Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi

 

Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi, 2026 (I suomennos ilm. 1911)

Alkuteos: Le comte de Monte-Cristo (1844)

Suomentaja: Jalmari Finne

Kustantaja: Otava

Sivuja: 1 140

Mistä sain kirjan: oma ostos

Kirjabloggaajien klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikoita kaksi kertaa vuodessa, ja nyt tartuin työkaverini nimeämään lempikirjaan, eli Monte-Criston kreiviin, jonka päätin lukea tämänkesäiseen klassikkohaasteeseen. Päätös osoittautui erinomaiseksi. 

Jo alkumetreillään tämä klassikko tempaa lukijan mukaanssa maailman epäreiluimpaan tilanteeseen. Nuori, iloinen ja reipas merimies Edmond Dantès on palaamassa kotisatamaansa Marseilleen ja hehkuu innosta päästä tapaamaan sekä rakasta isäänsä että kaunista morsiantaan Mercedestä. Kuinka ollakaan Dantès on joillekin liian pätevä ja innokas 19-vuotias. Hänen lupaava uransa ja vilpitön onnensa eivät sovi kaikille. Laivalta löytyy kirjanpitäjä, joka kadehtii menestyvää nuorta miestä, ja kotisatamassa asustaa Mercedekseen ihastunut nuori mies, joka haluaa kaunottaren omakseen. Kun tilanteeseen sekoittuu vielä aikakauden tulenarkaa politiikkaa, on Dantèsin kohtalo mitä kauhein. 

Monte-Criston kreivi on romantiikan ajan merkkiteoksia, ja se on ilmestynyt vuonna 1844. Se on perinteinen seikkailuromaani, suorastaan itämaisen runsas satu, josta ei yllättäviä juonenkäänteitä puutu. Romantiikan tyyliin rönsyilevä kerronta saa kyytipojakseen aimo annoksen tunnepitoisia hetkiä ja yläluokkaista ylellisyyttä sekä tuulahduksen eksotiikkaa.  Kun näyttämölle lopulta astuu kreikkalaissyntyinen prinsessa, lukija on hetken epäuskon vallassa, mutta eipä se enää haittaa, sillä niin syvällä Etelä-Euroopan lumossa (ja poliittisessa suhmuroinnissa) ollaan, että samapa tuo.

Eihän tätä tarinointia voi olla rakastamatta!

Monte-Criston kreivi on ilmestynyt Alexandre Dumas'n nimissä, mutta se on ilmeisesti useamman kirjoittajan yhteistuotos. Dumas oli nimittäin äärettömän suosittu aikoinaan ja julkaisi tarinoitaan sanomalehdissä ajan tavan mukaan jatkokertomuksina. Monte-Criston kreivin ohella häneltä muistetaan tietysti sankaritarinoiden isä (ja veljet), eli Kolme muskettisoturia.

Hassuinta on oikeastaan se, että juonen monimutkaisuus, epäuskottavuus ja paikoin jopa liian helpot juonelliset ratkaisut (henkilö kuolee, ennen kuin asiat selvitetään kunnolla) eivät haittaa teoksen lumoa. Mietin, olenko lukenut ihan liian kauan suomalaista realismia, modernismia ja postmodernismia, ja suorastaan janoan jotain Tuhannen ja yhden yön tarinoiden (joita ahmin noin 10-vuotiaana) kaltaista meininkiä. Ja minä kun olen aina luullut, että en piittaa romantiikasta, en tyylisuuntana enkä aiheiden puolesta. Kuitenkin antauduin aivan täysin tarinan vietäväksi. 

Monte-Criston kreiviä pidetään rakkauden ja koston tarinana. Näitä kahta teemaa se käsittelee hyvin juonivetoisesti, eikä niiden äärelle ole pakko sen kummemmin pysähtyä. Jos kuitenkin haluaa miettiä, miten rakkaus meitä ohjaa ja miten sen olomuoto muuttuu ajan myötä, voi keskittyä seuraamaan Dumas'n romaanissa kuvattuja rakkaussuhteita: nuorten naisten ja miesten välillä, ystävysten välillä, vanhempien ja lasten välillä. Pyyteetöntä rakkautta sen eri muodoissa tässä romaanissa kyllä riittää - toisaalta myös rakkauden puutteestakin kärsitään. 

Entäs kosto? Sitä punotaan kirjassa kauan ja siihen on käytössä kaikkia mahdolliset keinot: on rahaa, valtaa ja älykkyyttä. Tuoko se sitten odotetun onnen? Saako paha palkkansa - ja jos saa, mikä määrä kostoa on jo liikaa?  

On myös jotain, johon Monte-Criston krieivi tarjoaa oman panoksensa, ja se on 1800-luvun alun eurooppalaisuuden kuvaus. Siinä kerrotaan ylhäisön aatemaailmasta (varmasti liioiteltuna), Euroopan poliittisesta kuohunnasta ja tuon ajan tavoista. Esimerkiksi Rooman karnevaalien kuvaus oli hengästyttävän hienoa ajankuvaa. Kun 1800-luvun alun rankalaiset nuoret miehet elävät Roomassa turisteina, kaupunki tarjoaa heille puhdasta elämäisen iloa. Sen sijaan Pariisin ylimystön pinnallisuus ja ahneus paistavat kaiken turhan kulttuurihötön läpi, eikä Pariisi todellakaan tunnu pärjäävän Rooman aitoudelle. Tässä on varmastikin mukana Dumas'n omia kokemuksia kotikaupunkinsa kulttuuripiireistä, ja epäilemättä aikalaislukijat ovat tunnistaneet kritiikin pistoja. Kun vielä kuvataan merirosvojen ja salakuljettajien Välimerta, nopeita postivaunuyhteyksiä ja maanteitä, Eurooppa tuntuukin jotenkin tutulta. Se on ollut rajaton ja kiinnostava jo tuolloin. 

Klassikko ei olisi klassikko, ellei siihen olisi vangittu jotain ihmisyydelle ikiakaista kokemusta. Rakkauden ja koston lisäksi Monte-Criston kreivissä käsitellään myös nuoruuden viattomuutta, johon maailma iskee kyntensä. Kunpa ihminen voisikin säilyä puhtaana sieluna ja uskoa rakkauteen ja hyvyyteen elämän loppuunsa asti! 

Taas kerran oli ilo olla mukana klassikkohaasteessa, nyt jo 23. kertaa. Käykäähän bongaamassa muiden blogien esittelemiä klassikoita. Ne on listattu Jotakin syötäväksi kelvotonta -kirjablogissa. Kiitos isännöinnistä, Gregorius!

Tässä ovat aiempiin klassikkohaasteisiin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

17. Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

18. Jane Austen: Emma

19. William Shakespeare: Macbeth

20. Paavo Rintala: Pojat

21. Umberto Eco: Ruusun nimi 

22. Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia

Hélène Cixous: Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia, 2013

Alkuteos: Le Rire de la Méduse et autres ironies de Hélène Cixous, 2010

Soumentajat: Heta Rundgren ja Aura Sevón

Kustantaja: Tutkijaliitto

Kansi: Ilmari Hakala

Sivuja: 205

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Hélène Cixous'n nimi on tullut vastaani useassa yhteydessä viime vuosina lukemissani kirjoissa. Hän on inspiroinut kirjailijoita teräviin havaintoihin nimenomaan kirjoittamalla kirjoittamisen kapinasta eli ns. naiskirjoittamisesta. Teksteillään hän vaatii naisia - ja kirjailijoita ylipäätään - rikkomaan perinteistä miesten kirjoittamaa tekstiä ja sen lainalaisuuksia: Aion puhua naiskirjoituksesta, siitä mitä se vielä saa aikaan. Naisten on kirjoitettava itsensä; heidän on kirjoitettava naisesta ja tuotava naiset kirjoitukseen, josta heidät on karkotettu yhtä väkivaltaisesti kuin omasta ruumiistaan - samoista syistä, saman lain nojalla, samassa tuhoisassa tarkoituksessa. Naisen on synnytettävä itsensä tekstiin yhtä lailla kuin maailmaan ja historiaan - omalla liikkeellään. (S. 35.) 

Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia sisältää oikeastaan kaksi esseetä: Medusan naurun ja Purkauksia. Medusan nauru (ilm. 1975) on kulttiessee, jossa Cixous nostattaa kapinaa kirjoittamisen kanonisoituja konventioita vastaan ja intoilee uuden kirjoittamisen syntymästä. Essee nousi valtavaan suosioon ensin englanninkielisenä käännöksenä - mikä sekin on melkoista ironiaa, koska se pohjautuu niin vankasti ranskan kieleen. Vasta saavutettuaan kulttimaineen amerikkalaisissa kulttuuri- ja feministipiireissä, se tavoitti lukijat myös Ranskassa. 

Purkauksia on puolestaan nimensä mukaisesti nopeita analyyseja kirjallisuudesta, lähinnä antiikin aikaisista tuotoksista. Teksteillään ja ideoillaan Cixous on Virginia Woolfin ja Simone De Beauvoirin perillinen, elämäntyönään feministi ja filosofi. Purkauksia on siinä mielessä merkittävä teos, että se nostaa antiikin teksteistä uusia hahmoja esiin ja etsii teksteistä kapinaa - samaan tyyliin kuin de Beauvoir ravisteli teoksessaan Toinen sukupuoli (1949) tarustojen ja legendojen naiskuvia. 

Olen lukenut Cixous'n Medusan naurua ja muita ironisia tekstejä koko kuluvan vuoden, enkä meinaa saada siitä kyllikseni. Siitä löytyy koko ajan jotain uutta ja kummallista mietittäväksi. Lennokas, hekumoiva ja kapinallinen teksti ei ole aivan helpoimmin sisäistettävää materiaalia. Lukuisat alaviitteet ja ranskan kielen kaksoismerkitykset, homonymiat ja kieliopilliset suvut, feminiini ja maskuliini, ovat keskeisiä Cixous'n kirjoittamisen ja ajattelun kohteita. On selvää, että suomentajat Heta Rundgren ja Aura Sevón ovat olleet melkoisen haasteen äärellä, kun he ovat tarttuneet esseiden käännöstyöhön. Heidän tarkat huomionsa ja selityksenä ovat lukijalle kullanarvoisia. 

En edelleenkään väitä ymmärtäneeni teoksesta sen lukuisia nyansseja, mutta väitän, että Cixous'n kirjoittamisen vimma ja ajattelun lennokkuus myös tarttuvat. Lukija alkaa todellakin kyseenalaistaa kielen rakenteita ja kirjoitukseen piilotettuja viestejä. Lukijalle kehittyy halu rikkoa kieli Cixous'n esimerkkiä seuraten. Kunpa kynäni lentäisi yhtä hurmioituneena ja yhtä ehdottomana ja varmana kuin hänen kynänsä! En yhtään ihmettele, että lähes jokainen nykykirjailija, varsinkin esseen kirjoittaja, on käyttänyt lähteenään tämän kirjailija-filosofin ajatuksia. Cixous'n esseeseen viittaavat muun muassa Minna Salami teoksessaan Aistien viisaus ja Tuomas Aitonurmsi teoksessaan Ruumiin ylittävä ääni. 

Medusan nauru on erikoinen kirjallinen tapaus. Ilmestyessään vuonna 1975 se ei vielä noussut kulttimaineeseen Ranskassa, vaikka sen ydin on vahvasti nimenomaan ranskan kielen rakenteessa, erityisesti kielen suvuissa, maskuliinissa ja feminiinissä. Cixous´n mukaan maailmakin on siis jakautunut kahteen osaan, jossa maskuliiniset sanat edustavat järkeä ja vakautta, kun taas feminiiniset sanat edustavat ikään kuin villiä luontoa. Suomalaiselle lukijalle tässä on jo oma haasteensa: koska suomen kielen sanoilla ei ole sukuja, on vaikeaa kuvitella, voiko kieli olla näin sukupuolittunut. Kyllä se voi, ja on sitä myös suomeksi. Esimerkkinä voivat olla vaikkapa lukuisat esimiehet ja palomiehet, joiden tilalle on aktiivisesti etsitty tasa-arvoisempia ammattinimikkeitä, kuten esihenkilöitä ja pelastajia. Kielen sukupuolisuus on niin arkista, että sen purkaminen vaatii valppautta myös suomen puhujilta.   

Lisäksi Cixous leikkii ranskan kielen hän-pronominin feminiinillä ja maskuliinilla - ja taas suomalaislukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen merkityseroja. Onneksi suomentajat eivät jää näihin kielten välisten erojen ongelmiin, vaan tekevät työtään uskollisina ranskan erityispiirteille. Ja Cixous'n tekstin kapina välittyy oivallisesti. 

Ranskan kielen lisäksi suomalaislukijalle koituu vaikeuksia psykoanalyysin ja kielitieteen mutkikkaista suhteista, joita Cixous käsittelee filosofin otteella leipätyönään. Hän liittyy ketjuun, jonka Freudin psykoanalyysin kriitikot muodostavat. Kielitieteilijöiltä (ainakin Ranskassa) tuntuu kuluvan järjetön määrä aikaa peniskateus-teorian kumoamiseen, ja he tuntuvat sukupolvi toisensa jälkeen jumittavan samoihin ympyröihin, joihin Cixous'kin ottaa intohimoisesti kantaa. Naistutkimus Suomessa on ottanut jo aimo askeleita näistä pohdinnoista eteen päin, ja oikeastaan hylännyt peniskateushöpinät, joihin muun muassa filosofi Simone de Beauvoir käytti suuren osan Toisen sukupuolen sivumäärästä. 

Cixous'n parasta antia on ilman muuta tietoisuus, jonka hän lukijalleen tarjoaa. Olenkin alkanut etsiä naiskirjoittamista. Mitä se voisi olla? Ainakin Cixous'n mallin mukaisesti se on jotain faktan ja fiktion, asiatekstin ja kaunokirjallisten ilmausten, analyysin ja hurmion sekoittumista. Se on myös umpirehellistä ja kokeilevaa, eikä aina kielellisesti tai siveellisesti korrektia. Se ei ole myöskään heteronormatiivista, eikä missään nimessä eurosentristä. Sitä täytyy aktiivisen tietoisesti luoda, ja sitä nykykirjailijat yhä enemmän ja yhä tietoisemmin tekevätkin. Mainitsen tässä sellaisia kirjailijoita kuin  Maggie Nelson ja Annie Ernaux ja jo aiemmin mainitut Minna Salami ja Tuomas Aitonurmi. Haluaisin ajatella, että kotimaisista kirjailijoista Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut ja Se on sitten kevät, Aila Meriluodon Peter-Peter tai Eeva Kilven Naisen päiväkirja tai Märtä Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ja Suurpyytäjä tai Eeva Kilven runot ovat naiskirjoittamista parhaimmillaan. Mikä niistä  sitten tekee naiskirjoittamista? Lukekaa, niin tiedätte! 

Osallistun kirjalla kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteeseen, jota emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Mukana on 23 kirjablogia, joten kannattaa käydä lukemassa klassikkovinkkejä. Olen osallistunut haasteeseen joka kerta ja tässä ovat aiemmin lukemani teokset: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

16. Isabel Allende: Henkien talo

Ranskan työväenluokan taistelut

 Édouar Louis: Kuka tapppoi isäni, 2022; Naisen taistelut ja muodonmuutokset, 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père, 2018; Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomentaja: Lotta Toivanen

Kustantaja: Tammi

Kansi: Tom Backström

Sivuja: 76; 103

Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Loppuvuonna 2022 luettavakseni osui monta työväenluokasta kertovaa kirjaa. Ranskalaisen Édouard Louis'n kirjoittamat teokset Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertovat hänen isänsä ja äitinsä tarinat, mutta ottavat myös suorasukaisesti kantaa Ranskan poliittisiin päätöksiin. Varsinkin Kuka tappoi isäni lähenee poliittisen pamfletin muotoa. Kirja alkaa yhteiskunnallisella julistuksella:  

Kun amerikkalaistutkija Ruth Gilmorelta kysyttiin, mitä termi rasismi hänelle merkitsee, hän vastasi, että rasismi on tiettyjen väestöryhmien altistamista ennenaikaiselle kuolemalle. - - Jos politiikalla tarkoitetaan sitä, että tietyt ihmiset hallitsevat muita ja että yksilöt elävät yhteisöissä, joita he eivät ole itse valinneet, silloin politiikka on väestön jakamista niihin, joita tuetaan, hoivataan ja suojellaan, ja niihin, jotka altistetaan kuolemalle, vainolle ja väkivallalle. (S. 9.)

