Isabel Allende: Henkien talo

Isabel Allende. Henkien talo, 2, painos 2010

Alkuteos:  La casa de los espiritus, 1982

Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä

Kustantaja: Otava

Sivuja: 436

Kansi: Markus Pyörälä

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Isabel Allenden Henkien talo sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan latinalaisamerikkalaiseen maahan, joka on tunnistettavissa Chileksi, kirjailijan kotimaaksi, josta hän lähti maanpakoon vuonna 1975 sotilasjuntan vallankaappauksen jälkeen. Kirjailija on kirjoittanut kirjansa Yhdysvalloissa, ja siitä on tullut kansainvälinen menestys. Teos edustaa maagista realismia Gabriel Carcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden perinteen jatkajana.

Romaanin päähenkilöitä ovat Trueban suvun naiset: Clara, Blanca ja Alba. Heistä muodostuu tyttärien ja äitien ketju, sukupolvien jatkumo. Claran ja Blancan suhde on kuvattu hyvin läheiseksi ja sellaisena se onkin suorastaan maaginen: Äiti ja tytär tarinoivat, katselivat vanhoja valokuvia sukulaisista ja kertoivat vuorotellen juttuja piereskelevistä sedistä ja sokeista serkuista jotka putosivat puusta kuin säkki, kävivät yhdessä tähyämässä kauas Andien rinteille ja laskemassa pilviä, puhuivat toisilleen erikoiskielellä, josta espanjankielen t-äänne oli korvattu n:llä ja r:n sijalla oli l, joten he puhuivat aivan niinkuin pesulan kiinalainen (s. 136). 

Taustalla julmana patriarkkana ja konservatiivisten arvojen puolustajana häärää Claran aviomies Esteban Trueba, joka välillä heittäytyy minä-kertojaksi tarinassa, jossa hänen olisi nykynäkökulmasta paras pysyä hiljaa. 

Trueban hahmo on ikään kuin selitys myös sille, miksi maa syöksyy sekasortoon ja sosiaaliseen kahtiajakoon. Trueban perhe edustaa omistavaa luokkaa. Suvun rappiomaatila nousee uuteen kukoistukseen, kun nuori Esteban Trueba saapuu laittamaan sen kuntoon. Hän panee työntekijät järjestykseen ja työntekoon ja kohentaa siinä ohessa heidän olojaan. Tosin hän on myös äkkipikainen julmuri ja naisten raiskaaja, jonka himot laantuvat vasta hänen naituaan Claran. 

Perheen naiset harjoittavat hyväntekeväisyyttä minkä ehtivät, mutta heidän on vaikea paikata Esteban Trueban aiheuttamia tuhoja ja julmuuksia. Kuten arvata saattaa, tapahtuu rakastumisia yli luokkarajojen. Tapahtuu myös kummallisia naimakauppoja, syntyy tyttäriä ja syntyy poikia.

Kirjan kerronta on rönsyilevää ja toisteista. Maagisen realismin piirteet, kuten epäluonnolliset tapahtumat, henkien puhe ja spiritismi ovat kirjan henkilöiden arkipäivää. Claran ja Estebanin talo on tapahtumien keskipiste, ja Claran mukana sinne asettuvat myös henget, joiden kanssa naiset pysyvät hyvissä väleissä. 

Tapahtumat on kerrottu paisutellen, suvun legendoja ja myyttisiä tarinoita liioitellen. Tarinankertomisen perinne elää suvussa ja kulttuurissa. Maskuliinisen ja feminiinisen maailmankatsomuksen kilpailuasetelma on julma, eikä rauhaa tunnu löytyvän. Miesten ja naisten maailmat ovat kaukana toisistaan. 

Tarina olisi varmastikin rönsyillyt loputtomiin, elleivät yhteiskunnalliset levottomuudet olisi temmanneet Trueban perheenkin pyörteisiinsä. Kun kansa valitsee maan johtoon sosialistisen presidentin, yläluokka pelästyy omaisuutensa puolesta. Armeija lietsotaan pelastamaan maa "kommunistiroistojen" kynsistä, sotilasjuntta kaappaa vallan ja seuraa verinen kansanpuhdistus, jossa Trueban sukukaan ei säästy menetyksiltä. 

