Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, 2020

Kustantaja: Siltala

Mistä sain kirjan: kuuntelin äänikirjana (lukijana Anna Saksman) ja luin e-kirjana Bookbeatista

Voi peijjooni, mikä kiria!

Ensin katsellaan itäistä Lappia kaukaisesta, avaruudellisesta perspektiivistä ja sitten syöksytäänn maan tasalle, viheliäisten hyttysten ja villin luonnon armoille. Siellä  tavataan kirjan päähenkilö, Elina Ylijaako. Elina on palanut kotiseudulleen pyydystääkseen hauen, joka Seiväslammessa häntä joka vuosi odottaa. Hauki pitää pyydystää tiettyyn aikaan kesällä ja pyydystämisen onnistuminen on tärkeää. Miksi? No, se on vähän monimutkaisempi juttu...

Juhani Karila on valloittanut Pienen hauen pyydystyksellään lukemista harrastavat suomalaiset. Viime syksyllä seurasin some-pöhinää kirjan ympärillä vähän ihmeissäni: Mistähän tässä oikein on kyse? Onko tämä eräkirja? Ehkä kalastusopas? Varsinkin Instagramissa Pienen hauen pyydystys tuntui olevan vähän jokaisen seinällä esillä, mutta sen juonesta ei paljoa paljastettu. Ymmärsin sentään, että romaanista oli kyse. Jotain salaperäistä oli tekeillä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta en ollut siitä kuullutkaan, ennen kuin some alkoi kiehua.

Yritin hankkia kirjan jo omaksikin, mutta se oli loppuunmyyty. Sitten eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle erityisen painokkaasti, enkä malttanut enää odottaa uutta painosta, vaan rupesin kuuntelemaan sitä äänikirjana Bookbeatista - tätäkin ystäväni suositteli. Anna Saksman osoittautui pian erinomaiseksi lukijaksi, ja kun päästiin murteen puhumisen vauhtiin, niin Saksman tuntui suorastaan loistavan. 

Elinalla on siis hauen pyydystys tehtävänään, eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta ongelmiahan alkaa ilmaantua. Aika alkaa käydä vähiin, ja pitää ruveta hieromaan kauppoja sinne ja tänne. Kaiken lisäksi poliisi on Elinan perässä. Miksi? No, sekin on vähän monimutkaisempi juttu...

Poliisi on nimeltään Janatuinen, ja hän on ensi kertaa Lapissa. Kollega ei suostu ylittämään Lapin rajaa, ja toisen kollegan neuvot vähän kummastuttavat Janatuista: Suostu kaikkeen, mitä paikalliset sinulle ehdottavat. Näillä eväillä Janatuinen sitten ylittää Itä-Lapin raja-aseman, jonka toisella puolella mitkään vakuutukset eivät ole enää voimassa. 

Karila viljelee romaanissaan vastustamatonta, eleetöntä huumoria. Ihmisten puheet putoilevat lakonisina totuuksina, Itä-Lapin murteella ja heidän maailmankuvansa on... No, heidän maailmankuvansa on hyvin realistinen, siinä mielessä, että ovathan he elinympäristöönsä hyvin sopeutuneet ja selviävät väkiyöstäkin, koska osaavat olla.

Pienen hauen pyydystys ei kuitenkaan ole pelkästään ratkiriemukas kirja (vaikka nauroin monta kertaa ääneen), vaan se tarjoaa lukijalleen paljon pohdittavaa. Syyllisyys ja menneisyyden kanssa toimeen tuleminen ovat yksi juttu. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen ovat toinen juttu. Ja tietysti Lappi on kolmas juttu. Ainakin nämä.

En halua kertoa kirjan juonesta mitään. Itselleni kävi nimittäin niin, että en olisi suostunut kirjan matkaan, jos olisin tiennyt siitä yhtään enempää kuin että se on romaani. Kirja vietteli minut mukaansa ovelasti. Kaikki on aluksi niin selkeää ja vakaata, kunnes koko maisema nyrjähtää sijoiltaan. Siinä kohtaa kannattaa noudattaa Janatuisen kollegan neuvoa ja suostua mukaan.

