3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde

J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 

------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 

Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  

------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.

Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille), 2018

Kuvitus: 41 eri kuvittajaa (kaikki naisia)

Kustantaja: Into

Kansi: Mira Mallius ja Emmi Kyytsönen

Sivuja: 248

Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille

Taru Anttosen ja Milla Kauppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille on voimakirja. Se on kannesta kanteen naisten tekemä kirja, ja tekijöitä on paljon. Sillä on 24 kirjoittajaa, jotka ovat kirjoittaneet tarinoita yhteensä 60 sankarillisesta naisesta. Lisäksi sen tekijöinä on 41 eri kuvittajaa, jotka ovat tehneet muotokuvat näistä sankarinaisista. Kirjaan liittyy siis tavalla tai toisella 125 naista! Siksi se sopii blogijulkaisuun juuri naistenviikolla, jolloin kirjabloggaajat esittelevät naisten kirjoittamia kirjoja. 

Sankaritarinoita tytöille on merkittävä kirja, koska se on täynnä onnistumisia ja hyviä tekoja sekä rajojen rikkomista. Se tuo lukijalle niin hyvän mielen, että tekee mieli ponkaista hyppimään kaikkien niiden naisten puolesta, joita siinä kuvataan. 

Kirjan silmiinpistävin piirre on ilo. Kuvitus on värikästä, teksteissä on väriä ja sankarinaisista kootuissa tietopaketeissa on värikäs tausta. Kokonaisuus miellyttää silmää ja herättää lukemisen innon ja ilon.

Henna Ryynäsen maalaama muotokuva Maija Mattilasta (s. 142). 

 

Sankaritarinoita tytöille oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2018 ja voitti tuolloin Yleisö-Finlandian, vaikkei palkinnon voittajaksi yltänytkään. Kirja on suunnattu lapsille ja nuorille, mutta sanoisin, että se sopii luettavaksi myös aikuisille, sillä niin paljon uutta tietoa siinä on. Suosittelisinkin kirjaa kaikille 7-100-vuotiaille, joko ääneen luettavaksi tai ihan vain omaksi iloksi, tarina kerrallaan tai ahmimalla. 

Kirja on helppolukuinen. Liika nippelitieto on karsittu pois ja elämäkerrat on pyritty laatimaan tarinallisiksi. Esiin nostetaan sekä vaikeuksia että voittoja ja saavutuksia, ja naisten elämiin on helppo samaistua. Tarinoita voi lukea tarinoina, mutta kirjaa voi käyttää myös tietokirjana.

Keitä nämä sankarinaiset sitten ovat? He ovat suurimmalta osin tuttuja tapauksia, esimerkiksi Tarja Halonen, Tove Jansson, Emmi Rukajärvi, Helene Scherfbek, Minna Canth ja Alma. He ovat siis tunnettuja poliitikkoja, urheilijoita, taiteilijoita tai oman alansa asiantuntijoita. He ovat eläneet jo 1800-luvulla tai 1900-luvulla tai 2000-luvulla - siis ajallisesti Suomen historian eri vaiheissa. He ovat nuoria, keski-ikäisiä, vanhoja tai jo edesmenneitä. Heitä yhdistää se, että he ovat rohkeita oman tiensä kulkijoita. 

Mukaan on mahtunut myös paljon sellaisia sankarinaisia, jotka eivät ole julkisuudessa kovin tunnettuja. Tällaisia ovat esimerkiksi ratamoottoripyöräilijä Ulla Kulju, ihmisoikeuspuolustaja Liisa Kauppinen, aktivisti Maryan Abdulkarim, maanmittausinsinööri Sirkka Liakka ja kliinisen mikrobiologian tutkija Pirjo Mäkelä. 

Anna Emilia Laitisen maalaama muotokuva Àsllat-Mihku Ilmára Mika Petrasta (s. 47). 

Sankarinaiset on aakkostettu etunimiensä mukaan: Alma löytyy A:sta, Tarja löytyy T:stä. Tämä on virkistävää ja hieno oivallus kirjan tekijöiltä. Naisten sukunimet kun ovat miesten nimiä: joko isän tai aviomiehen nimiä, mutta naisen etunimi on naisen oma, vain hänelle annettu nimi. 

Kirjoittajien taidosta kertoo se, että jokainen tarina on kerrottu selkeästi, vaikka kertomustyyli saattaa vaihdella. Jo tarinoiden alut ovat koukuttavia: Kauhajoen pitäjässä oli kerran eräs maatila, ja maatilalla eli tyttö nimeltä Agnes (s. 15, kirj. Essi Rötkönen); Kerran, vuosia sitten, käytiin Suomessa sotaa (s. 19, kirj. Jenni Lindvall); Aurora oli mielissään. Hänestä tulisi hovineiti! (S. 51, kirj. Jenni Utriainen).  

Koska kirjan nimi viittaa sankareihin, on hyvä myös miettiä, kuka on sankari. Yleensähän sankarit ovat miespuolisia ja yltävät näyttäviin urotekoihin. Mutta on olemassa muunkinlaista sankaruutta. Tähtitieteilijä Liisa Oterman tarinan lopussa pohditaan asiaa näin: Kuka on sankari? Usein hän on se, joka uskaltaa avata suunsa, ottaa tilan haltuun ja vaatia muutosta. Mutta joskus hän on kuin Liisi: hiljainen ja huomiota kaihtava, joka tekee sitä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. (S. 128, kirj. Laura Gage.) 

Kokonaisuutena kirja on ilahduttava ja innostava. Sankarinaisilta kootut viisaudet ovat kannustavia: Ei koskaan saa sanoa, minä en osaa, vaan vaikeimmissakin tilanteissa pitää sanoa minä yritän (Miina Sillanpää); Unelmat antavat siivet. Kaikki on mahdollista, kun pitää mielessä oman tavoitteen (Susanna Mälkki); Jokaisessa meissä on jotain kehuttavaa, aina (Saara Särmä). Jos kirja pystyy rohkaisemaan ihmisiä tekemään juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa ja kehittämään taitojaan sillä alalla, kirja on sankarikirja, ehdottomasti. 

Sankaritarinoita tytöille on luettu myös näissä blogeissa: Lukuisa, Sivuhenkilö ja Kirsin kirjanurkka. 

Naistenviikon lukuhaastetta emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi. 

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.

3 x selkoa nuorille: Tapani Bagge: Polttava rakkaus ja Mimmu Tihinen: Kello tuhat sekä Toivottavasti huomenna sataa

Tapani Bagge: Polttava rakkaus, 2018
Kustantaja: Avain
Kuvittaja: Hannamari Ruohonen
Sivuja: 64
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Mimmu Tihinen: Kello tuhat, 2016; Toivottavasti huomenna sataa, 2018
Kustantaja: Pieni karhu
Sivuja: 64; 79
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Ensi kosketukseni selkokirjoihin oli ristiriitainen. Pitkään taistelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana selkokirjoja vastaan, ja yritin etsiä oppilaille yhä kiinnostavampia kirjoja luettavaksi. Yritin vinkata kaikenlaista aina vain "ohuempaa" luettavaa ja lupasin tietysti parempia äidinkielen ja kirjallisuuden arvosanoja niille, jotka lukevat.

Mikään ei tuntunut auttavan. Tosiasia on, että yhä harvempi nuori saa tavallisen kirjan luettua. Ei nykynuorella ole kerta kaikkiaan aikaa (harrastukset) eikä kiinnostusta (netti kiinnostaa enemmän) lukea kirjaa kotona, ja jos sivuja on monta, urakka on jo lähtökohtaisesti liian suuri.

Lopulta annoin periksi ja luin muutaman alkuperäisteoksesta muokatun selkoversion, enkä pysynyt niiden juonessa perässä. Lyhennetty juoni kävikin nopeasti sekavaksi, eikä lukukokemuksesta tullut houkuttelevaa, koska en edes ymmärtänyt, missä mennään. En siis innostunut selkokirjoista yhtään.

