perjantai 31. toukokuuta 2019

Kim Thúy: Ru

Kim Thúy: Ru, 2019
Alkuteos: Ru, 2009
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 144
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Km Thúyn romaani Ru on pienoinen tapaus ja nimenomaan pienoinen, sillä sitä ei ole koolla pilattu. Sivuja on vain 144, ja niissäkin on usein vain vajaan sivun verran tekstiä. Omien sanojensa mukaan Thúy suosittelee teostaan kaikille, koska sen lukemiseen kuluu vain puolitoista tuntia. Nyt kirjan luettuani voin todeta, että muitakin hyviä syitä sen lukemiseen on.

Kirjailija oli Helsinki Lit -tapahtumassa puhumassa kirjastaan pari viikkoa sitten. Hän kertoi, että lyhyet kappaleet alkoivat muotoutua, kun hän joutui työmatkoillaan odottamaan liikennevaloissa ja meinasi ruuhkavuosien aikana nukahtaa tuolloin rattiin. Niinpä hän rupesi käyttämään odotusaikaansa kirjoittamiseen

Thúyn esiintyminen oli kovin eläväistä ja hauskaa, vaikka hänen kirjansa ei mikään naurupommi olekaan. Kirja on omaelämäkerrallinen, eikä kirjailijan elämästä ole totisesti dramatiikkaa puuttunut! Kim Thúy on nimittäin Vietnamin venepakolaisia, ja joutui 10-vuotiaana pakomatkalle Siaminlahden yli, ensin pakolaisleirille Malesiaan ja sitten uuteen kotimaahansa Kanadaan.

Kanadassa vastaanotto on ylitsevuotavan ystävällinen, ja kontrasti kotimaan uhkaavaan tunnelmaan ja pakolaisleririn surkeuteen on melkoinen. Thúylle ja hänen perheelleen Kanadasta tulee uusi koti, paratiisi maan päällä. Kanadalaisessa koulussa tyttö oppii muun muassa sen, että historian opiskelu on ylellisyyttä: Muistan yläasteelta oppilaita, jotka vastustivat pakollisia historiantunteja. Olimme nuoria, emmekä tienneet, että historianopetus oli etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa. Muualla ihmisillä on täysi työ arjesta selviytymisessa, eikä kukaan ehdi käyttää aikaa yhteisen historian kirjaoitaamiseen.  (S. 45.)

Kirjan nimi Ru takoittaa ranskan kielessä virtaamista ja vietnamin kielessä kehtolaulua. Teoksen nimeksi se sopii erinomaisesti, koska sen kaksoismerkitys avartaa kirjan tulkintaa paljon pintaa syvemmälle. Pakolaisen ja maahanmuttajan identiteetti, kahden kielen ja kahden kotimaan välissä kasvaminen on tehnyt päähenkilöstä juurettoman. Sukulaisten kohtaloissa näkyy historian virtaaminen, kun kuljetaan yläluokan vietnamislaisperheen arjesta ensin sotaan ja köyhyyteen Vietnamissa, sitten surkeisiin olosuhteisiin pakolaisleirille ja sieltä rakentamaan länsimaista hyvinvointia Kanadassa. Ihminen katoaa historiaan, ja siksi tarvitaan tarinoita heidän kohtaloistaan.

Surulliset tapahtumat ovat välähdyksiä, joita perhe kantaa muistissaan, vaikka uusi kieli ja uudet mahdollisuudet turvaavat elämää. Päähenkilö piilottelee veneen ruumassa, kohtaa pakolaisleirin löyhkän ja kiintyy kanadalaisiin auttajiin. Vanhemmat alkavat uudessa kotiamaassa rakentaa lapsilleen vaurautta, ja he joutuvat aloittamaan tyhjästä. Muistot, tavat, vietnamin kieli, ruoka - kaikki aiemmin eletty on sulautettava johonkin uuteen, on pakko oppia elämään  uudessa kotimaassa, on pakko sopeutua.

Run lukeminen on näennäisen helppoa. Teksti on sujuvaa ja lyhyet kappaleet tuntuvat lentävän. Silti lukija ei pääse helpolla. Fragmentaarinen tyyli kätkee syövereihinä järkyttäviä havaintoja maailmasya. Silti Rusta huokuu rauhaa, joka on tehty rujon menneisyyden kanssa. Siinä mielessä se on valtavan viisas teos. On kirjailijan taituruutta saada elämän hyväksymisen tunne välittymään lukijalle, ja tässä tapauksessa voi myös kiittää suomentaja Sanna-Reetta Meilahden työtä.