Louis ankkuroi Gilmoren ajatukset isänsä elämään. Isä on tehdastyöläisen poika, jonka oma isä kuolee nuorena. Isäkin ajautuu tehdastyöhön, vaikka yrittää elää myös vapaata ja villiä elämää. Väkivalta, päihteet ja köyhyys tekevät hänen elämästään onnetonta. Lopulta hän menettää myös terveytensä joutuessaan työpaikalla onnettomuuteen, joka tuhoaa hänen  selkänsä. 

Kirjan loppuun Louis on koonnut poliittisten päättäjien lausuntoja: Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy puhui vaalikampanjassaan "tuillaeläjistä", joiden piiriin kuuluu myös Louis'n isä. Sarkozyyn luotsaaman politiikan seurauksena isää yritettiin työllistää, vaikka tehdastyö oli tuhonnut hänen selkänsä. Isä kärsii myös hengitysvaikeuksista. Jacques Chirac puolestaan jätti hallituksensa kanssa julkisten korvauksen piiristä pois kymmeniä lääkkeitä, joihin kuului myös isän käyttämiä lääkkeitä. Työlakien huonontamista harrastettiin Ranskassa myös vuonna 2016 Francois Hollanden aikakaudella. Tuolloin astui voimaan laki, joka helpotti irtisanomista ja työnantajan mahdollisuuksia vaatia työntekijöiltä pidempiä työviikkoja. 

Louis'n keräämät konkreettiset esimerkit kertovat, kuinka päättäjien tekemät ratkaisut vaikuttavat heti ihmisiin - mutta eivät tietenkään kaikkiin ihmisiin: Hyväosaisille politiikka on lähinnä esteettinen kysymys: tapa ajatella, tapa nähdä maailma ja rakentaa omaa identiteettiä. Meille politiikassa oli kyse elämästä ja kuolemasta. (S. 67.) Politiikka voi muuttaa köyhyydessä elävien ihmisten elämää myös helpompaan suuntaan: kun Ranskan hallitus nosti kouluavustuksia, isä vei koko perheen juhlimaan sitä merenrantaan. 

Juhlinnasta tulee mieleen Leena Landerin teos Liekin lapset, jossa kuvataan, kuinka varsinaissuomalaisen työväentalon pihassa odotetaan senaatin päätöstä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta vuonna 1906. Väki odottaa sanansaattajaa, ja kun tieto työväenluokan ja naisten äänioikeudesta saapuu, ilo on valtava. Kyse on heille elämästä ja kuolemasta, kuten Louis'n isälle 100 vuotta myöhemmin. 

Louis'n äidin tarina myötäilee isän tarinaa, mutta tarina on selvästi läheisemmästä ihmisestä kirjoitettu. Louis'n äiti sieti yhteistä elämää väkivaltaisen miehensä kanssa 25 vuotta, kunnes jätti Louis'n isän, jota poikakin pelkäsi. Vaikka äiti tekee dramaattisen päätöksen, jolla on vaikutusta koko perheen elämään, Naisen taistelut ja muodonmuutokset on huomattavasti valoisampi teos kuin Kuka tappoi isäni. Äidillä on viisi lasta kahden eri miehen kanssa. Nuorena hankitut lapset ja väkivaltaiset aviomiehet eivät kuitenkaan lannista äitiä, joka ruokkii lapset ja miehensä päivittäin. Hän venyttää penniä, kunnes kyllästyy miehensä baari-iltoihin. 

Louis'n kirjat ovat nykykirjallisuuden ihanteiden vastaisia. Niissä ei oikeastaan ole mitään uutta, ellei uutta ole juuri se, että hän kirjoittaa kaikkia nykykirjallisuuden sääntöjä ja ihanteita vastaan: 

Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. 

  Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi. - - 

  Koska nyt minä tiedän. Se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. Koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta. ( S. 14-15.)

Äidin tarina on kuoppainen ja rosoinen. Äiti ei ole pyhimys. Hän ei ole uhrautuja, eikä hän ymmärrä poikaansa, joka lähtee opiskelemaan ensin lukioon ja sitten yliopistoon. Poika sanoutuu irti työväenluokasta, tekee luokkanousua äidin silmien edessä, eikä äiti pysty hyväksymään sitä. 

Tarvitaan paljon muutoksia, ennen kuin välit pojan kanssa taas paranevat. Louis kertoo, että äidin muodonmuutos, vapautuminen kotikylästä ja isästä ovat tehneet äidistä onnellisemman ihmisen, vaikka hänen luokkansa ei ole muuttunut. 

Äidin tarina on kuin Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo päivitettynä nykyaikaan ja Ranskaan. Työmiehen vaimo ilmestyi vuonna 1888. Eikö mikään muutu työväenluokan elämässä koskaan? Kuinka kauan tätä taistelua käydään - miehiä, köyhyyttä ja kotiorjuutta vastaan? Mikä voisi vapauttaa naiset lopullisesti?

Édouard Louis'n teksti on toisaalta hämmentävää, toisaalta raikasta luettavaa: Voiko näin suoraan edes kirjoittaa? Onko tämä fiktiota ollenkaan? 

Lukupiirikirjana Kuka Tappoi isäni herätti paljon keskustelua muun muassa yksilön vapaudesta. Kuinka paljon ihminen voi valita asioita elämässään, esimerkiksi koulutusta tai terveyttä (tupakointi, päihteet, hammashoito)? Kuinka paljon yhteiskunta mahdollistaa asioita ja onnellisuutta, kuinka paljon ihminen tekee elämäänsä itse? Louis'n teosten kaltaista kirjallisuutta tarvitaan niin kauan, kun politiikka on elämän ja kuoleman kysymys joillekin ihmisille. Taide paitsi ilmentää, myös luo yhteiskuntaa.  

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 5. painos, 1993 

Alkuteos: Madame Bovary, 1857

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Eino Palola

Kansi: Marjatta Saastamoinen (Edgar Degas'n maalaus Hattukaupassa)

Sivuja: 354

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

 

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 15. kertaa. Tällä kertaa emäntänä on Ankin kirjablogi. Kaksi kertaa vuodessa järjestettävä tapahtuma täyttää kirjasomen klassikoilla ja yrittää kannustaa ihmisiä tarttumaan vanhempaan kirjallisuuteen. Klassikoiden mainehan on vaikea, mutta tämänkertainen valintani, Gustave Flaubertin Rouva Bovary on aivan erityisen hyvä esimerkki kirjasta, joka on kyllä klassikko, mutta ei vaikea tapaus ollenkaan. 

Kirjan alussa esitellään varsin tavallisen ja vaatimattoman oloinen maalaislääkäri Charles Bovary, joka rakastuu talontyttäreen, Emma Roualtiin. Tunne on molemminpuolinen, ja avioliitto solmitaan onnellisissa olosuhteissa. Mutta kun avioliitto etenee, Emman mieleen hiipii tyytymättömyys. Pian käy selväksi, että aviomiehen palvova rakkaus ei riitä tekemään Emmaa onnelliseksi: Ennen naimisiinmenoaan Emma oli luullut olevansa rakastunut, mutta sitä onnea, jonka olisi pitänyt johtua tuosta rakkaudesta, ei ollut tullutkaan, ja siksi hän luuli erehtyneensä. Ja Emma tahtoi nyt tietää, mitä oikeastaan tarkoitettiin elämässä sellaisilla sanoilla kuin onnellisuus, intohimo ja huumaus, jotka olivat tuntuneet hänestä niin kauniilta kirjoissa. (S. 37.) 