Onneksi jatkoin etsimistä, ja nyt kun tielleni on osunut muutama sellainen nuorten selkokirja, joiden teksti on kirjoitettu alun perinkin selkokirjaksi, olen alkanut lämmetä selko-ajatukselle. Selkokirjojen sanasto on nimensä mukaisesti selkeää, ja teksti on palstoitettu sopivan lyhyiksi riveiksi (yksi virke rivillä). Fontti on isoa ja rivivälit samoin. Kirjan sivut kääntyilevät niin nopeasti, että kirja tulee luettua huomaamatta.

Oppilainani on myös paljon s2-oppilaita, ja selkokirjat toimivat heillekin. On kai tarpeetonta todeta, että kaunokirja on paras mahdollinen sanavaraston laajentaja. Koska vieraan kielen oppimisessa toisto on ehdottoman tärkeää, kaunokirjassa sanasto toistuu oikeassa ympäristössä kymmeniä kertoja - mikään sanalistojen ulkoa opetteleminen ei vedä tehokkuudessaan vertoja kaunokirjan lukemiselle.

Tapani Bagge, kokenut nuortenkirjailija, on kirjoittanut mainion selkokirjan nimeltä Polttava rakkaus. Siinä seikkailee 15-vuotias Elvis Pärssinen, joka laulaa bändissä ja on mielestään muutenkin aika cool. Hänellä on homma hanskassa, kunnes hänen elämäänsä astuu punatukkainen Maritta.

Nuoruus polttelee, ja kaikki on periaatteessa melko kuumaa, mutta kesänvietto jalka paketissa ei kuulunut Elviksen suunnitelmiin. Elvis ei kuitenkaan lannistu, vaan saa uuden idean - ja loppuuhan se kesäkin aikanaan.

Hannamari Ruohosen kuvitus auttaa seuraamaan kirjan tapahtumia olematta kuitenkaan liian osoittelevaa tai huomiota herättävää. On hyvä, ettei kirjassa kerrota ihan kaikkea, vaan lukija joutuu myös itse kuvittelemaan asioita.

Kiittelen kirjassa erityisesti sitä, että vaikka tarinassa vähän kohelletaan ja tunnetaan vahvasti tunteita, siinä on myös niin sanottua tavallista ja tylsääkin elämää. Elviksella on hyvät suhteet vanhempiinsa ja kirjassa on huumoria ja romantiikkaa juuri sopivasti.

Mimmu Tihisen kaksi selkokirjaa Kello tuhat ja Toivottavasti huomenna sataa ovat juoneltaan mukavan verkkaisia ja niissäkin on sisäänrakennettuna lämmintä huumoria. Realistisille nuortenkirjoille tyypillinen sekoilu ja synkistely puuttuvat niistä kokonaan, mutta pientä romantiikkaa ja aitoa hämmennystä niihin on saatu vangittua.

Näissäkin selkokirjoissa nuorten ja vanhempien suhteet ovat hyvät, vaikka vanhemmat eivät olisikaan yhdessä. Kello tuhat -kirjassa päähenkilö Jesse pelailee isän kanssa jalkapalloa, vaikka isä ei pärjää hänelle oikeastaan enää ollenkaan, ja Toivottavasti huomenna sataa -kirjassa Leo viettää kesää äidin kanssa mökillä. Suhteista käy ilmi, että vanhemmat eivät ole täydellisiä, mutta yrittävät parhaansa ja nuoretkin hyväksyvät heidät sellaisina kuin he ovat.

Kello tuhat sijoittuu kaupunkimaisemiin ja seuraa Jessen arkea treenien ja koulunkäynnin merkeissä. Äidinkielen oppitunnilla pitäisi tehdä esitelmä runokirjasta ja työpariksi sattuu mukava Ninni. Ninni saa Jessen pohtimaan kaikenlaisia asioita eikä runon lukeminen enää olekaan aivan mahdotonta.

Toivottavasti huomenna sataa -kirja sijoittuu maalle mökkimaisemiin. Leolla on siellä tylsää, kunnes näköpiiriin ilmestyy Ella, joka toimittaa mansikoita myös Leon elämään. Kesään tuleekin säpinää ja tunteita sekä itsensä ylittämistä.

Kirjojen henkilöiden elämään oli helppo solahtaa. S2-oppilaille nämä sopivat myös siksi, että suomalaisnuorille tutut aiheet, kuten viina, seksi ja sekoilu eivät käy näissä kirjoissa pääasiaksi, vaan päähenkilöt ovat melko tavallisia tyyppejä, joilla ei ole ylivoimaisen suuria henkisiä pulmia. Ilman vastoinkäymisiä hekään eivät kuitenkaan täysin selviä.

Näiden kaikkien selkokirjojen päähenkilöt ovat poikia, ja pojillehan näitä selkokirjoja erityisesti tarvitaan, koska poikien lukutaito on paljon heikompaa kuin tyttöjen lukutaito. Kirjat kuitenkin sopivat erinomaisesti myös tyttöjen käsiin.

Olen nyt testannut kirjat myös luettamalla niitä oppilailla, sekä äidinkieleltään suomalaisilla että s2-oppilailla. Kirjoista on pidetty tosi paljon, ja ne on luettu melkeinpä yhdeltä istumalta. Kirjat tarjosivat onnistumisen iloa: kun kirja saatiin luettua kannesta kanteen, tuli voittajafiilis. Se tunne halutaan nyt kokea uudestaan, ja niinpä minulta on jo vaadittu lisää samanlaista luettavaa. Toivottavasti kirjailijat ottavat vinkistä vaarin.



Polttava rakkaus on esitelty myös Kirsin kirjanurkassa, jossa on esittelyssä muitakin nuorten selkokirjoja. Tuijata-blogissa on Polttavasta rakkaudesta mainio, selkokielinen arvio. Tuijata on kirjoittanut myös Mimmu Tihisen Toivottavasti huomenna sataa -kirjasta.

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

3 x novelleja nuorille: Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina, novelleja, 2018
Kustantaja: Art house
Kansi: Samppa Ranta
Sivuja: 173
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Tusina on novellikokoelma, joka on syntynyt ihmettelystä: Eikö ole olemassa nuortennovelliantologiaa, jossa novellia lajityyppinä ikään kuin esitellään? Eikö ole kirjaa, jossa olisi yksissä kansissa herkkuja kaikille: pitkää, lyhyttä, kokeilevaa, kauhua, romantiikkaa... Erilaisia genrejä, erilaisia rakenteita, miehiä, naisia, muita. Eikö?! (S. 9)

No nyt on - ja hyvä kokoelma onkin! Tässä on tarjolla kaikkea sitä, mitä luvataankin. Kokoelma sisältää nimensä mukaisesti 12 novellia 12 eri kirjailijalta. Mukana on pitkää ja pätkää, kokeilevaa ja perinteistä novellia, on steampunkia, kauhua ja ihmissuhteita tai luontosuhteita jos jonkinlaisia.

Heti kokoelman alussa päästään asiaan, sillä Hannu Luntilan Kunnian ja omantunnon kautta sekä Magdalena Hain Elisan huone ovat paljon muutakin kuin mitä pinnalta näyttää. Molemmissa novellien loput yllättävät tehokkaasti. Hain novelli edustaa kauhua, eikä Luntilan novellikaan siitä kauas jää. Taitavasti sommiteltu on myös Roope Lipastin Yösuunnistus, joka paljastaa kohtalokkaan salaisuutensa viimeisellä rivillään.

Maagisen realismin tunnelmissa liikkuvat sekä Alexandra Salmelan Puu että Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Haanpään novellissa tarina etenee dialogina ja jättää monta kysymystä ilmaan. J. S. Meresmaan Kutoja on steampunkia parhaimmillaan. Sanasto on hallittua ja tunnelma tamperelaisten kutomojen varjossa elävälle varsin todellinen.

