rekkakuski Siperiassa - miksei myös toimittaja.

Konttisen Siperia-kirja on kulttuuriteko. Varsinkin nyt korona-aikaan en voisi parempaa luettavaa keksiä kuin tietokirja, joka avartaa maailmankuvaa sellaisista paikoista, joihin eivät turistit eksy. Tarkkanäköinen ja rohkea toimittaja osaa kirjoittaa elävästi ja hauskasti. Kirjan sivut lentävät ja jännittävimmät tapaukset ovat kuin trillerin sivuilta. Kuvituksena on paljon ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. En varmaan koskaan unohda toimittajasta otettua kuvaa, jossa hänet on topattu erinäisillä turkiksilla moottorikelkkamatkaa varten.

Konttinen raportoi paitsi Siperian luonnonoloista myös politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, eikä sellaista asiaa taida ollakaan, josta hän ei ottaisi selvää. Ihailen hänen asennettaan ja rohkeuttaan. Ihailen myös hänen perhettään, joka on valmis seikkailuun, kun sellaiseen tarjoutuu mahdollisuus. Kokonaisuudessaan Siperia-elämys jäi ilmeisesti plussan puolelle: Etukäteen olin nähnyt painajaisia vaaroista, joita Siperia tuotti perheellemme. Ne eivät realisoituneet. Lapsia ei kiusattu, vaimoni ei jäänyt kotiin palattuaan työttömäksi eikä kukaan meistä kuollut. (S. 11)

Siperialle ei voi toivoa kuin sinnikkyyttä, kuten koko maapallolle. Toivottavsti luontoa opitaan suojelemaan ennen kuin se tuhotaan täysin.  


Kirja esitellään myös Kirjavinkeissä sekä blogissa Luettua ja maistettua. Sijoitin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan 20. Kirjassa on harvinainen ammatti, sillä kirjassa kohdataan aito shamaani.  

sunnuntai 8. elokuuta 2021

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä


Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä, 2021

Kustantaja: Tammi

Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 269

Mistä sain kirjan: ostin omaksi



Varsinainen Kantasuomi, jos sellainen valtio olisi ollut, olisi ollut Viro. Kantasuomen ydinalueeksi oli nimittäin rautakaudelle siirryttäessä tullut nykyisen Viron alue. Vähitellen kantasuomen puhujia siirtyi suomenlahden yli pohjoiseen ja kielen puhuma-alue laajeni. - - Suhteet kantagermaanin puhujiin olivat hyvin tiiviit, ja germaanisten lainasanojen joukossa oli työvälineisiin, vaatetukseen, ruokaan, hallintoon ja peltoviljelyyn liittyviä sanoja, esimerkiksi pelto, lammas ja leipä. (S. 85 - 86.)

Kielen historiaa ei voisi kiinnostavammin kertoa, kuin mitä Ville Eloranta ja Lotta Jalava tekevät teoksessaan Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä. Kyseessä on yleistajuinen herkku kaikille suomen kielestä tai ylipäätään kielistä kiinnostuneille ihmisille. Siinä on käsitelty kaikkia kielen osa-alueita: sanaston alkuperää eli sanojen etymologiaa, kielessä tapahtuneita äännemuutoksia, nimistöä, lauserakenteita, lainakerrostumia ja sukukielisyyttä. 

Kieleen on varastoitunut valtava määrä tietoa: historiaa ja kulttuuria. On aika hienoa ajatella, että käytämme tätä tietopankkia koko ajan. Se on tässä läsnä joka päivä. Kun sanojen pintaa vähän raapaisee, avautuu niistä näkymiä muinaisten puhujien elintapoihin, ympäristöön ja ajatteluun. On kuin saisi sillan, jota pitkin voi astella menneisyyteen.

Elorannan ja Jalavan innostus välittyy kirjasta joka sivulta. Välillä vauhti hengästyttää, ja informaatioähky uhkaa lukijaa. Mutta se ei haittaa. Janoan tätä lisää. 

Luin kirjaa vain muutaman kymmenen sivua päivässä, sillä halusin nautiskella tiedosta ja painaa asioita mieleeni. Kirja olisi kyllä vetänyt nopeammin, sillä sivut lensivät, mutta toppuuttelin - tiedättehän, miten herkkuja täytyy vähän säästellä, että ne kestäisivät hiukan pidempään... 

Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että ostin kirjan omakseni, sillä olen jo monta kertaa palannut kirjan pariin ja siteerannut siitä parhaita paloja lähimmäisilleni. Nyt saatan jäädä pohtimaan milloin minkäkin arkisen sanan alkuperää ja toivon, että kirjalle saataisiin jatko-osia. Aika monta sanaahan jää vielä tämän teoksen ulkopuolellekin! 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kiitän tekijöitä erityisesti siitä, että Sana sanasta esittelee suomen kielen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia. Eläväisesti ja selkeästi kirjoitettu äännemuutosten ja lauseopin esittely toimi mainiona pikakertauksena suomen kielen opinnoista, joista on jo tovi vierähtänytkin. Nyt kun opetan myös suomea toisena kielenä, osaan selittää joitain äännemuutoksia entistä paremmin myös s2-oppilaille. Epäloogisilta näyttävissä kielen muodoissa (esimerkiksi astevaihtelussa) on kuitenkin taustalla johdonmukaisia muutoksia kielen historiassa, vaikka kieli ei koskaan suostu täysin loogiseksi järjestelmäksi. Muiden kielten vaikutus ja ihmisten tarve leikkiä ja vitsailla kielellä luovat aina uutta. 

Erityisen kiinnostavaa luettavaa minulle oli nimistöntutkimus. Kirjassa kerrataan ihmisten ja paikkojen nimeämisen perusperiaatteita. Moni suomalainen sukunimi on ollut alun perin talon tai tilan nimi. Talo tai tila on puolestaan usein saanut nimensä sen perustajan tai rakentajan mukaan, kuten Anttila. Tilan nimi on puolestaan voinut päätyä kylän ja jopa kunnan tai kaupungin nimeksi. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta paikannimiin kätkeytyykin myös yllättävän paljon paikassa asuneiden ihmisten nimiä. Jäppilän taustalla on Jeppe-nimi, joka on puolestaan suomalaismuunnos JacobistaMiehikkälän pohjalla on ilmeisesti vanha suomalaisnimi Miehikkä. Jos nyt saisin lapsen, voisin nimetä hänet vaikkapa Nastoksi, joka on muunnos Anastasios-nimestä, kotoisasti siis Nasto, jonka mukaan on nimettyy Nastolan kuntakin. 

Tällaisten nimikerrostumien purkaminen on kiehtovaa. Kirjassa esitellään myös saamen kieleen pohjautuvia paikannimiä, esimerkiksi Juuka (taustalla ovat saamen kielten sanat, jotka tarkoittavat 'jokea') tai Lieksa (sanan taustalla on pohjoissaamen 'laaksoa' tarkoittava sana).  Näitä on Suomessa paljon ihan Etelä-Suomea myöten. Kotipaikkakuntani Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä myöhäiskantasaamen sanasta, joka on tarkoittanut  koskien välistä suvantoa, ja sanasta on pohjoissaamessa vielä jäljellä muoto dappal. Lisäksi Suomen suurimmat järvet Saimaa ja Päijänne kantavat nimissään muinaishistoriaa: niissä näkyy Suomessa jo ennen kantasaamea puhutun kielen kaiut. 

Kirjasta opin myös, että olen nimennyt omat poikani hyvin miehekkäästi. Vanhempi poikani on nimeltään Kalle, ja nimi on suomalainen versio Karl-nimestä. Karl on germaanikielissä ollut yleisnimi miehelle. Antti-nimi puolestaan on suomalainen muunnos kreikkalaisesta andreas-sanasta, joka tarkoittaa miehekästä. Mutta jos olisin halunnut pojilleni perin suomalaiset nimet, olisi pitänyt valita nimeksi  esimerkiksi Rahko tai Valta tai partisiippimuotoisia nimiä Kaivattu, Tietävä tai Hyvätty. Varsin mainioita vaihtoehtoja olisivat myös oi-loppuiset Mieloi tai Honkoi (oi-johdin on ilmesesti tarkoittanut pienuutta tai hellittelyä). Mieloi voisi kai nykymuodossa olla siis Mieluinen ja Honkoi voisi olla nykyään nimeltään Mäntynen.    

Sanojen ja nimistön etymologian tutkiminen on näköjään salapoliisityötä, jossa uudet johtolangat saattaavat muuttaa sanan historian uuteen valoon. Sitä kautta taas saattaa löytyä tarkempi ajoitus erilaisten äännemuutosten tapahtumiselle tai kielten välisille vaikutuksille. Kirjan lopussa tekijät muistuttavatkin, että sanastontutkimus on tieteenala, joka kehittyy nykyisin kovaa vauhtia. Suomen kielen etymologian tutkimista on viime aikoina edistänyt muun muassa samojedikielten tutkimus. Muutama vuosi sitten myös sukupuuteoria on kaadettu ja uudet tutkimukset myöhentävät kielten syntyajankohtia ja osittain myös kelten muodostumista kantakielistä. 

Sana sanasta osoittautui vielä paremmaksi lukukokemukseksi kuin uskalsin toivoa. Se yllätti hauskuudellaan ja selkeydellään ja sai minut melkeinpä hihkumaan innosta. Huomasin katsovani ympäristöä ihan uusin silmin, kun näin nimistön historialliset kerrostumat. Ajan virta näkyy kielessä, ja se olisi syytä tiedostaa. Kieli on historian ja kulttuurin varasto. 