Emma haluaisi elää ylellistä lääkärin rouvan elämää: hän tilaa muotilehtiä Pariisista ja yrittää kalustaa kotiaan viimeisimmän muodin mukaisesti. Tavallisen maalaislääkärin tulot vain eivät tahdo riittää sellaiseen elämään. Kaikki Emman ympärillä on maalaista, tylsää ja ankeaa: Kestäisikö tätä kurjuutta ikuisesti? Eikö hän, Emma, pääsisi siitä irti? Hän oli kuitenkin yhtä hyvä kuin kaikki ne, jotka elivät onnellisina! Hän oli nähnyt Vaubyessard'issa herttuattaria, joiden vartalo oli kömpelömpi ja käytöstapa moukkamaisempi, ja häntä kiukutti Jumalan puolueellisuus. (S. 69.)

Nykylukija huomaa, että Emma ei oikeastaan tee mitään. Hän on äiti, mutta imettäjä hoitaa lasta; hän on vaimo, mutta palvelijat hoitavat taloustyöt. Emman murheet ovat yläluokan joutilaan elämän murheita. Emmalla näyttää olevan loputtomasti aikaa olla hyödytön, näyttää kauniilta ja pohtia, miksei hän ansaitsisi yhtä suuria rikkauksia ja kauniita tavaroita kuin rikkaammat ihmiset. Näissä oloissa kirjojen lukeminen näyttää suorastaan vaaralliselta. 

Olisi helppoa syyttää Gustave Flaubertia naisten vähättelystä ja suoranaisesta sovinismista, mutta Flaubert ei oikeastaan säästele kirjassaan ketään. Hän kertoo myös miehistä varsin tarkkanäköisesti ja tekee heistä vähintään yhtä naurettavia hahmoja. Maalaiskylän asukkaat ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja moukkamaisia persoonia. Varakas ja ovela apteekkari Homais näyttäytyy melko sydämellisenä hahmona, mutta hänen motiivinsa ovat lopulta hyvin itsekkäitä; kauppias Lheureuex puolestaan osoittautuu julmaksi hyväksikäyttäjäksi. Taitavimmat lääkärit aterioivat täysin tyytyväisinä potilaan kärsiessä tuskissaan, kyläläiset parveilevat onnettomuuksien äärellä kuin haaskalinnut, jne. 

Parhaimmillaan Flaubert rakentaa syvästi satiirisia kohtauksia ja kuvailee ihmisten pienisieluisuutta niin herkullisesti, että lukija kiemurtelee myötähäpeästä koko ihmiskuntaa kohtaan. Toisaalta kerronnassa on mukana myös lämpöä, eli syvä ymmärrys siitä, että elämä on traagista - suurien toiveiden ja tavoitteiden ja arkisen mitättömyyen jatkuvaa kamppailua. Flaubertin ihmiskuvaa voisi väittää melkeinpä kyyniseksi, jollei hän väläyttäisi myös hyvin inhimillistä lämpöä siellä täällä: erityisesti Charles Bovary, ja lopulta myös Emma, herättävät myös myötätuntoa.  

Rouva Bovaryssa on koko ajan surullinen pohjavire, joka osoittaa, että jatkuva tyytymättömyys ja haaveilu johtavat pahimmillaan onnetomaan elämään. Rouva Bovary kärsii masennuksesta ja pitkästymisestä, joihin hän yrittää  hakea helpotusta. Taas kerran klassikko pääsi myös yllättämään ajankohtaisuudellaan, sillä viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka nuorten lisääntyvä masennus johtuu muun muassa  liiallisesta sosiaalisen median käytöstä. Somessa seurataan toinen toistaan rikkaampien ja kauniimpien ihmisten elämää ja verrataan omaa elämää heidän elämäänsä. Vertailun tuloksena mikään omassa, tavallisessa elämässä ei tunnu riittävän. Onni on aina seuraavan hienon sisustustavaran, kosmetiikan tai dieetin takana, mutta ei siinä hetkessä, jota eletään. 

Voiko Emma Bovarya oikeastaan syyttää itsekkääksi haihattelijaksi, joka pilaa oman ja miehensä ja koko perheensä elämän heittäytymällä turhamaisten huvien vietäväksi? Eikö hän pikemminkin ole ympäristönsä uhri? Tai elämän uhri: Yhdentekevää! Hän ei ollut onnellinen, ei ollut milloinkaan ollut. Mistä tuli tuo elämän riittämättömyys, tuo kaiken nopea lahoaminen? (S. 287.)

Entäs kirjailija Gustave Falubertin saamat syytteet Rouva Bovaryn siveettömästä sisällöstä - syytteet, joista hän oikeudessa vapautui? Flaubertin kerronta on elävää ja rehellistä, kaunistelematonta. Hän on realisimin uranuurtajia, ja kieltämättä hän osaa kuvata intohimoa ja rakkauskohtauksiakin varsin suorasukaisesti. Nykylukijasta nämä vuonna 1857 liian rohkeina pidetyt kohtaukset ovat kuitenkin varsin kesyjä. Rakkauden huuman kuvaajana Flaubert on suorastaan taitava. 

Erityisen taitava Flaubert on ihmisen ristiriitaisten tunteiden kuvaajana. Hänen henkilönsä eivät ole tahdottomia nukkeja, vaan perin inhimillisiä tapauksia, joiden elämää seuraa välillä henkeään pidättäen. Kun suljin klassikon kannet, olin vaikuttunut. Jäin kaipaamaan näitä ranskalaisen maalaiskaupungin asukkaita, jotka yrittivät elää mahdollisimman mielekästä elämää - emmekö me kaikki yritä?   

Olen osallistunut kirjablogien klassikkohaasteeseen joka kerta, ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary on komea lisä listalle, jossa on jo vaikka mitä kiinnostavaa. Listalta olisi vaikea valita erityistä suosikkiani, sillä jokainen lukemani klassikko on ollut vaikuttava omalla tavallaan ja mielestäni ansainnut paikkansa klassikoiden joukossa. Jos klassikoiden lukemisen haluaisi aloittaa helpoimmasta päästä, niin ehkä kuitenkin tarttuisin juuri Rouva Bovaryyn. 

Klassikkohaasteeseen osallistumisen myötä olen selättänyt monta ulkomaista klassikkoa, joihin en olisi ilman haastetta ehkä tarttunutkaan. Kotimaisia klassikoita listalleni on kertynyt vasta kaksi. Toisaalta olen opiskellut pääaineenani Suomen kirjallisuutta ja kahlannut suomalaiset klassikot melko kattavasti läpi. Seuraava voisi kuitenkin olla naiskirjailijan vuoro, sillä naiskirjailijoitakaan ei listallani liiemmälti näy, vain 5/15. Tässä linkit aiempiin klassikkohaastejulkaisuihin: 

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

2. Voltaire: Candide

3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats

4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

5. Henry James: Naisen muotokuva

6. Maria Jotuni: Huojuva talo 

7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma

9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

12. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

14. Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

15. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

        Palataan ensi vuoden tammikuussa asiaan! 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1, Tosiasiat ja myytit, 2009; Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus, 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan (II, s.19). 

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on klassikko, jonka keskeinen sanoma tiivistyy tähän kuuluisaan lauseeseen, joka on edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa enemmän kuin mikään muu lause ikinä. Tästä on seurannut oivallus ja ymmärrys siitä, että naisen asema yhteiskunnassa määrää ne tavat, miten tyttö kasvatetaan, mitä rooleja hänelle sälytetään sekä millaista käytöstä häneltä odotetaan. Ympäristö muovaa naisen, ei biologia.

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide klassikon lyhentämättömistä osista 1. Tosiasiat ja myytit ja 2. Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011. Aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Beauvoirin teoksen uudelleen suomentaminen lyhentämättömänä on ollut kulttuuriteko. Suomentajat Inna Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet valtavan työn suomentamisessa ja lukuisten lähteiden tarkistamisessa. Lisäksi suomentajan huomautusten määrä kertoo, että pienetkin yksityiskohdat, kuten esimerkiksi Beauvoirin mainitsemat historialliset henkilöt, on haluttu esitellä myös nykypäivän suomalaiselle lukijalle. 

Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan jatkoi ja vahvisti feminismin heiveröistä aatetta - olisiko meillä vielä tämänsuuntaistakaan tasa-arvoa ilman Beauvoiria? Esipuheessa Sara Heinämaa kertoo, että Beauvoir alkoi hahmotella eräänlaista tunnustuksellista omaelämäkerrallista tekstiä, mutta ensimmäiseksi hän törmäsi kysymykseen, mitä naiseus hänelle merkitsi. Hän ajatteli, ettei naiseudesta ollut ollut hänelle mitään haittaa eikä siinä olisi mitään kirjoittamisen arvoista. Beauvoirin kumppani Jean-Paul Sartre oli kuitenkin muistuttanut, että Beauvoir oli kasvatettu eri tavalla kuin poika. Niinpä kun Beauvoir alkoi kaivaa pintaa syvemmälle, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästyttävän perusteellisesti filosofi on uppotunut oman aikansa biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää. Joka tapauksessa biologia on filosofille vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Seuraava luku, Psykoanalyyttinen näkökulma, alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (I, S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Myöhemmin Beauvoir tyrmää kastraatiokompleksin, mutta käyttää suvereenisti psykoanalyysin sanastoa. Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempaan psykoanalyysiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin. Nykylukijalle puolestaan käy selväksi psykoanalyysin misogyyninen perusta. 

Jo teoksen alkupuolella käy selväksi, että Toinen sukupuoli on yleissivistyksen aarreaitta: biologian ja psykoanalyysin jälkeen siirrytään tekniikan historiaan (Engels) ja taas filosofiaan: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (I, s. 113). Nyt ollaan Beauvoirin pitkäaikaisen kumppanin, Jean-Paul Sartren eksistentialismin äärellä. Lopulta Beauvoir tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Maailma on aina kuulunut miehille, eivätkä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa (I, s. 135). 

Mies suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, transsendenssiin: mies luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (I, s.138.)  

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Naisesta tuli miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Naisen paikka olis siis kotona miehen valvovan silmän alla, ettei vierasta verta päässyt perijöiden joukkoon. Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa, ei vain miehen suvun jatkaminen ja miehen omaisuuden varmistainen?  

Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus kertoo naisen elämästä kehdosta hautaan. Beauvoir on koonnut kuvauksia naisen elämästä. Niitä on löytynyt psykologian tutkimuksista, naisten kirjoittamista päiväkirjoista (tosin päiväkirjojahan ovat kirjoittaneet vain ylemmän luokan naiset) elämäkerroista ja omaelämäkerroista (nämäkin ovat etuoikeutettujen naisten elämistä kerrottuja). Psykoanalyysin käsitteistön kautta Beauvoir analysoi tarinoita ja osoittaa, että vallitsevat olosuhteet ja miesten omistusoikeus ovat aina määränneet naisena olemista. 

Vaimon ja äidin roolissa naiselta odotetaan tietynlaista käytöstä, ja oletetaan, että koti elämänpiirinä riittää naiselle. Beauvoir väläyttää päivähoidon tarpeellisuutta jo vuonna 1949: Sopivalla tavalla organisoidussa yhteiskunnassa , jossa lastenhoito olisi suurelta osalta yhteisön vastuulla ja jossa myös äitiä hoidettaisiin ja autettaisiin, äitiys ei missään nimessä olisi este naisten työssä käynnille (II, s. 408). Beauvoir tähdentääkin, että tasa-arvoinen parisuhde vaatii sitä, että molemmat sukupuolet ovat siinä täysinä subjekteina läsnä, eli naisenkin pitää saada toteuttaa itseään maailmassa ja osallistua transsendenssiin. Beauvoir puhuu myös rohkeasti laillisen abortin ja vapaiden seksisuhteiden puolesta - nämä oikeudet ovat jopa Euroopassa uhattuna edelleenkin, kuten Puolan uusi aborttilaki osoittaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava, ja hänen (tuolloin) rohkeille väittämilleen ja vaatimuksilleen löytyy perusteluja. Teksti on sujuvaa ja vetävää, vaikka Beauvoirin tyyliin kuuluu rönsyily. Jotkin kappaleet venyvät villisti komisivuisiksi. Kustannustoimittaja olisi voinut varmasti tiivistää tekstiä huimasti, mutta toisaalta ajankuvana ja innostumisen osoituksena Beauvoirin teksti toimii vakuuttavasti. 

Luku-urakkani olisi ollut työläydestään huolimatta riemuisa, jollen olisi urakkani loppupuolella tarttunut vähän vahingossa ranskalaiseen, kohua herättäneeseen uutuusromaaniin, Vanessa Springoraan Suostumukseen. Springora muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin hän joutui 14-vuotiaana keski-ikäisen kirjailija G:n hyväksikäyttämäksi. Yhtäkkiä kirjassa mainitaan Simone de Beauvoirin nimi. 

En ollut uskoa korviani  - kuuntelin Springoran kirjaa äänikirjana ja jouduin tarkistamaan e-kirjaversiosta, että olin kuullut oikein: Beauvoir oli 1970-luvulla ollut puolustamassa aikuisia miehiä, joita syytettiin luvattomista suhteista teini-ikäisiin, 13-14-vuotiaisiin tyttöihin. Taustalla on kirjailija G:n aloite, johon hän sai ranskalaisen älymystön mukaan. Ranskalaisen älymystön mielestä idealistiset ajatukset vapaudesta, johon kuului myös oikeus vapaaseen seksiin, kuuluivat myös alaikäisille. Yksilön vapauden korostaminen kuuluu Sartren filosofian keskeisiin ajatuksiin. Nähtiin jopa, että nuoret naiset tarvitsisivat jonkun kokeneen opastajan tutustuttamaan heidät seksuaalisuuteensa, eikä tällainen ollut väkivaltaa vaan suoranainen palvelus lapselle. 

Yhtäkkiä minun tekikin mieleni polttaa Toinen sukupuoli suurena huijauksena. Luin uudestaan Beavoirin kuvauksen nuoren tytön elämästä Eletyssä kokemuksessa (s. 98 - 155).  Sieltä löytyy jonkinlainen selitys: Beavoirin aikana psykoanalyysi oli arvostettua tiedettä, joka läpäisee myös Toisessa sukupuolessa esitetyt pohdinnat. Beauvoir kirjoittaa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä siihen tyyliin, että tytön elämässä ei muuta olekaan. Hän näkee nuoren tytön narsistisena hahmona, joka hakee hyväksyntää muitten (erityisesti miesten) katseesta ja suorastaan kiemurtelee halussaan. Näin näkivät ilmeisesti kaikki muutkin aikalaiset. 

Mitä tämä näkemys muuta on kuin misogyniaa, johon Beauvoir siis itsekin sortuu! Aivan kuin nuoruuden narsismia ei esiintyisi pojilla, tai aivan kuin tytöt kerjäisivät hyväksikäyttöä tai he ansaitsevat narsismistaan rangaistuksen - kyse on kuitenkin lapsista, alaikäisistä tytöistä. Springoran kuvaus hyväksikäytöstä on järkyttävää luettavaa ja kertoo siitä, että olipa nuori seksuaalisuudessaan kuinka virittynyt tahansa, hän ei tunne itseään. Suostumus ei ole suostumus alaikäiseltä ihmiseltä, joka vasta etsii omaa ruumiillista ja henkistä itseään.  

Beauvoir on siis aikansa tuote hänkin. Hän on ollut omana aikanaan mullistava ajattelija ja rohkeudessaan ihailtava. Olisiko vuonna 1949 kukaan suomalainen nainen voinut kirjoittaa Toista sukupuolta, vaikka meillä oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo vuodesta 1906, kun taas ranskalaisnaiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945? Beauvoir oli oikeassa maassa oikeaan aikaan: hän eli ranskalaisen filosofian kultakaudella ja teki loistavan uran filosofina ja kirjailijana. Hänen vaikutuksensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon on varmasti mittaamaton. 