Arviostani tuli nyt Pienen hauen pyydystyksen ylistys. Eipä siinä mittään. Lueppa pirruuttas tämä kiria, niin tiiät.

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasta kirjaan.

Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus

Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille



Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.

Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)

Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.

Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.

Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava  myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.

Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.

En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.

Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.

Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!



Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin, (3. tarkistettu laitos), 2012
Alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937
Kuvittaja: J. R. R. Tolkien
Suomentaja: Kersti Juva (1985)
Sivuja: 328
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä





Tämä on kertomus siitä kuinka eräs Reppuli joutui seikkailuun ja yllätti itsensä sanomasta ja tekemästä ties mitä kerrassaan odottamatonta. Ehkä hän menetti naapuriensa kunnioituksen, mutta hän saavutti - no, saatte nähdä saavuttiko hän loppujen lopuksi mitään. (S. 8.)

Miten seikkailut alkavat? Vaikkapa siten, että kuulee oveltaan kolkutuksen ja kun avaa oven, sen takana seisoo kääpiö.

Bilbo Reppulin, maailman kuulun hobitin, seikkailu on seikkailu vailla vertaa. Se on fantasiakirjallisuuden suosion alku ja juuri, mielikuvituksen juhlaa ja kiistaton klassikko. Hobitti ilmestyi vuonna 1937 ja alkoi lähes välittömästi saavuttaa suosiota. J. R. R. Tolkien oli kuitenkin aloittanut varsinaisen mestariteoksensa, Taru sormusten herrasta -trilogian kirjoittamisen jo ennen Hobitin ilmestymistä. TSH ilmestyi vasta vuosina 1954 - 1955 ja oli oikeastaan klassikko jo syntyessään, sillä Hobitti oli siihen mennessä jo saavuttanut vankan suosion ja Tolkienilta odotettiin samantapaista tarinaa (Wikipedia-tietoa). Taru sormusten herrasta räjäytti potin ja on ohittanut suosiossaan Hobitin. TSH:n ovat lukeneet kaikki, siis aivan kaikki lukemista harrastavat ihmiset ja suurin osa niistäkin, jotka eivät lukemista harrasta. Paitsi minä.

Kuinkahan monesta suusta olen saanut kuulla kunniani ja kauhistelut siitä, kuinka äidinkielen opettaja voi olla pätevä ollenkaan, jos ei ole lukenut Tarua sormusten herrasta! Sama se, vaikka Cervantesin Don Quijote, Tolstoin Sota ja rauha tai Hugon Kurjat ovat lukematta, mutta että Taru sormusten herrasta!

Olenhan minä yrittänyt ja päässytkin Sormuksen ritareista Kahden tornin alkuun, mutta siihen jäi. Täsmälleen siihen, mihin Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ensimmäinen osa päättyy. Enkä voi kehua, että sivut olisivat lentäneet, vaikka tarina oli jo elokuvasta tuttu. Melkoista taistelua sekin oli. Nukahdin viimeistään pari sivua luettuani, ja on myönnettävä, että Taru sormusten herrasta ei ole mikään "page turner" meikäläiselle, ja koska sivuja on yli tuhat, urakka vähän kestää ja on ollut tauolla kymmenisen vuotta. Sen sijaan Taru sormusten herrasta -elokuvat ovat mielestäni äärettömän hyviä. En koskaan unohda mustien ratsastajien huokailuja, jotka elokuvassa nostivat niskavillat pystyyn.

Nytkin kävi niin, että näin ensin Hobitti-elokuvatrilogian viimeisen osan, ja pidin siitä valtavasti. Tällainen humanistin koulutuksen saanut, keski-ikäinen neljän lapsen äiti eläytyi viiden armeijan taisteluun niin, ettei ollut penkissä pysyä (Jackson ei ehkä arvannut, että kuuluisin varsinaiseen kohderyhmään). Smaug oli kauhea, puhumattakaan hiisistä. Tylsää hetkeä ei ollut.

Kun pääsin elokuvateatterin hämärästä päivänvaloon, päätös oli valmis: nyt aloitan saagan alusta ja luen ensin Hobitin ja sitten heti perään jatkan TSH:n loppuun. Jospa lukisin lapsille ääneen, niin homma ehkä etenisi järjestelmällisesti. Olen nimittäin aina ihaillut ihmisiä, jotka kertovat lukeneensa lapsilleen Tarun sormusten herrasta jo kun lapset ovat maanneet kehdossa, ja kuinka näiden älykkäiden ihmisten seesteiset lapset ovat lumoutuneet tarinasta. Ehkä minäkin vihdoin lumoutuisin.