Minulle kokoelman koskettavin ja ehein lukukokemus oli Anneli Kannon Eväät, joka on historiallinen novelli ja sijoittuu sisällissodan aikaan. Pienen lapsen näkökulmasta kerrottu tarina saa sydämen vääntymään mutkille: Tyttö välttelee pistoolimiehen tietäväisiä silmiä ja odottaa, mitä tulee. Hän ajattelee, että jonain päivänä tämä hetki on ohi ja Einon lähdöstä on kauan kauan, koko talvi ja kevät on enää muisto. Silloin hän on vanha mummu, vaikka Hilma, hän istuu keinutuolissa, keikuttelee, pitää sylissä tyttönsä tyttöä, kertoo pahasta ajasta, joka oli kerran ja jonka jälkeen ei ole sotia käyty. (S. 35.)

Perinteisimpiä nuortennovelleja ovat sekä Marika Riikosen Prinsessa että Nelli Hietalan Varmat merkit, jossa on mukavasti romantiikkaa mukana. Kumpikaan e ole kuitenkaan liian helppo tarina, vaan pohdittavaa on tarjolla niissäkin.

Kokoelman kokeilevin ja filosofisin novelli on Harry Salmenniemen Ihminen. Se on suvaitsevaisuuden ja empatian asialla, siinä missä Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä ja Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttökin.

Kiittelen Tusinan monipuolisuutta. Aiheiden ja teemojen viidakossa voi seikkailla: kirjallisuus voi olla herättelevää, kummallista tai selkeää. Sankarit saavat olla tavallisia, yksinäisiä tai reippaita. Saa tuntea vihaa, pelkoa tai myötätuntoa. Voi oppia näkemään tai ärsyyntyä tai ihmetellä. Kaikki ei tule valmiiksi, tarina saa jäädä ilmaan. Harry Salmenniemen virke on mielestäni mainio lopetus novellikokoelmalle: Hän ei muistuttanut ketään muuta ihmistä, mutta niin - ei hän täysin ainutlaatuinenkaan voinut olla (s. 173).


Tusina on luettu myös näissä kirjablogeissa: Sivutiellä, Yöpöydän kirjat ja Kirsin kirjanurkka.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------

Magdalena Hai: Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta, 2016
Kustantaja: Karisto
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 228
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Magdalena Hain Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on kauhunovellikokoelma, joka täyttää tehtävänsä aivan täydellisesti. Novelleja on peräti 18 sekä kirjan alussa on esittely paikasta nimeltä Uhriniituntakainen ja lopussa muutama vitsi vielä kaupan päälle. Kaikki novellit ovat jossain yhteydessä Uhriniituntakaiseen, salaperäiseen paikkaan, joka voisi oikeastaan olla missä vaan, mutta ainakin siellä asuu kummit... siis kummallista väkeä ja siellä kuolla... kuulemma tapahtuu outoja asioita.

Hai tuntuu suorastaan irrottelevan näissä tarinoissa, ja tarinankerronnan ilo välittyy lukijalle asti. Jotkin novellit on kirjoitettu niin kieli poskessa, että kammotuksen keskellä on pakko nauraa ääneen. Esimerkiksi niminovelli Haiseva käsi tarjoaa kouluarkeen uusia näkökulmia ja junan kyydissä en varmasti enää ikinä suhtaudu kanssamatkustajiin ja tunneleihin aivan huolettomasti, sen verran kummallista menoa on novellissa Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen.

Kokoelman suosikkinovellejani ovat kunnon kummitusjuttujen tapaiset Pahanukke, Namusetä, Poika portilla ja Takarivin tyttö.  Niissä seikkaillaan ketterästi toden ja tuonpuoleisen välillä ja lukijan selkäpiitä karmii mukavasti. Nämä novellit ovat rakenteeltaan perinteisiä, ja niiden lopuissa on vielä karmivaa yllätystä riittävästi.

Luin kokoelmaa kauan ja tarinoille muodostui sopivasti tilaa ympärilleen. Mietinkin, miten novellien kävisi, jos ne lukisi kiireellä muutamassa päivässä: häviäisikö niiltä teho? Novelli päivässä voisi olla sopiva lukutahti, jotta kauheuksiin ehtii kunnolla mukaan. Herkimmille lukijoille kaikki novellit eivät ehkä sopisikaan luettavaksi, sillä tarinat ovat oikeasti pelottavia.

Kehun kirjailijaa myös novellien teemoista. Esimerkiksi novellit Lokakuu ja Takarivin tyttö käsittelevät yksinäisyyttä. Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa puolestaan kääntelee mielen synkkiä puolia ja perheen vaikutusta nuoren elämään. Novelli Näkymätön särkee sydämen.

Pidin myös erityisesti kokoelman pisimmästä novellista, nimeltään Peto ja perhonen. Se on kauhu-fantasiatarina, joka saa potkua ihmissusitarinoista ja etsii pahuuden ydintä. Meno kiihtyy mahtipontiseksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Näin tämän tarinan elokuvana silmissäni, niin visuaalisesti se on kerrottu.

Nautin näistä novelleista enemmän kuin olisin uskonutkaan. Hai on taitava kertoja, joka osaa sekoittaa sopivasti perinnettä ja uutta sekä vakavaa ja huumoria. Niille, jotka innostuivat kauhunovelleista, voin vinkata sadan vuoden takaa Bram Stokerin novellikokoelman Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia, josta myös löytyy mustaa huumoria ja kansantarinoiden perinnettä. Jään kaipaamaan lisää kauhua elämääni.



Haiseva käsi on luettu myös näissä kirjablogeissa: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus ja Neverendingly. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteen kohdan 3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota en yleensä lue.


---------------------------------------------------------------------------------------------------

Terhi Rannela. Yhden promillen juttuja, 2012
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Terhi Rannelan Yhden promillen juttuja on novellikokoelma, joka kertoo tarinoita alkoholista. Olen pyöritellyt kirjaa käsissäni monta kertaa, mutta suhtautunut siihen ensin varautuneesti, sillä nykytilastojen mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt. Ajattein, että alkoholi on aiheena jo vanha ja niin loppuunkaluttu, ettei siitä voi sanoa enää mitään uutta. Olin pahasti väärässä.

Rannelan kokoelma sisältää 17 novellia, joiden aihe on siis periaatteessa vanha tuttu, mutta siitä huolimatta kirjailija onnistuu loihtimaan jokaisesta novellista tuoreen tuntuisen. Novelleissa ei ole saarnaamisen meininkiä, mutta vaikutus on tyrmäävän tehokas. Taitava kirjailija jättää tarinoiden loput usein auki, kuten novelleissa Praha tai Pinkki muistikirja, niin että lukija joutuu täydentämään ne mielessään.

Luin novelleja hitaasti, noin novellin päivässä. Annoin tarinoille aikaa, ja henkilöistä tulikin eläviä ja heidän kohtalonsa jäivät mieleen. Eikä ollenkaan haitanut, että en itse ole nuori. Kuningas alkoholista ei ole vieläkään näköjään kerrottu kaikkia tarinoita, ja ne jatkuvat. Esimerkiksi Matti Nykäsen elämäntarinasta voi nähdä, että kuningas alkoholi päihittää sankaritkin.

Rannelan novellien päähenkilöt ovat nuoria, joiden elämässä alkoholi on jollain tavalla mukana. Heitä on sekä tyttöjä että poikia. Yksi haluaa vaihtaa muutaman sanan ihastuksensa kanssa, mutta haave ei toteudu ennen kuin hän on saanut pientä rohkaisua (Panttivankitilanne). Toinen on käyttänyt kaikki rahansa, ja ylikin, makeaan elämään (Bilesiskovala). Kolmas ei ole enää luotettava ystävä (Entten tentten), neljäs juo itsensä pedoksi (Miss Jackie Daniels). Yksi yrittää jo kuiville (Päälläseisontaa), kun muutama vasta aloittelee.

