Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1, Tosiasiat ja myytit, 2009; Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus, 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan (II, s.19). 

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on klassikko, jonka keskeinen sanoma tiivistyy tähän kuuluisaan lauseeseen, joka on edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa enemmän kuin mikään muu lause ikinä. Tästä on seurannut oivallus ja ymmärrys siitä, että naisen asema yhteiskunnassa määrää ne tavat, miten tyttö kasvatetaan, mitä rooleja hänelle sälytetään sekä millaista käytöstä häneltä odotetaan. Ympäristö muovaa naisen, ei biologia.

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide klassikon lyhentämättömistä osista 1. Tosiasiat ja myytit ja 2. Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011. Aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Beauvoirin teoksen uudelleen suomentaminen lyhentämättömänä on ollut kulttuuriteko. Suomentajat Inna Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet valtavan työn suomentamisessa ja lukuisten lähteiden tarkistamisessa. Lisäksi suomentajan huomautusten määrä kertoo, että pienetkin yksityiskohdat, kuten esimerkiksi Beauvoirin mainitsemat historialliset henkilöt, on haluttu esitellä myös nykypäivän suomalaiselle lukijalle. 

Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan jatkoi ja vahvisti feminismin heiveröistä aatetta - olisiko meillä vielä tämänsuuntaistakaan tasa-arvoa ilman Beauvoiria? Esipuheessa Sara Heinämaa kertoo, että Beauvoir alkoi hahmotella eräänlaista tunnustuksellista omaelämäkerrallista tekstiä, mutta ensimmäiseksi hän törmäsi kysymykseen, mitä naiseus hänelle merkitsi. Hän ajatteli, ettei naiseudesta ollut ollut hänelle mitään haittaa eikä siinä olisi mitään kirjoittamisen arvoista. Beauvoirin kumppani Jean-Paul Sartre oli kuitenkin muistuttanut, että Beauvoir oli kasvatettu eri tavalla kuin poika. Niinpä kun Beauvoir alkoi kaivaa pintaa syvemmälle, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästyttävän perusteellisesti filosofi on uppotunut oman aikansa biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää. Joka tapauksessa biologia on filosofille vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Seuraava luku, Psykoanalyyttinen näkökulma, alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (I, S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Myöhemmin Beauvoir tyrmää kastraatiokompleksin, mutta käyttää suvereenisti psykoanalyysin sanastoa. Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempaan psykoanalyysiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin. Nykylukijalle puolestaan käy selväksi psykoanalyysin misogyyninen perusta. 

Jo teoksen alkupuolella käy selväksi, että Toinen sukupuoli on yleissivistyksen aarreaitta: biologian ja psykoanalyysin jälkeen siirrytään tekniikan historiaan (Engels) ja taas filosofiaan: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (I, s. 113). Nyt ollaan Beauvoirin pitkäaikaisen kumppanin, Jean-Paul Sartren eksistentialismin äärellä. Lopulta Beauvoir tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Maailma on aina kuulunut miehille, eivätkä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa (I, s. 135). 

Mies suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, transsendenssiin: mies luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (I, s.138.)  

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Naisesta tuli miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Naisen paikka olis siis kotona miehen valvovan silmän alla, ettei vierasta verta päässyt perijöiden joukkoon. Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa, ei vain miehen suvun jatkaminen ja miehen omaisuuden varmistainen?  

Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus kertoo naisen elämästä kehdosta hautaan. Beauvoir on koonnut kuvauksia naisen elämästä. Niitä on löytynyt psykologian tutkimuksista, naisten kirjoittamista päiväkirjoista (tosin päiväkirjojahan ovat kirjoittaneet vain ylemmän luokan naiset) elämäkerroista ja omaelämäkerroista (nämäkin ovat etuoikeutettujen naisten elämistä kerrottuja). Psykoanalyysin käsitteistön kautta Beauvoir analysoi tarinoita ja osoittaa, että vallitsevat olosuhteet ja miesten omistusoikeus ovat aina määränneet naisena olemista. 

Vaimon ja äidin roolissa naiselta odotetaan tietynlaista käytöstä, ja oletetaan, että koti elämänpiirinä riittää naiselle. Beauvoir väläyttää päivähoidon tarpeellisuutta jo vuonna 1949: Sopivalla tavalla organisoidussa yhteiskunnassa , jossa lastenhoito olisi suurelta osalta yhteisön vastuulla ja jossa myös äitiä hoidettaisiin ja autettaisiin, äitiys ei missään nimessä olisi este naisten työssä käynnille (II, s. 408). Beauvoir tähdentääkin, että tasa-arvoinen parisuhde vaatii sitä, että molemmat sukupuolet ovat siinä täysinä subjekteina läsnä, eli naisenkin pitää saada toteuttaa itseään maailmassa ja osallistua transsendenssiin. Beauvoir puhuu myös rohkeasti laillisen abortin ja vapaiden seksisuhteiden puolesta - nämä oikeudet ovat jopa Euroopassa uhattuna edelleenkin, kuten Puolan uusi aborttilaki osoittaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava, ja hänen (tuolloin) rohkeille väittämilleen ja vaatimuksilleen löytyy perusteluja. Teksti on sujuvaa ja vetävää, vaikka Beauvoirin tyyliin kuuluu rönsyily. Jotkin kappaleet venyvät villisti komisivuisiksi. Kustannustoimittaja olisi voinut varmasti tiivistää tekstiä huimasti, mutta toisaalta ajankuvana ja innostumisen osoituksena Beauvoirin teksti toimii vakuuttavasti. 

Luku-urakkani olisi ollut työläydestään huolimatta riemuisa, jollen olisi urakkani loppupuolella tarttunut vähän vahingossa ranskalaiseen, kohua herättäneeseen uutuusromaaniin, Vanessa Springoraan Suostumukseen. Springora muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin hän joutui 14-vuotiaana keski-ikäisen kirjailija G:n hyväksikäyttämäksi. Yhtäkkiä kirjassa mainitaan Simone de Beauvoirin nimi. 

