Sivut
- Etusivu
- Kuka ja mitä?
- Lukemisen sietämätön keveys
- Lukupiirien loukussa
- Suosikkeja
- TBR100
- HelMet 2015
- HelMet 2016
- Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haaste
- Ylen Kirjojen Suomi 2017
- HelMet 2017
- Helmet 2018
- Helmet 2019
- Helmet 2020
- Helmet 2021
- Helmet 2022
- Helmet 2023
- 100 naisten kirjoittamaa kirjaa
- Helmet 2024
- Helmet 2025
- Helmet 2026
Näytetään tekstit, joissa on tunniste scifi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste scifi. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. marraskuuta 2019
Margaret Atwood: Testamentit
Margaret Atwood: Testamentit, 2019
Alkuteos: The testaments, 2018
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Kansi: Noma Bar ja Suzanne Dean
Sivuja: 485
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä (Kiitos lainasta, Tarja!)
Margaret Atwoodin Testamentit valikoitui lukupiirikirjaksi lokakuussa. Ajankohtaisempaa kirjaa saa hakea: Kirja kertoo (kristillis)fundamentalistisesta Gileadin valtiosta, jossa naisten asema on ajettu alas. Valtiota johtavat miehet, komentajat, ja valtarakennetta ylläpidetään väkivallan uhalla, ankaralla sensuurilla ja uskonnollisella propagandalla. Naiset pidetään hallittavina kieltämällä heiltä lukutaito ja koulutus. Jatkuva sodankäynti pitää valtion köyhänä.
On hätkähdyttävää, miten moneen valtioon Gileadin - mielikuvitusvaltion - piirteet osuvat juuri nyt.
Juuri siksi Testamentit on tärkeä kirja. Se on jatkoa Orjattaresi-romaanille, joka ilmestyi USA:ssa vuonna 1985 ja suomennettiin jo seuraavana vuonna. Orjattaresi-romaani nousi taas ajankohtaiseksi, kun Yhdysvaltojen nykyinen presidentti, Donald Trump, alkoi karsia valtion hallinnosta naisia ja antoi naisia alentavia lausuntoja. Gileadissa vallankumous alkoi juuri samoin: koulutetut naiset haettiin työpaikoiltaan ja heiltä kiellettiin työnteko.
Testamentit kertoo tilanteesta, jossa Gileadin todellisuutta on eletty jo 15 vuoden ajan. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme naista: gileadilaiset Lydia-täti ja nuori Agnes sekä kanadalainen Daisy. Lydia-täti kirjoittaa salaista päiväkirjaa. Hän on noussut tätien johtajaksi ja vastaa naisten kouluttamisesta. Nuoret tytöt koulutetaan joko kuuliaisiksi vaimoiksi, tai jos heillä on kutsumus, tädeiksi. Jos näissä koulutusohjelmissa epäonnistuu, voi päätyä orjattareksi tai martaksi.
Orjattarien tehtävä on toimia synnytyskoneina. Lisääntymiskykyisistä naisista on nimittäin pulaa, koska luonnonkatastrofit ovat vaikeuttaneet terveiden jälkeläisten saantia. Naiset ovat siis periaatteissa tärkeitä, mutta on myös tärkeää pitää heidät tarkoin määrätyssä asemassa. Heiltä pitää karsia oma tahto ja evätä kaikki tieto, jotta heitä pystytään hallitsemaan. Atwood muistuttaa näin lukutaidon tärkeydestä itsenäisen ajattelun välineenä ja kirjallisuudesta vapaan yhteiskunnan kulmakivenä.
Henkilöhahmoista Lydia-täti on ilman muuta kiinnostavin. Hänen historiansa ja elämänkokemuksensa kuvataan järkyttävien yksityiskohtien kautta. Agnes-tytön historiasta puolestaan paljastuu pyyteetöntä rakkautta - se on lähes ainoa valonpilkahdus koko kirjassa. Diktatuuri opettaa ihmiset keinottelemaan ja ajamaan omaa etuaan, eikä aitoja tunteita juurikaan enää ole. Nuorten tyttöjen vilpitön ystävyys on kuitenkin suuri voima.