Aikuiset alkoholistit ovat kirjassa kammottavia haamuja, ja suomalainen juomakulttuuri näyttää siltä, mitä se on. Novellit Kadunmiehen muotokuva ja Huoneentaulu irtleikattavaksi: Kuinka jaksaa täysi-ikäiseksi alkoholisti-isän kanssa kertovat, miten tehokkaasti meillä elämää heitetään hukkaan. Sekakäyttäjämagneetti puolestaan kertoo arkisen tapauksen, joka loppuu yllättävästi. Kukapa suomalainen ei olisi istunut bussissa, jossa juopunut matkustaja tyrannisoi koko porukkaa käyttäytymällä aggressiivisesti  - eikä kukaan puutu asiaan, koska alkoholin käyttö on Suomessa jokaisen oma asia.

Rannelan taitoa kuvastaa sekin, että novellien teemat vaihtelevat: ystävyys, yksinäisyys, perhesuhteet, turvattomuus, rakkaus, kasvaminen, itsenäistyminen... Nuoria polttelevat kysymykset ovat siinä nenän edessä. Novellien rakenteet ja näkökulmat vaihtelevat, eikä lukija pääse tylsistymään.

Luetutin kirjaa myös kasiluokkalaisilla oppilaillani. Vaikutus oli syvä. Alkoholi ei ole kadonnut  suomalaisnuorten elämästä, vaikka he eivät enää itse juo niin paljon kuin edellisen sukupolven nuoret. Ikävä kyllä edellisen sukupolven nuoret ovat heidän vanhempiaan.



Yhden promillen juttuja on luettu myös näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Tarinoiden taikaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko ja Kirjaimin kerrottu.

Käännöskirjoja nuorille: Angie Thomas: Viha jonka kylvät ja Sarah Crossan: Yksi

Angie Thomas: Viha jonka kylvät, 2017
Alkuteos: The Hate U Give, 2017
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 393
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Sarah Crossan: Yksi, 2018
Alkuteos: One, 2015
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Aino Ahtiainen
Sivuja: 436
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Suomalainen nuortenkirjallisuus on korkealaatuista ja tiukasti ajan hengessä kiinni - mutta entäs nuorten käännöskirjallisuus? Tuleeko maailmalta jotain sellaista, jota oma nuortenkirjallisuustarjontamme ei tavoita? Tulee kyllä. Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Sarah Crossanin Yksi edustavat laadukasta nuortenkirjallisuutta, joka avartaa kohisten maailmankuvaa.

Viime vuonna Angie Thomasin Viha jonka kylvät voitti Blogistanian Kuopus -äänestyksen, joten uskalsin kääriä sen joululahjaksi 12-vuotiaille tytöille. Kirja kertoo 16-vuotiaasta, mustasta  Starr-nimisestä tytöstä, joka elää kotikaupunkinsa mustien asuinalueella, mutta käy toisella puolella kaupunkia valkoisten koulua ja on kiinni paremmassa elämässä. Eräänä iltana hän joutuu todistamaan, kuinka poliisi ampuu hänen lapsuudenystävänsä täysin ilman syytä. Kirja siis kertoo mustiin kohdistuvasta poliisiväkivallasta, joka on ollut paljon esillä Yhdysvalloissa viime aikoina.

Päähenkilö Starr joutuu ainoana todistajana vaikeaan tilanteeseen, sillä hänen on päätettävä, uskaltaako hän todistaa ja astua julkisuuteen totuuden puolesta. Starrilla on tukenaan ihana perhe ja hyviä ystäviä, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. Tapaus, jota hän todistaa, ei ole pelkästään yksityinen vaan hyvin poliittinen.

Kirjan perustarina on opettavainen, mutta ei liian helppo. Oikea ja väärä sekoittuvat, ja Starrin koko perhe joutuu miettimään periaatteitaan uudelleen. Varsinkin Starrin isä on rakennettu kiinnostavaksi persoonaksi, joka haluaisi kehittää omaa kotiseutuaan parempaan suuntaan, mutta toisaalta hänellä on vastuu perheensä turvallisuudesta.

Amerikkalainen oikeusjärjestelmä ja mediasirkus jaksavat hämmästyttää. Totuus hautautuu ihmeelliseen hässäkkään, ja sitä vääristellään julkisuudessa. Media myy tarinoitaan, vaikka oikeudenkäynti on kesken. Jossain kohtaa etäännyin kirjasta ja silmiini alkoi osua yhä enemmän laskelmoituja asetelmia, jotka alkoivat ärsyttää minua lukijana, enkä päässyt enää kirjaan sisälle samalla intensiteetillä kuin aluksi. Harmittihan se, sillä Viha jonka kylvät on vaikuttava nuortenkirja tärkeästä aiheesta. Maailma ei ole valmis niin kauan kun ihonvärin perusteella ammutaan viattomia ihmisiä. Tämä on aivan selvä asia, ja tästä pitää kirjoittaa  kirjoja - jos ei tästä, niin mistä!

Näistä kahdesta lukemastani nuorten käännöskirjasta Sarah Crossanin Yksi veti kuitenkin nyt pitemmän korren. Se kertoo niinkin marginaalista tapauksesta kuin siamilaisista kaksosista, mutta onnistuu välittämään kaikki kliseet tyylikkäästi. Kirja kertoo Gracesta ja Tippistä, joilla on yhteinen lantio ja yhteiset jalat. Käsivarsia on neljä, sydämiä on kaksi ja päitä - hyvin fiksuja päitä - on kaksi. Kaksosista toinen, Grace, kirjoittaa ajatuksiaan runoiksi, joista muodostuu tyttöjen lukioajan tarina.

Vaikka aihe tuntui aluksi kauhean teennäiseltä (eihän nyt siamilaisia kaksosia ihan hirveästi maailmassa ole), niin kirja voitti minut täysin puolelleen. Ensinnäkin sen lukeminen oli helppoa, sillä säeromaani (en ollut ennen tällaisesta kuullutkaan) eteni kuin juna. Rivien väljyys ja sanojen väliin jäävä tila nopeuttivat lukemista. Tyttöjen tarina eteni runo runolta kronologisesti, vaikka välillä palattiin menneisyyteenkin. Kirjan rakenne sopii erinomaisesti esimerkiksi lukivaikeuksista kärsiville nuorille.

Lukemisen jälkeen googletin tietysti siamilaisia kaksosia, joista löytyy pari vinkkiä myös kirjasta. Aihe on hämmästyttävä ja tavattoman kiinnostava. Crossan on perehtynyt siamilaisten kaksosten elämään perusteellisesti, ja eläytyy heidän tuntemuksiinsa sydänjuuriaan myöten. Hän onnistuu kirjoittamaan aidosti sekä nuorten elämästä että sisarusten välisestä yhteydestä ja yhteiselämästä. Kokonaisuus on koskettavaa luettavaa.

Yhteistä näille molemmille käännöskirjoille oli perheissä koettu rakkaus ja hyväksyntä. Vaikka vanhemmilla on omat huolensa ja vaikeutensa, he tuntuivat rakastavan lapsiaan aivan ehdoitta. Nuorten itsetunto ja elämänilo ovat myös ihan eri luokkaa kuin suomalaisista nuortenkirjoissa on totuttu lukemaan. Luin nimittäin vastikään kaksi suomalaista nuortenkirjaa, joissa nuoret eivät sopineet vallitsevaan seksuaaliseen normiin, ja heidän suurimmat murheensa aiheutuivat siitä, että toinen vanhemmista tai molemmat eivät hyväksyneet heitä sellaisina kuin he ovat.

Kehun erikseen molempien nuortenkirjojen käännöstä. Kaijamari Sivill kirjoittaa Viha jonka kylvät -romaanissa luontevinta suomen puhekieltä, mitä muistan pitkään aikaan lukeneeni. Yksi-romaanin säkeet puolestaan ovat  Kaisa Katteluksen suomennoksen jälkeen niin sujuvia, että niitä lukiessa ei edes muista lukevansa. Kyllä nuorten kelpaa tarttua näihin käännöskijoihin ja avartaa maailmankuvaansa rytinällä.



