Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2018. Näytä kaikki tekstit

tiistai 3. marraskuuta 2020

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin, 2018

Alkuteos: Gun Love, 2018

Suomentaja: Terhi Kuusisto

Kustantaja: Like

Sivuja: 278

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Loistavia amerikkalaisia romaaneja on pilvin pimein, ja niitä tuntuu nousevan esiin koko ajan. Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin liittyy jonon jatkoksi pystypäin. Sujuva teksti ja riipaiseva tarina saavat lukijan pauloihinsa. 

Rakkaudesta aseisiin nousi otsikoihin ajankohtaisena, amerikkalaisen vapauden kritiikkinä pari vuotta sitten. Nimensä mukaisesti sen aiheena ovat aseet, joita ilman ei ole olemassa todellista vapautta - jos amerikkalaista eetosta  on uskominen.

Pearl on 14-vuotias tyttö, jolla on ihana (teini)äiti ja säännöllinen elämäntapa. Asiat ovat siis kutakuinkin kunnossa. Ainut vain, että äiti ja Pearl asuvat autossa kaatopaikan liepeillä Floridassa. He nukkuvat autossa, he syövät autossa ja kaikki heidän omaisuutensa on autossa. Arjen taustaäänenä soi aseiden pauke, kun punaniskat käyvät ampumassa alligaattoreita läheisellä suolla. 

Alueella asustaa muitakin syrjäytyneitä. Pearlin äiti käy sentään siivoamassa sotaveteraanisairaalassa, ja jonkinlaisia töitä tuntuu löytyvän silloin tällöin myös naapureille. Tosin töiden laillisuus on vähän arveluttavaa, sillä asuntovaunusta käsin käyty asekauppa ei kuulostaa ihan lailliselta bisnekseltä edes amerikkalaisessa vapaudessa. Myös uskonnon varjolla saa tehokkaasti huijattua ihmisiä, ja sotaveteraaneillakin näyttää olevan järjellisestä puuhasta pulaa: Sairaala on paikka taivaan ja maan välissä, äiti sanoo. Miten sellaisen paikan voisi selittää? Siellä iso mies itkee menetettyä kättä kuin pikkulapsi. Siellä miehet ovat paperinukkeja, jotka revitään silpuksi. He tietävät, etteivät voi suojella ketään, ja mitä hyödyttää olla mies, jos ei voi suojella ketään? (S. 57.) 

Amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmat marssitetaan lukijan eteen liukuhihnalta. Samaan aikaan Pearlin ja äidin elämä jatkuu varsin tasapainoisena. Pearl leikkii lapsuutensa leikkejä, kuten lapset tekevät, ja käy säännöllisesti kouluakin. Äiti kertoo tarinoita, laulaa laulujaan ja huolehtii tyttärensä perustarpeista, kuten pitääkin: Äiti oli niin hyvä, että oli liian hyvä. Joidenkin mielestä sellainen hyvyys kuuluu lukkojen taa.  - - Harmi vain, että kullanmurut vetävät puoleensa läpimätiä tyyppejä ja läpimädät erottava kullanmurut kaikkien muiden joukosta  - magneettisesti. (S. 92.)

Kun asuinympäristön henkinen ahtaus ja materiaalinen ahneus kohtaavat, seuraukset ovat tuhoisat. Mitä selviytymiskeinoja ihmisellä noissa olosuhteissa on? Missä on heidän toivonsa, missä on heidän osansa? Vastaus on yksinkertainen: aseissa.

Pop-tähti Selena, joka joutui poikaystävänsä ampumaksi vuonna 1995 vain 24-vuotiaana, nousee kirjassa legendaksi, jota palvotaan ja jonka haudalla käydään itkemässä. Todellisuuden ja fiktion sekoittaminen toimii kirjassa kuin sähköisku. Kun asekaupan tekijät palvovat ammuttua pop-tähteä, on paradoksi täydellinen: väkivallan ja vapauden pyhä liitto on totta eikä sille näy loppua. Se on joillekin ainut vaihtoehto, kohtalo, elämän tarkoitus ja tietysti - ennemmin tai myöhemmin - kuolema.

Clementin kertojanlahjoista ei ole epäilystä. Hän ei selittele asioita puhki. Tapahtumien vauhdikas etenemeinen  ja toteavat, lyhyet virkkeet vievät tarinaa eteenpäin turhia vatvomatta. Suomentaja Terhi Kuusisto on saanut suomennoksen lentämään, enkä muista milloin olisin lukenut yhtä sujuvaa tekstiä. Sivut kääntyivät nopeaan tahtiin. 

Eikä tarina petä lukijaa. Se on hurja loppuun asti ja vielä sen ylikin.

Tänään ratkaistaan Yhdysvaltojen neljän seuraavan vuoden suunta. Rakkaudesta aseisiin kertoo niistä olosuhteista ja arvoista, joista Trumpin kannatus kasvaa. Vaikka nämä arvot tänään ohitettaisiin, ne jäävät elämään. 


Jennifer Clementin teos on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä,  Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him ja Kulttuuri kukoistaa. 

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918





Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918, 2018
Kustantaja: Arktinen banaani
Kansi: Tiitu Takalo
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kirjabloggaajat esittelevät tällä viikolla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta naistenviikon kunniaksi. Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogista voi löytää listan kaikista tämän vuoden haasteeseen osallistuvista blogeista. 

Naistenviikolla, Reetan päivänä 20.7, voi tarttua kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Sisaret 1918 -sarjakuvateoksesta, jonka on toimittanut Reetta Laitinen. Kirjan tekijöiden joukossa on toinenkin Reetta, nimittäin Reetta Niemensivu. Onnea molemmille päivänsankareille!

Reettojen lisäksi voi juhlia useampiakin naisia, sillä Sisaret 1918 on täysin naisten tekemä teos. Se sisältää 10 sarjakuvanovellia, joiden kirjoittajina ja piirtäjinä ovat seuraavat sarjakuvataiteilijat: Reetta Niemensivu, Tiitu Takalo, Elina Ovaskainen, Annukka Leppänen, Mari Ahokoivu, Emmi Nieminen, Ainur Elmgren, Aino Sutinen, Hannele Richert ja Warda Ahmed. 

Kuva Mari Ahokoivun sarjakuvasta Helena. 
Sarjakuvanovellien aiheena on Suomen sisällissota vuodelta 1918.  Novellit perustuvat todellisiin kokemuksiin, joita naiset ovat kertoneet sisällissodasta. Reetta Laitinen on keränny tarinat Kansan Arkistosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta, ja sarjakuvataiteilijat ovat tulkinneet ne kukin omalla tyylillään. Tarinat on nimetty päähenkilöidensä nimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida. 

Sotahan on perinteisesti ollut miesten aluetta, miesten urotekojen historiaa, mutta tämän teoksen kautta on tuotu nimenomaan naisten sotakokemuksia esiin. Esikuvana voisi olla Svetlana Aleksijevitsin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja, jossa naisten vaietut ja ohitetut sotakokemukset on kirjattu ylös. Sisaret 1918 on merkittävä teos monella tapaa, sillä se ilmestyi vuonna 2018, jolloin sisällissodasta oli kulunut 100 vuotta. Teos toi omalta osaltaan sodan monia vaikutuksia esiin, ja se voitti vuoden 2019 Sarjakuva-Finlandian. 

Aikaisemmin sisällissodan naisista punaisten puolelta on kirjoittanut Anneli Kanto teoksessaan Veriruusut, josta dramatisoitiin myös esityksiä suomalaisiin teattereihin vuonna 2018. Itse näin sekä Tampereen teatterin hienon Tytöt 1918 -esityksen sekä Tampereen Teatterikesässä myös Kom-teatterin Veriruusut. Molemmat koskettivat syvästi. 

Sisaret 1918 on myös vaikuttava kokonaisuus. Kokoelman jokainen novelli on omantyylisensä, ja päähenkilöt ovat erilaisia. Joissain tarinoissa päähenkilö on vasta pieni tyttö (Toini, Ida) ja erään tarinan päähenkilö on jo aikuinen nainen ja äiti (Hulda), mutta suurin osa tarinoista kertoo nuorista tytöistä, jotka joutuivat sotaan kuka mistäkin syystä ja joutuivat näkemään ja kokemaan kaikenlaisia raakuuksia. Pahimpia raakuuksia ei kuitenkaan kirjassa ole, sillä Reetta Laitinen kertoo esipuheessaan, ettei halunnut luoda kirjasta pelkkää kauhukuvastoa, vaan tuoda henkilöt esiin. Sitä paitsi, niitä kauheimpia tarinoita, eli sodassa tai vankileireillä kuolleiden tarinoita, meille ei ole kukaan ollut itse kertomassa.  

