Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valtonen Jussi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valtonen Jussi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 19. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät, 2014
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 557
Mistä sain kirjan: oma ostos




Hän tajusi toivovansa, että kaikki voisivat kertoa yhtä, yhteistä tarinaa eikä jokainen omaansa. Vaikka sotkuista ja hankalaa, epätäydellistä ja epäjohdonmukaista, mutta kaikki samaa. (S. 124.)

Nyt on pakko vähän hengitellä rauhallisesti, sillä Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -Finlandia-voittajan jälkeen on ollut melko voipunut olo. Lukukokemusta voisi verrata tehosekoittimeen.

He eivät tiedä mitä tekevät, lausutaan Valtosen teoksessa muutaman kerran. Tietämättömyys on kohtalokasta yksilölle, yhteisölle, kansakunnalle ja koko maailmalle. Tieto on valtaa - vai onko sittenkään? Kenen tieto on totuus? Lopulta näyttää siltä, että raha on kuninkaitten kuningas ja maapallon tulevaisuus on vankasti ahneuden armoilla.

Valtonen on kirjoittanut romaanin, joka johdattaa länsimaisen ihmisen painajaisiin. Kirja vetoaa vastuuseen, joka jokaisella koulutetulla ihmisellä on, mutta samalla se osoittaa, kuinka kykenemättömiä ihmiset ovat vastuuta kantamaan. Se myös pakottaa katsomaan läheltä nykymaailmaan rakennettuja totuuksia, jotka paljastuvat silkaksi silmänlumeeksi. Tassut korvilla me nykyihmiset kuljemme kohti yhä täydellisempää kulutusyhteiskuntaa, jossa aivot turrutetaan viihtymään ja jossa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on jo totta. Valtonen kuvaa yliopistomaailman ja tieteen tekemisen raadollisuutta, pörssiyhtiöiden valtaa ja mainonnan otetta ihmisen psyykestä sellaisella vimmalla, että lukija hymähtelee ensin huvittuneena, mutta melko pian hymy hyytyy huulille.

Olisi mukava ajatella, että kirja on dystopia, joka sijoittuu tulevaisuuteen ja meillä olisi vielä vapaus valita, toteutuuko se. Pelkäänpä kuitenkin, että kirja on enemmän olevaisuutta, kuin kukaan haluaisi tunnustaa: Emmehän me antaudu järjestelmällisen mainonnan armoille, vaan teemme valintamme tiedostavina kuluttajina aivan itse? Kuka meidän digikäyttäytymisestämme olisi kiinnostunut? Emmehän me aja lapsia sieluttomaan kilpailuun tehokkuudessa ja yltiösosiaalisuudessa? Onhan meillä vielä yhteys lapsiimme, onhan?

Olin koukussa romaanin ihmisten elämään heti kirjan alusta lähtien. Nuoret ja älykkäät Alina ja Joe ja heidän herkkä rakkautensa, suomalaisen yliopistomaailman nurkkakuntaisuus ja suomalaisten töykeys on kuvattu oivaltavasti ja lämpimän sarkastisesti (jos tällainen huumorin laji on edes mahdollinen). Amerikanjuutalainen neurotieteen professori Joe Chayefski kohoaa kuin kohoaakin 2010-luvulla uskottavaksi päähenkilöksi suomalaisessa romaanissa, vaikka hän itse pohtii 1990-luvulle heitettynä romaanihenkilönä, että ulkomaalainen päähenkilö ei olisi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ikinä mahdollinen.

Vähän silti epäröin. Onko tämä 500-sivuinen järkäle tässä? Pelkäsin teoksen jäävän älymystöromaaniksi ja kuvaavan koulutettujen ihmisten postmodernia ahdistusta. Alinan ja Joen avioliiton kuvaus on kuitenkin vasta alkusoittoa. Teos kohoaa siivilleen, se paketoi yksityisen ja yleisen - kotiäidin yksinäisyyden, rakastamisen vaikeuden, kulttuurierot, eläinkokeet ja tieteen moraalin sekä viihteen ja mainonnan salakavalan huumeen - sellaiseksi kokonaisuudeksi, että jäin haukkomaan henkeäni.

Suurin syy järkytykseeni on kuitenkin tässä: He eivät tiedä mitä tekevät osoittaa armottomasti sen tosiasian, että hylätessään lapsensa ihmiset eivät tiedä, mitä tekevät. Kiireiset ja itsekkäät vanhemmat pakenevat vastuutaan. Isä hylkää poikansa ja seuraa avuttomana vieressä, kuinka tytär katoaa virtuaalimaailmaan. Äidit arkailevat liikaa tai hankkivat pyssyn. Luopuvatpa vanhemmat lapsistaan mistä tahansa syystä, teko on anteeksiantamaton.

Valtosen kielenkäyttö vaihtelee lyyrisestä kerronnasta pamflettimaiseen julistukseen ja mainonnan kieleen, ja silti jännite säilyy koko teoksen ajan. Juonikin on paikoin silkkaa trilleriä. Kirja on pakko elää, suorastaan ahmia. Lopulta kirja on myös viiltävän koskettava.

Vaikka Valtosen teoksessa riittää teemoja, sitä ei kannata pelästyä. Kannattaa luottaa kirjailijaan, sillä hän pitää langat käsissään ja pyörittää lukijaa tuskallisen nautinnollisesti. Valmiita vastauksia on kuitenkin turha etsiä. Siinäpä se - vaikutavan lukuelämyksen viimeinen silaus.



Kirja on ehditty lukea useissa blogeissa, muun muassa näissä: Kulttuuri kukoistaa, Anna minun lukea enemmän, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Morren maailma, Tuijata ja Reader, why did I marry him. Ilman Finlandia-palkintoa teos olisi jäänyt suurelta yleisöltä, myös minulta, täysin pimentoon, mutta nyt kirja pääsee hämmentämään monen ihmisen arkea. Hyvä niin.