Parilla kynänvedolla sotilaat muuttivat koko maailmanhistorian kulun, pyyhkivät pois tapahtumia, aatteita ja henkilöitä, joita hallitus ei hyväksynyt. - - Sotilaita ei ole luotu loistamaan rauhan töissä. Kaappaus tarjosi heille mahdollisuuden toteuttaa käytännössä sen mitä olivat kasarmeissa oppineet, sokeaa tottelemista, aseiden käsittelyä ja muita taitoja jotka sotilaat hallitsevat kunhan omantunnon ääni vaikenee (s. 388 - 389). 

Kirjan loppu on epätoivon sävyttämää kaaoksen kuvausta. Todellisuus käy julmasti kansan ja sen sukuhistorioiden kimppuun. Kaikki tuntuu hajoavan. Todellisten tapahtumien seurauksena meille Suomeenkin saapuivat historian ensimmäiset pakolaiset, joita diplomaatit auttoivat suurlähetystöjen pakoon.

Henkien talo tuntui aluksi kiehtovalta, mutta muuttui puolivälin paikkeilla puuduttavaksi luettavaksi. Aina näytti löytyvän jokin selitys (henget, velvollisuus, kuohuva veri, ylenmääräinen lempeys) itse kunkin kummalliselle käytökselle (avioitumisille, pettämisille, mököttämisille, väkivallalle, alistumisille), eikä henkilöiden toiminnassa ollut mitään järkeä. Se oli toisaalta myös ihanaa. Lopulta sotilasjuntta ankkuroi tarinan niin hirveään todellisuuteen, että lukijan jokainen solu sähköistyy. Ihmiselämän arvo jää ahneuden ja julmuuden jalkoihin, suvut ja perheet häviävät historian hämäriin. Klassikoiden tehtävä on toimia muistina.

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 16. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Kirjaluotsi-blogi. Mukana on 24 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.

Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.

Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Ikkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa, 2. painos, 2007 (ilm. suomeksi 1983)
Alkuteos: Dinner at the Homesick Restaurant, 1982
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 335
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haaste on lämmittänyt lukijan sydäntä tänä vuonna. Tässä on taas yksi aarre hyllystäni: Anne Tylerin Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa. Kirja on komeillut jo 5 vuotta TBR-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista. Nyt tämä aarre tuli siis vihdoin luettua. Ja kuinka siitä pidinkään!

Olen hankkinut kirjan varmaankin Hullujen päivien pokkarialesta ja haalinut muitakin Tylerin kirjoja omakseni. Minulla on ollut jo vuosia aavistus siitä, että Tyler on suosikkikirjailijoitani, vaikken ole lukenut häneltä yhtään kirjaa. Hullua tietysti, mutta lukiessa aavistukseni osoittautui oikeaksi: Anne Tyler kuuluu siihen samaan huippukirjailijoiden kastiin kuin Carol Shields ja Alice Munro, jotka molemmat saavat tavallisen ihmisen elämän kerrottua niin hienosti, että kaikella tuntuu olevan merkitys. Myös minun omalla arkisella elämälläni.

Tyler on ollut monet kerrat Pulitzer-palkintoehdokkaana, kuten tälläkin kirjallaan vuonna 1982. Voitto tuli vuonna 1989  teoksella Hengitysharjoituksia, joka siirtyi saman tien lukulistalleni ja saattaa jopa lämmittää hyllyäni parasta aikaa. Täytyy tarkistaa.

Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa kertoo Tullin perheestä, jonka äiti on selviytyjä, mutta kiukkuinen sellainen. Hän jää yksinhuoltajaksi, kun mies väsyy hänen ilottamaan tarkkuuteensa. Lapset Cody, Ezra ja Jenny kasvavat aikuisiksi, mutta kantavat jokainen yhteistä lapsuuttaan omaan kipeään tapaansa.

Kirjan rakenne on toimiva. Perheen elämää seurataan kaikkitietävän kertojan kautta, mutta näkökulma muuttuu luvusta lukuun. Se on vuorotellen kunkin perheenjäsenen oma, ja kun samasta tapahtumasta, esimerkiksi eräästä perheretkestä, kerrotaan eri silmin, siihen tulee kummasti sävyjä ja syvyyttä.