Suurin osa Sisaret 1918 -kokoelman tarinoista on punaisten puolelta, mutta mukana on myös valkoisen puolen muistoja, kuten heti ensimmäisessä sarjakuvassa nimeltään Toini. Reetta Niemensivun sankaritar on pieni, 7-vuotias Toini, joka pelkää punaisten terroria ja joutuu lähtemään perheensä kanssa pakoon kodistaan. Niemensivu tuo lasten näkökulman hienosti esiin kuvituksessaan. Myös kirjan viimeinen tarina, Warda Ahmedin piirtämä Ida, on kerrottu lapsen näkökulmasta. Idan tarinassa sota on ohi, mutta sen jälkiä näkyy leikkipaikoilla. Molemmissa tyttölasten muistoissa näkyy hienosti se, miten sota on lasten leikeissä läsnä. 

Kuva Reetta Niemensivun sarjakuvasta Toini. 

Emmi Niemisen Mandi jäi myös mieleeni hillittynä, vakaasti kerrottuna tarinana. Siinä kerrotaan Mandin vankileirikokemuksista. Jo aloitus on sydäntäsärkevä: Olen kummallinen luonne. En saa selvää itsestäni. Olen tätä kirjoittaissani täyttänyt kaksikymmentä ikävuottani. Ja jo nähnyt yhtätoista, joista ei kaikissa olosuhteissa tuskin koskaan tule tietämään. Olen liian aikaisin vanhentunut. (S. 58.)

Ainur Elmgrenin Huldassa tunnistin puolestaan Korkeajännitys-sarjakuvien tyyliä (sen verran olen korkkareita joskus selaillut). Saksan verikoirat vyöryvät punaisten mielikuviin ja valkoiset voittajat nöyryyttävät hävinneitä. Herkkyyttä tarinaan tulee, kun Hulda ikävöi Raumalle jääneitä viittä poikaansa. 

Kokonaisuutena Sisaret 1918 on monipuolinen ja vaikuttava teos. Sen värimaailma on puna-musta-valkoinen ja kuvasto kauttaaltaan selkeää ja paneutunutta. Kuvattuja henkilöitä kunnioitetaan. Jokaista tarinaa edeltää pieni tietopaketti ajan oloista ja sodan etenemisestä. Kun tieto yhdistyy henkilökohtaisiin kokemuksiin ja kansaa raastavaan kahtiajakoisuuteen ja väkivallan pelkoon, on tuloksena koskettavaa historia- ja henkilökuvausta. Pienet ihmiset historian mullistuksissa saavat oman äänen. Heitä ei unohdeta. 



Teos on luettu myös kirjablogeissa: Kirjailuja, Lumiomena, Reader, why did I marry him ja Nörttitytöt.  




sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

maanantai 30. syyskuuta 2019

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku, 2018
Alkuteos: An Unkindness of Ghosts, 2017
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 354
Kansi: TG Design
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku oli syksyn ensimmäinen lukupiirikirja. Se jatkaa (sattumalta) scifi-kirjojen sarjaa, sillä kesällä luimme Leena Krohnin Tainaronin ja seuraavaksi lukupiirikirjaksi valikoitui Margaret Atwoodin Testamentit. Vaihtoehtoiset tulevaisuuden maailmat ovat kiehtovia.

Menneisyyden kaiku täyttää scifi-kirjallisuuden tuntomerkit puhtaaasti joka sivullaan. Samalla se kertoo meistä ihmisistä karua tarinaa ja ottaa vahvasti kantaa eriarvoistamista ja syrjintää vastaan. Kirjan päähenkilö on muunsukupuolinen Aster, joka on sujuvasti välillä myös Aston. Hän matkustaa HSS Matilda -nimisen avaruusaluksen kyydissä kohti parempaa tulevaisuutta. Mukana ovat kaikki ihmiset, jotka on entisestä paratiisista, Maasta, pelastettu mukaan. Keinotekoinen miniaurinko tuottaa energiaa ja mahdollistaa elämän.

Aluksen matka on kestänyt yli 300 vuotta, ja tarinat menneestä paratiisista alkavat haalistua. Nykyinen elämä avaruusaluksella on kurjaa pakkotyötä hierarkisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi ja  ylipäällikön vallan pönkittämiseksi. Alimpaa kastia ovat värilliset, naiset ja lapset erityisesti, mutta mitä korkeammalle aluksen kansilla noustaan, sitä yltäkylläisempää on elämä. Hallinnon suosikit ja valkoinen ylimystö tarvitsevat yhteiskuntarauhan ylläpitämiseen väkivallan uhkaa, eli järeää vartijakoneistoa, joka saavat vapaasti alistaa heikossa asemassa olevia yhteiskuntaluokkia.

Asterilla on ollut äiti, jonka kohtalo on arvoitus. Koska Aster on luonteeltaan utelias, hän alkaa selvittää äitinsä elämänvaiheita lapsuudenystävänsä Gisellen avustuksella. Tehtävä on vaarallinen, sillä äiti on saanut selville jotain mullistavaa. Tuekseen Aster saa Theon, aluksen arvostetun Kirurgin ja parantajan, johon Aster tuntee myös fyysistä vetoa. Seksuaalisuus on aluksella kuitenkin muuttunut väkivallan välineeksi, eikä sukupuolisuudella ole sinänsä väliä. Rakkaus ja läheisyys ovat tärkeämpiä asioita kuin sukupuolinen suuntautuminen, mutta ne ovat perin harvinaisia. Mielenterveyden järkkyminen on sitten sitäkin yleisempää.

Asterin uhma, älykkyys ja herkkyys tekevät hänestä erityislaatuisen. Hän on ristiriitainen sankari, jonka häilyvä persoonallisuus on kuvattu kiehtovasti. Parantajan taidoillaan hän on saavuttanut arvostusta väestön keskuudessa, vaikka häntä pidetäänkin kummajaisena. Diktatuurin julmuus ja keinotekoinen yhteiskuntajärjestys alkavat tehdä elämästä helvettiä ja muutokset alkavat itää kansan keskuudessa. Asterista tulee tietämättään ja tahtomattaan kapinan promoottori.

Rivers Solomon on luonut tulevaisuuteen menneisyyden. Aster on tummaihoinen, kuten alempien kansien kaikki asukkaat. Heidän tehtävänään on raataa pitkiä ja raskaita päiviä avaruuslauksen pelloilla. Vajaat 200 vuotta sitten Amerikassa vallitsivat samanlaiset olosuhteet, eikä orjuus ole edelleenkään kadonnut maapallolta - ei tarvitse kuin miettiä halpatyövoimalla tuotettua ylellisyyttä. Vallan rakenteet esitellään Menneisyyden kaiussa niin konkreettisesti, että lukija tuntee ahdistuksen ja iskut omalla ihollaan. Scifinä Menneisyyden kaiku tarjoaa siis muistutuksen historiasta ja nykyisyydestä ja samalla siirtää katseen tulevaisuuteen.

Miten käy maapallon, kun elinolot vaikeutuvat? Miten täällä jaetaan valtaa ja keihin sitä käytetään? Menneisyyden kaiku nostaa tärkeitä kysymyksiä esiin. Se varoittaa diktatuurista, se varoittaa ihmisten eriarvoistamisesta ja väkivallan vaikutuksista. Lukija saa tuntea, miltä tuntuu olla moninkertaisesti marginaalinen henkilö: Aster on tummaihoinen nainen, mutta myös muunsukupuolinen ihminen, jonka luonteessa on paljon Aspergerin oireyhtymän piirteitä. Jos yhteiskunta rakennetaan hierarkisesti, onko siinä Asterin kaltaisille ihmisille tilaa?

Lukupiirikirjana kirja sai ristiriitaisen, vaikkakin pääosin myönteisen vastaanoton. Sille kävi niin kuin lukupiirikirjoille tuppaa käymään: keskustelun myöstä kirjasta tuli parempi ja moniulotteisempi, koska jokainen lukija oli huomannut jotain, joka itseltä oli jäänyt huomaamatta. Jotkut piirin jäsenet kirja oli tempaissut mukaansa, joillekin lukeminen oli ollut hidasta ja takkuilevaa, koska juoni ei ollut tarpeeksi vetävä. Päähenkilön lisäksi Theon hahmoon oli samaistuttu vahvasti. Kirjan loppu oli  kaikkien mielestä onnistunut. Synkistä kuvistaan huolimatta Menneisyyden kaiku ei ole toivoton, vaan se onnistuu keräämään kokoon toivon pilkahdukset.



