Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel, 2014
Kustantaja: Karisto
Kansi: Maria Appelberg
Sivuja: 120
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta


Kimmel ajatteli saapumistaan kylään muutama tunti sitten, lentokoneen ohjaamista rankkasateessa alas taivaalta ja laskeutumista kuraiseen peltoon ja tomaattien väkevää tuoksua joka puolella ympärillä.
   Niin hänkin oli sanonut: ei mitään runollista.
   Mutta entä jos runo oli juuri siinä? (S. 111.)

Kimmel on tyttö, joka haluaa parantaa maailmaa, koska hänen vanhempansa luottavat siihen, että tyttö pelastaisi pallon. Mutta hänestä tuntuu, että tehtävä on liian suuri 16-vuotiaan elämänkokemukselle, joten hän päättää hoitaa sen pienissä paloissa, sillä maailmaan tutustutaan yksi ihminen kerrallaan (s. 5).

Koska Kimmel rakastaa pinkkiä, hänen lentokoneensakin on tietysti vaaleanpunainen ja sillä hän lähtee matkaan. Matkaseurana hänellä on vain vilkkuva Yökirja, jonkinlainen iPad, jolta hän saa ohjeet seuraavaan matkakohteeseen ja jonka kanssa hän keskustelee kohtaamistaan ihmisistä.
Kimmel tapaa matkallaan 11 erilaista persoonaa. He kaikki ovat 16-vuotiaita tyttöjä, toiset hyvinkin kovia kokeneita. Kimmel yrittää ymmärtää heitä, ystävystyä heidän kanssaan ja auttaa heitä.

Tarinan idea on hyvin pikkuprinssimäinen. Myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi tapasi matkallaan erilaisia onnettomia ihmisiä (tosin aikuisia), joita hän yritti ymmärtää - laihoin tuloksin. Kimmelin kohtaamista tytöistä kukaan ei ole onnellinen, vaan kaikkien elämät kolisevat tyhjyyttään. Kimmelin käy kuitenkin hiukan paremmin kuin Pikku Prinssin, sillä hän tuntuu kuitenkin saavan yhteyden onnettomiin tyttöihin edes hetkeksi - jotain liikahtaa: shoppaamista rakastava Hahtuva alkaa ymmärtää, että yksi, tarpeeksi tärkeä tavara voi riittää; sanoja etsivä Runotyttö saa ohjeita oman äänensä löytämiseen; yksinäinen Sementtijalkainen kohtaa edes yhden ihmisen; rakkaudessa pettynyt Miekkatyttö saa ohjeet särkyneen sydämen hoitamiseen...

Kimmelin ja hänen kohtaamien tyttöjen näennäisen kepeät keskustelut paljastavat paljon julmasta maailmasta tyttöjen ympärillä. Tytöt ovat paenneet rooleihinsa kestääksen elämän kovuuden. Kimmelistäkin tulee yhä onnettomampi näiden tyttöjen tapaamisten myötä, mutta Yökirjalleen hän voi purkaa tunteitaan. Kirjan lukija jää kuitenkin melko yksin. Ainakin minulle tuli lukiessa niin surullinen olo tyttöjen puolesta, että olisin kaivannut pientä pysähtymistä ja syventymistä.

Kirjan herkullisen näköinen kansi johtaa osuvasti harhaan. Tämä pieni kirja sisältää paljon enemmän kuin miltä pinnalta näyttää - samoin kuin nuorten tyttöjen pinkit unelmat ovat vain pintaa, jonka alle on piilotettu paljon yksinäisyyttä ja pelkoja. Kirkkaana ja kovana hehkuva kuori pitäisi saada edes säröilemään, jotta jotain aitoa ja koskettavaa löytyisi. Kirjan keskusteluihin kätkeytyy paljon filosofiaa ja yritystä ymmärtää erilaisuutta ja maailmaan kätkettyjä suruja, joita 16-vuotiaille on ehtinyt kertyä luvattoman paljon.

Tietenkin Huotarisen kirjassa on lopulta myös paljon toivoa. Tytöt voivat löytää yhteyksiä toisiinsa ja taistella yhdessä elämän ja aikuisten välinpitämättömyyttä vastaan. Kimmeleitä tarvitaan.