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on luettu useissa kirjablogeissa ja linkitänkin tässä vain muutamaan, joista blogeja löytyy lisää: Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön! ja  Kirjasähkökäyrä. Sarah Crossanin Yksi on luettua ainakin näissä kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly, Kirjasähkökäyrä ja Carry on reading.

Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan Viha jonka kylvät -romaanilla kohdan 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Sivill on voittanut muun muassa Mikael Agricola -palkinnon vuonna 2005 Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä-romaanin käännöksestä. Yksi sopisi tähän myös, sillä Kaisa Kattelus on puolestaan palkittu Astrid Lindgren -palkinnolla.

2 x kunpa saisi olla oma itsensä: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattila: Järistyksiä

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, 2016 Kustantaja: Otava
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Riina Mattila: Järistyksiä, 2018
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 149
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Nuortenkirjojen aiheet seuraavat nopeasti ajankohtaisia ilmiöitä ja parantavat osaltaan maailmaa, sillä ne tarjoavat nuorten mietittäväksi moraalisia kysymyksiä, herättelevät empatiaa ja avartavat maailmankuvaa. Kun saa lukea erilaisia elämäntarinoita, alkaa ymmärtää elämää.

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Riina Mattilan Järistyksiä kertovat molemmat sukupuoli-identiteetin löytymisestä ja siitä, kuinka sen kanssa oppii elämään, jos se ei olekaan totutun normin mukainen. Ympäristön odotukset ja vallitsevat ajatusmallit puristavat, eivätkä tunnu itselle sopivilta. Kuinka siis saada rohkeutta olla oma itsensä, kuinka olla oma itsensä, kun valmiita malleja ei juurikaan ole?

Sekä Kolun että Mattilan kirjoja lukiessani ajattelin, kuinka tarpeellisia nämä tarinat ovat. Samaan tapaan kuin Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt lukiessani ajattelin, kuinka hienoa on, että kirja tekee näkymätöntä näkyväksi, nostaa ruskeat tytöt esiin. Kukaan ei saisi jäädä yksin ja eristetyksi, pahimmillaan syrjityksi tai kiusatuksi sukupuolisen suuntautumisensa tai ihonvärinsä takia, mutta täydelliseen, tasa-arvoiseen maailmaan on vielä matkaa, ja siksi tarvitaan paljon puhetta, kirjoitusta ja näkyvyyttä.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, joka odottaa syksyistä sukupuolenvaihdosleikkausta. Hoidot on jo aloitettu, ja leikkaus jännittää. Peetu ei onneksi ole yksin, vaan hänen rinnallaan ovat ihana tyttöystävä Aamu ja rauhallinen ja turvallinen isä. Peetun suhde äitiin on vaikea, sillä äiti ei tunnu millään hyväksyvän Petran muuttumista Peetuksi.

Peetun isä vie Peetun kesän aikana 10 kertaa lentämään purjelentokoneella, ja lentojen aikaiset keskustelut vahvistavat heidän suhdettaan ja kasvattavat molempia. Kirja on kerronnaltaa kaunis ja lohduttava, vaikka Peetun elämästä ei säröjäkään puutu.

Järistyksiä on puolestaan kertomus Eeliasta, joka ei tunne kuuluvansa kumpaankaan sukupuoleen. Hän ei ole poika eikä tyttö. Eelialle helpotuksen tuo muuttaminen, sillä uudessa koulussa kaukana kotoa hän saa vapauden olla oma itsensä. Kotona on vaikea olla, sillä vanhemmat eivät tunnu ymmärtävän häntä ollenkaan.

Uudessa koulussa Eelia löytää elämänsä suuren rakkauden, joka saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen, ja kirja kertookin ehkä herkimmän rakastumisen tarinan, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Ihana Isla on vapaa ja aito, ja vapauttaa Eeliankin välittömyydellään. Myös turvallinen, uusi ystävä Karhu, hyväksyy Eelian täydellisesti, ja kun Eelia on valmis, hän matkustaa kotiin kertomaan vanhemmilleen tärkeän uutisen.

Toivoisin, että sekä Kolun että Mattilan kirjoja luettaisiin ahkerasti. Suosittelisin näitä molempia kirjoa 13-20-vuotiaille nuorille, siis sekä nuorille että nuorille aikuisille. Ne ovat suhteellisen ohuita kirjoja ja niiden kerronta on selkää, vaikkakaan ei ihan helppolukuista. Ne ovat kaunokirjallisesti ansiokkaita, mutta niissä on myös vankka tietopohja. Kolun kirjan lopusta löytyy linkkilista sivustoille, joista voi hakea lisätietoa sukupuolten moninaisuudesta. Mattilan kirja nousi viime vuonna WSOY:n nuortenkirjakilpailussa toiseksi, ja kirjalija kertoo Lukufiiliksen haastattelussa kirjan pohjaavan osin hänen omiin kokemuksiinsa.

Seksuaalisuutta ja seksiä näissä molemmissa kirjoissa kuvataan kauniisti. Kun oikea, rakas kumppani on löytynyt, läheisyys on luontevaa. Sen sijaan suhteet vanhempiin on kuvattu ristiriitaisiksi. Lapsen rakastaminen sellaisena kuin hän on, on vanhemmille vaikeaa, jos lapsi ei sovikaan muotteihin.

Kirjat muistuttavat teemoiltaan Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaania Valoa, valoa, valoa, joka voitti Finlandia junior -palkinnon vuonna 2011. Se kertoo tyttöjen välisestä rakkaudesta vuonna 1986, ja sen yleissävy on erittäin synkkä, vaikka rakkaus on kuvattu siinäkin väkeväksi. Suhtautuminen sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden moninaisuuteen on muuttunut yhä vain suvaitsevammaksi ja kehitys näkyy aiheen käsittelyn vapautumisena. Sekä Kolu että Mattila kuvaavat nuoria, joilla on rohkeutta kasvaa omaksi itsekseen.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on luettu näissä kirjablogeissa: Kirjanurkkaus, Yöpöydän kirjat, Luetaanko tämä?  ja Kirjapöllön huhuiluja.  Järistyksiä on luettu näissä kirjablogeissa:  Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjanurkkaus ja Kirjojen keskellä.

2 x lukemista yläkouluikäisille pojille: Jyri Paretskoi: K15 ja Kalle Veirto: Ohut hauska kirja

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja, 2017
Kustantaja: Karisto
Sivuja: 151
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jyri Paretskoi: K15
Kustantaja: Otava
Sivuja: 80
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kustantamot ovat heränneet julkisuudessa paljon esillä olevaan poikien lukutaidon hiipumiseen. Syytä onkin. Oikeataan koko kansakunnan olisi syytä herätä pelastamaan nuorison lukutaito - ja pian. Kaikenlaisia kampanjoita viritelläänkin parhaillaan, mutta koska myös aikuisten lukeminen on vähentynyt, pelkäänpä, ettei tälle suunnalle ole paljon tehtävissä. Lukemista, kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi pitää arkipuheessa mukana koko ajan (kotona, koulussa, lehdissä, uutisissa, lastenohjelmissa, nuortenohjelmissa), jos halutaan kasvattaa lukijoita.

Viime aikoina työssäni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen välillä havahtunut tunteeseen, että puhun nuorisolle kuin ufoista, kun puhun kirjoista ja lukemisesta. Ne kuuluvat yhä harvemman nuoren elämään. Mistään ei tunnu löytyvän sellaista kirjaa, jonka nuori saisi luettua kannesta kanteen. Keskittymiskyky ja lukutaito eivät vain yksinkertaisesti riitä. Hyvätkin lukijat haluavat lukea mahdollisimman ohuita kirjoja, koska eivät millään kuulemma ehdi lukea, koska heillä on niin paljon harrastuksia. Lapsilla on kiire tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt siis tarvitaan ohuita kirjoja, ja kustantamot ovat tarttuneet tehtävään. Viime vuonna Karistolta ilmestyi Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja tänä vuonna Otavalta Jyri Paretskoin K15. Molemmat on suunnattu yläkouluikäisille pojille, jotka pelkäävät tylsistymistä kuin ruttoa. Niiden päähenkilöt ovat poikia, jotka koheltavat niin paljon kuin pienen sivumäärän puitteissa ehtivät.