Kirjailija ei säästä lukijaa kauheuksilta, mutta hän ei jää mässäilemään niillä. Vihjailu toimii tehokkaasti, koska se antaa lukijalle tilaa, enkä tiedä, onko mitään tärkeämpää kuin muistuttaa ihmisiä sodan hirveyksistä ja niistä kohtaloista, joihin se ihmiset heittää, Tämäkin ote Thúyn tekstistä voisi olla kuvaus jatkosodan ajasta Suomessa: Usein unohdetaan kaikki nuo naiset, jotka kannattelivat selässään Vietnamia samaan aikaan kun heidän miehensä ja poikansa kantoivat aseita. Naisten oemassaolo unohtuu, koska olkihattunsa alta he eivät katselleet taivasta. He vain odottivat näkevänsä auringon laskevan taivaanrantaan, että he voisivat simahtaa pikemminkin kuin nukahtaa. Jos naiset olisivat antaneet unen tulla kaikessa rauhassa, heillä olisi ollut aikaa kuvitella poikansa tuhansiksi riekaleiksi silpoutuneena tai aviomiehensä ruumiin kellumassa joella kuin laivanhylky. (S. 45 - 46.)



Katso myös nämä blogiarviot: Kirjaluotsi, Lukijatar, Kirjan pauloissa, Anun ihmeelliset matkat, Kirjanmerkkinä lentolippu, Mari A:n kirjablogi, Kirjahilla, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Oksan hyllyltä.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2013: Maria Matinmikon Valkoinen

Maria Matinmikko: Valkoinen, 2012
Kustantaja: Ntamo
Kansi: Marko von Konov
Sivuja: 100
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Linnut säpsähtävät,
mutta hengästyvät heti. Ne tipahtavat
ja liukenevat nimettömäksi suruksi, sumuksi
aamun pinnalle. (S. 34.)

Maria Matinmikon Valkoinen on Tanssiva karhu -palkinnon saaja vuodelta 2012, ja kirjoitan siitä osana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlintaa. Ylen runopalkinto perustettiin aikoinaan täyttämään aukkoa, joka kirjalliselle kentälle jäi, kun runot jätettiin Finlandia-palkinnon ulkopuolelle.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlavuodessa sillä tavoin, että kilpailun voittajista ilmestyy bloggauksia tasaisin välein, kunnes 3.7. julistetaan kilpailun tämänvuotinen voittaja. Aikaisemmin julkaisin uudelleen arviointini vuoden 2016 voittajasta, Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän -teoksesta.

Matinmikko oli minulle tuntematon runoilija, ennen kuin lupauduin runojuhlintaan mukaan. Suomalaisen nykyrunouden uudet nimet ovat aina houkuttelevia. Runous elää ja voi hyvin, ja ne kokoelmat, joihin olen viime vuosina tutustunut, ovat olleet poikkeuksetta kiinnostavia. Mikä tässä ajassa suosii nimenomaan runoutta? Ehkä valeuutisten keskellä runous pitää yllä jonkinlaista yhteyttä totuuteen, johonklin yhteiseen ihmisyyteen.

Matinmikon tekstissä yhteys toimii kuvina. Näin vahvasti visuaalista runoutta en muista lukeneeni koskaan. Kuvat vaihtuvat mielessäni, jokainen runo suorastaan säteilee ja vaatii katsomaan. Pisimmät proosarunot piirtävät videotaidetta, liikkuvaa kuvaa mieleeni. Kaiken taustalla tai edessä näkyy valkoisuus, johon kuva sulautuu ja katoaa kuin sumuun. Sumua näissä runoissa on paljon, ja se on kiehtovaa, salaperäistä ja pelottavaakin.

Visuaalisuus on myös ongelma. Ongelma se on siinä mielessä, että kun kuva vaihtuu, edellinen kuva häviää mielestä. On hyvä, että Matinmikon teos on jaettu kolmeen osaan ja nimetty: Hevonen, Maisema ja Hiljaisuus. Näiden sanojen ympärille ankkuroituvat vahvimmat kuvat.