Ensimmäisessä luvussa, Yksi asia teidän olisi syytä tietää, seurataan perheen äidin, Pearlin, selviytymistä, kun mies jättää: Ei hän tasainen ihminen ollut, hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän luojan kiitos sentään paljastanut kyyneliään. Hän ei suvainnut kyyneliä. Hän oli Pearl Cody Tull, joka oli purjehtinut riemukkaasti pois Raleighista uuden miehensä rinnalla eikä taakseen vilkaissut. Edes nyt, kun seisoi siinä keittiön ikkunan ääressä ypöyksin, kireitä ja vanhentuneita kasvojaan katsellen, hän ei itkenyt. (S. 17.) Mitä tuo äidin ylpeys aiheuttaa lapsille? Äiti, joka ei koskaan itke, eikä koskaan saa kerrottua lapsille, että isä on jättänyt heidät.

Kirja ei ole ollenkaan niin synkkä, kuin tästä alkuasetelmasta voisi päätellä. Ezra, joka on lempeydellän ja helppoudellaan lunastanut äidin kultapojan aseman, rakastaa ruokaa ja kutsuu perheensä uskollisesti päivällisille omaan ravintolaansa. Hän haaveilee lämmöstä ja läheisyydestä, mutta päivälliset päättyvät aina huonosti. Kun epäonnistuneista päivällisistä Koti-ikävän ravintolassa alkaa tulla tapa, lukija odottaa jo hymynkare huulillaan, mikä saa kenetkin nyt loukkantumaan.

Codysta kasvaa yritteliäs ja menevä mies, Jennystä herkkä suurperheen äiti, joka oppii kätkemään väsymyksensä naurun taakse (toisin kuin äitinsä, joka oli arvaamaton tiuskija). Perheen sisäiset suhteet ovat monimutkaisia ja raastavia, mutta kaikesta huolimatta jonkinlainen side perheenjäsenten välillä säilyy ja viimeiset päivällisetkin yllättävät lukijan.

Kaiken ylle jää leijumaan ihmisen pienuuden hyväksyminen ja hento rakkauden utu. Avuttomuus ja turhautuneisuus, jota meistä ehkä jokainen on perhesuhteissaan joskus kokenut - koska me kaikki olemme sellaisia kuin olemme, emmekä muuksi muutu -  kuuluvat kauppaan. Oppiiko sitä ketään muita ihmisiä tuntemaan niin perusteellisesti kuin omat perheenjäsenensä?



Kun kesällä luin kirjaa, meitä oli ilmeisesti muutama muukin bloggari kirjan kimpussa samanaikaisesti: ainakin Hanna bloggasi kirjasta samana päivänä, kun sain sen luettua. Muita arvioita on näissä blogeissa: Illuusioita, Luetut, lukemattomat ja Koko lailla kirjallisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 26. Sukutarina.

Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus

Sir Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus, 1982
Alkuteos: A Study in Scarlet, 1887
Suomentaja: Outi Pickering
Kustantaja: Lehtikirjakauppa
Kansi: Jaana Aarikka
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Miten Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista tuli "kämppikset"? Se selviää Arthur Conan Doylen kirjoittamasta seikkailusta nimeltä Punaisten kirjainten arvoitus. Lieneekö tämä ihan ensimmäinen Holmes-tarina, sitä en saanut selville, mutta tässä nämä legendaariset miehet kuitenkin tapaavat ensimmäisen kerran.

Punaisten kirjainten arvoitus ei ole ihan sujuvinta Holmes-seikkailua sikäli, että sen rakenne on omituinen. Ensin kerrotaan, kuinka sattumien oikusta Intiasta palannut tohtori Watson asettuu jakamaan asunnon friikiltä tuntuvan herra Holmesin kanssa. Tyyppi tekee kummallisia kemiallisia kokeita ja osoittautuu tavoiltaan ja yleistiedoiltaan melko sivistymättömäksi, mutta älyltään järisyttävän ylivoimaiseksi rikosten ratkaisijaksi.

Eräästä rakennuksesta löytyy kuollut mies ja pian myös eräästä hotellihuoneesta löytyy kuollut mies. Holmes näkee heti tapausten välillä yhteyden ja marssittaa syyllisenkin poliisien käsiin. Rikos selviää oikeastaan ennen kuin lukija on ehtinyt tajuta, mitä tapahtui.