En ollut uskoa korviani  - kuuntelin Springoran kirjaa äänikirjana ja jouduin tarkistamaan e-kirjaversiosta, että olin kuullut oikein: Beauvoir oli 1970-luvulla ollut puolustamassa aikuisia miehiä, joita syytettiin luvattomista suhteista teini-ikäisiin, 13-14-vuotiaisiin tyttöihin. Taustalla on kirjailija G:n aloite, johon hän sai ranskalaisen älymystön mukaan. Ranskalaisen älymystön mielestä idealistiset ajatukset vapaudesta, johon kuului myös oikeus vapaaseen seksiin, kuuluivat myös alaikäisille. Yksilön vapauden korostaminen kuuluu Sartren filosofian keskeisiin ajatuksiin. Nähtiin jopa, että nuoret naiset tarvitsisivat jonkun kokeneen opastajan tutustuttamaan heidät seksuaalisuuteensa, eikä tällainen ollut väkivaltaa vaan suoranainen palvelus lapselle. 

Yhtäkkiä minun tekikin mieleni polttaa Toinen sukupuoli suurena huijauksena. Luin uudestaan Beavoirin kuvauksen nuoren tytön elämästä Eletyssä kokemuksessa (s. 98 - 155).  Sieltä löytyy jonkinlainen selitys: Beavoirin aikana psykoanalyysi oli arvostettua tiedettä, joka läpäisee myös Toisessa sukupuolessa esitetyt pohdinnat. Beauvoir kirjoittaa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä siihen tyyliin, että tytön elämässä ei muuta olekaan. Hän näkee nuoren tytön narsistisena hahmona, joka hakee hyväksyntää muitten (erityisesti miesten) katseesta ja suorastaan kiemurtelee halussaan. Näin näkivät ilmeisesti kaikki muutkin aikalaiset. 

Mitä tämä näkemys muuta on kuin misogyniaa, johon Beauvoir siis itsekin sortuu! Aivan kuin nuoruuden narsismia ei esiintyisi pojilla, tai aivan kuin tytöt kerjäisivät hyväksikäyttöä tai he ansaitsevat narsismistaan rangaistuksen - kyse on kuitenkin lapsista, alaikäisistä tytöistä. Springoran kuvaus hyväksikäytöstä on järkyttävää luettavaa ja kertoo siitä, että olipa nuori seksuaalisuudessaan kuinka virittynyt tahansa, hän ei tunne itseään. Suostumus ei ole suostumus alaikäiseltä ihmiseltä, joka vasta etsii omaa ruumiillista ja henkistä itseään.  

Beauvoir on siis aikansa tuote hänkin. Hän on ollut omana aikanaan mullistava ajattelija ja rohkeudessaan ihailtava. Olisiko vuonna 1949 kukaan suomalainen nainen voinut kirjoittaa Toista sukupuolta, vaikka meillä oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo vuodesta 1906, kun taas ranskalaisnaiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945? Beauvoir oli oikeassa maassa oikeaan aikaan: hän eli ranskalaisen filosofian kultakaudella ja teki loistavan uran filosofina ja kirjailijana. Hänen vaikutuksensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon on varmasti mittaamaton. 

Jotain Toisen sukupuolen ajattomuudesta, eli klassikon asemasta, kertoo sekin, että naisena tunnistin itseni Eletystä kokemuksesta vielä nytkin, 2020-luvulla. Erityisesti äitiyteen liittyvät paineet, ja työelämän ja äitiyden yhdistäminen ovat asioita, jotka eivät edelleenkään toimi edes pohjoismaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa. Beauvoirin kuva vanhenevasta naisesta 1940-luvulla on suorastaan toivoton. Vanhalla naisella ei yhteiskunnallisesti näytä olevan mitään arvoa tai järkevää tekemistä. Nykyinen työelämähän tuntuu ajattelevan samantyylisesti: viime aikoina keskustelua on herättänyt ikärasismi, jonka kohteeksi  joutuvat erityisesti keski-iän ylittäneet naiset. Tasa-arvo ei siis edelleenkään ole valmis. Työtä on vielä paljon. 

Osallistun tällä julkaisulla Kirjabloggaajien perinteiseen, jo 12. kertaa järjestettävään, klassikkohaasteeseen. Haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat kirjablogit ja klassikot, joita he esittelevät.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

Lukemistani kirjoista voin suositella ihan jokaista. Olen myös innoissani osallistumassa seuraavaan klassikkohaasteeseen, joka järjestetään 31.7.2021 ja sitä emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.

Kotimaisia kuvakirjoja: Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Miikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla, 2020

Kustantaja: S & S

Kansi: Anne Vasko

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Tässä on Eino. Hänellä on erityisominaisuus: Hän menee helposti palasiksi. 

Yhtäkkiä minulla ja kuopuksellani oli uusi nimitys sille ilmiölle, jota hänelle tapahtuu joskus: lapseni menee palasiksi. Tästä kirjan ensimmäisestä virkkeestä alkaen hän tietää heti, mistä puhutaan. Ja niin tiedän minäkin. Luemme kirjan henkeämme pidättäen ja helpottuneina. Vihdoinkin meillä on sanoja, jotka eivät syyllistä. Meitä jopa naurattaa, koska Einon palasia on siellä täällä läjässä.

Miten paljon sanat vaikuttavat! Eino ei käyttäydy huonosti, hän ei ole sosiaalisesti ikäistensä kehitystä jäljessä, hän ei ole tunnevaurioinen, hän ei ole erityislapsi. Hän vain menee helposti palasiksi. Miten konkreettinen ilmaus asialle, joka on nähty meillä monta kertaa, mutta koko ajan harvemmin. Hajoilu on konkreettinen ja ennen kaikkea KORJATTAVA asia.

Miikka Pörstin ja Anne Vaskon Gorilla selittää monta asiaa meidän arjestamme ja tarjoaa aimo annoksen toivoa. Eino ei oikein kestä tunteita, vaan hän hajoilee niistä. Jokainen vanhempi tietää heti, mistä puhutaan. Pörstin ja Vaskon kirja tarjoaa kuitenkin kauniin ja helpottavan sanoman: Lapsi saa mennä palasiksi. Hän saa mennä palasiksi, kun tulee pettymys, kun tulee suuri suru, kun on hauskaa. 

Miten siitä sitten jatketaan eteenpäin? Miten lapsi saadaan taas ehjäksi? Ensin lapsi tarvitsee aikuisten apua itsensä kokoamiseen. Äiti tai isä tai hoitaja auttaa. Jotkut lapset tarvitsevat aikuisten apua enemmän kuin toiset. Oleellista on, että aikuisten apua on saatavilla. Aina toki aikuisetkaan eivät jaksaisi: Isää ja äitiä ei enää huvittanut, kun he korjasivat Einon ties kuinka monetta kertaa samana päivänä.  