Menneisyyden kaiku on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuisa ja Sivutiellä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

torstai 12. syyskuuta 2019

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää, 2018
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Anna Kortelaisen kirjoittama elämäkerta Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää on kiinnostavaa luettavaa kannesta kanteen. Varsinkin tamperelaiselle lukijalle kirja on oikea aarre. Se on sukellus sekä paikallishistoriaan että erään tunnetuimman kaupunkilaisen elämään. Suomen 1900-luvun historia tulee kerrattua ikään kuin kaupan päälle, sillä Sara Hildén (1905 - 1993) ehti elää kaikki 1900-luvun Suomen sodat ja kokea Suomen nousun hyvinvointivaltioksi. Kortelainen on tutkinut tarkasti muun muassa sisällissodan vaiheet Lempäälässä ja Lotta-järjestön toimintaa Tampereella

Kortelainen on jakanut kirjan kolmeen osaan, joiden nimet ovat Tuntematon Sara, Tunnettu Sara ja Onnellinen Sara. Tuntematon Sara -osuudessa seurataan Saran lapsuutta ja nuoruutta sekä aikuisuuden vuosia sotavuosien yli, vuoteen 1945. Toinen osa kertoo Saran menestyksestä liike-elämässä sekä avioliitosta taiteilija Erik Ehnrothin kanssa. Viimeinen osa puolestaan keskittyy Sara Hildénin taidekokoelmien karttumiseen ja oman museon perustamiseen.

Saara Hildén syntyi Tampereella vuonna 1905 Ida Kadellin aviottomana lasena, mutta sai pian isäpuolen, jonka sukunimi jäi hänelle omaksi. Saara sijoitettiin äitinsä perheen luo Lempäälään, jossa hän kasvoi Torisevan torpassa sukulaisten hoivissa, kunnes lähti Tampereelle piikomaan 13-vuotiaana. Piikomispaikan välityksellä hänen tiensä kävi kauppa-apulaiseksi ja vähitellen yhä vastuullisempiin tehtäviin.

Kortelaisen kirjoittama elämäkerta luo Sara Hildénistä määrätietoisen ja omanarvontuntoisen naisen muotokuvan. Kun ura alkaa edetä, Saara-nimi muuttuuu pian Saraksi. Tosin mitenkään nopeaksi ei urakehitystä voi kuvata. Hildén eteni myyjättärestä myymalänjohtajaksi pikkuhiljaa, ja perusti oman liikkeen vasta vuonna 1952, 47-vuotiaana. Koko aikuisiän hän oli kiinnostunut taiteesta: kuvateiteesta, elokuvista ja teatterista.

Elämäkerrassa paljastuvat menestyksen avaimet: ahkera työnteko ja lahjakkuus. Sara Hildénillä oli tyylitajua ja silmää kauneudelle. Lisäksi hän oli taitava liikenainen. Voisi melkein sanoa, että hänen käsissään vaatteet muuttuivat kullaksi, kun hän sodan jälkeisen nousukauden aallossa vaatetti tamperelaisia naisia ja loi mittavan omaisuuden. Hän oli omaisuuden suhteen varsin avokätinen ja avusti ensin monia ystäviään rahapulassa ja pikkuhiljaa yhä enenevissä määrin myös taiteilijoita, jotta nämä saivat keskittyä luomiseen.

Kortelaisen tutkimuksen mukaan Sara Hildén eli varsin modernin naisen elämää. Koska hän perusti perheen vasta kypsällä iällä, hän ehti ennen sitä luoda vakavaraisen oman uran. Miehiä Saran elämästä ei puuttunut, vaan hän saattoi oman palkan turvin elää, kuten halusi. Pitkäaikainen ja varakas sulhanen Ruotsista jäi vain rakkaussuhteen tasolle, koska hän ei jostain syystä ollutkaan aivan oikea. Sen sijaan Erik Ehnroth vei muuten niin kovin järkevän oloiselta Saralta jalat alta. Avioliitossa oli kuitenkin alusta lähtien kolmaskin osapuoli, nimittäin alkoholi.

Kortelainen on tehnyt kirjassaan persoonallisen ratkaisun lisäämällä tietotekstin väliin kaunokirjallisia osia, kuvitteellisia keskusteluja Saran ja hänen museonsa konservaattorin välillä. He kulkevat taideteosten äärellä ja pysähtyvät keskustelemaan elämästä ja taiteesta. Keskustelut tekevät Sara Hildénistä inhimillisemmän, ja samalla sivuilla nousee esiin myös niitä ainutlaatuisia teoksia, joita hän on kokoelmiinsa hankkinut. Kirjan kuvitus on kauttaaltaan kiinnostavaa, ja taiteen läsnäolo huokuu kirjasta.

On epäilemättä totta, että Sara Hildénillä oli taiteellista silmää ja vainua. Hän teki taidehankintoja paitsi ammattilaisten neuvojen mukaan myös oman kiinnostuksensa ja mieltymyksensä perusteella.  Hänen keräämänsä taide ja hänen perustamansa säätiö ovat arvokas perintö suomalaiselle kuvataiteelle. Tampereella hänen työnsä jatkuu Sara Hildénin taidemuseon muodossa ja Sara Hildénin nimeä kantavana taideakatemiana, jossa lapset voivat suorittaa taiteen perusopintoja.

Olin keväällä Metsossa kuuntelmassa Anna Kortelaisen esitelmää Sara Hildénistä ja elämäkerran syntyvaiheista. Kortelaisen into oli tarttuvaa. Hän kertoi, kuinka tärkeää hänelle oli kirjan kirjoittamisen aikana päästä Saran jalanjäljille Tampereelle ja Lempälään. Hän kertoi taustatyön tekemisestä ja niistä historiallisista rooleista ja odotuksista, joita Sara rikkoi elämässään. Saran hahmo tunnettiin Tampereella kovana liikenaisena ja etäisenä ihmisenä, mutta lähipiirissä hän oli myös erittäin avulias. Hän eli rohkean elämän ja sopii esikuvaksi kenelle tahansa naiselle. Ei ole ehkä sattumaa sekään, että tällainen toimelias nainen sai rikkoa rajoja juuri Tampereella, joka oli asukasrakenteeltaan naisten kaupunki.

Tamperelaisen elämään Sara Hildén vaikuttaa monella tavalla. Kuusivuotias eskarilaiseni kävi juuri Sara Hildénin taidemuseon Veistospuutarhassa opastetulla kierroksella taidetestaajana. Taidemuseon toinen toistaan loistavammat näyttelyt, esimerkiksi Andy Warholin ja Ellen Gallagherin näyttelyt vuonna 2014, vetävät taiteen ystäviä myös Tampereelle. Tyttäreni käy Sara Hildénin taideakatemiaa, jossa hän on harrastanut kuvataiteita 7-vuotiaasta saakka. Sara Hildénille, jos kenelle, sopii huudahtaa: Hyvä Sara!



Sara Hildénin elämäkerta on luettu myös kirjablogeissa: Kaisa Reetta T, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Amos Oz: Juudas

AMos Oz: Juudas, 2018
Alkuteos: Ha-besova al-pi Jehuda, 2014
Suomentja: Minna Tuovinen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 357
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Amos Oz (1939 - 2018) oli tunnettu israelilainen kirjailija, joka kannatti juutalaisten ja arabien rauhanomaista rinnakkaiseloa ja palestiinalaisvaltion perustamista. Hänen viimeiseksi jäänyt teoksensa Juudas kulkeutui luettavakseni lukupiirin kautta, enkä olisi sitä varmastikaan itse osannut poimia lukulistalleni.

Juudas sijoittuu 1950-luvun lopun Jerusalemiin, jossa nuori yliopisto-opiskelija, Shmuel Ash, joutuu tyttöystavänsä hylkäämäksi ja hänen elämänsä menee sijoiltaan. Opiskelu ja lopputyön aihe "Jeesus juutalaisten silmin" muuttuvat merkityksettömiksi, ja kun samaan syssyyn myös kotiväen rahallinen avustus loppuu, on Shmuelin hankittava työtä. Työpaikka löytyy Rabbi Elbazin kujalta, jossa erikoinen kaksikko - appiukko ja miniä - viettää yhteiseloaan.