Sitten seuraakin yllättävä juonikehitelmä, jossa kerrotaan rikoksen taustoista. Siirrytään villiinlänteen, pohjoisamerikkalaiseen autiomaahan Utahiin, jossa pieni tyttö ja yksinäinen matkamies tekevät kuolemaa. Paikalle osuu aavikolla vaeltava joukko mormoneja, jotka etsivät luvattua maata ja perustavatkin sittemmin Salt Lake Cityn. Tämä joukko pelastaa tytön ja miehen, mutta he joutuvat maksamaan pelastumisestaan vielä kovan hinnan.

Kun toivuin siitä tyylihyppäyksestä, jolla brittiläinen salapoliisitarina vaihdettiin villinlännen seikkailuksi, luin kirjan vallan mieluusti loppuun. Olihan kirja jotain täysin muuta kuin olin odotanut, ja taas tuli opittua muutama uusi asiakin.

Suomennos ei tuntunut mitenkään häikäisevän hyvältä, mutta varsin pätevältä kuitenkin. Sellaiset sanat kuin palttoo ja kätönen luovat mukavasti ajan henkeä. Käsiini osunut isotekstinen painos oli myös varsin nopeasti ahmaistu.

Holmesin ylimielisyys ja vaikea persoonallisuus tulevat tutuiksi jo tässä ensimmäisessä seikkailussa. Jos kuitenkin vertaan tarinaa Baskervillen koiraan tai aikaisemmin kuuntelemiini Holmes-tarinoihin, niin Punaisten kirjainten arvoitus jää rakenteeltaan kömpelöksi ja erikoiseksi tapaukseksi. Kirjailijan kertojantaidot ilmeisesti kohentuivat vuosien myötä ja loppu on historiaa: tarinoista tuli kuolemattomia ja Holmesista kehittyi kaikkien salapoliisitarinoiden isä, joka elää edelleen elokuvina ja tv-sarjoina, joille ei loppua näy.



Kirja oli lukupiirikirjana ja keräsi varsin myönteisiä kommentteja. Yllättävän monelle tämä oli ensimmäinen Holmes-tarina, jonka he olivat ikinä lukeneet ja toisille tämä oli suurin piirtein ainut Holmes-tarina, jota he eivät vielä olleet lukeneet. Paljastuipa nimittäin sekin, että pari lukupiiriläistä oli teini-iässä ahminut Holmes-tarinoita läjäpäin. Ei hullumpaa luettavaa missään iässä.

Punaisten kirjainten arvoitus on luettu myös Pienessä kirjastossa.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna, yhteisniteen 2. painos, 2015 (sisältää teokset Kuninkaan Anna, 1982 ja Kökarin Anna, 1984)
Alkuteokset: Kungens Anna ja Ingens Anna
Kustantaja: Gummerus
Suomentaja: Kaija Kauppi (uudistanut Juhani Lindholm)
Kansi: Helena Kajander
Sivuja: 598
Mistä sain kirjan: oma ostos


Hyvää naistenviikkoa ja hyvää nimipäivää Maarit, Reetta ja Marketta!

Kirjablogeissa naistenviikkoa juhlistetaan bloggaamalla naisten kirjoittamia kirjoja tai naisista kirjoitettuja kirjoja. Mukana olevat blogit voi käydä kurkkaamassa Tuijata-blogista. Luettua elämää -blogi on mukana viikossa ainakin tällä yhdellä teoksella, joka on sekä naiskirjailijan kirjoittama että kertoo erään naisen elämäntarinan.

Ulla-Lena Lundberg oli minulle täysin tuntematon kirjailija ennen Finlandia-voittoaan vuonna 2012. Hänen voittajateoksensa Jää oli koskettava ja hallittu kokonaisuus, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ihailin kirjailijan taitoa kuvata arki kauniiksi. Työnteko, luonto ja teeskentelemätön ihmiskuvaus yhdistyvät Jäässä taiturimaisesti.

Kaikki Lundbergin kerronnan vahvuudet ovat olleet olemassa jo 1980-luvulla Kuninkaan Annassa ja Kökarin Annassa, jotka on julkaistu yhteisniteenä nimellä Kuninkaan Anna. Voin heti kertoa, että kirjasta tuli kesäni vaikuttavin lukukokemus, ja toivon, että Anna ei jätä minua ikinä.