Aloitin Hobitin lukemista kouluikäisille lapsilleni. Nukahtelin kesken tarinan. Mieskin yritti. "Ei sitä Hobittia! Lue, isi, Aku Ankkaa..." Lapseni ovat nopean ja hauskan viihteen ystäviä. Meillä lumoudutaan Kapteeni Kalsareista. Se on ehkä geeneissä.

Pitkin kevättä luin kuitenkin kirjaa sinnikkäästi yhdeksänvuotiaille tyttärilleni, jotka haluaisivat kiihkeästi nähdä elokuvat. Kerroin, että elokuvia ei katsota ennen kuin tarina on luettu. Pääsimme tarinaa vähän yli puolenvälin, kunnes tajusin, että en ehdi lukea kirjaa ennen tätä kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta, johon halusin kirjan blogata. Piti ruveta lukemaan öisin itsekseen. Nukahtelin.

Ei se silti niin hirveää kärsimystä ollut. Bilbo Reppuli on sympaattinen päähenkilö, ja nyt tiedän, miten hän sai sormuksen haltuunsa. Pidin Gandalfista ja kääpiöistäkin, sekä lempeästä huumorista, joka sävyttää kirjaa. Oikeastaan en osaa nimetä mitään, mikä kirjassa olisi varsinaisesti syynä siihen, että sen lukeminen oli minulle niin vaivalloista. Jokainen  luku sisältää selkeän palan juonta, jokaisessa luvussa matka etenee ja on jokin jännittävä huippukohta. Olentoja on jos jonkinlaisia ja vaarallisia tilanteita on paljon.

Mutta lopulta on ehkä pari seikkaa, jotka vierottavat minua fantasiasta ylipäätään. Rakastan nimittäin satuja, ja niitä on luettu minulle lapsena pilvin pimein samoin kuin olen lukenut niitä lapsilleni pilvin pimein. Satoihin sivuihin venytetyn sadun Sen pituinen se on minulle liian kaukana. Toisekseen on kaikki se kuvailu ja sivujuonet, joita Tolkien on loistavan mielikuvituksensa siivittämänä luonut: kun jokin uusi olento tulee vastaan, sen historiaa ja lajimääritelmiä pysähdytään kuvailemaan ja juoni junnaa paikallaan. Kesken kiihkeimmän seikkailun! Ja sitten ovat ne jylhät maisemat ja vuorten ja metsien ja virtojen pohjois- ja etelä- ja itä- ja länsipuolet, joilla on loivempaa tai jyrkempää seinämää ja vaarallisia kohtia. Yritin epätoivoissani hahmottaa, missä nyt mennään, enkä kirjaan piirretystä kartasta huolimatta oikein pysynyt perässä.

Kiitän kuitenkin kirjablogien Klassikkohaaste-tempausta ja Peter Jacksonia siitä, että ylipäätään sain tämän klassikon luettua. Olen tyytyväinen, että kirja on nyt luettu ja tiedän tarinan kulun - kuuluuhan Bilbo Reppulin seikkailun tuntemus länsimaisen ihmisen yleissivistykseen. Muitakin klassikoita minulla on lukematta, ja niin on monella muullakin: yleissivistystään ovat paikkailleet useat kirjabloggaajat tänä kesänä. Kaikki tämän päivän Klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit ja luetut kirjat on listattu  Reader, why did I marry him? -blogissa.

Hobitti eli sinne ja takaisin on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Morren maailma, Jokken kirjanurkka, Marin kirjablogi, Kirjakko, Kasoittain kauniita sanoja, Kirjamaailma, Satun luetut ja Kirjavinkit.