Ohut hauska kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Ekusta ja Iiro-Matiaksesta, jotka viimeisellä peruskouluviikollaan joutuvat vastakkain äidinkielen opettajansa kanssa. Suomalainen kirja on lukematta ja esitelmä pitämättä, ja arvosanoista on tulossa surkeat. Ei muuta kuin metsästämään mahdollisimman ohutta ja hauskaa kirjaa, joita ei kirjallisuutemme historiassa järin monta ole. Yksi sentään on, ja kirjailijakin asuu poikien kotikaupungissa.

K15 puolestaan esittelee suorasanaisen Ronin, joka joutuu nettikiusaamisen uhriksi erilaisuutensa takia. Onneksi hänellä on uskollinen ystävä Niko, joka on ollut hänen kaverinsa pienestä pojasta asti. Lisäksi avuksi - ritariksi - rientää luokalle tullut iki-ihana uusi tyttö, Sara, joka keksiikin keinon kiusaamisen lopettamiseksi.

Yhteistä kirjoille on realistinen kerronta, eli lukijoiden ei tarvitse periaatteessa kohdata mitään keksittyä todellisuutta, vaan päähenkilöiden maailmaan on helppo solahtaa. Molemmissa kirjoissa on myös maailman parantamisen ja kasvun teemoja (mtta en voi paljastaa niitä tässä tämän tarkemmin, koska poikien äidinkielenopettaja kysyy niitä aivan takuulla). Pelkästä koheltamisesta ei ole kyse kummassakaan kirjassa.

Kalle Veirton sanailu tuo mieleeni Jukka Parkkisen nuortenkirjaklassikon Kaupungin kaunein lyyli. Veirto käyttää kerronnassa mukavasti ironiaa ja heittää jopa viittauksia Suomen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Jyri Paretskoin kirjassa puolestaan otetaan käyttöön Whatsapp-viestittelyn kikat. Hauskuutta haetaan, ja sitä myös syntyy.

Parkkisen ajoista on kuitenkin paljon muuttunut. Huumorin aiheet ovat nyt ronskimpia. Sekä Ohut hauska kirja että varsinkin K15 puhuvat seksistä suoraan. Seksi on pojilla mielessä oikeastaan koko ajan. K15-kirjassa Roni on "lerssinsä" kanssa pulassa koko ajan, haaveilee seksirobotista ja lupaa poikuutensa heti kättelyssä ihanalle Saralle. Ohuen hauskan kirjan Ekulla on eka kerta luvassa aivan pian, ehkä.

Molemmat kirjat kannattaisi hankkia koulun kirjastoon Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarjan seuraksi. Olen aikoja sitten heittänyt moralisoinnin mäkeen ja tullut siihen tulokseen, että nuoriso on saatava lukemaan (järkeviä) kokonaisia virkkeitä hinnalla millä hyvänsä - näkemään ja kokemaan, kuinka sanojen, virkkeiden ja kappaleiden välille muodostuu yhteys ja ajatus. Tarvitaan kirjoja, joissa on koukkuja erilaisille lukijoille, ja Suomessa on taitavia nuortenkirjailijoita, jotka osaavat työnsä.

Tiedän, että maahanmuuttajanuoret eivät mielellään lue näin ronskeja tekstejä ja lukemisen harrastajille nämä ovat liian köykäisiä. Täsmäiskuna luokan koheltajille nämä voisivat hyvinkin toimia, jos opettaja vielä muistaa varoitella, että näissä on kyllä herkimmille lukijoille liikaa seksiä.

Seuraavaksi kiirehdin palauttamaan kirjat kirjastoon, jotta mahdollisimman moni poika ehtisi tarttua niihin vielä kesälomalla. Niiden olisi myös hyvä olla hyllyssä, kun koulut kohta alkavat ja oppilaat saavat tehtäväksi etsiä kirjastosta jonkin kirjan luettavaksi. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana en luottaisi siihen, että näitäkään saadaan kotona, omalla arvokkaalla vapaa-ajalla, luettua, mutta onpahan nyt tarjota jotain kättä pitempää, kun nuori vaatii luettavaksi sitä "ohutta hauskaa kirjaa".



Ohut hauska kirja esitellään myös kirjablogeissa Opus eka, Sivutiellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Bibbidi Bobbidi Book. K15 esitellään ainakin Kirsin kirjanurkassa, jossa  on menossa #nuortenkirjatorstai-projekti. Sieltä saa hyviä nuortenkirjavinkkejä uusista nuortenkirjoista. Lisäksi K15 on luettu kirjablogissa Kirjakko ruispellossa.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Jukka Behm: Pehmolelutyttö, 2017
Kustantaja: WSOY
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 202
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siinä kohtaa, jossa istuin, oli vain kuoreni. Minä olin jossain muualla. Oikeastaan en tiennyt, kuka olin, olin joku, joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä. (S. 183.)

Jukka Behm on tarttunut vaikeaan ja kammottavaan aiheeseen kirjassaan Pehmolelutyttö. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka vähän kuin vahingossa alkaa myydä aikaansa miehille. Emiliasta kiinnostuneita miehiä netissä riittää.

Behmin tapa käsitellä seksuaalista hyväksikäyttöä, ei missään nimessä ole aiheella mässäilevää. Vihjaava kerrontatapa riittää, ja on itse asiassa puistattavan tehokasta. Aihe ahdistaa, mutta siltä ei saa sulkea silmiään: jos aikuinen ahdistuu, niin miltä mahtaa tuntua nuoresta, joka oikeasti joutuu kokemaan hyväksikäyttöä.

Emilia on onneksi kuvattu selväpäiseksi tytöksi, eikä pelkästään uhriksi. Hän tuntee aluksi jopa hallitsevansa tilanteen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa inhota itseään, eivätkä netissä tavatut kontaktit tunnukaan enää hölmöiltä miehiltä vaan alkavat vaivata mieltä. Emilian itseinhon tunteet sekoittuvat nuoruuden yleiseen epävarmuuteen ja hyväksytyksi tulemisen haluun.

Pehmolelutytössä ei saarnata. Emilia kertoo kokemuksiaan pehmoleluilleen, jotka tuntuvat olevan hänen ainoat kuuntelijansa. Hän menestyy koulussa hyvin ja kaikki näyttää olevan päällisin puolin hyvin, mutta nuoren sisäinen myllerrys kertoo, että asiat alkavat luisua hänen käsistään. Kaiken kaikkiaan Emilian tuntoja on kuvattu niin taitavasti, että kirja oli aivan ansiosta Finlandia Junior -palkintoehdokkaana viime vuonna.

Enemmän kuin Emilian seksuaaliset kokemukset, minua ahdistivat tytön yksinäisyys ja perhesuhteiden etäisyys. Jukka Behm on osannut ujuttaa tarinaan valtavan yksinäisyyden tunteen, joka taitaa vaivata aivan liian monta nykynuorta. Ei ole ketään, kenelle puhua, eikä osata luoda ystävyyssuhteita. Netti vetää mennessään ja todellinen elämä on aivan avutonta pyristelyä ja vääriä valintoja.