Aikuiset eivät kuitenkaan yksin riitä, sillä siihen, että lapsi oppii itse keräämään palasensa, tarvítaan myös kavereita. On tärkeää, että kaverin kanssa saa ratketa riemusta ja jakaa myös ikävät tunteet.  Kaveri auttaa ja näyttää mallia. Vasta kaverin kanssa voi ruveta itse paikkailemaan itsensä tai jakamaan tunteensa niin, ettei mikään paikka enää mene rikki. 

Gorillassa lapsen tunnekehitys konkretisoituu lohduttavasti ja toivoa herättävästi. Oikotietä ei ole: on turhaa odottaa tunteiden hallintaa lapselta, joka ei ole saanut niiden kohtaamiseen aikuisten apua; on turhaa odottaa sellaista myöskään lapselta, jolla ei ole kavereita. 

Hajoilun syitäkin Gorillassa etsitään. Päiväkodin pihassa on nimittäin Gorilla, joka kiusaa: hän on suuri ja uhkaava. Kuinka Gorillan kanssa pärjätään? Se selviää kirjassa. 

Gorilla on vaikuttava kirja. Minulle ja pojalle se on niin vaikuttava, että hän ei ole halunnut lukea sitä uudestaan. Se tuli niin lähelle - meni niin sanotusti tunteisiin. Silti me puhumme kirjasta paljon ja kirjan käsitteillä puhumme myös tunteista. 

Anne Vaskon kuvitus on riemastuttavaa ja kekseliästä. Kun Eino nauraa, hän nauraa katketakseen ja katkeaa kuvassa. Miikka Pörsti on puolestaan sanoittaut tunteita oivaltavasti: Eino putoaa, katkeaa, repeää, hajoaa, menee rikki, jne. Vaskon kuvitus todistaa nämä tapahtumat. Tunteen kokonaisvaltaisuus ja kehollisuus konkretisoituvat lukijalle, ja teksti ja kuva täydentävät toisiaan saumattomasti! Lukijaa naurattaa vakava asia, josta on varmasti puhuttu kotona lähinnä ikävään sävyyn. Miten helpottavaa on nauraa ilmiölle, joka tuntuu ylivoimaiselta, mutta menee ohi, kun lapsi kasvaa ja oppii. 

Koska palasiksi meneminen liittyy aina tunteisiin, tunteita pitää oppia sanoittamaan ja vähitellen tunteita pitää oppia myös jotenkin hallitsemaan, että niiden kanssa pärjää arjessa. Mutta sekin Gorillassa on niin viisasta, että tunteista ei syyllistetä, vaan niiden annetaan tulla. Tunteita ei siis yritetä tukahduttaa, vaan niitä opitaan jakamaan ja niille tai niiden aiheuttajille opitaan tekemään jotain. Miten viisas ja miten ihana kirja tämä onkaan! 

--------------------------------------------------------------------------------------

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla, 2020

Kustantaja: Otava

Kansi: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Sivuja: 40

Mistä sain kirjan: joulupukki toi kuopukselle

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat eivät esittelyjä kaipaa, mutta aina niitä voi kehua lisää. Viime vuonna ilmestynyt uusin Tatu ja Patu pääsi Finlandia junior -ehdokkaaksi asti, ja tekijät ovat palkinnon kerran jo voittaneetkin, vuonna 2007 kirjalla Tatun ja Patun Suomi. Työ, jota nämä lastenkirjallisuuden konkarit (kai niin voi jo sanoa) tekevät lasten lukuinnon ja lukutaidon eteen, on mittaamattoman arvokasta. 

Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla on hulvattoman hauska teos. Se perustaa hauskuutensa Tatun ja Patun, outolalaisten veljesten  tietämättömyyten. Outolasta kotoisin olevat veljekset kokevat täällä tavallisessa maailmassa asiat ikään kuin ensimmäistä kertaa, ja siksi kaikki ihmisten tavat näyttävät heistä kummallisilta, eikä väärinkäsityksiltä voi välttyä. 

Juoni alkaa siitä, että Tatu ja Patu saavat kyläilykutsun Simo-sedältä. Setä asuu Hääppölässä ja lähettää kuoressa junaliput, jotka on päivätty samalle päivälle. Pakkaamisesta täytyy siis suoriutua vauhdikkaasti ja sama meno oikeastaan jatkuu siitä sitten...

Tatu ja Patu ovat mainioita esikuvia suomalaislapsille. Veljesten innokkuus, kekseliäisyys ja seikkailumieli tarttuvat. Näin kannattaa elämään suhtautua. Ihailen paitsi päähenkilöiden elämänasennetta myös kaikkien heidän tapaamiensa ihmisten ystävällisyyttä. Kaikki vastaantulijat ovat valmiita auttamaan Tatua ja Patua.

Kirjan kuvitus on vauhdikasta, ja kun otsikko lupaa kovaa menoa, niin vauhdikkuus on viety huippuunsa. Sitä korostaa myös sarjakuvamuoto, joka tässä kuvakirjassa on vienyt tilaa kuvakirjamaisuudelta. Puolen sivun kuviakin on silti mukavasti, ja juonellista tarinaa on helppo seurata tässä muodossa. 

Kirja on tietysti 7-vuotiaan kuopuksen suosikki, koska se on niin hauska. Pojalla itsellään kun on jo vankka kokemus junalla matkustamisesta, niin hän voi rauhassa nauraa Tatun ja Patun väärinkäsityksille. Pienikin voi tuntea itsensä asiantuntijaksi, kun vertaa itseään näihin kahteen  innokkaaseen tutkimusmatkailijaan. 

Kirjan kuvitus on taattua laatua: joka kuvassa on pilvin pimein yksityiskohtia ja uusilla lukukerroilla niistä löytää taas jotain uutta. Hauskuus syntyy paitsi tilannekomiikata myös kuvitukseen upotetuista esineistä. Lukijan täytyy olla tarkkana.

Uusi Tatu ja Patu on aina tapaus. En tiedä, miten noissa muissa maissa pärjätään ilman tällaisia vuosittaisia tajunnanräjäyttäviä, jotka innostavat lapsia lukemaan ja ruokkivat yhtä aikaa sekä lukijoidensa älynystyröitä että huumorintajua. 