Sari Peltoniemi: Haltijan poika

Sari Peltoniemi: Haltijan poika, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Ea Söderberg
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sari Peltonimen fantasiakirja Haltijan poika kertoo pohjoisen pojasta, Jouni Allisesta. Jouni aloittaa kirjassa lukion, harjoittelee bändinsä, Tavallisen Uolevin, kanssa keikkaa varten ja seurustelee ihanan tytön kanssa. Hänen perheeseensä kuuluu isä ja isosisko Saara, mutta äitiä ei näy. Mikä on äidin kohtalo? Kuka äiti oikein olikaan? Ja kuka Jounikin oikeastaan on?

Jounilla on tavallisen elämän lisäksi salaperäinen, yöllinen elämä. Hän ei nuku ollenkaan vaan kiertää yöt läpeensä metsissä ja mailla. Näillä matkoilla hän kohtaa vainajia, joita hän osaa auttaa. Vainajien maailmassa alkaa kuitenkin näkyä liikehdintää, jota Jouni ei tunne hallitsevansa, vaikka Saara-sisko juokseekin öisin hänen turvanaan eläimen hahmossa. Jouni tarvitsee myös opettaja-samaani Romppaisen apua pärjätäkseen vainajille. Lisäksi hän ja sisko haluavat päästä äidin luokse äidin maailmaan. Sieltä ei kuitenkaan ole paluuta. Vai onko sittenkin?

Sari Peltoniemi kirjoittaa selkeää kieltä, joka tekee tarinan seuraamisesta helppoa. Jounin reaalimaailman ja yöllisen maailman väliä kuljetaan vaivattomasti. Jounin bändikiemurat, ensimmäinen humala ja rakkaus sekä kotiväkeen että Matleenaan ovat kuin kenen tahansa nuoren pojan elämästä. Haltioiden maailmakin eläinhahmoineen ja vainajineen tuntuu aivan yhtä uskottavalta ja luontevalta.

Peltoniemi on sijoittanut kirjan Pohjois-Suomeen. Kauhutarinat heräävät siellä eloon. Saamelaisten perinteet ja uskomukset sekoittuvat mukavasti osaksi kertomusta, ja luonto puhuu paljon enemmän kuin ihmiset ymmärtävätkään. Tulee sellainen olo, että koko Lappi on fantasiamaa, jonka asukkaatkin ovat puoliksi eläimiä. (Muistuu mieleen Katja Ketun Kätilö, jossa  Lappi ja sen asukkaat hengittävät villinä luonnonvoimana.) Jotain salaperäistä taikaa siellä on. On hienoa, että suomalainen kaunokirjallisuus ammentaa aiheita omasta perinteestä.

Jouni etsii itseään ja haluaa selvittää juurensa. Äidin ja isän maailmat ovat molemmat tärkeitä, ja Jouni on ilmeisesti tuomitti elämään niiden välillä. Hän on ehkä onnekaskin, koska saa molemmista voimaa, sillä ihmisissäkin on omat hyvät ominaisuutensa:
-- Mutta minun mielessäni oli loistanut se hetki, kun olin melkein pilannut ihan kaiken ja joutunut kuolleitten matkaan ja sitten turvaverkkoni oli kuitenkin pitänyt. Minulle oli annettu anteeksi ja kaikki ne höppänät olivat juosseet auttamaan, vaikka olivat heikkoja kuolevaisia, eivätkä tienneet, mitä oli vastassa.
  Siksi minä halusin olla ihminen.

Olen aiemmin lukenut Sari Peltoniemeltä kaksi kirjaa: Suomun ja Ainakin tuhat laivaa. Pidin molemmista paljon. Erityisesti Suomu iski suoraan suoneen viemällä lukijan vaihtoehtohistoriaan ja siellä hurjaan seikkailuun. Ainakin tuhat laivaa oli kokoelma novelleja, joissa osassa fantasian piirteet hallitsivat, osassa reaalimaailma painottui. Näiden kirjojen innoittamana tartuin Haltijan poikaankin. (Hiukan minua ihmetytti, miksi kirjan nimi ei ole 'Haltian poika'. Ilmeisesti 'haltiat' ovat nykyään 'haltijoita'.) Mielestäni Suomu ja Ainakin tuhat laivaa ovat edelleen vielä parempia kuin tämä, vaikka tämäkin on koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Peltoniemi todellakin hallitsee maagisen realismin!