Shmuelin tehtävä on keskustella ikääntyneen juutalaismiehen, Gershom Waldin, kanssa päivittäin ja huolehtia hänestä muutaman tunnin ajan. Miniä Atalja katoaa taustalle, mutta hänen hämmentävän kaunis ja erikoinen persoonansa lumoaa Shmuelin kokonaan.

Gershom Wald ei ole luonteeltaan mikään helppo keskustelukumppani. Keskustelujen aiheet eivät toki myöskään ole helppoja. Niissä luovitaan Jeesuksen ajan Jerusalemissa ja sitten taas 1950-luvun Israelin, uunituoreen juutalaisvaltion, poliittisessa ilmapiirissä. Onko Israelin valtion ja palestiinalasiten rinnakkaiseloon minkäänlaista ratkaisua olemassa?

Juudas on oikeastaan silkkaa filosofiaa kannesta kanteen. Sen lukeminen on juuri siksi ilo. Shmuelin vilpitön innostuneisuus, Gershom Waldin kyynisyys ja Ataljan patoutunut viha kietoutuvat vyyhdeksi, jossa jokaisella on paikkansa. Samalla asetutaan Israelin valtion olemassaolon oikeutuksen, vihamielisen arjen ja sodan kauhujen keskellä. Ataljan mies, Gershom Waldin poika, on kaatunut Israelin itsenäisyyssodassa. Poika on liian suuri uhri valtiosta, ja sen uhrin kanssa Israelissa eletään joka päivä.

Juudaksen tarinaan kirjailija Oz tarjoaa aivan uuden näkökulman nuoren intoilijan, Shmuelin suulla. Historia on tehnyt Juudaksesta petturin ja hylkiön. Kokonainen uskontokunta kantaa hartioilaan hänen rikostaan nimessään, mutta entäs jos Juudas oli Jeesuksen opetuslapsista uskollisin, ensimmäinen aito kristitty. Entäs jos hän uskoi loppuun asti ja pettyi kaikista eniten, kun Jeesus ei pelastanutkaan itseään, kun hän ei astunutkaan alas ristiltä?

En muista, milloin olisin lukenut yhtä filosofista ja kiinnostavaa historiallista ja polittiista tekstiä kaunokirjasta. Minna Tuovisen suomennoksessa ajatus pysyy kirkkaana koko ajan. Kirja oli lukupiirikirja, ja se sai kiitosta Israelin monimutkaisten jännitteiden kuvaajana ja Jeesuksen ajan historian uusista näkökulmista. Moitimme kuitenkin kirjan naiskuvaa. Salaperäinen Atalja jää viettelijättären rooliin, eikä hänen ajatukseilleen juuri anneta sijaa. Keskustelut ovat miesten alaa. Lukeminen ja kirjoittaminen, joita tässä kirjassa tehdään paljon, ovat myös miesten töitä.

Aiemmin olen lukenut Ozin tuotannosta vain hänen esikoisteoksensa Ehkä jossain muualla, joka kertoo erään kibbutsin arjesta. Se ei ole näin syvällisesti filosofinen teos, mutta verkkainen kerronta ja vivahteikas ihmiskuvaus ovat siinä jo olemassa. Ozin lukeminen tekee nykyihmiselle hyvää, sillä se saa katsomaan ihmisiä vähän lämpimämmin, moniulotteisina persoonina. Jokaisen elämästä kun löytyy henkilökohtaisia, mutta myös ympäröivän yhteisön ja yhteiskunnan aiheuttamia ristiriitoja. Siinäpä sitten koetamme parhaamme mukaan elää.

Olen viime aikoina tutustunut Lahi-idän lähihisotiraan monen eri teoksen kautta. Erityisesti sarjakuvat ovat tehneet mullistusten kourissa rimpuilevasta Lähi-idästä tutun: Marjanne Satrapin Persepolis-sarjakuvat sijoittuvat Iraniin, Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi kertoo pienen pojan lapsuudesta 1970-luvulla ensin Gaddafin Libyassa ja sitten al-Assadin Syyriassa. Guy Delisle puolestaan elää israelilaista arkea 2000-luvun Jerusalemissa. Haluan ehdottomasti lukea myös Ozin teoksia lisää.


Juudas on luettu myös kirjablogeissa Kosminen K, Jokken kirjanurkka sekä Sanoissa ja sivuilla.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli sisältää neljä esseetä aiheista Suomi, suomalaisuus, kielet ja erityisesti suomen kieli. Nämä ovat tietysti Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielitieteen professorille hyvin sopivia aiheita. Esseet ovat pituudeltaan 43 - 92-sivuisia, eli varsin mittavia, ja toinen toistaan herkullisempia. En voi kuvitella itselleni kiinnostavampaa aihetta kuin suomen kieli, joten tunsin olevani liekeissä kirjaa lukiessani.

Aloitin esseekokoelman jo viime vuoden lomamatkalla Kreetalla, mutta pian kävi ilmi, että kirja vaatii keskittymistä, koska tietoa on niin paljon. Kuuden hengen perhe samassa hotellihuoneessa ei ollut paras paikka tälle kirjalle ja sen hehkulle. Niinpä kirja jäi ja tartuin siihen vakavin aikein vasta kesälomalla uudestaan. Sitten se olikin menoa. Viimeiset kaksi esseetä suorastaan ahmin. Istuin Oodissa lukemassa kolme tuntia putkeen, keskityin ja nautin joka sanasta.

Mutta aloitetaanpa alusta. Teoksen ensimmäinen essee, Suomi - ongelma, kertoo siitä, kuinka Suomi-nimisen valtion olemassaolo on melkolailla sattumanvaraista juuri tässä muodossa kuin se nykyään on. Jos historia olisi mennyt toisin jossakin kohtaa, Suomi-nimistä valtiota ei olisi olemassakaan. Suomi voisi olla osa Ruotsia tai Venäjää. Seuraavaksi voi siis kysyä, onko kansallismielisyydelle oikeastaan mitään pohjaa, jos nämä rajat olisi voinut vetää melkeinpä mihin vaan. Varsinkin, kun suomalaisuuskin on sisällöltään hyvin samantapaisesti romantisoitua kuin esimerkiksi saksalaisuus tai ranskalaisuus. Kansallisuus on siis hyvin kansainvälinen ilmiö. Saarikiven essee täydentää sitä pohdintaa, jota Juha Hurme käy Finlandia-palkitussa Niemi-teoksessaan.

Saarikiven kokoelman toinen essee Wittgensteinin joulumaassa on kielitieteilijän joululahja lukijalle. Saarikivi esittelee erilaisia kielitieteen perusteorioita hyvin lyhyesti (ja kansantajuisesti) ja kehittää niistä ajatuksiaan. Oikeastaan hän kirjoittaa kielestä välillä niin kauniisti, että häikäisee, välillä hän puolestaan tekee kielestä inhottavan ruumiillista: Kieli on todellakin kieltä. Se on haisevalla ja märällä ruumiinosalla, lihaksilla tuotettua ääntä ja sen äänen kuvia, sellaisia kuin tämä kirjoitus. (S. 58).

Paitsi kauniisti ja kamalasti, Saarikvi kirjoittaa myös hauskasti. Hän neuvoo konkreettisen esimerkin -  joulupukin - avulla mikä tekee suomen kielestä aivan erityisen kielen kaikkien kielten joukossa. Samalla tavalla jokainen kieli luo oman todellisuutensa ja kulttuurinsa ympärilleen, ja samalla tavalla jokainen kieli on erityinen: Sellaisena joulupukki on samanlainen kuin kieli: aikojen, tapojen ja traditioiden risteys, kommunikaation, väärinymmärtämisen, ahneuden, rakkauden ja huijaamisen agora. (S. 75.)

Kolmas essee, Syvää pinnemmalla, käsittelee suomen kieltä. Nyt tulee tuutin täydeltä tietoa sanojen etymologiasta ja eri kielten sanastojen erilaisuudesta - siitä miten sanat muokkaavat ajattelua tai miten kulttuurin muuttuminen muuttaa myös sanojen merkityksiä. Esseessä on paljon kielten välisten erojen pohdintaa. Jos kielessä ei ole nimeä, sanaa, jollekin ilmiölle, voiko ilmiötä edes havaita. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat värien nimitykset eri kielissä: Näkeekö ihminen, joka ajattelee vihreän olevan vihreää ja kuivuneen heinän olevan heinänvihreää, värit samalla tavoin kuin suomalainen, joka tietää, että vihreä on vihreää ja kuivunut heinä keltaista? (S. 125.) Saarikivi antaa esimerkkejä nimistöstä, johdoksista, lauserakenteista - kieli on historiaa, nykypäivää, ajattelua, kulttuuria.