Kokonaisteos kertoo Anna Petterssonin, eli Kuninkaan Annan elämäntarinan alusta loppuun.  Kuninkaan Anna -nimi tulee Annan kotitorpan nimestä, sillä kökarilaisen huumorin mukaisesti saaren pienintä torppaa kutsutaan Kuninkaaksi. Yhteisniteen ensimmäinen osa tempaisi minut mukaansa heti ensimmäiseltä sivultaan, enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni kuin muutamaksi yön tunniksi. Eläydyin Annan lapsuuteen ja nuoruuteen sekä suureen rakkauteen, mutta lieneekö tuo ihme, sillä kirja on paitsi juonellisesti koukuttava myös kerronnaltaan voimallinen: Mikään hän ei ollut ja mitään hänellä ei ollut, mutta kaikki oli hänelle suotu: kukaan ei katsonut häntä nenäänsä pitkin (s. 8); Anna oli neljän vuoden ikäinen, kun hän ymmärsi asioiden todellisen laidan: ilo ja hohde tulevat meistä itsestämme ja niistä jotka muodostavat meidän maailmamme. Maailma on olemassa vain meidän aisteissamme, niiden ulkopuolella me liikumme viuhuvassa pimeydessä, vihlovassa kylmyydessä. (S. 15.)

Kirjan toinen osa, Kökarin Anna, ei ole tarinankaareltaan yhtä vetävä kuin Kuninkaan Anna. Se on myös kestoltaan pidempi, koska siinä kerrotaan Annan tie ensin opettajaseminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi Paraisille ja Itäiselle Uudellemaalle. Lopulta Anna palaa eläkepäivikseen Kökarille, ja lukija pääsee todistamaan saariston elämäntapojen muutoksen.

Annan tarina etenee kronologisesti alusta loppuun eikä siis rakenteessaan tarjoa yllätyksiä. Yllätykset ovat jossain aivan muualla, ja minulle ne olivat siinä intensiivisessä kerronnassa, jolla Annan vilpitön elämäntarina kietoutui historiaan ja miljööseen. Annan elämän ohella seurataan Kökarin, Ahvenanmaan ja Suomen historiaa 1910-luvulta 1980-luvulle saakka. 

Vertaan kirjaa irlantilaisen J. M. Syngen Aransaaret-kirjaan, jossa kerrotaan karujen saarten yhteisön elämästä. Synge eli saarilla jonkin aikaa ja kirjasi kansan tapoja hyvin elävästi muistiin. Kökarin perinteinen saaristolaiselämä nähdään Kuninkaan Annassa myös kuvataiteilijan, ministerin, etnologin ja kansanedustajan silmin.

Kuninkaan Annasta muodostuu   kunnianosoitus naisille, pala saaristolaisnaisten historiaa. Perinteisessä kalastajayhteisössä naisetkin kalastivat, koska koko perhe tienasi sillä elantonsa. Siinä missä miehet lisäksi metsästivät ja rakensivat, naiset hoitivat karjan ja lapset. Lundbergin tapa kuvata naisten arkea käy suoraan sieluuni. Kun Lundberg kuvaa lehmänomistajan työtä, muistelen mummujani ja ajattelen maanviljelijä-siskoani: Naisihminen, jolla on lehmä, elää aivan toisenlaista elämää kuin lehmätön nainen. Lehmän takia hänen täytyy kömpiä jalkeille aamuisin, kiskaista vaatteet niskaansa, haukata voileipää, kerätä maitoastiat ja raahustaa ulos säällä kuin säällä. Lehmän viereen hän sitten käy polvilleen lypsämään, kun joka paikkaa särkee niin ettei enää jaksa istua kyykyssä. (S. 436.)

Annan sukupolven naisilla oli jo vaihtoehtoja. Annakin jättää Kökarin ja seuraa ensin rakkautta Tukholmaan ja myöhemmin kouluttautuu opettajaksi. Silti elämä on kuten naisten elämät sukupolvesta toiseen: on rakkautta, on työtä ja on vastuu lähimmistä ihmisistä. Annan tarina kertoo naisten sinnikkyydestä, viisaudesta ja valosta, jolla elämää kannetaan ja suojellaan.