Haltijan poika on toinen osa Jounista kertovaa sarjaa. Sarjan ensimmäinen osa Kuulen kutsun metsänpeittoon on luettu Taikakirjaimissa. Molemmat sarjan kirjat on ehtinyt lukea ainakin Valkoinen kirahvi Opuscolossa. Hän on tykästynyt molempiin. Kirja oli sen verran onnistunut, että haluan lukea sarjan ensimmäisenkin osan.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, 10. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban,1999
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 456
Mistä sain kirjan: omasta kirjahyllystä, kirpputorilöytö


Harry Pottereiden ääneen lukeminen jatkuu, ja nyt olemme lasteni kanssa käyneet jo kolme lukuvuotta Tylypahkan koulua. J. K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki koukutti takuuvarmasti, kuten aiemmatkin  Potterit, Harry Potter ja viisasten kivi ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio.

Tärkein syy näiden kirjojen lukemiseen on se, että innostaisin lapsiani lukemaan ja heidän lukutaitonsa paranisi. Ja nyt niin kävi entistä selkeämmin. Kun sain illalla oman osuuteni loppuun, ekaluokkalaiset suorastaan riistivät kirjan käsistäni ja jatkoivat itse lukemistaan. Lopputulos oli se, että he saivat kirjan päätökseen kauan ennen minua. Omaksi luku-urakakseni jäi yli 100 sivua luettavaa. Osan luin edelleen ääneen viisivuotiaalle pojalleni, mutta sensuroin häneltä hurjimpia kohtia ja luin itsekseni kirjan loppuun. Periaatteessa tavoite, eli lasten lukuinto on jo saavutettu, mutta nyt olen jo itse niin koukussa, että haluan edelleen lukea näitä ääneen, joten 4. osakin jo aloitettiin.

Tässä kolmannessa Harry Potterissa taikamaailman erikoisuudet sen kuin lisääntyvät. Kirja alkaa tuttuun tapaan Harryn jästiperheen luota, ja taas kerran Dursleyjen jästiys ylittää Harryn sietokyvyn ja hän joutuu ottamaan taikavoimat käyttöönsä. Harry karkaa kotoa ja pääsee Poimittaislinjan kyydissä asumaan Viistokujalle Vuotava noidankattila -majataloon. Harry pelkää, että hänet erotetaan Tylypahkasta, koska hän käytti taikavoimiaan jästien nähden, vaikka se on ehdottomasti kielletty. Mutta kuinka ollakaan, koko velhomaailma on huolissaan Harrysta, sillä Azkabanin vankilasta on karannut erittäin vaarallinen vanki, Sirius Musta, jonka tiedetään etsivän Harrya. Paras turvapaikka Harrylle on Tylypahka, jota vartioimaan on saatu myös Azkabanin vartijoita, ankeuttajia.

Tylypahkassa tavataan uusia opettajia. Pimeyden voimilta suojautumista opettaa professori Lupin, jonka kanssa Harry ystävystyy. Uusia aineitakin on lukujärjestyksessä: ennustamista opettaa professori Punurmio ja Hagridista on tullut taikaolentojen hoidon opettaja. Punurmio ennustaa Harrylle kuolemaa ja Hagridin sydän melkein särkyy hevoskotka Hiinokan takia.

Velhokoulun oppiaineet sisältöineen, taikaolennot ja ankeuttajat ovat erinomaisia esimerkkejä Rowlingin mielikuvituksen rajattomuudesta. Kirjailija selvästi nauttii pienten yksityiskohtien kehittelemisestä ja luo järjestelmällistä taikamaailmaa: Tylyahon räyhäävä röttelö ja kermakalja, Kelmien kartta, joka on kuulunut neljälle velhoystävykselle, ankeuttajien kuolemaakin pahempi suudelma... Kaikki herkulliset yksityiskohdat punoutuvat osaksi juonta ja lukijaa suorastaan hemmotellaan salaisuuksien paljastumisilla.