Saarikivellä on vankka näkemys siitä, että pieni ja erityislaatuinen kielemme antaa meille erinomaisen näköalan maailmaan. Saarikivi itse hallitsee useita kieliä ja pienempiäkin kieliä kuin suomi.
 - - Suomalaiset ovat keskimäärin mainiosti perillä siitä, että New Yorkissa on Vapaudenpatsas ja Empire State Building - niminen korkea rakennus, mutta Manhattanilla ei varmastikaan keskimäärin tiedetä Suomesta juuri mitään.
   Tällaisista syistä ihmisen olisi aina hyvä kuulua vähemmistöön ja viettää elämänsä marginaaleissa. Marginaaleista näkyy aina keskustaan, mutta päinvastaiseen suuntaan näkevät vain harvat. (S. 180.)

Nyt on vielä tunnustettava jotain, joka melkein hävettää, koska se paljastaa, miten tunteellisesti suhtaudun lukemiseen ja suomen kieleen. Teoksen viimeinen essee Suomen kieli - puhetta kuplastani sai minut itkemään. Saarikivi kirjoittaa siinä lukemisen ja suomen kielen merkityksestä sekä itselleen että suomalaisille että koko maailmalle. Tämän esseen äärellä kirjabloggaaja, lukutoukka ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja kyynelehtii monesta syystä. Mutta kyynelistä lisää hieman myöhemmin...

Tämä on ensin huomioitava: Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Hän muistaa jopa puhekuplan, jonka osasi lukea. Koska perheen Aku Ankat ovat tallessa, hän pystyy nimeämään tarkan päivänkin: Se on elämäni suurin päivä, suurempi kuin hääpäivä tai se päivä jolloin minut nimitettiin professoriksi. (S. 201.)

Esseessä on paljon tietoa suomen kielen vankasta asemasta: Suomen kieli, joka on puhujamäärältään noin sadaskahdeskymmenes maailman 7 000 kielen joukossa - sinänsä varsin huomattava saavutus tämäkin - on vielä paljon suurempi, kun mitataan tekstien määrää. Maailman internet-sivuista yli puolet on pelkkää englantia, mutta 0,3 % niistä on suomea. Se on neljä kertaa enemmän kuin suomalaisten osuus maailman väestöstä ja tekee suomen kielestä internetin 25. yleisimmän kielen. (S. 217 - 218.) Näihin lukemiin on tultu niistä 1800-luvun Lauantai-seuran kokouksista, jossa suomen kieltä harrastivat ruotsia äidinkielenään puhuvat yliopistomiehet. Suomea puhuvia kansalaisia oli Suomen suuriruhtinaskunnassa noin 1,5 miljoonaa. Heille annettiin ääni ja oikeus oppia asioita omalla äidinkielellään. Nyt suomen kielen puhujia on noin  5 miljoonaa ja he ovat vapaaehtoisesti luopumassa äidinkielestään ja vaihtamassa sitä englantiin.

Ja sitten niihin kyyneliin. Ne johtuvat paitsi lukutaidon mullistavan kokemuksen jakamisesta myös siitä syystä, että esseestä tulee eräänlainen muistokirjoitus suomen kielelle. Lukekaa
se tästä kirjasta, suomeksi, kun vielä osaatte ja voitte.



Kulttuuripersoona Janne Saarikiveen voi tutustua lisää Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen jutussa. Saarikivi on myös Ylen kolumnisti ja tässä on linkki hänen viimeisimpään kolumniinsa Isänmaa ja ja uskonto on varastettu, ottakaa varkaat kiinni. Suomen kieli ja mieli on luettu myös blogissa Kirja hyllyssä.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!


sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.


lauantai 20. heinäkuuta 2019

Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Henriikka Tavin esikoisrunoteos Esim. Esa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2007, ja kun sen pari vuotta sitten luin, olin aivan myyty. Esim. Esa on lempikirjojani ikinä.

Uteliaana odotin Tavin esikoisromaania, Tellervoa. Kustantajan mukaan luvassa olisi parisuhteen etsintää, mutta myös "kiusallista aikalaisromaania". Alusta asti onkin selvää, että vaikka nyt lähdetään chick litin asetelmasta liikkeelle, ei tilanne siihen jää pyörimään.

Tellervo siis haikailee parisuhdetta ja ottaa asian tosissaan. Elämän paras aika - opiskeluaika - on mennyt parisuhteenmuodostamispuuhien puolesta ohi ja kolmivitosen on panostettava asiaan aivan eri näkökulmasta. Apuun rientääkin Rori Raye, joka kertoo, miten jokainen voi löytää itsestään magneettisen naisen, joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Tellervo perustaa ystävänsä Hennin kanssa kerhon, jossa Rorin opit otetaan haltuun ja flaksi alkaa käydä. Rakkautta tuntuu olevan tarjolla joka suunnassa, mutta kuinka sen kanssa sitten osataan elää? Tavin kirja muistuttaa kipeästi siitä tosiasiasta, että romanttinen rakkaussuhde on nykyisin nostettu ihmisen onnellisuuden ykköskriteeriksi, mutta tosiasiassa yhteiselämä kenen tahansa kanssa on melkoista tasapainoilua ja kompromissien etsimistä. Romanttinen tunnelma ei kovin kauas kanna, ja Rorin opit alkavat väljähtyä parisuhteessa: Tellervo ei enää tietoisesti ajatellut synnynnäistä oikeuttaan olla seireeni (s. 79). 

Tavin kertomana Tellervon ja Hennin ystävyys, miehen etsiminen ja elämä noin ylipäänsä osoittautuvat joksikin muuksi kuin ruusuilla tanssimiseksi. Ystävättärillä on omat kipupisteensä, ja lisäksi kaiken taustalla ilkkuvat nykyihmisten lukuisat valinnanmahdollisuudet, jotka tekevätkin elämästä oikeastaan masentavaa: Olenko nyt kuitenkaan onnellinen? Entä jos joku toinen olisi minulle sopivampi?

Aikalaisromaani tämä on vähän samaan tapaan kuin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Lykken päähenkilöistä yksi osuu samaan ikähaarukkaankin kuin Tellervo ja Henni. Tyytymättömyys ja valintojen mahdollisuus kulkevat käsi kädessä. Elämässä on niin paljon vapautta, että ihminen päätyy helposti ajelehtimaan, eikä osaa tarttua mihinkään - ei osaa päättää.

Tavin kerronta on terävää ja kepeää yhtä aikaa. On hienoa lukea kirjaa, jossa naiset ovat päähenkilöitä ja naisten elämä on keskiössä. Harvemmin kirjallisuudessa punnitaan myöskään naisten välistä ystävyyttä. (Ehkäpä Elena Ferranten Napoli-sarjan esimerkki nyt tuottaakin lisää tällaisia romaaneja - ja mikäs sen hienompaa!) Naisten ystävyyden eri vaiheita on Tavin kirjassa käsitelty ironiseen tyylin:
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. 
   Tellervossa ja ystävässä oli paljon samaa. He olivat samanikäisiä, liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. (S. 21.)

Toivon tosiaankin, että Tavi jatkaa myös romaanien kirjoittamista. Tellervossa on raikas ote, joka kiertää reippaasti parodian puolelle ja tarjoilee herkullisia havaintoja kolmivitosten elämästä. Sekä Henni että Tellervo suorittavat kolmatta akateemista tutkintoaan, ja ovat koko ajan kesken. Onko nykyihmisten edes mahdollista kasvaa aikuisiksi kaiken valinnanvapauden keskellä? Kun elää karkkikaupassa, voi koko ajan valita jotain entistä parempaa.

Kun teoksessa siteerataan muodikkaiden self help - ja onnellisuusoppaiden iskulauseita, syntyy huumoria, joka on mustaa ja totista. Mikä meitä oikein vaivaa, kun on pakko olla jotain muuta kuin on? Miksi pitää esittää rooleja, jotta kelpaisi? Kirjan loppuun on liitetty lähdeluettelo, jossa komeilevat Rori Rayen teokset Have a relationship you want in ten weeks, Make him fall for you, Targeting Mr Right Program ja Modern Siren Program. Kylmäävää.