Toivoisin, että Elorannan ja Jalavan teos kuluisi mahdollisimman monen ihmisen käsissä, sillä se lisää iloa ja ylpeyttä suomen kielestä ja auttaa näkemään sen ainutlaatuisuuden. Teos lisää kunnioitusta omaa äidinkieltä ja ylipäätään kaikkia kieliä kohtaan. Kieliä on syytä vaalia, oppia ja opettaa sekä tietysti tutkia, koska samalla opitaan ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa. Kirja osoittaa, että kielen käyttäminen on aina paitsi kommunikointia myös kulttuuriteko. 

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Jonathan Swift: Gulliverin retket


Jonathan Swift: Gulliverin retket, 4. painos, 1999 (I suomenk. painos 1953)

Alkuteos: Travels into several remote nations of the world in four parts by Lemuel Gulliver, first surgeon and then captain of several ships, 1726

Suomentaja: J. A. Hollo

Kustantaja: Tammi

Sivuja: 390

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Jonathan Swiftin kirjoittama klassikko Gulliverin retket on puhdasverinen valistusajan romaani. Sen ideana on laajentaa ihmisen maailmankuvaa ja jakaa tietoa. Se lienee kaikille tuttu lähinnä lilliputtien ansiosta. Gulliver, armoitettu seikkailija, joutuu merimatkallaan haaksirikkoon ja pelastautuu tuntemattomalle rannalle, jossa herää pienen pienten ihmisten ympäröimänä. Näillä tyypeillä on oma, järjestäytynyt yhteiskuntansa, valtio nimeltä Lilliput, ja sitä tarinan myötä ihmetellään. 

Kyseessä on siis satu, leikkiminen sillä ajatuksella, että kaikki on kutistunut. Millaista on elämä minikoossa? Miten pienet ihmiset selviävät erilaisissa vaaratilanteissa, miten he ovat ratkaisseet käytännön elämän pulmia ja miltä maailma näyttäisi heidän koossaan? Näitä ajatuksia on pyöritelty tarinoissa ikiajat, kuten Peukaloinen-saduissa tai esimerkiksi Selma Lagerlöfin klassikossa Peukaloisen retket tai Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin seikkailuissa, joissa tavataan minikokoinen Vaaksanheimojen perhe. 

Lilliputtien verran minäkin Gulliverin retkistä tiesin, mutta en tiennyt edes sitä, että Gulliver seikkailee oikeasti neljässä eri maassa, joissa kaikissa on omat erikoisuutensa. Lilliputit ovat siis vain yksi kansa, jonka kummallisia tapoja luodessaan kirjailija on saanut käyttää mielikuvitustaan. Kyseessä ei myöskään ole missään nimessä lasten satu, vaikka pienoismallisen maailman luomiseen viritellään paljon yksityiskohtia. 

Gulliverin retket on poliittinen satiiri valistusajan vehkeilyistä. Se on myös pilaversio 1700-luvun best seller -kirjallisuudesta, eli matkakirjoista. Kun Swift loihtii keksittyjä maita ja ihmisiä, hän samalla pääsee keksimään erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, kuvaamaan erilaisia valtasuhteita ja kritisoimaan oman aikansa politiikkaa. Aikansa politiikkaa hän suomii keskusteluissa, joita Gulliver käy kulloisenkin maan johtajan kanssa. Tämähän on vallan kätevää - kukaan ei voi tulla syyttämään Swiftiä kapinallisuudesta, sillä hänhän on keksinyt kaiken omasta päästään ja kertoo satua. 

Niinpä Swift antaa sanan säilänsä heilua. Lilliputtien kuningas ihmettelee Gulliverin kertomuksia Englannin hallinnosta. Samaan aikaan lilliputit ovat ajautuneet sotaan, koska osa heistä on sitä mieltä, että muna pitää halkaista leveästä päästä, osa pitää munan halkaisemista terävästä päästä ainoana oikeana mallina. Lilliputien myötä siis tarkastellaan ihmisten kykyä saada sota aikaan mistä tahansa vähäpätöisestä syystä. Lisäksi Lilliputit laativat kummallisia säädöksiä oikeastaan aiheesta kuin aiheesta ja vehkeilevät toistensa selän takana. Heidän pienuutensa ei ole vain fyysistä, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkistä. 

Seuraavassa tarinassa Gulliver päätyy jättiläisten valtakuntaan, jossa hän itse edustaa lilliputti-kokoa.  Täälläkin hän käy syvällisiä keskusteuja kuninkaan kanssa, päätyy esittämään temppuja, joita ihmiset tulevat ihailemaan ja oppii tietysti paikallisen kielen alta aikayksikön. Gulliver on nokkela ja kriittinen matkustaja, jonka havaintoja seuraa ilokseen. 