Myönnän kuitenkin, että tällaisella aikuiselle tavisjästillä oli kirjan lopussa aikamoinen työ pysyä aikahyppäysten ja animaagien tahdissa. Mielikuvituksen liito oli vähällä lyödä yli, ja juoni oli jopa liian lennokas minun makuuni. Lopussa käytiin myös sellaisia taisteluja hyvän ja pahan voimien välillä, että en voinut lukea kaikki yksityiskohtia ääneen viisivuotiaalle pojalleni, vaikka periaatteessa en kannata kirjojen sensurointia, kun kerran leikkiin on ryhdytty. Sensuroin ankeuttajien suudelman kuvausta ja kohtia, joissa hyvät aikoivat muitta mutkitta tappaa pahan. Selvästi kirjat ovat liian jännittäviä alle kouluikäiselle, mutta koululaisille näitä voi suositella - jo ekaluokkalaisillekin, jos he eivät ole kovin herkkiä. (Selvästikin omat lapseni eivät ole pelokkaita, vaan odottavat innoissaan seuraavaa kauhean jännittävää kohtaa, josta sitten silmät loistaen kerrataan parhaita paloja.)

Hyvän ja pahan taistelu yhdistää Pottereita perinteisiin satuihin, kuten tietysti taikuuskin. Kirjoissa on samaa viehätystä kuin ihmesaduissa on aina ollut. Satujen lukeminen rikastaa mielikuvitusta ja Harry Pottereiden lisäetuna on ilman muuta myös sanavaraston laajeneminen - kiitokset taas Kaparin loistaville, luoville oivalluksille! Harry Potterien lukeminen on nautinto koko perheelle!

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio, 12. painos, 2002
Alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets, 1998
Suomentaja. Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 365



J. K. Rowlingin Harry Potter ja salaisuuksien kammio on Harry Potter -kirjasarjan toinen osa. Luen kirjasarjaa lapsilleni ääneen, joten elämä on yhtä mielikuvituksen juhlaa koko perheellä. Ääneenluku-urakkani jatkuu yhä vaan, sillä kolmas osa on aloitettu saman tien.

Salaisuuksien kammio on vielä jännittävämpi kuin sarjan ensimmäinen osa eli Harry Potter ja viisasten kivi. Nyt jännitystä kesti myös pitempään kuin ensimmäisessä osassa, vaikka edelleen taikamaailman kummallisuuksen esittelyynkin kului monta kappaletta. Mutta eipä siinä mitään - taikamaailma on yllätyksellinen ja tällaista tavallista jästiäkin kiinnostava paikka, sillä niin täynnä se on kaikkea hauskaa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio alkaa tuttuun tapaan Harry Potterin jästiperheen, eli Dursleyn perheen luota Harryn taas yhtenä surkeana syntymäpäivänä. Vernon-sedälle on tulossa tärkeitä vieraita, ja perheen häpeäpilkku Harry on määrätty omaan huoneeseensa. Kuinka ollakaan, Dobby-kotitonttu tulee järjestämään mekkalaa ja sedän bisnekset menevät myttyyn. Pian Weaslyn veljekset ryöstävät Harryn vierailulle perheensä luo Kotikoloon, joka on aito velhokoti. Harry on siellä kunnioitettu vieras ja viihtyy erinomaisesti. Perheen kuopus, Ginny, on aivan ihastunut Harryyn. Hän onkin aloittamassa Tylypahkan ensimmäisen luokan seuraavana lukuvuotena.

Tylypahkan velhokoulun lukuvuosi alkaa, mutta Ron ja Harry myöhästyvät junasta, koska eivät pääse portista laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. He päättävät käyttää Weasleyn isän lentävää autoa apunaan ehtiäkseen kouluun. He laskeutuvatkin koulun pihaan, mutta suoraan tällipajun syleilyyn. Koko lukuvuosi on siitä lähtien suorastaan hengenvaarallinen. Pian koulun käytävillä alkaa tapahtua kangistuksia, eivätkä oppilaat voi liikkua vapaasti. Koulun seinille ilmestyvistä seinäkirjoituksista selviää, että salaisuuksien kammio on aukaistu ja pahan voimat ovat valloillaan, kuten 50 vuotta aiemmin. Luihuisen perillinen haluaa päästä eroon kaikista kuraverisistä, eli noidista ja velhoista, joiden suonissa virtaa jästiverta.