Jotain Toisen sukupuolen ajattomuudesta, eli klassikon asemasta, kertoo sekin, että naisena tunnistin itseni Eletystä kokemuksesta vielä nytkin, 2020-luvulla. Erityisesti äitiyteen liittyvät paineet, ja työelämän ja äitiyden yhdistäminen ovat asioita, jotka eivät edelleenkään toimi edes pohjoismaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa. Beauvoirin kuva vanhenevasta naisesta 1940-luvulla on suorastaan toivoton. Vanhalla naisella ei yhteiskunnallisesti näytä olevan mitään arvoa tai järkevää tekemistä. Nykyinen työelämähän tuntuu ajattelevan samantyylisesti: viime aikoina keskustelua on herättänyt ikärasismi, jonka kohteeksi  joutuvat erityisesti keski-iän ylittäneet naiset. Tasa-arvo ei siis edelleenkään ole valmis. Työtä on vielä paljon. 

Osallistun tällä julkaisulla Kirjabloggaajien perinteiseen, jo 12. kertaa järjestettävään, klassikkohaasteeseen. Haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat kirjablogit ja klassikot, joita he esittelevät.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

Lukemistani kirjoista voin suositella ihan jokaista. Olen myös innoissani osallistumassa seuraavaan klassikkohaasteeseen, joka järjestetään 31.7.2021 ja sitä emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.

Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020

Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.

3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.

4.12.2020

No niin, aletaan olla siinä pisteessä, että taittelen kirjan sivuista lähes jokaisen koirankorvalle. Jokainen sivu tuo nyt eteen jotain sellaista, jonka olen kokenut omassa elämässäni todeksi: Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (s. 138.) Mies puolestaan suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, ei pelkästään elämän jatkumiseen, vaan luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. 

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Miten tällainen asetelma saa jatkua, miten se on rakennettu? Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa?  

5.12.2020

Olen edennyt sivulle 170. Beauvoir kertoo useisista muinaisista kulttuureista, joissa naisia on nostettu palvonnan kohteeksi ja jopa johtajaksi. Silloinkin nainen oli kuitenkin toinen, miesten nostama. Naisesta tuli kuitenkin miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Miksi naiset ja miehet eivät pysyt toimimaan yhteistyössä, rinnakkain, miksi nainen ei ole osa mitseinia? kysyy Beauvoir.  

Pyhiin, uskonnollisiin teksteihin on kirjoitettu paljon naista alistavia oppeja, jotka on otettu kyseenalaistamattomina totuuksina. Kuitenkin ne ovat syntyneet aikana, jolloin naisissa on nähty paha, uhkaava ja viettelevä toinen, jota täytyy hillitä ja joka täytyy alistaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava! Hän referoi eri kulttuurien tapoja, myyttejä ja tarinoita ja selittää niiden taustalla vaikuttaneita maailmankuvia. Teksti on sujuvaa ja vetävää. 

6.12.2020

Toinen sukupuoli on tänään edistynyt vain viitisen sivua, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta on vienyt huomioni. Olen käynyt retkellä suomalaisesa luonnossa ja nyt katson Linnan juhlia. 

Sen verran opin kuitenkin Toisesta sukupuolesta tänään, että ateenalaisilla naisilla oli huonompi yhteiskunnallinen asema, kuin spartalaisilla. Sparta oli sotaisa kaupunki, kun taas ateenalaiset olivat ajattelijoita. Naisen asema Spartassa oli kuitenkin vapaa, koska yksityisomaisuus oli kaupungissa kielletty ja lapsetkin olivat yhteisiä. Tytöt kasvatettiin poikien rinnalla. 

7. - 8.12.2020 

Kirja etenee taas vauhdikkaasti. Beauvoir kertoo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten naisten asemasta värikkäästi. Luen mitä parhainta historian oppikirjaa. Roomassa naiset järjestivät mielenosoituksia, kun heidän oikeuksiaan kavennettiin, ja vaikka pääosin naisen asema oli aviomiehelle tai suvun miehille alisteinen, oli heillä kodin piirissä enemmän sananvaltaa, kuin mitä laki edellytti. Kuitenkin heidän paikkansa säilyi kodin piirissä, eikä heillä ollut oikeutta vaikuttaa yhteiskunnassa millään tavoin.  

9.12.2020

Olen edennyt kirjassa sivulle 201, ja Beauvoir on siirtynyt antiikin Kreikan ja Rooman kuvauksista kristinuskon syntyaikaan ja kohti keskiaikaa: Kristillisellä ideologialla on ollut huomattava osuus naisen alistamisessa. Evankeliumi huokuu toki lähimmäisenrakkautta, joka kohdistuu myös naisiin ja jopa spitaalisiin, ja uuden opin  hartaimpia kannattaia olivat vähäosaiset, orjat ja naiset. (S. 186.)

Beauvoir kertoo myös prostituution historiaa, ja se kaksinaismoralismi, joka tähän instituutioon liittyy on aivan pöyristyttävää luettavaa. Oikeastaan ainut yhteiskuntaluokka, jossa naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia, oli maaorjien luokka: siellä miehet ja naiset jakoivat yhdessä köyhyyden - kumpikaan ei ollut toisen omaisuutta tai toisen vallassa. Myöhemmin tämä tasa-arvoinen asetelma jatkui työväenluokan keskuudessa, jossa miehet ja naiset ripirinnan ansaitsivat pennosiaan kammottavissa työoloissa. 

10.12.2020

Keskiaikaa Beauvoir kuvailee naisvastaiseksi ajaksi - erityisesti kirkko näki naisessa lähinnä paholaisen - vaikka muutamia naisten puolustajiakin aikakaudella löytyi. 

11.12.2020

Beauvoir kertaa naisen historiaa 1400-1800-luvuilla ja nyt esiin nousee paljon aatleisukujen naisia tai jopa kuningattaria (Elisabet I, Katariina Suuri, Isabella Katolailainen), jotka ovat päässeet vallan huipulle. Naisten esiin nousua  yhteiskunnalliseen asemaan haittasi kuitenkin edeleen koultuksen puute. 

Ennen Ranskan vallankumousta kulttuuriin osallituminen oli vain harvojen eliitin naisten ulottuvilla: naiskirjailijaksi oli vaikeampi nousta kuin kuningattareksi. Beauvoir referoi Virginia Woolfin Oma huone -teosta (ilm. 1929), jonka mukaisesti hänkin muistuttaa, että naistaiteilija tarvitsee valtavasti voimaa vain ollakseen välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanovat (s. 213). Mieleeni tulee Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Runebergistä. Hänhän jätti lupaavan kirjailijanuransa kesken murskakritiikkien takia. 

Yllättävää onkin ehkä lukea siitä, että sukupuolten välistä sotaa on käyty kirkkoisien satiiristen kirjoitusten ja naisten puolustajien kesken jo 1600-luvulta alkaen. Naisille alettiin tuolloin vaatia myös mahdollisuuksia koulutukseen. Kuuluisat filosofit, kuten Voltaire ja Diderot näkivät, ettei naisten huonompi asema miehiin nähden oli yhteiskunnan syytä, ei naisen ominaisuuksista johtuva tila.

12.-13.12.2020

Toinen sukupuoli on tarjonnut oivalluksia muutamastakin aiheesta, joita en ole feminismistä aiemmin tiennytkään. Ensinnäkin niiden naisten rohkeus, jotka ovat nousseet kunakin aikana kapinaan, kun heidän oikeuksiaan on kavennettu, on hämmästyttävää. Heitä on ollut aina, vaikka suurin osa naisista on vaiennettu tehokkaasti joko lakien tai avioliiton kautta. Beauvoir kertoo naisasialiikkeiden historiasta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja niissä on kyllä käyty melkoiset taistelut esimerkiksi niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin naisten äänioikeudesta.  