Erinomaista huumoria syntyy kirjassa myös kuoroharrastuksen ympärille. Mieleeni tulee dekkaristi Leena Lehtolainen, jonka ensimmäinen Maria Kallio -sarjan kirja (Ensimmäinen murhani) sijoittui kuoroyhteisöön. Siinä on tosiaankin herkullinen  sosiaalinen miljöö tarjolla.

Tellervo pääsee yllättämään, vaikka se kertoo tavallisista, rakkautta janoavista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Tavi on ujuttanut sekaan sopivasti ihmissuhdekiemuroita ja kasvunpaikkoja, ja kokonaisuus jättää paitsi vinon hymyn lukijan huulille, myös mukavasti mietittävää.



Osallistun arviollani kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi jo 5. kertaa Tuija! Tellervo on luettu ainakin blogeissa Reader, why did I marry him, Tekstiluola, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja,









perjantai 10. toukokuuta 2019

2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 




Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Hosseini Silvia: Pölyn ylistys, 2018
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 185
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Silvia Hosseinin Pölyn ylistys on poltellut minua Helsingin kirjamessuilta lähtien. Kirjailija esiintyi siellä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaiden joukossa, ja hänen kirjansa kuulosti kiinnostavalta: naisen kirjoittama esseekokoelma, jonka nimi on Pölyn ylistys. Kirjaa kuvailtiin rohkeaksi, koska kirjailija kertoo muun muassa avoimesti seksuaalisuudestaan. Odotin suoraa puhetta naisen elämästä, koska tulkitsin Pölyn ylistyksen heti kotoisan pölyn ylistykseksi. Hosseinin käsittelyssä pöly nousee kuitenkin korkealle, ja esseiden aiheina ovatkin pääasiassa miehet ja heidän luomansa kuvat tai tekstit.

Pölyn ylistys on ansiokasta esseetaidetta, jossa ajatus kulkee kirkkaana ja jossa esseistin oma elämä ja omat intohimot käyvät älykästä vuoropuhelua teorioiden ja ympäröivän maailman kanssa. Pölyn ylistys on sekä virkistävää että oivalluttavaa luettavaa, ja se tarjoaa aiheistaan monitahoista analyysia joka sivullaan. Silti se jää minulle etäiseksi, ja syynä on se, että en koe Hosseinin aiheita kiinnostaviksi. Se ei vähennä esseiltä niiden kirjallista - ja vielä vähemmän älyllistä - arvoa. Oikeastaan en haluaisi myöntää, että aiheet eivät kiinnosta minua, koska lähtökohtaisesti olen luullut, että kaikki inhimillinen kiinnostaa minua. En ehkä olekaan aito humanisti, vaan leikin vain sellaista.

Teokseen on koottu yhdeksän toinen toistaan terävämpää esseetä. Aloitusessee Lifestyle-torakat kritisoi kuluttamista ja brändäämistä. Seuraava essee Vähän saa kuristaa lähtee liikkeelle tv-sarjasta Sons of Anarchy, pohtii väkivallan erotiikkaa ja päätyy esseistin oman seksuaalisuuden analysointiin. Kolmas essee käsittelee Leonard Cohenin musiikkia ja erityisesti hänen huonointa levytystään. Neljäs essee käsittelee Al Pacinon tähdittämiä elokuvia, ja etsii ylevän olemusta. Perversioita enemmän kannattaisi pelätä tavallisuutta, myös omaansa, kirjoittaa Hosseini (s. 53), ja huomaan, että tavallisuus alkaa kiinnostaa minua, koska sellaista nähdään mielellään vain jossain itsensä ulkopuolella. Onko sitä siis oikeasti olemassakaan? Vai onko esseiden kirjoittaminenkin lopulta epätoivoista pakoa tavallisuudesta?

Hosseinin esseekokoelman idea on, että on luvallista kirjoittaa huonosta, koska on olemassa myös hyvää huonoa. Tällaisen periaatteen nojalla esseisti voi latoa lukijan eteen kaikki elämänsä banaaleimmatkin yksityiskohdat ja tehdä niistä analyysin arvoisia asioita. Esseisti voi ja saa - ja Hosseinin tapauksessa myös osaa - kirjoittaa matalasta korkeaa.

Hyvä esimerkki tästä on Hosseinin taiturimainen essee Aavikkolabyrintin vangit, joka purkaa Dubain syvintä olemusta. Dubain syvin olemus on tyhjää täynnä: Ainoastaan kuluttaminen tuo ihmiset yhteen. Se on kauheaa ja hurmaavaa. Miten helppoa ostamisen vimmaan onkaan ajautua! Miten vaistomaiselta tuntuu halu astua putiikkiin, näyttää tyylikkäältä ja olla luonteva, kepeä ja rajoittamaton sillä tavalla kuin mainokset opettavat. (S. 123.) Kun Hosseini luo visioita Dubain viimeisistä hetkistä, hän päästää kaunokirjalliset kykynsä valloilleen. Syntyy apokalyptisiä kuvia: Se nielee hotellinsa, kauppakeskuksensa, autonsa ja tavaransa, täyttyy sisältäpäin, ja sen kolossaaliset rakennukset repeävät kuin ylensyöjän vatsalaukku. Sairaalloisen ylipainoisiksi paisuneet pilvenpiirtäjtät röyhtäilevät ikkunansa rikki, ja jokainen torni halkeaa omaan mahdottomuuteensa, purskauttaa sisälmyksensä kadulle ja romahtaa sitten kömpelösti ja vaivalloisesti polvilleen, autiomaan kuumaan hiekkaan. (S. 131).

Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä Hosseini analysoi Camus'n Sivullista. Hosseini pohtii sivullisuuden tunnetta yleisesti ja tuo klassikkoon uusiakin näkökulmia. Tämä essee tuli aiheeltaan minulle läheisimmäksi, koska olen Sivullisen nuorena lukenut ja siitä kovasti silloin vaikuttunut. Muistan elävästi, kuinka kirjan vastenmielinen päähenkilö Mersault sai minulta myötätuntoa osakseen ja  tunsin ymmärtäväni häntä. Myöhemmin olen lukenut sivutolkulla analyyseja tästä maailmankirjallisuuden kaanonin kulmakivestä. Jostain osui silmiini myös ajatus siitä, että Mersault on psykopaatti. Harmittaa, että en muista kuka tämän dignoosin esitti, sillä hän tappoi Mersault'n mielestäni, enkä pysty näköjään enää innostumaan tästäkään aiheesta.

Kokoelman viimeinen essee Pölyn ylistys on hieno teksti elämän katoavaisuudesta, ja sellaisena kehotus nauttia elämästä nyt kun se meillä on tässä elettävänä. Pöly peittää meidät kaikki joskus ja suurimmatkin meistä unohdetaan. Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa, kirjoittaa Hosseini (s. 173). Tällaisia helmiä on ilo poimia tekstistä, ja näistä havainnoista jaksan innostua.

Esseekokoelmaa lukiessani oivalsin, miten miehinen esseetaiteen maailma on. Sen on oikeastaan oltavakin sellaista, sillä jos esseisti ruotii itselleen merkittäviä taidemaailman tai pop-kulttuurin ilmiöitä, ruotiminen on silloin lähtökohtaisesti (ja historiallisten tosiasioiden takia) miesten luomien kuvien, taideteosten ja arvojen analysointia. Sivistynyt nainen on historiallisessa perspektiivissä kummajainen, uutuus, joka etsii vielä paikkaansa. Tästäkin Hosseini kirjoittaa: Minulla on ristiriitainen suhde omaan sivistyneisyyteeni. Tunnen voimakasta, elitististä vastenmielisyyttä junttiutta kohtaan, mutta kärsin samanaikaisesti jatkuvasta huijarisyndroomasta. Vaikka erotan fauvisimin naivismista, minusta tuntuu useimmiten siltä, etten tee tiedoillani mitään, ja vielä useammin siltä, etten oikeastaan tiedäkään mistään mitään. 
   Osittain syy on itsekriittisyydessäni, osittain siinä, että olen niin monesti yrittänyt osallistua keskusteluun, jossa miehet puhuvat toisilleen pääni yli. (S. 165 - 166.)

Hosseinin esseekokoelma on esseekokoelma, jonka ylitse eivät miehet puhu. Se on osoitus laajasta sivistyksestä sekä ajattelemisen ja kirjoittamisen taidosta. Koska nämä olivat esseitä hyvistä huonoista, jään odottamaan Hosseinin esseitä hyvistä hyvistä. Luvassa on varmasti häikäisevää tekstiä.