Hagridia pidetään taas syyllisenä kammion aukaisemiseen ja hänet viedään Azkabanin vankilaan. Myös rehtori Dumbledore erotetaan toistaiseksi virastaan. Katseet kääntyvät pimeiltä voimilta suojautumisen opettajan suuntaan: omahyväiseltä julkkisvelholta, Gilderoy Lockhartilta, odotetaan rohkeita tekoja. Mutta kun mies paljastuu huijariksi, ollaan pulassa. Kukapa koulun pelastaisi, ellei Harry, vaikka vastassa on Hämäkäk, kiero Malfoyn perhe, tappava basiliski ja lopulta taas itse Voldemort. Mutta Harry onkin velhojen velho, joka taitaa kärmeskielen ja on rohkelikoistakin rohkein. Hän ei tosiaankaan ole mikään surkki!

J. K. Rowlingin luoma taikamaailmaa on Jaana Kaparin suomentamana päässyt täyteen kukoistukseensa. Voi että minä nautin oivaltavista suomennoksista: hormipulveri, tällipaju, riiviöryhmy, monijuomaliemi, kuolemapäiväjuhlat, surkki... Näistä ei tunnu tulevan loppua. Taikamaailma herää eloon kaikkine kiehtovine kummallisuuksineen.

Tarinan henkilöhahmot täydentävät mukavasti toisiaan. Ronin, Hermionen ja Harryn ystävyys sen kuin syvenee. Julkisuudenkipeä Gilderoy Lockhart ja murjottava Myrtti ovat tämän tarinan uusia tuttavuuksia, joiden luonteista saadaan paljon hupia. Kaiken kaikkiaan tilannehuumorikin tuntuu olevan kirjailijalla hanskassa. Lapset nauroivat ääneen monessa kohtaa ja niin nauroin minäkin. Esimerkiksi Ronin rikkinäisen taikasauvan aheuttamat harmit saivat meidät kikattamaan vähän väliä. Lopussa puolestaan oli niin jännittävää, että minun piti muistuttaa viisivuotiasta siitä, että tarina on keksitty, eikä maailmassa oikeasti ole noin isoja hämähäkkejä eikä käärmeitä.

Satun luetuissa Harry Pottereita on kuunneltu äänikirjoina ja Satuakin tuntuu haittaavan puheenvuorojen passiivimuodon käyttö verbin monikon I persoonamuodon paikalla. Sitä on edelleen myös vaikea lukea ääneen keskellä muilta osin kirjakielistä tekstiä. Salaisuuksien kammiosta en huomannut enää kovin monta lyöntivirhettä, mutta muutama töksähti lukiessa eteen. Silti tämä sujuu kuin tanssi - meitä viedään ja lujaa kohti seuraavaa seikkailua!

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi, 15. painos, 2001
Alkuperäisteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone 1998
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Mika Launis
Sivuja: 335


J. K. Rowlingin Harry Potter ja viisasten kivi ei paljon esittelyjä kaipaa. Harry Potter -kirjasarjan ensimmäinen osa räjäytti potin - ja loppu on historiaa. Kirjasarja on varmasti yksi maailman tunnetuimmista ja käännetyimmistä kirjallisista ilmiöistä. Harry Potter huumaa on kestänyt kirjojen ilmestymisestä lähtien, mutta minä hyppäsin kelkkaan aika myöhään. Sain luettua sarjasta vain ensimmäisen osan 2000-luvun alussa ja jäin odottamaan aikaa, jolloin voisin lukea kirjat yhdessä lasten kanssa. Ja nyt tuli meidän perheessämme aika ruveta lukemaan niitä lapsille.

Koska kirja lienee kaikille tuttu, päätin kirjoittaa teoksesta siltä kannalta, miten se soveltuu ääneen luettavaksi iltasaduksi. Koeyleisönä minulla oli 7-vuotiaat kaksostytöt, joita suunnittelin pääyleisökseni. Tytöt olivat koulussa kuulleet Harry Potterista luokkakavereiltaan, joilla on isompia sisaruksia.

Kirjassa ei ole kuvia, joten ajattelin, ettei 5-vuotias poikani jaksa siihen keskittyä. Toisin kuitenkin kävi. Poika kuunteli tarkkaavaisesti jännittävää tarinaa. Koko kirjan kuunteli myös kahden kuukauden ikäinen poikavauvamme, joka valvoi kaikki lukuhetket joko syöden tai muuten vain korvat höröllään. 