Helmet-lukuhaasteeseen kirja sopii tietysti kohtaan 41. Kirjassa matkustetaan junalla. 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli, 2020

Alkuteos: Provadz swój plug przez koski umarlych, 2009

Kustantaja: Otava

Suomentaja: Tapani Kärkkäinen

Kansi: Tiia Javanainen

Sivuja: 248

Mistä sain kirjan: joulupukki toi

Olga Tokarczuk palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2018. Viime vuonna suomeksi ilmestyi hänen teoksensa Aja aurasi vainajain luitten yli, joka on ilmestynyt alun perin puolaksi vuonna 2009. Suomennettuna hänen tuotantoaan on nyt saatavilla neljän romaanin verran, ja varmastikin lisää on tulossa. Onpahan mitä odottaa! Tokarczuk on nimittäin aivan omaääninen kirjailija, jonka teoksissa huokuu vahva ihmisen ja luonnon yhteys.

Aja aurasi vainajain luitten yli oli Sivumennen-podcastissa esittelyssä joulukuussa, ja sain siitä idean pyytää kirjaa joulupukilta. Kuuliainen joulupukkihan toteutti toiveeni, ja luin kirjan joulupyhinä melkoisella hopulla - kirja on nimittäin sen verran koukuttava. 

Kirjan päähenkilö on Janina Duszejko, joka asuu Puolan vuoristossa lähellä Tsekin rajaa. Hän on erakko, kuten hänen harvat naapurinsakin. Hän harrastaa astrologiaa ja opettaa englantia rajaseudun kylässä kerran viikossa, mutta pysyttelee muuten mökissään metsän keskellä. 

Kaikki alkaa siitä, kun Janinan naapuri kuolee ja Janina saa päähänsä, että naapuri on murhattu ja murhaajina ovat metsän eläimet. Naapuri kun on tunnettu salametsästäjä. Pian ruumiita alkaa löytyä enemmänkin, ja niiden ympäriltä löytyy kauriiden jälkiä... Myös Janinan laatimat astrolgiset kartat kertoisivat totuuden, mutta kukaan ei tunnu ensin kuuntelevan häntä, vaikka Janina kirjoittaa poliisillekin: Ensinnäkin: kummassakin tapauksessa Rikoksen tapahtumapaikalla oli läsnä Eläimiä. - - Toiseksi: olen tutkiskellut tiettyjä ainutkertaisia tietoja, jotka voisimme saada uhrien kosmogrammeista (joita arkielämässä kutsutaan Horoskoopeiksi), ja sekä ensimmäisessä että toisessa tapauksessa vaikuttaa selvältä, että uhrit saattoivat joutua Eläinten hyökkäyksen kohteeksi kuolettavin seurauksin. Kyseessä on erittäin harvinainen planeettakonstellaatio, ja sitä suuremmalla syyllä kehotan arv. Poliisia tutustumaan siihen. (S. 150.)

Juoni kuulostaa murhamysteeriltä, mutta on paljon muutakin. Tunnelma on hyvin mustanpuhuva, ja lähenee satiiria. Toisaalta Janinan tapa kokea maailma on viiltävän kaunis: Liikutuin sydänjuuriani myöten tästä ihmisten touhukkuudesta. - - Seisahduin vinolle torille ja minut täytti hitaasti väkevä yhteisyyden tunne suhteessa ohikulkijoihin. Jokainen  mies oli veljeni ja jokainen nainen sisareni. Olimme niin samanlaisia. Hauraita, ohimeneviä, helposti rikkoutuvia. Hyörimme luottavaisina taivaan alla, josta meille ei ollut odotettavissa mitään hyvää. (S. 118.)

Tapani Kärkkäinen on suomentanut teoksen loistavasti. Janinan ajatuksenjuoksua on vangitsevaa seurattavaa, ja teos on kokonaisuudessaan sujuvaa luettavaa. Tokarczukin taito on luoda Janinasta kiinnostava, keski-ikäinen nainen, joka tekisi mieli leimata hihhuliksi, mutta se on mahdotonta, koska Janinan elämässä on loogisuutta ja perusteltuja ratkaisuja. Luonto ja eläimet ovat Janinan elämän keskipisteessä. 

Astrologian lisäksi Janinan elämää sulostuttaa runous. Hänen entinen oppilaansa Dyzio käy hänen luonaa,n ja yhdessä he kääntävät Willim Blakea puolaksi. En muista, milloin runoutta olisi kuvattu näin perustavanlaatuisena ja luontevana osana elämää - että ihmiset oikeasti intoilevat sanajärjestyksestä ja ilmaisuista. Kääntäjän työn vivahteet paljastuvat kirjassa hienosti, ja samalla kuvataan myös ainutlaatuista ystävyyttä. Ystäviä Janinalla onkin itse asiassa aika monta, noin niin kuin erakoksi. He ovat myös ihan hirvittävän uskollisia ystäviä.

Tokarczuk on luonut omalaatuisen yhteisön ja omalaatuisen päähenkilön, josta ei voi olla pitämättä. Hänessä on sopivasti maailmanparantajaa ja hulluutta, luonnonsuojelijaa ja naista. Hän on keski-ikäinen, kenties jo melkein unohdettu erakko, mutta hänessä on myös elämän alkuvoimaa. Se alkuvoima ylittää arkisen ruumiin rajat: Me raahaamme mukanamme ruumista kuin rasittavaa matkatavaraa, mutta emme oikeastaan tiedä siitä mitään (s. 81). Janinan ruumis saattaa olla niin kipeä, että hänen on jäätävä vuoteeseen päiviksi. Hänestä tulee toimintakyvytön. Toisaalta hän on tuntee vahvasti, ja juuri tunteissa on hänen vahvuutensa ja ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Hän on tyypillinen menopaussiaan elävä, rakastettava nainen: Silmäni kostuivat taas, siitä oli tullut totta tosiaan nolo ja hankala vaiva. En voinut estää kyynelten tuloa. (S. 118.)  

Kirjasta tulee ylistyslaulu vanhenevalle naiselle, ystävyydelle, runoudelle ja luonnolle. Se on osoitus siitä, että maailma tarvitsee enemmän tekoja ja kauneutta. Luonnon riistämisen on loputtava ja ihmisen pitäisi hengittää ympäristönsä tahtiin, eikä pyrkiä hallitsemaan kaikkea. Janinan ajatus siitä, että totuus on vanhentunut, pitää paikkansa näinä posttotuudellisina aikoina. Janinan viisaudelle tekee mieli vain nyökytellä.