Testamentit on feministinen kirja. Se kertoo kaikista niistä tavoista, joilla naiset yritetään vaientaa ja sitä kautta herättää heidät tunnistamaan alistamisen tapoja ja toimimaan ajoissa. Hykerryttävä yksityiskohta minusta on se, että tädit, jotka hallitsevat naisten kouluttamista, on nimetty naisille suunnattujen tuotemerkkien mukaan - tähän "orjailuun" naiset suostuvat nykyään ihan vapaaehtoisesti. Alistetusta asemastaan huolimatta Gileadin naiset osaavat pelata peliä niillä korteilla, joita heillä on käytettävissään.
Lukupiiriläisissä kirja herätti sekä ihastusta että pettymystä. Teos oli niin jännittävä, että sitä oli luettu ahmimalla. Sen maailma aiheutti ahdistusta ja vihaa, siis suuria tunteita. Kerronnan dekkarimaisuus ei kuitenkaan viehättänyt kaikkia. Pari Atwood-fania (minä mukaan lukien) kristisoi teoksen pinnallisuutta. Atwoodin Herran tarhurit ja Orjattaresi ovat olleet niin paljon parempia lukukokemuksia. Eräs miehistä epäili välillä lukeneensa nuortenkirjaa, sillä niin paljon kirjassa seurataan Agnesin ja Daisyn elämää heidän todistajalausuntojensa kautta.
Atwood sai tänä vuonna Booker-palkinnon. Se ei ilmeisesti tullut pelkästään Testamenteista, vaan kokonaisesta elämäntyöstä. Testamentit ansaitsisi Bookerin ajankohtaisuudellaan, sillä se ei kuvaa lähitulevaisuutta vaan nykymaailmaa. Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt tarkkaa työtä, ja teos on sujuvaa luettavaa. Silti kirja ei noussut häikäisevimmän Atwood-tyylin tasolle.
Testamentit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus ja Kirjasähkökäyrä. Helmetin lukuhaasteessa kirja sopii erityisen hyvin kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.
maanantai 30. syyskuuta 2019
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku, 2018
Alkuteos: An Unkindness of Ghosts, 2017
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 354
Kansi: TG Design
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku oli syksyn ensimmäinen lukupiirikirja. Se jatkaa (sattumalta) scifi-kirjojen sarjaa, sillä kesällä luimme Leena Krohnin Tainaronin ja seuraavaksi lukupiirikirjaksi valikoitui Margaret Atwoodin Testamentit. Vaihtoehtoiset tulevaisuuden maailmat ovat kiehtovia.
Menneisyyden kaiku täyttää scifi-kirjallisuuden tuntomerkit puhtaaasti joka sivullaan. Samalla se kertoo meistä ihmisistä karua tarinaa ja ottaa vahvasti kantaa eriarvoistamista ja syrjintää vastaan. Kirjan päähenkilö on muunsukupuolinen Aster, joka on sujuvasti välillä myös Aston. Hän matkustaa HSS Matilda -nimisen avaruusaluksen kyydissä kohti parempaa tulevaisuutta. Mukana ovat kaikki ihmiset, jotka on entisestä paratiisista, Maasta, pelastettu mukaan. Keinotekoinen miniaurinko tuottaa energiaa ja mahdollistaa elämän.
Aluksen matka on kestänyt yli 300 vuotta, ja tarinat menneestä paratiisista alkavat haalistua. Nykyinen elämä avaruusaluksella on kurjaa pakkotyötä hierarkisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi ja ylipäällikön vallan pönkittämiseksi. Alimpaa kastia ovat värilliset, naiset ja lapset erityisesti, mutta mitä korkeammalle aluksen kansilla noustaan, sitä yltäkylläisempää on elämä. Hallinnon suosikit ja valkoinen ylimystö tarvitsevat yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen väkivallan uhkaa, eli järeää vartijakoneistoa, joka saavat vapaasti alistaa heikossa asemassa olevia yhteiskuntaluokkia.
Asterilla on ollut äiti, jonka kohtalo on arvoitus. Koska Aster on luonteeltaan utelias, hän alkaa selvittää äitinsä elämänvaiheita lapsuudenystävänsä Gisellen avustuksella. Tehtävä on vaarallinen, sillä äiti on saanut selville jotain mullistavaa. Tuekseen Aster saa Theon, aluksen arvostetun Kirurgin ja parantajan, johon Aster tuntee myös fyysistä vetoa. Seksuaalisuus on aluksella kuitenkin muuttunut väkivallan välineeksi, eikä sukupuolisuudella ole sinänsä väliä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin sukupuolinen suuntautuminen, mutta ne ovat perin harvinaisia. Mielenterveyden järkkyminen on sitten sitäkin yleisempää.