Kolmas tarina heittää taas uusiin seikkailuihin. Hän päätyy Laputaan, leijuvaan saareen. Siellä Gulliver tapaa ylimystön, joka on täysin irrallaan todellisuudesta - se kirjaimellisesti leijailee Laputassaan tavallisen kansan yläpuolella. Vaikka valistusaika oli järjen ihailua ja maailmankuva alkoi muuttua tieteelliseen ajatteluun pohjautuvaksi, Gulliver tekee Laputassa murskaavia havaintoja: Suunnilleen neljäkymmentä vuotta sitten lähti muutamia henkilöitä ylös Laputaan, joko liikeasioiden vuoksi tai huvittelemaan, ja kun he sitten viiden kuukauden kuluttua palasivat, oli heillä jonkinlaista vaillinaista vihiä matematiikasta, mutta pää täynnä tuulesta temmattuja aatteita, joita he olivat omaksuneet tuossa ilmavassa olopiirissä. matkaltaan palattuaan alkoivat mainitut henkilöt moittia kaikkien asioiden järjestystä täällä alhaalla ja sommitella suunnitelmia kaikkien taiteiden, tieteiden, kielten ja keksintöjen uudistamiseksi. (S. 225.)

Jo 1700-luvulla tieteen kehitystä on siis pidetty liian nopeana tai tieteen ideoita älyttöminä ja  todellisuudesta irrallisina. Laputan alapuolella tavallinen kansa kun näkee nälkää ja elää köyhyydessä.  Jotkut tarinassa esitetyistä naurettavista tieteellisistä ideoista on nykypäivänä toteutettu, eli tieteen kritisointi on osoittautunut turhaksi, mutta edelleen voi kysyä, eikö tieteen tehtävä ole ratkaista ihmiskunnan pulmia ja parantaa elämänlaatua. Laputa täytynee ainakin ajoittain ankkuroida maahan, jotta huolto pelaisi. Laputassa on tarpeen muistaa, mitä maan pinnalla puuhataan. 

Gulliverin retket synkkenevät loppua kohti. Vaikuttavin ja surullisin tarina on teoksen viimeinen tarina, jossa Gulliver ajautuu Houyhnhnmien maahan. Houyhnhnmit ovat viisaita ja kunnioitettavia, jalouden perikuvia - hevosia! Heidän maillaan asuu kuitenkin yahoo-nimisiä olentoja, jotka itsekkyydessään ja tyhmyydessään torailevat keskenään, ovat väkivaltaisia ja raakoja, eikä heitä voi päästää täysin viilliintymään, koska ahneudessaan ja itsekkyydessään he ovat arvaamattomia. Heidän tyhmyytensä on masentavaa - he ovat ihmisiä. Gulliver palaa tältä viimeiseltä matkaltaan muuttuneena, voisi jopa sanoa, valistuneena miehenä. 

Gulliverin retket oli suosittu teos jo ilmestymisaikanaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Voltaire kirjoitti toisen valistusajan klassikon, Candiden, joka myös on matkakirjan asuun puettu yhteiskunnallinen satiiri. Näin parinsadan vuoden taakse näiden teosten kaiku on vaikuttava, mutta eivät ne varmasti ilmestyessään ole kaikkia miellyttäneet. 

Swiftin klassikko on kestänyt mukavasti aikaa. J. A. Hollon suomennos on tietysti paikoin vanhentunut, mutta silti se on edelleen nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa. Satiiri välittyy nykypäivään asti ja lukijalle tulee olo, että politiikka ei ole muuttunut miksikään. Kähmintä ja saivartelu kuuluvat sen perusolemukseen. Viimeistään nuo yahoot tuntuvat aivan tutuilta tyypeiltä - taivas, miten itsekästä ja tyhmää porukkaan, ahneudessaan ja raakalaismaisuudessaan ällöttäviä tapauksia! Ei tarvitse kuin tarkastella ilmastokriisiä ympärillään, ja toivoisi Gulliverin tapaan, että maailmaa hallitsisi ihan joku muu eläinlaji. 


Osallistun Jonathan Swiftin Gulliverin retkillä kirjablogien 13. klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi nyt Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissaan. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita kirjabloggaajat ovat tämän kesän haasteeseen lukeneet. 

Luettua elämää on ollut klassikkohaasteessa mukana joka kerta. Tässä ovat kaikki haasteeseen lukemani klassikot: 





Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 16. Kirjassa eletään ilman sähköä. Kirja on luettu myös blogeissa Yöpöydän kirjat ja Jokken kirjanurkka.