Aja aurasi vainajain luitten yli on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him ja Tuulevin lukublogi ja Lumiomena.

Helmetin vuoden 2021 haasteeseen kirja sopii ainakin kohtaan 12. Kirjassa ollaan metsässä ja 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa ja 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.  

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty, Keskusteluja koulusta, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Anna-Mari Tenhunen

Sivuja: 185

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Minja Koskelan ja Elina Tuomen Toisin tehty, Keskusteluja koulusta on yksi viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se on esseekokoelma, jossa Koskela ja Tuomi kirjoittavat peruskoulun nykytilanteesta, eli siis siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Kirjaan on ehtinyt myös Tuomen kuvaus viime kevään etäkouluarjesta. Koskela on koulutukseltaan musiikinopettaja, ja hänellä on työkokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta; Elina Tuomi on puolestaan työskennellyt opettajana pääkaupunkiseudulla useamman vuoden ajan ja on koulutukseltaan taiteiden maisteri.

Nämä älykkäät ja innovatiiviset opettajat ovat kirjoittaneet 12 ajankohtaista esseetä suomalaisen peruskoulun tasa-arvosta - tai pikemminkin siitä, miten se ei vieläkään ole valmis, vaikka OPSin mukaan "Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta". Esseiden otsikot kuuluvat näin: Mistä puhumme, kun puhumme koulutuksen tasa-arvosta, Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa, Kuka saa opettaa?, Miksi opettajat uupuvat?, Väkivaltakulttuurista, pojista ja #metoosta, Kuinka kiusaaminen kitketään?, Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, Koti + koulu = <3, Etäopettajan kevät, Tuoko digiloikka tasa-arvon?, En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia, Juhlat kuuluvat kaikille sekä Mitä on yrittäjyyskasvatus? 

Jokainen essee on kirjassa tarpeellinen. Aiheiden moninaisuus kertoo tietenkin siitä, että koulu on rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Kaikkien suomalaisten - jokaisen äänestäjän - pitäisi olla selvillä, mitä siellä puuhataan päivät pitkät ja millaisia ongelmia siellä päivittäin kohdataan. Äänestäjät nimittäin päättävät, millaisia resursseja koululaitokseen sijoitetaan: nähdäänkö se ammottavana menoeränä vai sijoituksena vakaaseen yhteiskuntaan ja tuleviin työntekijöihin? Yhteiskunnan (äänestäjien) ymmärrys koululaitoksen merkityksestä vaikuttaa siihen, onko erityislapsella mahdollisuus tukeen, kuinka monta oppilasta yhteen ja samaan luokkatilaan työnnetään ja onko se luokkatila homeessa vai ei. 

Koskelan ja Tuomen esseiden ansio on siinä, että ne ovat konkreettisia esimerkkejä täynnä. Silti nämä opettajat eivät ole jämähtäneet ilmiöiden kuvaamiseen, vaan niiden taustalla olevat syyt yritetään jäljittää. Lähteitä on käytetty laajasti, eli tutkimustieto on olennainen osa esseitä. Heillä on myös esittää erilaisia toimintamalleja, joilla jokainen opettaja voi yrittää muuttaa omaa opetustaan yhä tasa-arvoisempaan suuntaan. Esimerkiksi esseessä Kuinka kiusaaminen kitketään? Koskela listaa konkreettisia toimintatapoja kiusaamisen ehkäisemiseksi - tärkeä essee jokaiselle opettajalle luettavaksi. 

Teoksessa käy ilmi huoli yhteiskunnan ja peruskoulun eriarvoistumisesta. Miksi peruskoulu, jonka opetussuunnitelmassa lukee selkein kirjaimin, että koulu perustuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteelle, ei pysty enää täyttämään tärkeintä tehtäväänsä? Se ei enää mahdollista sellaista peruskoulutusta jokaiselle suomalaiselle lapselle, että lapsi pärjäisi jatko-opinnoissa ja pystyisi hankkimaan itselleen ammatin ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Uusimpien PISA-tutkimusten mukaan lukutaito heikkenee ja varsinkin poikien ja tyttöjen taitotasot eritytyvät. Pojat ovat yhä useammin syrjäytymisvaarassa, kun taas tytöt täyttävät yliopistot. Lisäksi maahanmuuttajien taidot ja tiedot ovat keksimäärin kaksi vuotta jäljessä ikäistensä syntyperäisten lasten taidoista. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että he kyllä saavat ikätoverinsa kiinni ja ohittavatkin heidät esimerkiksi monipuolisella kielitaidollaan, niin on selvää, että suomen kielen ja oman äidinkielen opettamiseen täytyisi panostaa entistä enemmän. 

Minja Koskelan esseessä Miksi opettajat uupuvat? kerrotaan, että opettajien uupumus on kasvanut viime vuosina huomattavasti. Yhdeksi uupuksen syyksi Koskela nostaa vuoden 2015 hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset, joita nykyinen hallitus yrittää paikata. Selvää on, että korona-aika luo omat vaikeutensa leikkausten paikkaamiselle ja uuvuttaa opettajia yhä lisää. Koskela kirjoittaa: Opettajan näkökulmasta leikkauspolitiikan aikakaudelta vaikutti puuttuvan pidemmän aikavälin koulutuspoliittinen visio (s. 64). Olihan koulussa silloin tärkeä tehtävä: yhteiskunnan varojen säästäminen. Tämä toteutettiin luokkakokoja suurentamalla, jolloin ei tarvinnut maksaa niin monelle opettajalle palkkaa. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen ja kenelle opettajien palkkarahoja säästettiin ja säästetään aina vaan. Käsittääkseni rahoja tarvitaan juuri lasten ja nuorten hyvinvoinnin takaamiseen. Melkoinen paradoksi syntyy, jos koulutuksen merkitystä ei ymmärretä ja rahaa säästetään sieltä, missä syntyy lisää menoeriä, jos työtä ei hoideta kunnolla. Opettajat ovat kuitenkin siellä koulussa läsnä lapsia varten joka päivä. 