Asterin uhma, älykkyys ja herkkyys tekevät hänestä erityislaatuisen. Hän on ristiriitainen sankari, jonka häilyvä persoonallisuus on kuvattu kiehtovasti. Parantajan taidoillaan hän on saavuttanut arvostusta väestön keskuudessa, vaikka häntä pidetäänkin kummajaisena. Diktatuurin julmuus ja keinotekoinen yhteiskuntajärjestys alkavat tehdä elämästä helvettiä ja muutokset alkavat itää kansan keskuudessa. Asterista tulee tietämättään ja tahtomattaan kapinan promoottori.
Rivers Solomon on luonut tulevaisuuteen menneisyyden. Aster on tummaihoinen, kuten alempien kansien kaikki asukkaat. Heidän tehtävänään on raataa pitkiä ja raskaita päiviä avaruuslauksen pelloilla. Vajaat 200 vuotta sitten Amerikassa vallitsivat samanlaiset olosuhteet, eikä orjuus ole edelleenkään kadonnut maapallolta - ei tarvitse kuin miettiä halpatyövoimalla tuotettua ylellisyyttä. Vallan rakenteet esitellään Menneisyyden kaiussa niin konkreettisesti, että lukija tuntee ahdistuksen ja iskut omalla ihollaan. Scifinä Menneisyyden kaiku tarjoaa siis muistutuksen historiasta ja nykyisyydestä ja samalla siirtää katseen tulevaisuuteen.
Miten käy maapallon, kun elinolot vaikeutuvat? Miten täällä jaetaan valtaa ja keihin sitä käytetään? Menneisyyden kaiku nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Se varoittaa diktatuurista, se varoittaa ihmisten eriarvoistamisesta ja väkivallan vaikutuksista. Lukija saa tuntea, miltä tuntuu olla moninkertaisesti marginaalinen henkilö: Aster on tummaihoinen nainen, mutta myös muunsukupuolinen ihminen, jonka luonteessa on paljon Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Jos yhteiskunta rakennetaan hierarkisesti, onko siinä Asterin kaltaisille ihmisille tilaa?
Lukupiirikirjana kirja sai ristiriitaisen, vaikkakin pääosin myönteisen vastaanoton. Sille kävi niin kuin lukupiirikirjoille tuppaa käymään: keskustelun myöstä kirjasta tuli parempi ja moniulotteisempi, koska jokainen lukija oli huomannut jotain, joka itseltä oli jäänyt huomaamatta. Jotkut piirin jäsenet kirja oli tempaissut mukaansa, joillekin lukeminen oli ollut hidasta ja takkuilevaa, koska juoni ei ollut tarpeeksi vetävä. Päähenkilön lisäksi Theon hahmoon oli samaistuttu vahvasti. Kirjan loppu oli kaikkien mielestä onnistunut. Synkistä kuvistaan huolimatta Menneisyyden kaiku ei ole toivoton, vaan se onnistuu keräämään kokoon toivon pilkahdukset.
Menneisyyden kaiku on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisa ja Sivutiellä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.
Alkuteos: An Unkindness of Ghosts, 2017
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 354
Kansi: TG Design
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku oli syksyn ensimmäinen lukupiirikirja. Se jatkaa (sattumalta) scifi-kirjojen sarjaa, sillä kesällä luimme Leena Krohnin Tainaronin ja seuraavaksi lukupiirikirjaksi valikoitui Margaret Atwoodin Testamentit. Vaihtoehtoiset tulevaisuuden maailmat ovat kiehtovia.
Menneisyyden kaiku täyttää scifi-kirjallisuuden tuntomerkit puhtaaasti joka sivullaan. Samalla se kertoo meistä ihmisistä karua tarinaa ja ottaa vahvasti kantaa eriarvoistamista ja syrjintää vastaan. Kirjan päähenkilö on muunsukupuolinen Aster, joka on sujuvasti välillä myös Aston. Hän matkustaa HSS Matilda -nimisen avaruusaluksen kyydissä kohti parempaa tulevaisuutta. Mukana ovat kaikki ihmiset, jotka on entisestä paratiisista, Maasta, pelastettu mukaan. Keinotekoinen miniaurinko tuottaa energiaa ja mahdollistaa elämän.