Kuvien hajoaminen on unenomaista ja välillä raakaa, väkivaltaista. Ihminen tuntuu repivän rajojaan: Yhtäkkiä hänen lihaksensa, luunsa, hiuksensa, hampaansa ja reikänsä näyttävät olevan mielivaltaisessa järjestyksessä! Missä asennossa hän kävelisi tai rakastelisi? (S. 13) Ihminen jää arvoitukseksi, ääriviivattomaksi massaksi luuta, lihasta ja aisteja. Ihminen ei aina sovi kuvaan, vaan rikkoo sen, häiritsee, lopulta sulautuu maisemaan: Hänen ihonsa läpi puristuu hiekkaa. Nopeasti hänestä on jäljellä pieni sileä dyyni. Hiekka häviää tuuleen. (S. 19.)

Absurdit mielleyhtymät, maiseman kokoaminen ja kadottaminen käy sanoilla ihailtavan tarkasti. Matinmikolla on kyky latoa päälauseista sellaiseen järjestykseen, että seuraava siirtää katseen jo muualle. Ja lopulta näkee vain valkoista, johon itsekin katoaa. Runon puhuja on taitava opas katseelle, joka pysähtyy juuri siihen, johon opas haluaa. Aavikkomaisemat, kamelit ja muulit sekoittuvat vaikeuksitta talveen ja lumeen.

Savanni, aavikko, meri, myrsky. Kuolema, veri. Matinmikon runokuvasto ei todellakaan ole pientä ja sievää, vaan isoja asioita. Välillä löydän runoista lorcamaisia kuvia ja tunnelmia:
Sotilaiden itku kantautuu kaikkialle.
Yö tummuu, sokea härkä.
Puhki tummuvat takit ja pensaiden ruusut. (S. 33)

Jos istuisin kirsikkapuun hentojen, valkoisten kukkien alla ja siemailisin teetä kukallisesta, hauraasta posliinimukista pikkurilli viehkesti kaarella, en ehkä haluaisi lukea näitä runoja tai edes tietää näistä. Kirjoitan, jotta päivä tulisi näkyviin (s. 41), runon puhuja selittää. Valkoisuudesta ja sumusta täytyy päästä esiin, tuntemaan ja kokemaan. Valkoisuudesta sanat ja runot huutavat näkemään jotain uutta, ne haastavat elämään. Edith Södergranin sisar, sitä Maria Matinmikko on vimmassaan ja ehdottomuudessaan. Kirjoittaminen on välttämätöntä: Kirjoitan, koska en ole hevonen (s. 79).

Runouden merkitys tiivistyy näihin sanoihin: Ajattelu muuttuu kirjoitukseksi, kirjoitus muuttuu ajatteluksi (s. 51). Entäs ihminen, joka ei kirjoita - ajatteleeko hän ollenkaan? Sanojen voima on Valkoisessa kiistaton. Sanat ovat ruumis, ne ovat ajattelu, ne ovat koko ihminen.



Valkoinen on luettu myös blogissa Kosminen K. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Tanssiva karhu -voittaja vuodelta 2016: Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän, 2016
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 71
Kansi: Martti Ruokonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Osallistun tällä kirjoituksella Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun juhlavuoteen. Kilpailu on nyt 25-vuotias, ja palkinto jaetaan Kajaanin runoviikoilla 3.7.2019. Ehdokkaat julkaistiin 9.5. Oodissa ja heidät löydät vaikkapa täältä. Tämän vuoden ehdokkaista olen lukenut Stina Saaren Änimlingin ja Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -teoksen.

Kirjabloggaajat ovat mukana juhlistamassa Tanssivan karhun juhlavuotta bloggaamalla kilpailun voittajista tasaisin välein, kunnes tuorein palkinnon saaja julkaistaan. Aikaisempien vuosien voittajat voi käydä kurkkaamassa täältä, ja samalla voi haastaa itsensä lukemaan voittajateoksia.

Tämä on uudelleen julkaistu kirjoitukseni Anja Erämajan teoksesta Ehkä liitoittelen vähän, jolla runoilija voitti Tanssivan karhun vuonna 2016.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Anja Erämajan Ehkä liioittelen vähän täydentää kuvaa uudesta lempirunoilijastani, jolta olen nyt  lukenut runokokoelmat Laulajan paperit (2005) ja Töölönlahti (2013) sekä nyt tämän uusimman teoksen, vuonna 2016 ilmestyneen kokoelman Ehkä liioittelen vähän. Näiden perusteella puhun löydöstä, ja toivon, että monet muutkin löytäisivät Erämajan runoteokset.