Kirja kertoo myös aidon tuntuisesti perhesuhteista. Nuoret ja aikuiset eivät keskustele, aikuiset eivät keskustele, eivätkö lapsetkaan keskustele kuin pehmolelujensa välityksellä. Emilia osaa tehokkaasti myös torjua vanhempiensa lähentymisyritykset:
Isä avasi huoneeni oven ja astui sisälle, mutta pysähtyi heti kun ärähdin hänelle. Tein sen ihan periaatteesta.
  En jaksanut häntä ja hänen typeriä juttujaan. Tarvitsin jonkun, jolle murahtaa ja isä oli sopiva kohde, sillä hän oli rauhantahtoinen eikä pystyisi julistamaan minulle sotaa. (S. 163.)

Pehmolelutyttö on kirja, joka jokaisen varhaisteinin ja teinin vanhempien pitäisi lukea. Suosittelen kirjaa myös teini-ikäisille itsellen, sillä kirja ei ole synkkä, vaikka aihe sitä onkin. Se kuitenkin ravistelee huomaamaan monia arjen tilanteita, joissa voisi enemmänkin yrittää kurkottaa sukupolvien välisen kuilun yli ja oikeasti kiinnostua nuoren elämästä. En voi mitään sille, että koko kirjan ajan ajattelen  - ehkä naiivisti - että rakkaus pelastaisi Emilian kaikelta rumalta. Hän tarvitsisi ystäviä, perheen välittävää rakkautta ja sisältöä elämäänsä. Aikuisilla olisi hänen elämässään vielä paljon suojeltavaa.



Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Luetaanko tämä? ja Kirjakko ruispellossa, josta löytyy vielä lisää kirjasta kirjoittaneita blogeja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii ainakin kohtiin 11 (kirjassa käy hyvin), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 21 (kirja ei ole mukavuusalueellani), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen pelotti).

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 359
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmikuu. Valkea kuu. Pieni kuu. Kaksikymmentäkahdeksan paljetinvälkehtivää päivää.
       Ada kuin pieni taivas.
       Ada kuin paljastettu aarre. (S. 119.)

Ada rakastuu Juuli Niemen nuortenromaanissa Et kävele yksin. Rakkaus tulee, kuten rakkaus aina tulee - yllättäen. Sen jälkeen elämän täyttää Egzon.

Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin herkkää rakkauden kuvausta, kuin Juuli Niemen teoksessa on. Nuorten rakkaus on kuplivaa ja viiltävää. Siinä on kaikki se sydämeenkäyvä roso, jonka omasta ensirakkaudestaan muistaa. Kun tekee kipeää ja leijuu seitsemännessä taivaassa yhtä aikaa. Yksi katse merkitsee koko elamää ja yksi sana voi murskata kaiken. Rakkaus on vahvaa ja haurasta yhtä aikaa. Minua rakastetaan, mutta miten minun pitäisi olla. Kuka minä olen?

Juuli Niemi luo Adasta ja Egzonista elävät persoonat. Ada on yksinhuoltajaäidin kasvattama, suloinen tyttö ja Egzon on kosovolaisen pakolaisperheen totinen prinssi. Ada etsii itseään ja olemistaan, Egzon joutuu jo ottamaan vastuuta. Näitten nuorten rakkaus ei ole pelkkää iloa, vaikka se täyttää heidän ajatuksensa kokonaan.

Niemen käyttämä kieli on kaunista ja totta. Nuorten ajatukset lähtevät lentoon, pyörivät kehää  ja räjähtelevät sinne tänne. Epävarmuus ja uhmakkuus kulkevat käsi kädessä. Kauniisti kirjassa on kuvattu myös Adan ja äidin suhde, joka on läheinen ja siksi myös haavoittuvainen. He ovat olleet toisillensa kaikki kaikessa, mutta Adan nuoruus ei jätä kumpaakaan entiselleen.

Et kävele yksin sukeltaa uskottavasti nuorten elämään, joka on raadollinen ja julmakin kaikessa esittämisessään ja etsinnässään. Siitä huolimatta nuorilla on polttava tarve kauneuteen. Ada löytää sitä kirjoittamisesta ja Egzon piirtämisestä. Oma sisin on löytymässä. Kaiken kaikkiaan Et kävele yksin rohkaisee nuoria etsimään rehellistä, omaa elämää.

Niemen teos on kaunokirjallisesti hieno, paikoin suorastaan runollinen, mutta silti aito. Se tulee lukijaa lähelle ja kertoo nuoren rakkauden tarinan kunnioittavasti. Se ei selitä asioita puhki, vaan jättää lukijalle täydennettävää. Se ei saarnaa, eikä tuomitse ketään.

Niemi on omistanut kirjansa Seitalle, liian nuorena menehtyneelle ystävälleen ja kollegalleen. Seita Vuorelan Lumi ilmestyi myös viime vuonna ja on tunnelmaltaan ja teemoiltaan hyvin samantyyppien. Sekin oli Finlandia Junior -ehdokkaana. Tällaisia nuortenkirjoja toivoisin lisää.

Kirja on luettu myös Kannesta kanteen -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, Luetaanko tämä?-blogissa, Tuijata.Kulttuuripohdinnoissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa, Lukutoukan kulttuuriblogissa, Kirjasähkökäyrässä, Kirjakko ruispellossa -blogissa, Dysphoriassa, Yhdessä pienessä lukupäiväkirjassa ja Kirja hyllyssä -blogissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Kari Levola: Suorin mutka ikinä

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, 2011
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 101
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Koulun jälkeen ne odottivat minua aidan ulkopuolella ja lähtivät naureskellen seuraamaan. Kun oli päästy vähän kauemmas koulusta, ne kaatoivat minut maahan, potkivat ja veivät kännykkäni. Kotona äiti kysyi, että miksi minun naamani on naarmuilla. Minä sanoin, että meillä oli koulussa ollut sählyä. (S. 13.)

Kari Levolan Suorin mutka ikinä sisältää 40 mininovellia. Novellit ovat tosiaan ihan minejä, puolesta sivusta kolmeen sivun mittaisia. Kirja on helppo tökätä nuoren käteen ja sanoa: "Lue! Lue edes nämä muutamat rivit, ehkäpä tuosta tuo pieni tarina." Voidaan lukea vaikka ääneen muutama juttu ja sitten voi selata kirjaa ja lukea ne kaikkein lyhyimmät ensin ja sitten ehkä pari pidempääkin. Kirjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä kannesta kanteen. Eikä kirja lannista sivumäärälläänkään.

Kiitän kirjailijaa tästä kirjasta, jossa on aika simppeleitä tarinoita, mutta myös muutama vähän hullumpi scifin sukuinen tarina. Pienestä tarinastakin voi päästä yllättävän syvälle pohtimaan henkilöiden luonteita ja elämäntilanteita. Kun aiheina on kiusaamista, rakastumista, ulkonäköpaineita, nettiä ja perhedynamiikkaa, on jokaiselle nuorelle jotain kolahtavaa. Tunnelma on irtonainen ja kevyt, mutta pinnan alla kuitenkin myös mietityttävä. Lukija voi itse päättää, kuinka syvälle tekstiin sukeltaa.

Suosikkinovellejani oli oikeastaan aika monta. Kirjan ensimmäisen osan otsikkona on Kiusaajia ja kiusattuja, ja sen kaikki novellit ovat tärkeitä. Koskaan, ikinä ei kiusaamisesta ja sen seurauksista puhuta liikaa. Tässä kohtaa ollaan empatian herättämisen ytimessä - miten kaunokirjallisuus todellakin auttaa hyppäämään toisen housuihin.

Kirjan viimeinen osa Suurin niistä on rakkaus puolestaan loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Esimerkiksi Nössö-novellissa on herkkyyttä ja aitoutta.

Yksi suurimpia suosikkejani on niminovelli Suorin mutka ikinä. Siinä nuori (tai kuka tahansa lukija) tapaa epäluotettavan kertojan. Minkälainen tyyppi hän onkaan? Mitä tekstissä kerrotaan bändistä nimeltä Suorin mutka ikinä? Onko se niin loistava bändi, kuin minäkertoja antaa ymmärtää?