Olen aikaisemmin lukenut Vilja-Tuulia Huotariselta kaksi runoteosta, Sakset kädessä ei saa juosta ja Seitsemän enoa. Molemmista pidin kovasti. Luin viime vuonna myös Huotarisen nuortenromaanin Valoa valoa valoa, joka sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siinä oli hyvin synkkä kuva nuoruudesta, eivätkä nämä Kimmelin kohtaamat 12 nuorta elämää paljon valoisammilta näytä. Huotarisen runoissa näen paljon huumoriakin, mutta juuri sitä jään kaipaamaan näihin hänen nuortenkirjoihinsa, joista en ole yhtään niin innostunut kuin hänen runoistaan. Silti toivon hänen kirjoilleen paljon nuoria lukijoita.

Saralle on tullut Kimmelistä mieleen myös Oiva Paloheimon Tirlittan ja tuntuu hyvältä, että Tirlittan on saanut Kimmelistä nykyaikaisen isosiskon. Kimmel on luettu myös blogeissa Kirjakko ruispellossa, Opuscolo ja Kirjoja ja kakkuja.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa, 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi:Tuija Kuusela
Sivuja: 175
Mista sain kirjan: lainasin kirjastosta


   Vuosi oli 1986 ja Tsernobyl oli juuri räjähtänyt.
   Jos ette tienneet sitäkään, hävetkää. Se on kaikkien yhteinen onnettomuus.
   Minulle siitä tuli kesä jolloin lakkasin puhumasta vanhemmilleni. Siitä tuli kesä josta minun piti vaieta elämäni loppuun asti.
   Paitsi että nyt kerron kaiken teille.
   Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa sai Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2011. Siitä lähtien se on ollut lukulistallani, ja löytyi nyt kirjaston hyllystä mökkilukemiseksi. Luin juuri Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelman Seitsemän enoa, josta pidin valtavasti. Tartuin siis Valoa valoa valoa -kirjaan suurin odotuksin valoisina juhannusöinä.

Kirjan juoni sijoittuukin kesäaikaan, joten lukuajankohtani oli otollinen. Mutta valoisat kesäyö eivät tuoneet valoa kirjaan. Heti alussa kirjan minäkertoja, Mariia Ovaskainen, esittäytyy ja alkaa kertoa Tsernobyl-kesästä 1986, jolloin hän oli 14-vuotias. Silloin hän tutustuu Mimiin ja lupaa näytellä tämän ystävää. Ystävyydestä tuleekin rakkaussuhde, mutta rakkauskaan ei suojele kaikelta. Kirjassa ydinvoimalaonnettomuus ja nuoren itsemurha rinnastuvat: olisiko onnettomuuksille voinut tehdä jotain, olisiko pitänyt nähdä paremmin tai toimia toisin? Kyllä paljon olisi ollut tehtävissä, jos ei olisi oltu niin piittaamattomia ja jos kirjan aikuiset olisivat toimineet ajoissa. Toisaalta, voisiko säteilylle - radioaktiiviselle tai toisesta ihmisestä lähtevälle - yhtään mitään. Säteily on vastustamatonta valoa.

Mariia siis rakastuu Mimiin, 14-vuotiaaseen tyttöön, joka asuu valkoisessa talossa isoäitinsä, tätinsä ja kahden sukulaissedän kanssa. Mimin äiti saa nimen Ulla Kolla, koska hän on tehnyt talon ullakolla itsemurhan, ja Mimi suree häntä edelleen. Mimin isä on etäinen, eikä asu talossa. Mariian kodissa on sairas äiti, sekä etäiset isä ja isoveli. Yleisimmin siellä sanotaan "shh". Eipä siis ihme, että nuoret löytävät toisensa ja rakkauden.

Kirja teki minut pohjajuuria myöten surulliseksi. Kahden 14-vuotiaan lapsen elämässä ystävyys ei enää riitä, vaan vain seksi tuntuu tuovan onnen ja ainoan aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Vaikka seksikohtaukset oli kuvattu kauniisti ja nuorten yhteys hyvin runollisesti, ajattelin vain koko ajan, että nämä ovat vasta lapsia. Kirja on ilman muuta nuortenkirja, mutta se on niin läpeensä surullinen ja seksuaalisuudessaan syvällinen, että en luettaisi sitä alle 16-vuotiaalla.

Runous, kaunis kieli on osa teoksen viehätysvoimaa, mutta se on samalla myös sen kompastuskivi. Koska lähes jokainen kappale on vain virkkeen mittainen (tai toisin voisi sanoa, että lähes jokainen kirjan virke on eri rivillä, kuten runon säkeet), niistä tulee niin painavia ja merkityksellisiä, että lukijaa hengästyttää. Kaipaisin lisää ilmaa sekä tarinaan että kerrontaan.