Aluksen matka on kestänyt yli 300 vuotta, ja tarinat menneestä paratiisista alkavat haalistua. Nykyinen elämä avaruusaluksella on kurjaa pakkotyötä hierarkisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi ja ylipäällikön vallan pönkittämiseksi. Alimpaa kastia ovat värilliset, naiset ja lapset erityisesti, mutta mitä korkeammalle aluksen kansilla noustaan, sitä yltäkylläisempää on elämä. Hallinnon suosikit ja valkoinen ylimystö tarvitsevat yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen väkivallan uhkaa, eli järeää vartijakoneistoa, joka saavat vapaasti alistaa heikossa asemassa olevia yhteiskuntaluokkia.
Asterilla on ollut äiti, jonka kohtalo on arvoitus. Koska Aster on luonteeltaan utelias, hän alkaa selvittää äitinsä elämänvaiheita lapsuudenystävänsä Gisellen avustuksella. Tehtävä on vaarallinen, sillä äiti on saanut selville jotain mullistavaa. Tuekseen Aster saa Theon, aluksen arvostetun Kirurgin ja parantajan, johon Aster tuntee myös fyysistä vetoa. Seksuaalisuus on aluksella kuitenkin muuttunut väkivallan välineeksi, eikä sukupuolisuudella ole sinänsä väliä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin sukupuolinen suuntautuminen, mutta ne ovat perin harvinaisia. Mielenterveyden järkkyminen on sitten sitäkin yleisempää.
Asterin uhma, älykkyys ja herkkyys tekevät hänestä erityislaatuisen. Hän on ristiriitainen sankari, jonka häilyvä persoonallisuus on kuvattu kiehtovasti. Parantajan taidoillaan hän on saavuttanut arvostusta väestön keskuudessa, vaikka häntä pidetäänkin kummajaisena. Diktatuurin julmuus ja keinotekoinen yhteiskuntajärjestys alkavat tehdä elämästä helvettiä ja muutokset alkavat itää kansan keskuudessa. Asterista tulee tietämättään ja tahtomattaan kapinan promoottori.
Rivers Solomon on luonut tulevaisuuteen menneisyyden. Aster on tummaihoinen, kuten alempien kansien kaikki asukkaat. Heidän tehtävänään on raataa pitkiä ja raskaita päiviä avaruuslauksen pelloilla. Vajaat 200 vuotta sitten Amerikassa vallitsivat samanlaiset olosuhteet, eikä orjuus ole edelleenkään kadonnut maapallolta - ei tarvitse kuin miettiä halpatyövoimalla tuotettua ylellisyyttä. Vallan rakenteet esitellään Menneisyyden kaiussa niin konkreettisesti, että lukija tuntee ahdistuksen ja iskut omalla ihollaan. Scifinä Menneisyyden kaiku tarjoaa siis muistutuksen historiasta ja nykyisyydestä ja samalla siirtää katseen tulevaisuuteen.
Miten käy maapallon, kun elinolot vaikeutuvat? Miten täällä jaetaan valtaa ja keihin sitä käytetään? Menneisyyden kaiku nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Se varoittaa diktatuurista, se varoittaa ihmisten eriarvoistamisesta ja väkivallan vaikutuksista. Lukija saa tuntea, miltä tuntuu olla moninkertaisesti marginaalinen henkilö: Aster on tummaihoinen nainen, mutta myös muunsukupuolinen ihminen, jonka luonteessa on paljon Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Jos yhteiskunta rakennetaan hierarkisesti, onko siinä Asterin kaltaisille ihmisille tilaa?