Uusimmassa teoksessa on tietysti paljon tuttua: huumori, ilottelu ja vakavat aiheet risteilevät, on proosarunoa ja perinteistäkin runomuotoa. Uuttakin on: teksti kääntyy välillä ylösalaisin tai sivuttain, sitä on ladottu päällekkäin niin, ettei sanoista saa selvää - eikä siis ajatuksestakaan. Mutta runon puhuja ainakin yrittää:
Otan asioista selvää, katson ikkunasta ulos, siellä se taas on, sää. Seisoo siinä, säänä, mitä siitä voi sanoa. Mitä siitä saa selvää, laidasta laitaan himmeävaloinen, siihen kun herää, ei tiedä mihin on menossa, päivään vai yöhön. - - (S. 7.)

Nyt rakastutaan ja pelätään onnettomuuksia, kasvatetaan nuorta ja luetellaan asioita. Onko tämä nyt sitä tunne-elämää (s. 34)? Erämajan runoudessa tiivistyy ajan hektisyys ja suuret odotukset: On pysyttävä hengissä, pidettävä ääntä, huolta, loitolla käärmeet, karhut, pidettävä aikataulut, varttia yli (s. 32). Ihmisen pitäisi olla jotenkin mukana kaikessa - kuvatulvassa, arjessa, työssä, kotona, rakkaudessa. Ei ihme, että välillä ajatukset puuroutuvat tai alkavat pyöriä saman asian ympärillä. Pelottaa kaikki.

Elämä on epäilystä, sillä voiko mistään oikeastaan olla aivan varma tässä ajassa - varsinkaan rakkaudesta. Siihenhän niitä suuria odotuksia vasta liittyykin. Kansanperinteen runo Jos mun tuttuni tulisi asetti jo melkoiset vaatimukset rakkaudelle, ja Erämaja kyllä tuntee perinteen. Tällainen intertekstuaalisuus on riemastuttavaa, ja Erämajan runoissa sitä on paljon (kaikkea en varmasti tunnistakaan):  Luulen, minusta tuntuu, olen melko varma, että tässä on nyt sellainen iso rakkaus, sellainen rakkauspakkaus, tässä on sellaiset rakkausteipit, että pysyy kasassa vaikka olisi märät kädet - - Sellainen meininki, että ei väliä, vaikka olisi verta juonut, kuolema niskassa. (S. 10.)

Jotkin kokoelman runoista ovat kuin lauluja, säkeistömallisiakin. Haluaisin kuulla ne esitettyinä, sillä luulen, että niihin on olemassa myös sävel. (Erämaja on myös esiintyvä muusikko.) Tekstimuodossa säkeistömalliset runot eivät kuitenkaan tule minua niin lähelle kuin proosraunojen tai "muodottomien" runojen tajunnanvirta. Pidän niistä enemmän, koska niistä ei tosiaan tiedä, mihin niiden ajatuksenjuoksu vie.

Erämajan runot eivät hienostele. Esimerkiksi kuuden sivun mittainen proosaruno(sikermä) nimeltä Lähipuhelu alkaa minuutin kestävästä suudelmasta, kohta mietitään kuolemaan kuluvaa aikaa, pelataan pesistä ja joudutaan lopulta hirvikolariin. Ja kaikki tämä on täysin selvää ja loogista. Runoa on helppo lukea ja runon puhujan ajatukset tuntuvat täysin perustelluilta. Runous toimii parhaimmillaan juuri näin.

Välillä runon puhuja heittäytyy helppoheikiksi: Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisiko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Se on jotenkin kallellaan, jotenkin himmee, pelosta himmee. Mitä jos putsattais vähän noita sun elämäsi päiviä? Pieni pintaremontti ei taida ihan riittää, sen verran on kertynyt elämänkokemusta, sen verran seinämiin pinttynyt turhaa faktaa ja luuloja. - - (S. 48.) Helppoheikkiä on helppo uskoa, sillä elämässä on paljon vikaa. Erämajan runoja lukiessa viat kuitenkin väistyvät naurun tieltä, ja joitakin asioita näkee ehkä vähän kirkkaammin. Ainakin hetken.



Ehkä liitoittelen vähän on luettu ainakin näissä blogeissa: Tuijata. KulttuuripohdintojaReader, why did I marry him?Kaikkea kirjastaKulttuuri kukoistaa, KirjasähkökäyräTekstiluola ja Kirja vieköön!

perjantai 10. toukokuuta 2019

2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 




Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

maanantai 6. toukokuuta 2019

Anna äidille kirja äitienpäivälahjaksi

Äitienpäivä lähestyy, ja jos minulta kysytään, niin paras äitienpäivälahja on kirja ja siihen kylkiäisiksi annettu aika sen lukemiseen.