Pölyn ylistystä on luettu kirjablogeissa paljon. Tässä muutama blogi: Lumiomena, Tekstiluola, Mitä luimme kerran, Marjatan kirjat ja mietteet, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia, Kulttuuri kukoistaa ja Opus vei.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat, 2018
Alkuteos: Outline, 2014
Suomentaja, Kaisa Kattelus
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 207
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Olen joskus miettinyt, onko lapsuuteni onni saanut aikaan sen, että minun on pitänyt opetella kärsimisen taito. Olen tajunnut poikkeuksellisen hitaasti, mistä tuska tulee ja miten se tulee. Kesti kauan ennen kuin opin välttämään sitä. (S. 86.)

Rachel Cuskin Ääriviivat on sellaista kirjallisuutta, joka pakottaa keskittymään ja henkäisemään välillä syvään. Se vie kaiken huomion ja tulee ahmaistua hengityksen tahtiin. Se on hienovireistä ja rajua yhtä aikaa, eikä lukija oikein tiedä, mihin suuntaan katseensa kääntäisi, kun ihmiset paljastavat häpeällisimpiä, kipeimpiä ja hauraimpia totuuksia elämästään.

Cusk on taitava kertoja, joka venyttää kerronnan tapaansa kohti juonetonta ajalehtimista. Hän kieltäytyy kertomasta ehjiä tarinoita, mutta tulee kertoneeksi kuitenkin. Ei kokonaista kuvaa, ei selkeitä rajauksia, vaan ääriviivoja, yhteistä tarinaketjua, joka alkaa ei mistään erityisestä ja kiertyy kohti jonkinlaista tulevaisuutta. Varmaa on, että jokainen saa tuskasta osansa: - - en tosiaankaan ollut huomannut, että Paniotis oli tapaamisemme jälkeen kokenut olevansa epäonnistunut elämässään, sen enempää kuin vuori huomaa kiipeilijää, joka putoaa rotkoon. Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa: että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole yrittänyt ymmärtää. (S. 80.)

Tämän teoksen ääriviivat, eli jonkinlainen kehyskertomus on tässä: Englantilainen kirjailija, Faye, lentää helteiseen Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilla. Lentokoneessa hän tutustuu vierustoveriin, joka vie hänet muutaman kerran veneilemään Ateenassa. Hän tapaa myös muutaman hyvän ystävän ja opettaa kurssilaisiaan. Lopuksi hänen asuntoonsa on ilmestynyt kirjailija, joka on tullut Ateenaan opettamaan kirjoituskurssilaisia. Tämä kirjalija on tutustutnut lentokoneessa vierustoveriinsa...

Tarinoiden kierre on loputon, eivätkä ne tule koskaan valmiiksi, vaan niiden ääriviivat katoavat, sekoittuvat ja häipyvät taas. Kerrontatapa muistuttaa Virginia Woolfin episodiromaanista, Mrs. Dallowaystä, sillä kertoja siirtyy tässäkin kuin huomaamatta seuraamaan uutta tarinaa. Kirjan ajelehtiva tunnelma puolestaan muistuttaa jossain määrin Ian McEvanin Vieraan turvaa, jossa myös ollaan vieraassa kaupungissa ja kohdataan ihmisiä.

Ateena on miljöönä samanaikaisesti sekä ikuinen että elävä. Helle ajaa ihmiset veneilemään ja avaamaan ja sulkemaan vuorotellen ikkunoita ja ovia. Helle riisuu ihmiset paljaiksi, eikä näky ole aina kaunis.

Se, mikä tällaisessa tarinoita pursuavassa ja toisasalta niitä rikkovassa kirjassa on erityisen kiinnostavaa, on, että sieltä löytää myös itsensä. Se on kammottavaa ja helpottavaa yhtä aikaa. Kaisa Katteluksen suomennos sujuu kuin ajatus, ja kun kirjan kannet joutuu sulkemaan aivan liian pian, huomaa olleensa jossain ihan muualla, mutta silti osallisena jossain tutussa.

Ääriviivat on taiturimaisesti kerrottua. Esimerkiksi keski-ikäisen naisen arki, joka tuntuu kaikessa kiireydessään ja täyteydessään hajoavan hänen ympärillään, hajoaa myös kirjan kertojan näkökentässä. Kertoja yhdistää mielessään naisen ja tämän yläpuolella roikkuvan kellon. Ääriviivat sekoittuvat: Tunti oli melkein kulunut. Minua vastapäätä istuva nainen, jonka hämmästyneen näköiset kasvot olivat suoraan seinäkellon alapuolella niin että nämä kaksi muotoa olivat liittyneet tai yhdistyneet näkökentässäni kunnes olin melkein unohtanut hänen läsnäolonsa, sanoi nyt, että oli ollut mielenkiintoista huomata, miten vähän hän teki havaintoja objektiivisesta maailmasta. Hänen tietoisuutensa oli tässä vaiheessa - hän oli neljäkymmentäkolmevuotias - niin täpötäynnä paitsi omia myös toisten ihmisten muistoja, velvollisuuksia, unia, tietoja ja lukuisia arkipäivän tehtäviä, jotka hän oli imenyt itseensä vuosien varrella kuunnellessaan, puhuessaan, myötäeläessään ja kantaessaan huolta, että hän pelkäsi rajojen näiden moninaisten henkisten taakkojen alla murenevan, kunnes hän ei enää ollut varma, mitä oli tapahtunut hänelle ja mitä hänen tuttavilleen, tai joskus jopa, mikä oli todellista ja mikä ei. (S. 128 - 129.)

On hienoa lukea kirjallisuutta, joka on kevyttä ja täyttä yhtä aikaa, jossa sanominen, kertominen, on vaivatonta ja vavahduttavaa yhtä aikaa. En osaisi toivoa tämän parempaa.




Ääriviivat on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Sivutiellä, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Mitä luime kerran ja Kirjaluotsi. Helmetin lukuhaasteessa kirja ei oikein sovi mihinkään kohtaan, paitsi tietysti niille, jotka ovat käyneet Ateenassa (7). Toisaalta siinä on paljon tarinoita, joista jotkin kertovat muun muassa ihmisen ja eläimen suhteesta (39).

keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

3 x miesten sielunmaisemaa: Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, Pauli Heikkilä: Hibernaatti ja Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Lauri Lamminmäki: Rauhan vaunut, 1945
Kustantaja: Otava
Sivuja: 122
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Pauli Heikkilä: Hibernaatti, 2004
Kustantaja: Siniplaneetta
Kansi: Johannes Kajava
Sivuja: 224
Mistä sain kirjan: oma ostos

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja, 2018
Kustantaja: Wsoy, äänikirja ja e-kirja, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä



Talveni on kulunut Helmetin vuoden 2019 haastekirjoja lukien ja lukupiirien kokoontumisissa. Ja tietysti lukiessa. Olen lukenut kirjoja sellaista tahtia, että bloggaaminen on koko ajan jäljessä lukutahdistani, joten nytkin niputan muutaman (minulle) erikoisen kirjatuttavuuden yhteiseen arvioon. Bloginihan on ennen kaikkea lukupäiväkirja, joten haluan muistaa nämäkin opukset:

Aloitan vanhimmasta kirjasta, jonka luin Helmetin haastekohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos. En halunnut valita kohtaan esikoiskirjaa, vaan kirjan, joka on todellakin jäänyt kirjailijansa ainoaksi. Facebookista sain ystävältä vinkin Lauri Lamminmäen (1917 - 1987), erään kainuulaiskirjailijan, runokokoelmasta Rauhan vaunut. Julkaisijana on vuonna 1945 ollut Otava, joten aivan mitättömästä runoudesta ei ole kyse.

Kirja löytyi Tampereen kirjastosta varastokirjana, ja sain sen luettua parissa päivässä. Ymmärrän  sen luettuani hyvin, miksi kaikki kirjat eivät nouse klassikkoiksi. Kokoelman tunnelma on niin äärettömän pateettinen, että kokonaisuus on jo auttamatta vanhentunut. Mitallinen runo vuonna 1945 on toki ollut suomenkielisen runouden mallina vielä tuolloin, mutta modernit tuulet ovat varmaankin puhaltaneet Rauhan vaunut melko pian unholaan. Myös runojen aiheet ovat osittain mennyttä elämää. Esimerkiksi kokoelman aloitusruno Poika ja puinen Kristuksen kuva on täynnä nuoren miehen seksuaalisuuden heräämisen nostattamaa synnintuntoa ja lukijakin on pakahtua, mutta lähinnä haukotukseen.