Korona-aika on ollut siinä mielessä hyvää aikaa koululle, että koulun merkitys yhteiskunnalle on  kirkastunut. Loppiaisena 2021 tapahtunut vallankaappausyritys Yhdysvalloissa puolestaan osoitti, millaiset seuraukset on sillä, jos kansalaiset eivät koe tasa-arvoisuutta elämässään tai toimivat manipuloinnin ja väärän tiedon pohjalta. Tieto ja sivistys ovat yhteiskuntarauhan takeita. 

Toisin tehdystä jää sellainen olo, että esseitä tarvitaan lisää. Toivoisin, että opettajat rohkaistuisivat kirjoittamaan kouluarjesta julkisuuteen, esimerkiksi eri oppiaineiden näkökulmasta tai erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen järjestämisen näkökulmasta. S2-opetuksen ääni tai oppilashuoltotyö kaipaisivat myös avoimuutta. Nykyistä opetussuunnitelmaa olisi myös syytä ruveta jo punnitsemaan syvällisesti:  Mitä siitä kannattaa säästää ja mitä muuttaa? Nykyisellään se on melkoinen järkäle, jonka tavoitteet ja arvoperusta ovat ihanteelliset ja ylevät, mutta josta on vaikea löytää yhtään mitään konkreettista. Esimerkiksi laaja-alaisia oppimistavoitteita lukiessa silmiin pistää myös yksilöllisyyden korostaminen. Toivoisin, että esimerkiksi sellaiset sanat kuin tasapainoisuus, vastuullisuus, kunnioitus, huomioiminen, yhteisöllisyys ja ystävällisyys voisivat sisältyä seuraavaan OPSiin - enemmän humanismia ja vähemmän talouden sanastoa. Ehkä syrjäytymistä ehkäistään paremmin, jos opittaisiin kunnioittaan elämää - muita ihmisiä ja luontoa - kuin että juostaan hiki hatussa saavuttamassa omaa maksimaalista potentiaalia. 

OPSin suomen kielen ja kirjallisuuden osuudesta voin todeta sen verran, että nykyisillä opetustuntimäärillä sen tavoitteita ei saavuteta. Pelkästään harjoiteltavia tekstilajeja on yläkoulussa niin paljon, että oppitunnit pitäisi käyttää  kirjoittamiseen - mikä ei sinänsä olisi ollenkaan huono vaihtoehto - ainut vaan, että opettaja ei kaikkia tuotoksia ehtisi edes vilkaista kolmen vuoden aikana. Seuraavaan OPSiin toivoisin vähintäänkin sisältöjen karsimista ja panostamista erityisesti lukutaitoon, siis siihen perustaitoon, jonka opetteleminen aloitetaan ensimmäisellä luokalla ja joka on liian monella oppilaalla edelleen riittämätön 9. luokalla. (Mitä ihmettä oppilas tekee 9 vuotta peruskoulussa, jos hän ei osaa kunnolla lukea sen päättyessä?) 

Opettajalle kertyvistä paineista Elina Tuomi kirjoittaa esseessään ”Kuka saa opettaa?” näin: Koulutettu ammattilainen lukee opetussuunnitelmaa kuin iltapäivälehteä ja loihtii sieltä tunneillensa käden käänteessä järkevää toimintaa. Paitsi jos opetussuunnitelma on vaikealukuinen ja ympäripyöreä, kuten vuonna 2016 voimaan tullut OPS mielestäni on. (S. 43–44.) Hyvänä esimerkkinä nykyisen OPSin vaikealukuisuudesta olkoon termi avoin oppimisympäristö, jonka opetuksen ammattilaisetkin ymmärtävät väärin. Myös Tuomi käyttää sitä epätarkasti esseessään Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, kun hän kirjoittaa näin: Uusi opetussuunnitelma tukee sellaisten oppimistilojen käyttöä, joissa saattaa kerralla olla kolmekin luokkaa. Avoimet oppimisympäristöt luovat uudenlaisia haasteita opetuksen järjestämiselle, sillä ilmiökokonaisuuksista ei tule mitään, jos oppilaat eivät kykene keskittymään työhönsä. (S. 109.) Tarkoitetaanko tässä nyt avoimia oppimisympäristöjä vai avoimia oppimistiloja? Käsitteen epämääräisyys johtaa ajattelun harhapoluille, eikä syy ole tällöin opettajan vaan käsitteen. Olisi toivottavaa, että OPSissa käytettäisiin sellaisia käsitteitä, joita ei voi tulkita väärin.

Avoin oppimisympäristö ei OPSissa tarkoita fyysisiä tiloja ollenkaan, eikä OPSissa ole määritelmiä sopivista oppimistiloista, vaikka sana ympäristö sellaisiin voisi viitatakin. Avoin oppimisympäristö voi olla vaikkapa koulun ikkunaton siivouskomero, kunhan oppilaalla on siellä kännykkä ja verkko toimii. Siellä voi olla myös koulun ulkopuolinen asiantuntija opettamassa häntä - silloinkin siivouskomeron tarjoama oppimisympäristö olisi avoin. Sen sijaan oppimisympäristö sulkeutuu heti, kun opetustilassa on oppilaan kaverina vain oma opettaja tai oppikirja, eikä tietoverkkoa käytetä.

Koskela havainnollistaa avointa oppimisympäristöä mainiosti esseessään Tuoko digiloikka tasa-arvon? Hänellä oli onni saada oppilailleen sellaiset laitteet käyttöön, että hän pystyi suunnittelemaan opetusmateriaalin sähköiselle pohjalle oppilaiden toiveiden mukaisesti ja käyttämään uusimpia musiikkisovelluksia tunneillaan. Oman opetusmateriaalin suunnittelu on kuitenkin opettajalle valtava työ - miksi opettajat uupuvat - eikä digitaallisia laitteita ole joka kunnassa jokaiselle oppilaalle tarjolla. Demokratia on osallistumismahdollisuutta, joka on kytköksissä muun muassa taloudellisiin resursseihin, toteaa Koskela (s. 145). Paradoksaalisesti etäkoulujakson aikana keväällä 2021 avoin oppimisympäristö toteutettiin valtakunnallisesti käytännössä. Koskelan huomio toteutui täydellisesti, eli parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli kotona vanhempien tuki ja toimivat laitteet. Oppilaiden eriarvoinen asema konkretisoitui, ja peruskoulu alkoi näyttää korvaamattomalta paikalta, vaikka se oppimisympäristönä olisi kuinka suljettu. Ehkä lopulta ne aikuiset, jotka siellä ovat töissä, toteuttavat demokratiaa kaikista parhaiten - vaikka toki ovatkin vain ihmisiä.  