Lukupiirikirjana kirja sai ristiriitaisen, vaikkakin pääosin myönteisen vastaanoton. Sille kävi niin kuin lukupiirikirjoille tuppaa käymään: keskustelun myöstä kirjasta tuli parempi ja moniulotteisempi, koska jokainen lukija oli huomannut jotain, joka itseltä oli jäänyt huomaamatta. Jotkut piirin jäsenet kirja oli tempaissut mukaansa, joillekin lukeminen oli ollut hidasta ja takkuilevaa, koska juoni ei ollut tarpeeksi vetävä. Päähenkilön lisäksi Theon hahmoon oli samaistuttu vahvasti. Kirjan loppu oli kaikkien mielestä onnistunut. Synkistä kuvistaan huolimatta Menneisyyden kaiku ei ole toivoton, vaan se onnistuu keräämään kokoon toivon pilkahdukset.
Menneisyyden kaiku on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisa ja Sivutiellä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.
torstai 7. kesäkuuta 2018
Kaksi kotimaista lastenromaania: Salla Simukka: Sisarla ja Vuokko Hurme: Kiepaus
Vuokko Hurme: Kiepaus, 2017
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille
Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.
Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)
Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.
Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.
Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.
Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.
En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.
Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.
Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!
Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,
Kustantaja: S&S
Kuvitus: Susanna Iivanainen
Sivuja: 248
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Salla Simukka: Sisarla, 2016
Kustantaja: Tammi
Kuvitus: Saku Heinänen
Kansi: Saku Heinänen
Sivuja: 184
Mistä sain kirjan: joulupukki toi tyttärille
Aika ajoin innostun lukemaan lastenromaaneja ihan omaksi ilokseni tai johonkin haasteeseen. Viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen piti lukea jokin fantasiakirja, ja koska en ole fantasian ystävä, käännyin tyttäreni puoleen: "Voisitko suositelle jotain LYHYTTÄ fantasiaromaania?" Hän työnsi käteeni joulupukin tuoman Salla Simukan Sisarlan (joulupukin apulaisenahan olin toiminut minä itse). Se olikin fantasiakirjaksi minulle juuri sopivan lyhyt, ja Saku Heinäsen kuvitus sai minut suorastaan ihastumaan kirjaan.
Tänä vuonna puolestaan eräs lukupiiriläinen jakoi Whatsup-ryhmässämme erityissuositukset Vuokko Hurmeen Kiepaukselle, ja innostuin kirjan ideasta heti. Lainasin kirjan kirjastosta tyttärilleni, jotka molemmat sen lukivatkin ja pitivät siitä. Niinpä ajattelin kokeilla kotimaista nuorten scifiä itsekin. Scifihän ei kirjallisuudenlajina ahdista minua yhtään niin paljon kuin fantasia. (Älkää kysykö, mistä tällainen henkilökohtainen fantasia-ongelma johtuu.)
Molempia kirjoja voi suositella 7-14-vuotiaille lukijoille. Iloista on tietysti kirjojen kotimaisuus - näin laadukasta lastenkirjallisuutta Suomessa julkaistaan! Lisäksi minua ilahduttaa valtavasti se, että molempien kirjojen päähenkilöt ovat tyttöjä. Niissä seikkaillaan hurjissa olosuhteissa ja on aivan loistavaa, että nimenomaan tytöt ovat toimijoita molemmissa. Tytöt tarvitsevat esikuvikseen tällaisia hahmoja.
Kirjoja yhdistää myös luonnonkatastrofi: Sisarlassa on ikuinen talvi ja maailma hukkuu lumeen, mutta päähenkilö Aliisa humpsahtaa lumen halki toiseen ulottuvuuteen ja saa fantasikirjallisuuden mukaisesti tehtävän pelastaa maailma. Toverikseen hän löytää Merin, josta tulee hänen paras ystävänsä kertaheitolla. Seikkailusta ei puutu lohikäärmeitä eikä taikaa - fantasialle tyypillisiä piirteitä.
Kiepauksessa maailma on kääntynyt nurin, eli talot ja metsät roikkuvat alaspäin ja ihmiset joutuvat liikkumaan paikasta toiseen vaijereiden varassa. Katastrofin seurauksena suurin osa ihmisistä on syöksynyt tuntemattomaan ja kadonnut maapallolta. Ihmiset ovat jo vuosia tottuneet säästämään ruokaa. He syövät muun muassa kärpäsentoukkia ainoana proteiinilähteenään, eivätkä peseydy, koska vettäkään ei liiemmälti ole. Kirjan alkuasetelma on paitsi pelottava myös kiehtova, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt, miltä maailma tuntuisi, jos se olisi väärinpäin ja ihmiset kävelisivät katossa. Tarinan tunnelma tiivistyy, sillä maapallolta uhkaa loppua vesi aivan tyystin.