Jos jotain tästä kirjasta pitäisi moittia, niin ehkä pieni tiivistäminen olisi tehnyt hyvää varsinkin Kökarin Annassa. Annan viisaus alleviivataan ehkä turhan moneen kertaan, sillä lukija on sen jo havainnut - ainakin jos on ystävystynyt Annan kanssa. Sillä niin minulle kävi: suhtaudun Annaan kuin ystävään, jota opin ymmärtämään ja rakastamaan. Itkin hänen surujaan, kuljin hänen kanssaan tutuilla kallioilla ja ehkäpä vähän viisastuinkin hänen seurassaan.


Kuninkaan Anna on luettu ainakin näissä blogeissa: Täällä toisen tähden alla (sekä Kuninkaan Anna että Kökarin Anna), Mustikkakummun Anna, Ilselä, Sinisen linnan kirjasto, Kirjavuori ja Kirjakaapin kummitus.  Tartuin kirjaan alun perin siksi, että keräsin meriaiheisia romaaneja Bengtskärin matkaa varten. Parempaa ulkosaariston matkaopasta ei varmaan olekaan.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa, 2006
Kustantaja: Otava, 1982
Kansi: Hannu Taina
Seven-pokkarit
Sivuja: 364



-- niin että loppujen lopuksi koko maailma on yhtä syntymistä ja kuolemista, -- vain maa pysyy, muuttuu koko ajan, mutta pysyy. Sitä mummo kertoi miettineensä ja sen varaan paljon laskeneensa. Kysyin, aikoiko se pysyä yhtä kauan kuin maa.
  Mummo ei kuullut mitä kysyin tai ei sitä leikiksi ymmärtänyt, kertoi ihmetelleensä jo pitkään, minkä takia Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys, ja kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asui jonkinlainen hulluus.

Hakalan mummo, eli isu, keskustelee tässä pojanpoikansa Erkin kanssa. Mummon tuumailu pohjalaisten naisten viisaudesta ja miesten hulluudesta on varmaan Antti Tuurin siteeratuin ajatus. Olin tyytyväinen, kun törmäsin siihen Pohjanmaassa.

Joudun heti myöntämään, että minulla on ollut sivistyksessäni Antti Tuurin tuotannon kokoinen aukko, vaikka sukujuureni ovat puoliksi pohjalaiset. Olen aina ajatellut Tuurin tuotannon miesten kirjallisuudeksi. Mielikuvaan ovat vaikuttaneet elokuva Pohjanmaa, jonka muistan juopotteluksi ja ammuskeluksi, ja Talvisota-elokuva, joka on minusta niin pakahduttava, etten tiedä, uskaltaisinko kirjaa lukea. Nyt tietysti haluan etsiä sen käsiini. Antti Tuurista tuli komea täydennys "Koen 13 uuttaa kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteen suorittamiseeni.

Pohjanmaa on kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan aloitusteos ja ilmestynyt vuonna 1982. Sen tapahtumapäivä sijoittuu 1970-luvun loppuun. Sittemmin sarjaan on ilmestynyt osia, jotka sijoittuvat ajallisesti kauemmas menneisyyteen, Hakalan veljesten isän ja isoisän aikoihin. Nyt Pohjanmaa on ajallisilta tapahtumiltaan sarjan 4. osa. Sarjan päättää kirja Lakeuden kutsu, jolla Tuuri voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1997.

Jonkin aikaa minulla kesti, että aloin sulaa veljeksille, eli Paavolle, Veikolle, Sepolle ja Erkille. Erkki on kirjan minä-kertoja. Hän on veljessarjan nuorin, 28-vuotias, töissä paperisäkkitehtaalla Pietarsaaressa ja ainut, joka ei ole naimisissa. Paavo on vanhin poika, Hakalan tilan jatkaja ja kolmen aikuisen, tai lähes aikuisen pojan, Markun, Anteron ja  Raimon, isä. Veikko on veljessarjan epäonnisin yrittäjä, joka tempoilee ja uhoaa elämässän sinne tänne ja on kokenut mattokutomonsa konkurssin. Seppo on eniten kouluja käynyt veli, nykyään vaasalainen insinöörismies ja pienten poikien isä.