Yritän sijoittaa Rauhan vaunut ilmestymisaikansa runouden keskelle ja historialliseen aikaansa. Pateettisuus tuntuu silti vanhanaikaiselta. Ensin on synnintuskaa  à la Mika Waltari, mutta sitten jo helkytellään rakastuneena. Elämän ilon vie kuitenkin sota ja kokoelman osat Rintama ja Hätä ja lähtö ovatkin karua luettavaa. Niissä on rintamakokemuksista kerrottu Yrjö Jylhän tyyliin, mutta samanlaista taituruutta runoissa ei ole kuin Jylhän Kiirastulessa.

Rauhan vaunujen ongelma on ehkä juuri siinä, että eletty aika on siinä läsnä liiankin tiukasti, eikä se pääse sanastoltaan tai kielikuviltaan yllättämään missään kohtaan. Kysyä tietysti voi, eikö Yrjö Jylhän Kiirastuli sitten ollut aivan erityisesti ajassaan kiinni, ja silti se on klassikko. Olisiko Rauhan vaunutkin klassikko, jos se olisi ilmestynyt jo talvisodan jälkeen? Mikään runo Rauhan vaunuista ei nouse erityisesti esiin ja voin kuvitella, että teos on ollut ehkä tärkeä sodan kokeneille miehille, mutta se ei noussut ajattomuuteen.


Pauli Heikkilä on puolestaan tuttu Pahkasian toimittajana ja Vanhat herrat -sarjakuvan tekijänä. Hän kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen viime vuonna, ja eräs lukupiiriläinen oli lukenut muistokirjoituksesta, että Heikkilä on kirjoittanut myös proosateoksen Hibernaatti. Kirja valittiin lukupiirikirjaksi. Teos kertoo ikuisesta ylioppilaasta, Jouko Venhosta, joka on päätynyt hibernaattiin hibernoimaan. Hibernaatti on eräänlainen täysihoitola, jossa ihmiset saavat keskittyä mahdollisimman häiritsemättömään ja omantahtiseen hibernointiin, eli talviuneen.

Idea hibernaatista on herkullinen ja siitä saadaankin kirjassa paljon irti. Hibernaatin johtaja kehittää hibernointi-teoriaansa yhä tieteellisemmäksi, ja hakemuskirjeiden perusteella valitut asukkaat seuraavat hänen ohjeitaan. Ohjeiden mukaisesti he vaivuttavat itsensä pikkuhiljaa autuaaseen horrosta muistuttavaan tilaan. Heidän vuorokausirytminstä muuttuu  omanlaisekseen, eikä muiden (rasittavien) ihmisten kanssa tarvitse olla juurikaan tekemisissä. Hibernaatti voisi olla eräänlainen suomalaisen paratiisi.

Vertasin hibernaattia paikkana Leena Krohnin mehiläispaviljonkiin tai Hotel Sapiensiin, joissa tietynlainen tila toimii joustavana miljöönä erilaisten ihmisten kohtaamiselle. Heikkilän teoksessa keskitytään kuitenkin liiaksi päähenkilö Jouko Venhoon, joka on kiinnostuneempi teorioiden kehittämisestä ja itsestään tai omista unistaan kuin muista ihmisistä, ja niinpä teos jää pyörimään liiaksi paikoillaan. Veijariromaani ei oikein ota tulta alleen, vaikka ainekset ovat herkulliset.

Lukupiirissä kirja sai sekä myhäilevää ymmärrystä osakseen että täysteilauksen. Naiset (myös minä) löysivät Jouko Venhosta sympaattisen hahmon, mutta eräs lukupiirin miesjäsenistä piti kirjaa lähinnä pitkästyttävänä. Kirjan ajoitus oli kyllä loistava, sillä kirja tietenkin päättyy maaliskuisiin tunnelmiin ja hibernoinnin loppumiseen, ja lukupiirimme kokoontui maaliskuun alussa. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen kuin kirjan loppu.


Tuomas Kyrön uusin Mielensäpahoittaja-kirja tuli myös eteeni lukupiirin kautta, enkä olisi sitäkään muuten tullut lukeneeksi. Aiemmin olen lukenut vain ensimmäisen Mielensäpahoittajan, joka olikin kohtuullisen hauska, mutta seuraavaan kirjaan en enää tuntenut mitään vetoa. Nyt kun tapasin Mielensäpahoittajan uudestaan, ymmärrän kirjan suuren suosion, sillä  tyyppi on kyllä symppis, olkoonkin, että idea alkaa olla jo loppuunkaluttu.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja esittelee tutun, yksinäisen vanhuksen, joka ottaa kantaa maailmanmenoon. Nyt paikallislehti ei enää ota vastaan yleisönosastokirjoituksia, joten Mielensäpahoittaja alkaa pojantyttärensä kannustamana kirjoittaa "bolgia" eli blogia, joka saa valtavan suosion ympäri maailmaa. (Tätä "bolgi"-sanan käyttöä ihmettelimme lukupiirissä. Mielensäpahoittaja kun ei ole tyhmä tyyppi, joten tästä sanojen väärinymmärryksestä ei tarvitsisi yrittää repiä huumoria.) Blogin suosio huomataan, ja sen markkina-arvosta yritetään tietysti päästä osingoille. Umpirehellinen ja introvertti päähenkilö joutuu siis tahtomattaan julkisuuden valokiilaan. Erakon elämä muuttuu, kun mökissä alkaa lapata vieraita.

Muodikkaaseen tapaan päähenkilö laatii blogiinsa listoja, muun muassa listan elämänsä parhaista kirjoista ja ruuista. Jos minun pitäisi laatia nyt lista Ennen kaikki oli paremmin -kirjan parhaista kohtauksista, niin parasta oli se, kun koululuokka kävi Mielensäpahoittajalla kylässä. Siihen se lista jäisikin. Vaikka teoksessa haetaan päähenkilöön marinaan tarinaan vähän jo absurdimpaakin otetta, mikä oli sinänsä virkistävää  (Mielensäpahoittaja kun on vanhus ja voi siksi olla välillä irti todellisuudesta), niin esimerkiksi Linkolaa muistuttavan kalastajahahmon vierailu ei jaksanut naurattaa. Tai ehkä siihen olisi voinut pysähtyä kunnolla - nyt moni syventämisen arvoinen ajatus heitetään kirjassa ilmaan ja hukkaan.

Kyrö on nokkela sanankäyttäjä ja tuntee esikuvansa: Mielensäpahoittaja on eräänlainen nykypäivään siirretty Konstan Pylkkerö - ovathan hänen lempikirjansakin Veikko Huovisen tuotantoa. Loppujen lopuksi suvaitsevampaa miestä kuin Mielensäpahoittaja saa etsiä, mutta mutta... Idea, jossa entisaikojen tavat ja tottumukset nostalgisoidaan vanhan miehen marinan kautta, alkaa vähän uuvuttaa. 

Kun sain nämä kolme miesten kirjoittamaa kirjaa luettavakseni melko lyhyen ajan sisällä, totesin, että mieskiintiö on nyt hetkeksi täynnä. Pauli Heikkilä ja Tuomas Kyrö kulkevat vankasti Veikko Huovisen ja Arto Paasikiven jalanjäljissä, ja oikeastaan hämmästyin, kun mietin kuinka paljon olen nuorempana lukenut Huovisen ja Paasilinnan teoksia ja jopa pitänytkin niistä. Huumorin kaanon on Suomessa erityisen miehinen, ja sen luomat hahmot introverttejä tyyppejä, joilla on olevinaan erityisen notkea ja syvä sielunelämä. Perinteisen huumorin mullistaja on oikeastaan ollut Jari Tervo, jonka sankarikaarti on jo värikkäämpää.

Olen lukenut nuorena myös paljon suomalaisten miespuolisten runoilijoiden klassikoita, ja sellaisesta kuvastosta ammentaa Lauri Lamminmäen miehinen Rauhan vaunut. Luin vastikään myös uutta suomalaista runoutta, Pauli Tapion hienon teoksen Varpuset ja aika, jossa teemat ovat osittain samoja kuin Rauhan vaunuissa, mutta voi, kuinka paljon runokieli on muuttunutkaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.


Uusin Mielensäpahoittaja on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen keskellä sekä Kirjakaapin avain. Kuittaan näillä kirjoilla yhtä sun toista Helmetin haasteesta: Rauhan vaunut siis kohtaan 4, Hibernaatissa nähdään unia (29) ja Mielensäpahoittajassa ollaan yksin (36) - tai ainakin yritetään olla.