Sisarlan kuvittaja Saku Heinänen on luonut päähenkilöistä tasavertaisen ja reippaan kaksikon ja taikamaailma ympäröi heidät juuri niin kiehtovana kuin kuvitella voi. Silti kuvitus ei ole mitään tyttömäisen hempeää. Kiepauksen kuvittaja Susanna Iivanainen on puolestaan luonut tummasävyisen maailman, jossa ihmiset on kuvattu realistisesti ja varsinkin lapset todella ilmeikkäästi.
En aio panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä pidin niistä kummastakin. Sisarla on juuri niin satumainen kuin fantasian pitää olla. Se on kuin pitkitettyä satua, jossa sadun kertoja keksii aina vaan uusia kiehtovia elementtejä mielikuvitusmaailmaansa.
Kiepaus on puolestaan eräänlainen Robinson Crusoen päivitetty versio, jossa harvat henkiinjääneet ihmiset yrittävät selvitä poikkeuolosuhteissa oman kekseliäisyytensä avulla. Kirjan maailma, jossa vallitsee ruoka- ja vesipula, voi olla lähempänä kuin luulemmekaan. Kiepauksessa on paljon mietittävää ja hyviä esimerkkejä ihmisten selviytymistaidoista. Kiepaukselle on luvassa jatkoa, ja sen loppu olikin sen verran koukuttava, että taidan lukea seuraavankin Huimaa-sarjan osan.
Mitä enemän nykyajan lasten- ja nuortenromaaneja luen, sitä enemmän ihmettelen, miksi nykylapset ja -nuoret eivät lue. Jännittävää luettavaa on kyllä tarjolla pilvin pimein. Nyt kun kesälomat alkoivat, kannattaa viedä lapset kirjastoon tai kirjakauppaan ja luvata heille vaikka jäätelöt jokaisesta kesällä luetusta kirjasta. Vanhemmat, johdattakaa lapsenne kirjojen äärelle - kyllä kirjat itse hoitavat loput!
Sijoitin Sisarlan viime vuoden HelMetin lukuhaasteeseen kohtaan 31. Fantasiakirja, ja Kiepaus on tämän vuoden kohdassa 1. Kirjassa muutetaan. Sisarla on luettu blogeissa Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Luetaanko tämä?, Sinisen linnan kirjasto, Karvakasan alta löytyi kirja ja Kirjapöllön huhuiluja. Kiepaus on luettu blogeissa Kirjapöllön huhuiluja ja Kirjojen keskellä,
tiistai 30. heinäkuuta 2013
Leena Krohn: Hotel Sapiens
Kustantaja: Teos
Sivuja: 164
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Sillä onhan jokainen kirja, vähäpätöisinkin, oma paikkansa, ja nimenomaan sellainen, missä näkymättömästä tulee näkyvää.
Luin Leena Krohnin Hotel Sapiensin viimeviikkoisen lukumaratonini ensimmäisenä kirjana. Heti alussa ymmärsin, että kirja oli minulle juuri sopiva maratonkirja. Kirja on luokiteltu scifiksi - genreksi, johon tartun äärimmäisen harvoin. Mutta olihan oloni jo lukumaratonin lähtiäisiksi aivan kummallinen: Joku muu otti lapset vastuulleen. Sain siirtyä toisiin maailmoihin aivan luvan kanssa ja pitkäksi aikaa. Ja todellakin: minusta tuli Hotel Sapiensin asukas. Kirjaan luodusta näkymättömästä tuli näkyvää!
En osaa selittää, miten Krohn sai minut paulohinsa. Luulenpa, että koukuttumiseni oli tässä virkkeessä: Ja pahan parantumattoman taudin kantajia me olemmekin: taudin nimeltä ihmisyys (s. 26). Luin kirjaa aivan lumoutuneena, vaikka kyse on dystopiasta, eikä ihmiskunnasta synny tosiaankaan mitään mairittelevaa kuvaa. Ydinkatastrofin jälkeinen maailma on sumun peitossa, ja Hotel Sapiens on ankea paikka: se on hullujenhuone, sairaala, lääketieteellinen tutkimuslaitos, museo, pakolaisleiri ja evakuointikeskus - kaikkea tätä, koska ihmiskunnasta ei ehkä ole enää mitään muuta jäljellä kuin Hotel Sapiensin asukkaat.