Suku on kokoontunut Kauhavalle kotitaloon jakamaan isoisän vaatimatonta perintöä. On helteinen, heinäkuinen päivä ja tuvassa 15 henkeä: veljekset ja heidän vaimonsa ja lapsensa sekä veljesten äiti. Mummo, poikien isän äiti, asuu dementoituneena pienessä omassa talossa pihapiirissä, ja häntä käydään välillä katsomassa. Veljekset nousevat päähenkilöiksi, mutta naiset eivät todellakaan jää statisteiksi, vaikka he pyörivätkin lähinnä tuvassa. Pohjalainen nainen kohoaa sanavalmiina pohjalaismiehen rinnalle, eikä vähästä hätkähdä. Perheen äiti jopa lukitsee Veikon ja Paavon, aikuiset poikansa, talliin, jotta nämä eivät pääsisi kylille riehumaan.

Päivässä tuntuu painostava ukkosen aavistus, ja ukkoseksi kaikki lopulta muuttuukin. Ilmassa on  kostoa, väkivallan uhkaa, viinahöyryjä ja uhoa. Siitä huolimatta veljesten välinen sanailu ja letkauttelu kertoo myös keskinäisestä vahvasta luottamuksesta. Veljekset vastaan muu maailma -asetelma on selvä, veljesten rintama pitää yhtä.

Kaiken juopottelun ja ammuskelun seuraukset ovat tietysti arvattavissa - ukkonen käy päälle. Silti kerronta ei jää pelkästään kiljun juomiseen ja Suomi-konepistoolilla ammuskeluun, vaan välissä muistellaan Lapuan liikkeen ja Mantsälän kapinan vaiheita 1930-luvulta, mm. isun terävinä havaintoina. Talvisodan ja jatkosodan kohtaloihinkin päästään käsiksi, kun poikien seuraan lyöttäytyy kylän opettaja, poikien Martti-isän sotakaveri. Nämä historialliset muistelut olivat mielestäni mielenkiintoisia ja luontevasti osa tapahtumia.

Vaikka kirja lopulta sai minut puolelleen, ihmettelen vielä joitakin kerrontaratkaisuja. Kirjassa ei juurikaan ole suoraa tapahtumien kerrontaa, vaan kaikki perustuu epäsuoraan dialogiin, joka melkein puudutti minut, vaikka olikin parhaimmillaan suorastaan mehevää. Suorasanaista dialogia on yhden puheenvuoron verran, kirjan aloitusvirkkeessä: - Ja jesus mä pänttään ne kummakkin, Veikko huusi jossakin sisällä--  Olisin kaivannut pohjalaismurretta enemmänkin.

Jossain vaiheessa kyllästyin myös  tyyliin, jossa verbien perfekti- tai pluskvamperfektimuodoista oli jätetty olla-apuverbi pois. Muutenkin olla-verbi saattoi kadota jonnekin: -- sankarivainajia siinä molemmin puolin, talvisodassa kaatuneita lähes yhtä paljon kuin jatkosodassa, vaikka talvisotaa kestänyt vain 105 päivää ja jatkosotaa neljättä vuotta. Mutta miehet olivat olleet talvisodan Taipaleenjoella, jossa tappiot suuret ja raskaat kantaa suomenkielisille pohjalaispitäjille -- Miksi olla-verbi pitää jättää pois? Jos tavoitteena oli jutusteleva puhekieli, niin epäsuorasti kerrotussa sanailussa vajaa virke ei toiminut, vaan ärsytti. Myös virkkeiden sanajärjestys oli välillä vaikea. Olisikin kinnostava verrata, onko Tuuri pitänyt tyylinsä, vai onko kieleen tullut vaihtelua. 

Kielen häiritsevistä piirteistä huolimatta kiinnyin Pohjanmaan viisaisiin naisiin ja hulluihin miehiin. Jotain vastustamatonta, tuttua ja aitoa heissä oli. Pohjanmaa-romaani on tehnyt vaikutuksen myös Kaiken voi lukea -blogin Joriin. Häneltä opin myös uuden näkökulman Tuurin teokseen. Jori oli  nimittäin huomannut Jari Tervon tyylin yhteyden Tuurin tyyliin. Huumori on nasevassa sanailussa ja ihmisten pikkusieluisuudessa, joka paikoin avartuu elämän suuriksi totuuksiksi.