Toisin tehdyn innostavimpina esseinä pidin Minja Koskelan esseetä Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa sekä Elina Tuomen esseetä En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia. Niistä sain konkreettisia toimintamalleja ja uusia ajatuksia työni tärkeimpään asiaan: oppilaan kohtaamiseen. En ole aiemmin ajatellut sitä, että sukupuolineutraalisuus on melkoinen harhakuvitelma, joka estää toimimasta tasa-arvon puolesta. Samoin suvaitsevaisuus, jossa erilaisten ihonvärit ja alkuperät ohitetaan tai kielletään, ei ole suvaitsevaisuutta ollenkaan. Esimerkiksi s2-oppilaiden ääni ja kokemukset pitäisi saada kuuluviin ennemmin kuin heidät pitäisi jotenkin sulattaa suomalaisiksi. Tässä ajattelussa feministinen, eli tasa-arvoon ja tiedostamiseen pyrkivä, pedagogiikka olisi suureksi avuksi. 

Kiitän Koskelaa ja Tuomea rohkeudesta ja suorista sanoista. Useimmiten, kun koulusta uutisoidaan, opettajat haluavat pysyä nimettöminä kannanotoissaan. Miksi he eivät uskalla puhua? Eikö sananvapaus koskekaan heitä? Vain harvoin opettajat pääsevät ääneen tai heitä kuullaan, kun koulusta puhutaan tai tehdään koulua koskevia päätöksiä. Tässä on nyt kaksi opettajaa, jotka ovat kirjoittaneet kirjan koulusta. Paitsi että he kirjoittavat niin kuin asiat ovat, heillä on myös tuoreita näkemyksiä kouluarjen tasa-arvon parantamiseksi. Peruskoulu on hyvä paikka, ja ehkä jopa maailman paras koulu, mutta se voisi olla vielä parempi.

Toisin tehty on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjat kertovat. 

Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. 

Katsaus lukuvuoteen 2020

 

On taas aika tehdä katsaus edellisen vuoden luettuihin kirjoihin. Lukuvuosi 2020 oli hyvä sekä määrältään että laadultaan. Oikeastihan tässä harrastuksessa laatu ratkaisee, koska hyvä kirja on aivan järisyttävä elämys. Goodreadsin mukaan olen antanut kirjoille keskimäärin 4,3 tähteä, ja sehän tarkoittaa, että huonoja kirjoja en suostu lukemaan - ne jäävät surutta kesken. 

Sen sijaan bloggaamiseni on vähentynyt paljon tänä vuonna. Luettua elämää ei ole ajantasalla lukemisestani enää millään muotoa. Vuodesta 2017 alkoi hurja lukutahti, jonka seurauksena lukeminen on suorastaan maanistunut ja kirjoista kirjoittaminen vähentynyt. Blogijonossa on satakunta kirjaa, joten blogi ei tule koskaan enää pääsemään lukupäiväkirjan asemaan, ellen päivittäisi sitä 8 tuntia päivässä muutaman kuukauden ajan. (Olen neljän alaikäisen lapsen äiti, joten tämä ei tule tapahtumaan...) 

Sen sijaan olen tänä vuonna innostunut  muista some-kanavista, erityisesti Instagramista, johon yritän päivittää lukemiani kirjoja vähän nopeammin kuin blogiin. Tosin sieltäkin puuttuu paljon kirjoja. Kaikista parhaiten ajantasalla on Goodreads, jossa pysyvät järjestyksessä sekä luetut että keskeneräiset kirjat ja aivan erityisesti myös "Want to read" -osasto, johon on kertynyt yli 200 kirjaa - lukeminen ei tule loppumaan kesken. (Kiinnostavien kirjojen merkitseminen Goodreadsiin on helppoa, ja sieltä niitä myös löytää nopeasti. Eräs kirjastonhoitaja määrittelikin Goodreadsin kirjojen ja kirjaihmisten Facebookiksi.)

Goodreadsin hyvä puoli on myös se, että kirjavinkkaajat käyttävät sitä paljon, ja se tarkoittaa meidän perheessä sitä, että löydän kuopukselle kiinnostavaa luotettavaa juuri sieltä. Yritän myös itse tilastoida sinne lukemamme lastenkirjat, koska lastenkirjat tarvitsevat kaiken mahdollisen julkisuuden - muuten lukeminen loppuu. 

Luin tänä vuonna 86 kirjaa. (Todellisuudessa luku on paljon enemmän, sillä ihan kaikkia kuvakirjoja en ole hyvistä aikeistani huolimatta ehtinyt tai jaksanut Goodreadsiinkaan päivittää. Niitä on niin paljon, ja useat niistä ovat sellaisia, joita luen nyt 4. lapselleni, eli olen lukenut niitä 15 vuoden aikana lapsilleni kymmeniä kertoja.) 

Lukemistani kirjoista suurin osa oli kirjastosta lainattuja kirjoja (48) ja loput (38) joko omasta hyllystä tai lukupalvelusta luettuja. Olen myös taipuvainen sekakäyttöön: saatan lukea kirjaa ja kuunnella sitä äänikirjana ja lukea myös e-kirjaa - varsinkin öisin, ettei puoliso herää lukulampun valoon. 

Kirjallisuudenlajit vuonna 2020

1. Aikuisten romaanit: 31 kpl

2. Lasten- ja nuortenkirjat: 22 kpl

3. Tietokirjat: 14 kpl

4. Sarjakuvat: 9 kpl

5. Runokokoelmat: 7 kpl

6. Novellikokoelmat: 2 kpl 

7. Näytelmät: 1 kpl

Blogiaikanani lukemiseni on monipuolistunut hurjasti, ja niinpä voin todeta, että erilaisia kirjallisuudenlajeja osui tielleni aika mukavasti. Ensi vuonna haluaisin palata kuitenkin runojen äärelle enemmän kuin tänä vuonna ehdin. Erityisen ilahtunut olen kuitenkin tämänvuotisesta tietokirjojen määrästä - taisi tulla blogiajan ennätys. (Vuoden 2019 lukutilastojani voi kurkata täältä. Tuolloin luin enemmän runoja ja sarjakuvia, eli tietokirjat ottivat nyt näiltä lajeilta tilaa.)