Ehdottomasti parasta kirjassa oli kirjoitusprosessin näkyväksi tekeminen. Se toi tarinaan edes jonkinlaisia hengähdystaukoja. Kertoja vähättelee itseään, ennakoi lukijan odotuksia, antaa lukuohjeita ja uhmaa yleisiä kirjoittajakoulutuksen sääntöjä. Kertoja saattaa puhutella lukijoitaan suoraan: "HYVÄT LUKIJAT!" Välillä hän muistuttaa vallastaan:
    EDELLISESSÄ LUVUSSA tapahtui kamalan paljon.
    Joten olen päättänyt että tämä on hyvin lyhyt luku.
Samantyyppinen kertojahahmo pilkisteli myös Huotarisen runokokoelmassa, ja minä nautin tällaisesta lukijan pompottelusta.

Loppuun poimin kirjan keskeisimmän elämänohjeen:

  Älkää luulko että pelastatte ihmisiä ottamalla heitä kädestä kiinni.
  Mutta ottakaa heitä kädestä kiinni.

Ja vielä muistutus surullisten tarinoiden lukijoille tai kuuntelijoille:

  Jos ette jaksa lukea näin surullista tarinaa te voitte ajatella sotakriisivalokuvaajan sanoja:
  Minun tarvitsee vain vierailla paikan päällä. Mutta he asuvat siellä.


Kirja on luettu myös blogeissa Kirjainten virrassa, Sonjan lukuhetkissä, Kirjanurkkauksessa, Opuscolossa ja monessa monessa muussa.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi. Anna Makkonen
Sivuja: 78



Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa on runokokoelma, joka koskettaa jotain ikiaikaisen suomalaista. Se on täynnä haikeutta ja tarinaa, tärkeitä ihmisiä ja jotain menetettyä. Ja kyllä vaan, tarinoita voi kirjoittaa runomuodossa ja tehdä sen niin, että yksityisestä tulee yleistä. Kaiken lisäksi runous voi olla hauskaa.

Kokoelman ensimmäisessä osassa, Lähtöjä lennossa,  luetellaan paikkoja, joista lähdetään: - -Järvet lähtivät Järvestä, sudet Susihukkasesta, niemenheitot Heittoniemestä ja Keisar-Mäenpäät lähtivät Mäenpään Keisarista. Ja sitten luetellaan tapoja, miten voi lähteä: - -  Paljain jaloin? Kissa kannoilla? Vieraan mentyä? Hiljaisuuden vallitessa? Huvin vuoksi? - -

Luetteloissa on jotain kalevalaista ja lumoavaa. Ihmisten kohtalona on lähteä, jättää sukutalonsa ja tutut maisemansa, lähteä jostain ja saapua jonnekin. Myös runoilijalla on paikkansa, josta hän on kotoisin - ja sieltä ovat myös enot. Mutta jossain vaiheesa suku menee rikki. Jotain on tapahtunut ja runoilija yrittää kirjoituksillaan tavoittaa aikaa ennen suvun riitoja. Lopussa hän esittää toiveen: -- nyt voisimme tosiaan jo ottaa toisiamme kädestä kiinni.

Siellä mistä tulen -osiossa kerrotaan isovanhempien tarinaa. Ja monta muuta tarinaa sukulaisista ja kyläläisistä. Maalta ollaan kotoisin, juuret ovat syvällä maassa ja arki on maalaistalon töitä, on vesuri, sirppi ja perunakuokka: Siellä kuokat odotti pellolla joka aamu. Hämäläismurteen sanonnat, perheen oma kieli pilkahtelee siellä täällä: älässano, etteshäpee, kaissentietää, ansmää, ninkustiät.