Kaiken yläpuolella ovat Kaitsijat, eli koneet, jotka ovat ottaneet ihmisistä vallan ja elävät omaa elämäänsä: Omat koneemme ohittivat meidät moraalisella tasolla - tuskinpa kuitenkaan mikään huikea hyppy. Koneilta puuttuu kuitenkin ihmisyydestä jotain, jota ne haluavat oppia, ja sen takia epämääräinen joukko ihmislajin edustajia on tarkkailtavana Hotel Sapiensissa. Mutta voiko näiltä asukkailta oppia mitään? Asukkaita huoltaa ja vartioi joukko konenunnia: Kerran heidän ammattikuntansa edusti ihmisille perusinhimillisiä ja samalla yli-inhimillisiä arvoja. Kerran ihmiskunnalle oli olemassa sellaisia käsitteitä kuin synti ja armo, katumus, pelastus ja pyhyys. Näille keinonunnille tuollaiset asiat lienevät yhtä vieraita kuin Kaitsijoillekin. Turha sitä on nurkua, itsekin hylkäsimme ne jo kauan ennen Kaitsijoiden lapsuutta.
Kuulostaako ankealta? Eipä hätää. Krohn on kirjoittanut kirjaansa aimo annoksen kaiken kattavaa ironiaa. Lopulta kirjasta kasvaa satiiri koko ihmiskunnasta ja luin sitä hymy huulilla, välillä jopa ääneen hörähtäen. Hotel Sapiensin asukkaat edustavat ihmislajin koko kirjoa uskomuksineen, oppeineen ja elämänasenteineen: on isännästään itsenäistynyt varjo, kaikenkammosta kärsivä terapeutti, sokea silmälääkäri, ennustajaeukko, Mr. Higgs, Arki-ihminen, Kukkakauppias... Heidän elämäntarinoistaan kerrotaan pieniä välähdyksiä, joissa henkisyys ja materia käyvät taistelua. Elävä Gaussin käyrä sai minut nauramaan ääneen, ja terapeutin pelkojen syttyminen aiheutti kikatuskohtauksen. Herkullista, herkullista tekstiä.
Krohn puhuu selvää kieltä ihmisten vastuusta: --miksi Hotel Sapiens on olemassa? Koska me valitsimme väärin. Emmekä vain yhden kerran vaan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun näin tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, tullaan keikahduskohtaan, leimahduspisteeseen, jonka jälkeen ei enää mitään ole peruutettavissa. Kaiken yllä leijuva sumu on ihmisten itsensä aiheuttaman katastrofin tulos. Meillä on vastuu kaikesta elämästä maan päällä. Inhimillisyys, ihmisyys, laumaan kuuluminen, kaiken elämän suojeleminen: Muistakaa lukijani, urkkijani, mitä vapaus merkitsee. Sitä, että voi valita väärin.
Krohnin kirkkaaseen dystopiaan on kuitenkin jäänyt särö. Se on toivo, joka lopulta toi myös kyyneleen silmäkulmaani. Ehkä itkin hiukan sitäkin, että upea, viisas kirja loppui. Olisin lukenut tätä paljon lisää, ja tulevaisuudessa varmasti luenkin Krohnin teoksia enemmän. Olen löytänyt yhden uuden lempikirjailijan.
Tänä vuonna olen lukenut kolme kotimaista romaania ylitse muiden: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat, Kristiina Harjulan Pispalan kiviä ja nyt tämän Krohnin Hotel Sapiensin. Blogisavujen perusteella muitakin tapauksia on jo ilmestynyt - ja mitähän syksy vielä tuo tullessaan! Miten huikeaa, häikäisevää kaunokirjallisuutta Suomessa kirjoitetaankaan!
Kirjasta on pidetty myös Opuscolossa, Anna minun lukea enemmän -blogissa, Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa ja Ilselässä. Ilselän Minnan tavoin iloitsen siitä, että minuakin odottaa vielä monta lukematonta Krohnia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)