Beauvoir korostaa muutamaan kertaan, että naiset eivät ole yhteiskuntaluokka, ja sen takia naisten yhtenäinen kapinointi on ollut mahdotonta. Vasta työläisnaiset olivat tasa-arvoisia työläismiesten kanssa palkansaajina - vaikkakin heidän palkkansa olikin pienempi kuin  miesten. He saivat päättää omista tuloistaa ja pystyivät käyttämään koneita siinä missä miehetkin, ja he lähtivät ajamaan parempia työoloja miesten rinnalla. Porvarisnaiset puolestaan olivat loisia, jotka elivät miestensä elätettävänä, vapaina työnteosta, mutta samalla vailla minkäänlaista oikeutta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin. 

Beauvoirin kirjasta oivalsin, että  ilman työväenluokan taistelua, naisten asema olisi jäänyt pitkäksi aikaa hoitamatta. Suomessa tämä näkyy erityisen hyvin. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, kun Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka samalla kertaa toi äänioikeuden työläisille (kaikille säädyille) ja naisille. Vertailun vuoksi kerrottakoon Ranskasta, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945, tai Sveitsistä, jossa viimeinen kantoni antoi naisille äänioikeuden vuonna 1990! 

Tässä vaiheessa mieleeni tulee myös Liv Strömqvistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo, jossa hän listaa maailman ikävystyttävimpiä ihmisiä ja esittelee lukijoille historiattoman uranaisen, joka ilmoittaa, ettei hän ole feministi. Hänen ei tarvitse olla feministi, koska maailmassa on ollut niin paljon feministejä ja työläisnaisia, jotka ovat taistelleet hänellekin täydet valtuudet hankkia koulutus, päättää omista tuloistaan ja osallistua työelämään. 

Mieleeni tulee myös muutama puolituttu, jotka ovat naineet ylemmän keskiluokan aviomiehet ja ilmoittavat myös, etteivät missään nimessä ole ainakaan feministejä, koska naisten kuuluu olla naisellisia ja miellyttäviä. Heidän on pakko miellyttää, jotta heidän taloudellinen asemansa pysyisi huolettomana. Tietyllä tavalla he ovat myyneet itsensä, ja tästä kaupankäynnistä kirjoittaa myös Beauvoir. Tunnen myös muutaman tarinan naisista, jotka jatkavat väkivaltaisessa avioliitossa, koska mies ansaitsee niin hyvin, että ero olisi taloudelinen katastrofi. Naisvaltaisen alan palkkatyöntekijänä naisen palkka ei riittäisi yksinhuoltajan elämään. Naisille on siis edelleen olemassa vankiloita. 

Olen edennyt kirjassa nyt sivulle 300. Historiallinen osuus on ohi ja nyt Beauvoir kirjoittaa myyteistä, joita naisiin on kautta aikain liitetty. Aivan uskomattomilta kuulostavat esimerkiksi kuukautiisiin liitetyt uskomukset, joiden mukaan ruuat tai siideri (!) menevät pilalle, jos kuukautisverta vuotava nainen käy  lähelläkään. 

Selväksi on myös tullut, että kaikki uskonnot ovat hyvin miehisiä. Jumalat ovat miehiä, ja pyhät kirjoitukset ovat täynnä naisia alistavia sääntöjä ja ohjeita. Yhtäkkiä en ymmärrä, miksi kukaan nainen ikinä voisi uskoa jumalaan tai kuulua mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnot, jos mitkä, ovat patriarkaatin puhtainta temmellyskenttää. 

Feminismistä kirjoittaminen Lucian päivänä on varsin sopivaa. Lucia on tyypillinen esimerkki naisesta, joka marttyyrina on yhtä arvokas kuin miehet. Pyhä Lucia oli kristitty neitsyt, joka lahjoitti myötäjäisrahansa köyhille mieluummin kuin avioitui. Hänen sulhasensa ilmiantoi hänet roomalaisille ja hänet kidutettiin hengiltä. Voisi kai sanoa, että Lucia oli patriarkaatin moninkertainen uhri.

14.-15.12.2020

Kirja etenee hitaasti mutta varmasti. Myyteissä on päästy neitsyyden merkityksen pohtimiseen. Eri kulttuureissa naisen neitsyys on ollut joskus tavoiteltava asia joskus pelottava asia. En tiedä, kumpi on lopulta järkyttävämpää, se että tytöltä vaaditaan ehdotonta koskemattomuutta ennen avioliittoa vai se, että joissain kulttuureissa päälliköillä tai papeilla on ollut velvollisuus puhkaista tytön immenkalvo ennen avioliittoa. Molemmat tapaukset ovat naiselle henkistä tai ruumiillista väkivaltaa ja kertovat siitä, että nainen on kuulunut jollekin toiselle kuin itselleen.

Suosikkidekkaristieni teoksia: Elly Griffithsin Korppikuningas ja Fred Vargasin Normandialainen tapaus

Fred Vargas: Normandialainen tapaus, 2. painos, 2014 (suomeksi 2012)
Alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Elly Griffiths: Korppikuningas, 2019
Alkuteos: Dying Fall, 2013
Suomentaja: Anna Kangasmaa
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on luettuna kaksi lempidekkaristieni kirjaa, ranskalaisen Fred Vargasin Normandialainen tapaus ja englantilaisen Elly Griffithsin Korppikuningas. Molemmat ovat dekkarisarjojen ties monensiako osia, ja niistä löytyy yllättävän paljon samoja piirteitä, muun muassa historiallisuus, myytit ja mystiikka sekä mielenkiintoinen henkilöjoukko. Menestyskirjojen sapluuna on molemmilla kirjailijoilla siis erinomaisesti hallussaan.

Ranskalaisen Fred Vargasin nimi kalskahtaa miehiseltä, mutta kirjailija on nainen. Tosin hänen sankarinsa on kuitenkin mies, komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Miehisyydessään Adamsberg on  erikoinen tapaus: rauhallinen, syrjäänvetäytyvä ja mietiskelevä tyyppi, ei ollenkaan mikään toiminnan mies. Lisäksi hänen ajatuksensa ovat usein sumeita. Hän on vastustamaton.

Normandialaisessa tapauksessa Adamsberg ajatuu Pariisista Normandiaan, Ordebecin pikkukylään, jossa eräs nuori nainen on nähnyt näkyjä raivoisasta ratsujoukosta. Joukon tiedetään keräävän mukaansa pahoja ihmisiä: Mesnie Helleguin liikkuu koko pohjoisessa Euroopassa, Skandinaviassa, Flanderissa ja Ranskan sekä Englannin pohjoisosissa. Se kulkee aina samoja reittejä. Bonnevalin tietä se on käyttänyt jo tuhat vuotta. (S. 51.)

Pikkukylässä ollaan kauhuissaan, mutta oikeasti siellä ei tietenkään ole hätää, kun Adamsberg omine (ratsu)joukkoineen saapuu ratkaisemaan arvoitusta:
 - Minun ryhmässäni on yksi unelias kaveri, joka uuvahtaa varoittamatta, yksi kaloihin ja erityisesti jokikaloihin erikoistunut eläintietelijä, yksi buliimikko, joka katoilee täyttämään varastojaan, yksi vanha haikara, joka on uppoutunut satuihin ja tarinoihin, yksi hirmuinen tietoviisas, joka lipittää valkoviiniä, kaikki suloisessa sopusoinnussa. Kenelläkään ei ole varaa takertua muotoseikkoihin.
 - Tehdäänkö teillä töitäkin?
 - Paljon. (S. 84.)

Vargasin kirjoittamat Adamsberg-dekkarit ovat laadukasta ja ironiassaan viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Sinisten ympyröiden mies sekä sarjan toisesta osasta Kuriton mies nurin, mutta olen lukenut sarjan kirjoja jo ennen blogiaikoja.  En muista yhdenkään Adamsberg-tarinan kiinnittyneen pelkästään nykyhetkeen, vaan niiden viehätys on vankasti kiinni menneen ajan tarinoissa ja siksi niissä on syvyyttä, joka nykydekkareista usein puuttuu.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaa olen lukenut vasta parin vuoden ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun sarjaa on suomennettu - ja sitä on suomennettu nyt tiiviiseen tahtiin. Griffithsin dekkarien päähenkilö Ruth Galloway on nelikymppinen arkeologi, eli ei poliisi ensikään. Hän on kuitenkin läheisessä suhteessa Harry Nelsoniin, norwichilaiseen poliisiin, ja sarjassa kerrotaan myös muista paikkakunnan poliiseista.