Alkupuoli kirjasta kuluu Dursleyn perheen kanssa. Ilkeät ja pelokkaat jästit kuvaillaan värikkäästi, mutta minua lukijana häiritsi se, kuinka paljon Dudleyn lihavuudesta vitsailtiin, ikään kuin lihavuus tekisi ihmisestä entistä tyhmemmän ja ahneemmaan pelkurin. Toivoin, että kuuntelijani eivät tarttuisi kovin hanakasti sanaan "läski".

Onneksi myös taikuus on mukana aavistuksena jo ensi sivuilta lähtien. Professori McGarmiva ja Albus Dumbledore tulevat tutuiksi jo ensimmäisessä luvussa, mutta lapset odottivat näyttämölle Harry Potteria - kestää siis aika kauan, että päästään itse asiaan. Toinen, jota odotettiin, oli viisasten kivi. "Milloin se viisasten kivi oikein tulee? Mikä se on?" tytöt kyselivät.

Kirjan pääasia ei olekaan itse seikkailu, johon kuluu oikeastaan vain kirjan kolme viimeistä lukua. Tärkeämpää on pohjustaa kirjasarjan ystävyyssuhteet, esitellä Tylypahkan opettajat ja oppilaat ja kertoa velhojen elämästä ylipäätään. Huispaus on tietysti yksi  kirjan kohokohdista. Lisäksi hyvän ja pahan voimien taistelusta saadaan paljon tietoa, mutta siten, että salaperäisyys säilyy koko kirjan alusta loppuun. "Vol-- tiedät-kai-kuka" mainitaan niin usein, että nimi on varmasti lukijalle tuttu. 

Ehdottelin lukemisen aikana monet kerrat ekaluokkalaisille, että he saisivat itse ruvata lukemaan kirjasarjan loppuun. Toinen tyttö lukikin jo tästä kirjasta sivuja eteenpäin, jos jäimme illalla johonkin jännittävään kohtaan, mutta toinen oli sitä mieltä, että kirjan nimiä on vaikea lukea. Niitä oli myös hankala ääntää lukiessa. Ääneen lukijaa häiritsivät myös lukuisat lyöntivirheet, joita kirjaan oli jäänyt. Olisiko vielä yksi oikolukukerta häivyttänyt ne pois? Ihmettelin myös, miksi Tylypahkan oppilaat eivät teitittele opettajiaan, vaikka kyseessä on peribrittiläinen sisäoppilaitos. Lisäksi äänenlukemista haittasi puhekielisyys: monikon 1. persoonamuodon tilalla käytetty passiivimuoto on yllättävän vaikea lukea ääneen. Vaati aikamoista keskittymistä lukea lasten keskusteluja ja Hagridin puhetta. Muutenhan kirjaa luki mielikseen. Käännös on sujuvaa, taitavaa ja oivaltavaa: Tylypahka, huispaus, Likusteritie, Viistokuja, professori McGarmiva ovat niin toimivia suomennoksia, että lukijaa hykerryttää.

Kirjan loppu on täyttä toimintaa. Silloin myös viisivuotias poikani oli jännityksestä kalpeana. Kolmipäinen koira ja Voldemortin pelottavat kasvot olivat kaikista hirveimmät, mutta muutkin viisasten kiven suojaksi laaditut taiat jännittivät. Toinen tyttö vakuutti, että Harry Potter on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut ja nyt kaikki muut kirjat tuntuvat tylsiltä. Meidän piti heti aloittaa seuraava osa.

Kirja olikin äärimmäisen koukutava sekä aikuiselle että lapsille. Lapset piti joka ilta häätää puoliväkisin omiin sänkyihinsä ja seuraavana päivänä he ehdottelivat pitkin päivää, että voisimmeko jo mennä lukemaan Harry Potteria - näin usein tehtiinkin. Niinpä kirjan lukemiseen kului yllättävän vähän aikaa, vain vajaat kolme viikkoa, vaikka kerralla luettiin korkeintaan yksi luku. Seuraava osa onkin jo sellainen, jota en minäkään ole aiemmin lukenut. Jännittävää.