Varoitan nyt kuitenkin heti kättelyssä, että mikään näistä vinkkaamistani kirjoista ei ole romanttista kirjallisuutta tai self help -pelastusta. Kirjoissa on kyllä rakkautta ja vahvaa elämänmakua, mutta vielä enemmän ajattelemisen aihetta. Jos en olisi jo lukenut näitä kirjoja, toivoisin näitä äitienpäivälahjaksi. Nimiä klikkaamalla pääsee lukemaan kirjasta pitemmän arvion.

Proosaa: 


Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (2019)

Paula Nivukosken esikoisteos on väkevä tarina Liisasta. Liisa on ison talon tytär, mutta kun isä kuolee liian varhain, Liisalle jää kova perintö: Pirä sinä talos suvus. Omalta kylältä löytyy Kalle, jonka kanssa tehtävään tartutaan, mutta Kallea alkavatkin kiinnostaa suuremmat rikkaudet.



Emma Puikkonen: Lupaus (2019)

Rinna on äiti, jonka lasta uhkaa vaara: ilmastonmuutos. Robert on hänen veljensä, joka nauhoittaa ilmastonmuutoksen ääniä. Miten ihmiset jaksavat ja miten heidän käy, kun on yhä vaikeampaa pitää toisistamme huolta? Emma Puikkosen Lupaus ei tarjoa helppoja vastauksia.


Peter Sandström: Äiti marraskuu (2018)

Peter Sandström kertoo tarinoita ihmisistä ja muistoista. Lakoninen tyyli ja syvä huumori tekevät Äiti marraskuusta helmen. Kirja ei sovi tosikoille eikä pitkien tarinoiden ystäville.



Rachel Cusk: Ääriviivat (2018)

Missä rajoissa tarinoita tapahtuu vai tapahtuuko niitä? Rachel Cusk kertoo kevyesti ja väittää syvästi. Näin helppoa ja vaikeaa on elää.



Sally Salminen: Katrina (1936, 2018)

Sally Salmisen Katrina on saaristolaisnaisen elämäntarina. Jos tämä klassikko on mennyt ohi, kannattaa se kääriä viimeistään nyt pakettiin, koska siitä ilmestyi viime vuonna Juha Hurmeen vetävä suomennos.


Dekkareita: 


Elly Griffiths: Ruth Galloway -sarja (2017, 2018, 2019)

En ole pitkään aikaan jäänyt koukkuun mihinkään sarjaa, mutta Ruth Gallowayn maalaisjärkistä ja samalla yllätyksellistä elämää on ollut ilo seurata. Elly Griffithsin dekkareissa on mukavasti sekoitettu arkeologiaa, arkea ja romanssia.


Runoutta: 


Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (2018)

Tuukka Pietarinen kirjoittaa kaunista, selkeää ja monitahoista nykyrunoutta.



Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatasa täynnä mandariineja (2018)

Juhani Ahvenjärven runous on arjessa ja luonnossa kiinni yhtä aikaa urbaanisti ja juurevasti.



Elämäkertoja: 


Michelle Obama: Minun tarinani (2018)

Jos tämä Michelle Obaman sujuvasanainen elämäkerta on äidillä vielä lukematta, niin se kannattaa nyt viimeistään kääriä hanelle pakettiin ja lukea itsekin. Kun on olemassa tällaisia Obamojen kaltaisia ihmisiä, ihmiskunnalla on vielä toivoa. Hyvät ihmiset voivat muuttaa maailmaa.


Anna Kortelainen: Hyvä Sara! (2018)

Anna Kortelaisen Hyvä Sara! kertoo Sara Hildénin elämäntarinan ja kertoo sen innostuneesti ja eloisasti. Millainen voimanainen ja esikuva Sara Hildén onkaan meille kaikille naisille! Suosittelen varsinkin tamperelaisille äireille tätä teosta, jonka lukeminen on minulla loppusuoralla.


Muita kirjallisia lahjoja: 



Jos äiti on kirjallisuusintoilija, niin hänelle kannattaa ostaa lippu Helsinki lit -tapahtumaan 17. - 18.5.2019. Siellä hän saa kuulla loistavaa kirjallisuuspuhetta.


Jos äidillä ei vielä ole sähköistä kirjapalvelua, niin Storytel- tai Bookbeat-palvelun rahoittaminen olisi varmasti mieluisa lahja. Siinä hänelle on tarjolla e-kirjoja ja äänikirjoja rajattomat määrät.


Hyvää, ihanaa ja kirjaisaa ja äitienpäivää kaikille oman tarinansa päähenkilöille!