Olen aiemmin lukenut Levolalta muutamia novelleja ja nuortenkirjan Tahdon, josta pidin kovasti silloin joskus. Levola sai siitä vuonna 1999 Finlandia Junior -palkinnon. Olen myös lukenut kirjat Blankko, mä kirjoitan sulle (1989) ja Maailmantappi ja Tikkari-Tiina (2001), joka oli pojan lukudiplomikirjana. Levola on tehnyt jo pitkän uran kirjailijana ja edistänyt osaltaan suomalaisten nuorten lukuintoa. Mininovelleissaan hän kirjoittaa juuri sellaista kirjallisuutta, josta on huutava pula.

Testasin kirjaa seiskaluokkalaisilla ja aion luettaa sen samanikäisillä oppilailla vastakin. Se sopi sekä tyttöjen että poikien luettavaksi, koska päähenkilöt ovat sekä tyttöjä että poikia, eikä päähenkilön sukupuolta välttämättä aina edes kerrota. Aiheet koskettavat kaikkia nuoria, ja tarinoista riittää keskusteltavaa. Niistä syntyi myös kivoja näytelmiä, joista saatiin makeita nauruja. Kirjallisuus voi olla hauskaa!

Suketuskin on lukenut kirjan ja käyttänyt sitä töissä. Lisäksi kirja on luettu Lastenkirjahyllyssä, Kirjavassa kukossa sekä Alas taikavirtaa - ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet -blogeissa.

Osallistun kirjalla Pojatkin lukee -kampanjaan, joka on Kalenterikarjun ideoima tempaus poikien lukutaidon parantamiseksi. Kampanja on saanut paljon huomiota netissä ja on varmasti tarpeellinen. Suomalaistyttöjen lukutaito on tutkitusti parempi kuin poikien, ja pojat lukevat koko ajan vähemmän. Koska lukuharrastus vaikuttaa nuoren sanavaraston määrään - ja sitä kautta ajattelun avaruuteen - on huoli aiheellinen. Vastikään Yle Uutisissa julkaistiin Sanna Vikmanin artikkeli, jossa kerrottiin, että lukevan nuoren sanavarasto saattaa olla jopa 70 000 sanaa, kun taas sellaisen nuoren sanavarasto, joka ei lukemista harrasta, saattaa olla vain 15 000 sanaa. Ero on huikea. Lukutaito on opiskelun ykkösväline, ja jos lukutaito on heikko, myös syrjäytymisen vaara kasvaa.

Minulla on kotona kasvamassa kaksi poikaa, toinen kolmevuotias ja toinen kahdeksanvuotias. Molemmille on luettu vauvasta asti. Silti kahdeksanvuotiasta on enää hyvin hankala motivoida lukemaan. Viime vuonna osallistuin Suketuksen haasteeseen Pojat, Lukemaan! ja vinkkasin keinoja, joilla ekaluokkalaista poikaa voi yrittää houkutella kirjojen äärelle. Vertailukohteena minulla on kotona kaksi 10-vuotiasta tyttöä, jotka lukevat aivan ahmimalla. Lukutaidon ja -halun ero on valtava.

Otan kiitollisena vastaan kaikki vinkit hyvistä kirjoista, joilla poikien lukuintoa voisi viritellä. Kaikki keinot poikien lukutaidon edistämiseksi ovat tarpeellisia, ja siksi koen  #pojatkinlukee-kampanjan tärkeäksi. Tiedän, että kirjabloggaajista ainakin Amma on jo lähtenyt mukaan kampanjaan. Toivottavasti moni muukin lähtee!

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumanen: Rambo, 3. painos, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: oma ostos


Nadja Sumasen Rambo on paras nuortenkirja vuosiin. Jos tarkkoja ollaan, niin se on paras lukemani nuortenkirja 30 vuoteen - ja silloin, vuonna 1986, luin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen (1984), josta en ole toipunut vieläkään. Rambo kävi suoraan sydämeeni, juuri siihen Häräntappoaseen viereen, ja siellä teosten sankarit Rambo (15 v) ja Allu (16 v) saavat hyvän elämän.

Rambo tekee ilman muuta kunniaa Häräntappoaseelle: Rambo alkaa keväisestä luokkahuoneesta, kuten Häräntappoasekin. Rambo on kertomus Rambon kesästä, Häräntappoase on kertomus Allun eli Alpo Korvan kesästä. Rambolla on Liina, Alpolla Kerttu. Rambolla on mökkimaisema ja siellä turvalliset aikuiset Annikki ja Erkki; Alpolla on maalaismaisema ja siellä turvalliset aikuiset Lahja ja Svante. Molemmat pojat ovat yksinhuoltajaäitien ainoita lapsia.

Miltä näyttää nuorenmiehen elämä vuonna 1984 ja vuonna 2015? Onko mikään muuttunut? Ainakin äidit voivat nykyään huonommin. Rambon äiti kärsii masennuksesta, joka kesän kuluessa vain pahenee. Rambon pelastukseksi osoittautuvat äidin miesystävän vanhemmat, varsinkin Annikki, joka ymmärtää tarjota kasvavalle pojalle riittävästi ruokaa. Vuonna 2015 Vilkkaalle pojalle on myös saatu diagnoosi, ADHD, josta 1980-luvulla ei tiedetty mitään. Vuonna 2015 nuorukainen saa viettää mökkimaisemissa vapaa-aikaa ja purkaa levottomuutensa uimalla ja roikkumalla puussa, mutta vielä 1980-luvulla nuoret miehet pantiin töihin, raatamaan heinäpellolle. Kasvaminen on kuitenkin sekä Rambon että Allun päätyö - enkä nyt tarkoita pituuden kasvamista.

Rambo on kirjoitettu niin sujuvasti, että sen lukee kuin huomaamattaan. Silti siinä ehtii tapahtua kaikenlaista kipeää ja uutta. Mietittävää riittää, mutta Ramboa itseään lainaten: Oli turha märehtiä asioita, joille ei voinut mitään (s.197.) Juuri tästä syystä Rambo on niin hyvä nuortenkirja. Se ei vello epätoivossa, eikä jymähdä tonkimaan elämän varjopuolia. Kuitenkaan kukaan sen henkilöistä ei ole yltiöpositiivinen hymistelijä, vaan kaikilla on omat murheensa.

Rambo on elämänmakuinen ja lämminhenkinen kirja. Nauroin makeasti muutamassa kohdassa - miten mainiosti Liinan ja Rambon läheisyyttä kuvataankaan - ja tunsin kipeästi Rambon huolen äidistään. Liikunnallisen nuorenmiehen nälkäkin tuntui omassa sielussa asti.

Turhaan ei tämä kirja voittanut Otavan nuortenromaanikilpailua eikä Finlandia Junior -palkintoa viime vuonna. Kiitän kirjailijaa kirjasta ja sankarista, josta ei voi olla pitämättä ja jonka toivoisin sulattavan kaikkien ihmisten sydämet näkemään nuoret miehet sellaisina kuin he ovat.




Paitsi kaikkea hyvää, mitä kirjan henkilöistä ja optimismista voi sanoa, löysin Rambosta HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 7. Alun perin en oikein ymmärtänyt, mitä haastekohta minun maisemani tarkoitti, mutta kun luin Rambosta seuraavat rivit, ymmärsin, että se on tässä:

Jos elämän olisi voinut pysäyttää johonkin hetkeen, se olisi ollut tämä hetki laiturilla, kun kaikki oli hyvää ja kaunista. Olin elossa, ja tässä. Olin ihminen, jolla oli enemmän menetettävää kuin menetettyä. (S. 197.)


Rambon ovat lukeneet ainakin Kaisa, Kaisa V, Tuija, Mari, Ellen, Kirjahilla, Satu, Krista ja Linnea, joka ihastui vielä enemmän kirjaan perustuvaan Kansallisteatterin esitykseen, josta kuulemma jäi hirvittävän hyvä mieli. Voin uskoa sen, sillä niin jäi kirjastakin.