Runojen huumorikin on juurevaa: Kotiliedestä luin töistä joita naiset tahtoo & tavoittelee: sairaanhoitaja, lentoemäntä ja mannekiini. Eisevväliä, meillä on tätä kanataloutta ja hauteiden keittämistä. Kylvämistä, kitkemistä, ripustamista, suolaamista, nyhtämistä, karttuamista, liottamista, loukuttamista, höyhentämistä, parsimista ja säkkien paikkuuta. Ennyvviitti mainita kokoaikaista leipomista. --

Tässä kohtaa tuli mieleeni Ulla-Lena Lundbergin Jään pastorin vaimo Mona Kummel, joka ahkeroi arkisia askareitaan, kun hänen miehensä kulki kylillä kirkon töissä juomassa kahvia. Naisten työt ovat loputtomat, mutta loputtoman leipomisen ääreltähän voi mielessään lentää minne vaan: Kämmensyrjällä painettin risti taikinaan. Sitä ennen leipä hyppi, näin näin näin. -- Mihinkö muka juuriltani lähtisin, no ainakin Havaijille, kultasantaan, korallisaareen: "Säihkyvän Mauin surffiaallot on huippuluokkaa ihmeellisillä biitseillä Kanahassa ja Hookipassa.--"

Sitten marssivatkin tarinan keskiöön Seitsemän enoa: eno Laskuvarjohyppääjä, Hullu eno, eno Viilinvalmistaja, eno Ruusunpuna, eno Hirvenpää, eno Yö ja Suurkaupungin eno. He ovat kuin seitsemän veljestä - jokainen oma persoonansa - ja jokainen heistä saa osuutensa runoista. He ovat kaikki ulkoilmaihmisiä, mutta se onkin lähes ainut asia, joka heitä yhdistää. He ovat kertojalle tuttuja, rakkaita ja turvallisia, salaperäisiä ja ihailtavia. Heistäkin on monta tarinaa:
                  Niin lähtevät enoni liikkeelle,
                  kultatukkaisen äidin tummat veljet
                  tummien puitten takaa.

Ja koska talo on täynnä poikia, jossain vaiheessa tulevat väistämättä myös miniät, joista voi kertoa vaikka loruja:

Kun voikukkapallot pölyttyvät pääsee pilven raosta
pihaan lauma miniöitä:

Täällä on ihanaa, ihania kukkasia, miniät sanovat --
Miniöiden olo kohentuu kun he saavat kimaltaa. --

Miniöiden sopeutuminen maalaismaisemaan, talon elämään ja suvun perinteisiin ei ole yksinkertaista. Miniät lenkkeilevät maisemassa, jossa esi-isät puukkoineen ja keihäineen ovat vieläkin läsnä, mutta esi-isät eivät sano mitään, vaikka heiltä odotetaan kommenttia. Miniät muuttavat tapoja ja tottumuksia, tuovat jotain uutta. Toisaalta heitä tarvitaan, toisaalta he ovat uhka kaikelle vanhalle ja tutulle. Runoihin syttyy ristiriitoja, jotka saavat hymyn lukijan huulille: Muistatteko miniän jonka kumisaappaissakin oli korot?

Lopulta runoilija purkaa koko tarinan. Viimeinen osio päättyy sinne mistä kaikki alkoi. Alkoiko se kaikki ihmisten pakosta lähteä ja saapua, kuulua johonkin vain hetken aikaa? Mistä tuli sukutalo, esiäidit ja -isät, kaikki ne enot ja tarinat? Tulivatko ne jostain, mihin ne menivät? Vai ovatko ne koko ajan vain "Vilja-Tuulian muistiinpanoissa". Tuleeko runokokoelman kirjoittamisestakin vain tarina muitten joukossa:

Vallitsevan tarinan mukaan
kirjoitin kierrevihkoihin.
Entäs jos maalasin sanat sukutalon seinään?

Seitsemän enoa on runokokoelma, joka on maalaisromanttinen ja haikea, kipeä ja hauska ja niin totta. Pienen lapsen kiintyminen sukutaloon, sen maisemaan ja tarinoihin, tuttuihin ihmisiin siellä, on viatonta. Elämä kuitenkin etenee. Taas ihmisten täytyy lähteä johonkin, he muuttuvat, tulee uusia ihmisiä. Lapsikin näkee vanhetessaan asioita hiukan toisin. Vain tarinat jäävät -  ja harras toive, että jotain voisi viimein korjata.

Anna Makkosen suunnittelema kokoelman ulkoasu korostaa perinteen ja luonnon tärkeyttä. Kannessa ja kokoelman osien otsikoiden taustalla toistuu tuohikuvio. Kannen varis muistuttaa variksia ampuneista enoista, jotka kävivät mielellään metsällä. Runokokoelmasta tulee mieleen koivumetsä tai tuohikontti täynnä suvun lauluja. Ai jai, miten haikeita lauluja.