Ruth on erikoistunut luiden tutkimiseen, ja siksi hänet kutsutaan paikalle, kun arkeologisissa kaivauksissa löydetään luita, joiden alkuperä täytyy selvittää. Korppikuningas-kirjassa tutkimuksen kohteena ovatkin - ei enempää eikä vähempää kuin - itsensä kuningas Arthurin luut. Ovatko ne oikeasti kuningas Arthurin luut? Mitä ne paljastavat legendaarisesta kuninkaasta?

Tarina alkaa siitä, kun Ruthin opiskelukaveri Dan Golding löytyy kuolleena palaneen talonsa raunioista Pohjois-Englannista. Samoihin aikoihin Ruth saa Danilta kirjeen, jossa hän pyytää apua kaivauksilleen. Jotain vaarallista Danin löytämissä luissa on.

Ruth lähtee matkaan 2-vuotiaan tyttärensä, Katen ja tämän kummisedän, druidi Cathbadin kanssa. Pian meno käy uhkaavaksi, ja Harry Nelson, joka sattuu lomailemaan äitinsä luona Blackpoolissa, joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Epäiltyinä ovat Danin työtoverit, erikoinen joukko Pendlen yliopiston väkeä, joista jokaisella tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Historialliset myytit sekoittuvat nykyisyyteen ja druidien kautta päästään käsiksi vanhoihin uskomuksiin. Kirjan jännittävimmät hetket eletään Blackpoolin huvipuistossa, ja kaiken ohessa Ruthille selvittää myös omia tunteitaan. 

Sekä Vargasin että Griffithsin kirjoissa on sekin hyvä puoli, että kun näitä sarjoja alkaa lukea, niin luettavaa riittää hetkeksi aikaa. Sarjojen osat muistuttavat tietysti toisiaan, mutta ainakin toistaiseksi niisä on riittänyt myös uusia yllätyksiä. Siispä aion jatkaa molempien kirjailijoiden fanina.


Vargasin kirja on luettu ainakin kirjablogissa Lukuneuvoja. Griffithsin Korppikuningas on puolestaan luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Luetut.netissä, Kirjasähkökäyrässä sekä Kirja hyllyssä -, Kirjakaapin kummitus - ja Oksan hyllyltä -blogeissa,

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi, 2015
Alkuetos: L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1984), 2014
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo ranskalais-syyrialaisen pojan kasvamisesta kahden kulttuurin vaikutuksessa 1970-1980-lukujen taitteessa. Sarjakuva on melkoinen sukellus Lähi-idän lähihistoriaan. Näissä tarinoissa, joita kerrotaan pienen pojan näkökulmasta, päästään arabivaltioiden nykyisten levottomuuksien juurille: diktatuurit, poliittiset liittoutumat, uskonnolliset ryhmät, kuten sunnalaiset, siialaiset, alaviitit... Esimerkiksi arabivaltioiden tiedotusvälineiden suoltama retoriikka johdattelee tehokkaasti tuon ajan tunnelmiin.

Tarina alkaa Ranskasta 1970-luvun alusta. Päähenkilön syyrialainen isä on tullut opiskelemaan Ranskaan, tapaa pojan ranskalaisen äidin, väittelee tohtoriksi, tulee isäksi ja aloittelee yliopistouraa. Hänelle tarjotaan  hyväpalkkaista työtä libyalaisesta yliopistosta Tripolissa, jonne perhe muuttaa.

Isä haluaa kasvattaa pojastaan sivistyneen ja vapaamielisen tulevaisuuden arabin. Poika on suloinen pellavapää, joka herättää ihastusta joka puolella. Nuoren perheen tulevaisuuskin näyttää valoisalta. Isä on idealisti, joka uskoo vahvasti älyn ja rationaalisuuden voittoon: Isä kannatti panarabialaisuutta. Arabien sivistämisestä oli tullut hänelle päähänpinttymä. Hänen mielestään arabien piti kouluttautua päästäkseen eroon uskonnollisesta valistusvastaisuudesta. (S. 11.)

Diktaattori Gaddafin Libyassa eletään kansantasavallassa, joka on tuonut ruokajonot mukanaan. Totalitarismi näyttää ikävimmät puolensa arjessa, jota ei saada toimimaan. Naurettavat pakotteet ja säädökset haittaavat perheen elämää, ja he muun muassa päättävät hankkia asuntonsa oveen lukon, jotta pääsevät ulos yhdessä. Muuten jonkun pitäisi olla koko ajan kotona varmistamassa, ettei kuka tahansa tule juuri heidän kotiinsa asumaan. Gaddafin kansantasavallassa kun niin saa tehdä - lukot on kielletty. Epäilyksiä ja väkivallan uhkaa on joka puolella, ja perhe päättää aikaistaa lähtöään Libyasta, kun perheen äitikin odottaa jo toista lasta.

Seuraavaksi perhe palaa Ranskaan, jossa pikkuveli syntyy, mutta sieltä lähdetään taas isän idealismin perässä Syyriaan, hänen kotimaahansa: Ensimmäinen asia, joka Damaskoksen lentokentälle saapuessa pisti silmään, oli jättiläismäinen muotokuva korkeaotsaisesta viiksivallusta: Hazed al-Assad  (s. 72). Kyseessä on Syyrian nykyisen presidentin, Basar al-Assadin isä. (Al-Assad muuten tarkoittaa leijonaa, senkin opin tässä sarjakuvasta. Tosin se ei ole diktaattorin alkuperäinen nimi...)

Poika on nuoruudestaan huolimatta tarkka havainnoija ja elävä ilma(piiri)puntari yhteiskunnallisten epäkohtien keskellä. Paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös perheen dynamiikka peilautuu hänen kauttaan. Toisaalta on huvittavaa, toisaalta riipaisevaa seurata, kuinka arkiset asiat muuttuvat vaikeiksi ja isän idealismi murenee pala palalta. Äiti pitkästyy kotiäitinä, kaipaa Ranskaan, masentuu. Isä vaikuttaa ailahtelevalta pikkupojalta.

Syyriassa pojan elämään astuvat sukulaiset. Ison lapsilauman keskellä Riad saa väkivallan ensimmäisiä oppitunteja ja yrittää löytää paikkaansa. Vihapuhe on suoraa ja värikästä: Kun tulet kouluun, minä ja kaverini tapamme sinut. Minä hässin äitisi äidin isän siskoa. (S. 133.) Kepit ja puukot heiluvat. Riad ei sopeudu ja pelkää koulussa. Niinpä hän on ikionnellinen, kun äiti kertoo, että perhe palaa Ranskaan.

Sattouf on valinnut jokaiselle kotimaalleen oman värin. Ranska on viileän sininen, Libya on keltainen ja Syyria vaaleanpunainen sävyltään. Ihmiset on kuvattu karikatyyrimäisesti, heidän eleensä ja ilmeensä (tai ilmeettömyytensä) kertovat paljon muutakin kuin puhekupliin kirjoitetut sanat.

Riad Sattouf piirtää humoristisia yksityiskohtia, eikä sarjakuvan yleisluonne ole ollenkaan synkkä.  Mieleen tulee Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka kertoo Iranin lähihistoriasta, mutta on sävyltään synkempi. Yhteistä näille sarjakuville on totalitarismin ja kiihkoilun keskellä eletty arki, tosin Satrapin sarjakuvat kertovat myös arjesta sodan keskellä. Yhteistä on myös oman identiteetin etsiminen, halu ymmärtää omia juuriaan.

Sarjakuva sopii historian kertomiseen aivan loistavasti. Omaelämäkerrallisen sarjakuvan kautta pääsee keskelle historiaa, jota joku on elänyt todeksi ja joka on aivan muuta todellisuutta, kuin mitä itse on elänyt. Tulevaisuuden arabiin on ilmestynyt jatko-osiakin jo kolme kappaletta ja aion ruveta selvittämään, mitä Riadille tapahtuu hänen kasvaessaan.



Tulevaisuuden arabi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.