Luin yhden dekkarin viime vuonna (Niklas Natt och Dagin 1793), mutten yhtäkään kauhukirjaa enkä puhtaasti romanttista kirjaa. Viihdekirjallisuus melkeinpä loistaa poissaolollaan. Nobelisteja osui listoille vain kaksi: Herta Müller ja Toni Morrison, joten enpä voi kehuskella olevani korkeakirjallisuudenkaan suurkuluttaja. Kotimainen nykykirjallisuus on kirjallisuudenlaji, jota luen kaikista eniten. Toisaalta tällöin tuen myös pienen maan ja pienen kielikunnan ominta kirjallisuutta.  

Klassikkokirjojen asemassa lukemistani kirjoista on n. 20, tosin lasken klassikoiksi jo kaikki Harry Potter -sarjankin kirjat, ja niitä luin kuopukselle ääneen 5 osaa tänä vuonna. Samoin nimeän klassikoksi yhdysvaltalaisen Louis Sacharin Paahde-nuortenkirjan sekä Will Eisnerin sarjakuvaklassikon Näkymättömät ihmiset. Klassikkohan on myös Anne Frankin päiväkirja, josta luin vuonna 2019 ilmestyneen sarjakuvaversion. Tietokirjojen klasiikkona voitaneen pitää puolestaan bell hooksin teosta Vapauttava kasvatus.

Kotimaisista klassikoista ykkönen on tietenkin Volter Kilven Alastalon salissa, joka on ollut lukulistallani ja hyllyssäni jo pitkään. Lukemista siivitti kahden ystävän liittyminen luku-urakkaan. Kotimaisia klassikoita olivat myös nämä runoteokset: Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella? ja Uuno Kailaan Runoja. Klassikkonäytelmä oli puolestaan Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi. Näiden lukemiseen sain inpiraation Maria Laakson mainiosta nuorten tietokirjasta Taltuta klassikko. Lisäksi lasken jo klassikoksi Sofi Oksasen Puhdistus-romaanin. 

Kirjojen alkuperämaat  

1. Suomi: 46 kpl

2. Yhdysvallat: 10 kpl

3. Ruotsi: 8 kpl

4. Iso-Britania: 8 kpl

5. Puola, Irlanti, Hollanti ja Unkari: 2 kpl 

6. Tanska, Ranska, Unkari, Romania, Viro, Israel, Australia ja Japani: 1 kpl 

Edelleenkin lukemiseni pitäisi suuntautua reippaammin muualle kuin Eurooppaan, mutta viime vuonna luin yllättävän paljon kuitenkin yhdysvaltalaista alkuperää olevia käännöskirjoja. Toni Morrison, Jean Hegland, Jennifer Clement sekä bell hooks jäivät heistä erityisesti mieleen. 

Kirjailijoiden sukupuoli 

1. Naiset: 50 kpl

2. Miehet: 37 kpl

Olen feministi, jolle on kunnia-asia lukea enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja. Tällä pienellä teollani haluan nostaa esiin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, jota lukevat lähinnä naiset. Tutkimusten mukaan miehet kun eivät naisten kirjoittamia kirjoja lue, kun taas naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja. Tämä hullunkurinen asetelma tarkoittaa, että naisilta jää puolet lukijoista pois jo pelkän sukupuolensa takia. 

Lukeminen on poliittinen teko siinä missä kaikki ihmisen teot ovat, halusimme sitä tai emme. Kukaan meistä ei valitse lukemiaan  kirjoja itse, jossain tyhjiössä, vaan valintaan vaikuttavat kustantajien valinnat, kirjojen markkinointi ja kirjallisuuden kaanon, joka on miesten kaanonia edelleen. Tämä on asia, joka muuttuu vain lisäämällä naisten kirjoittamien kirjojen näkyvyyttä.

Parhaat kirjat

Romaanit 

Volter Kilpi: Alastalon salissa 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli 

Laszló Krasznahorkai: Saatanatango

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Peter Hoeg: Sinun silmiesi kautta

Hassan Blasim: Allah99

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

Jari Järvelä: Klik

Jean Hegland: Suojaan metsään siimekseen

Herman Koch: Suomen päivät

Sofi Oksanen: Puhdistus

Parhaat lanut 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu - kovaa menoa kiskoilla

Mikka Pörsti ja Anne Vasko: Gorilla

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja (1 - 5)

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra

Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Mur ja tähti

Parhaat tietokirjat

Juhani Brander: Miehen kuolema

Claes Anderson: Luova mieli

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli I, Tosiasiat ja myytit

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

bell hooks: Vapauttava kasvatus

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Parhaat runot

Jouni Teittinen: Sydäntasku

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista

Parhaat sarjakuvat

Liv Strömqvist: Prinssi Charlesin tunne

Don Rosa: Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit

Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Ari Folman ja David Polonsky: Anne Frankin päiväkirjat

Tiitu Takalo: Memento mori

Miltä näyttää lukuvuosi 2021?

Uusi lukuvuosi on alkanut melko maltillisesti: Kesken on kaksi lukupiirikirjaa, joita kuuntelen tai luen Bookbeatistä. Pari lastenkirjaa on jo luettu kuopuksen kanssa yhdessä ja erikseen ja jatkettu tietysti Harry Potter -saagaa, eli sarjan 6. osaa. Harry Potteria minä luen hänelle ääneen, mutta hän lukee myös minulle ääneen jotain lastenkirjaa joka ilta vähintään 15 minuuttia. Ekaluokkalaisen lukutaitoa siis prepataan ahkerasti.

Osallistun innokkaasti Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteeseen, kuten olen osallistunut Helmet-haasteisiin jo vuodesta 2015 lähtien. Vuoden 2019 haasteen sain valmiiksi marraskuussa, eli poikkeuksellisen aikaisin, vaikka pidin sitä vaikeana. Aion myös yrittää lukumaratonia, joka onnistui viime vuonna pitkästä aikaa, sekä tietysti osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, johon osallistuin viime vuonna Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -teoksella ja tietysti Volter Kilven Alastalon salissa -teoksella. 

Kirjapinossa on paljon hyviä kirjoja, joten ei muuta kuin lukemaan.

Hyvää kirjavuotta 2021 itse kullekin!