tiistai 31. lokakuuta 2017

Torstain messuilut: eräs väkivaltaa purkava teos ja suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta


Messut on messuiltu ja ensimmäinen messulöytö jo luettu (Gabriel García Márquezin Kukapa evertille kirjoittaisi). Messupäiväthän ovat kirjabloggaajan vuoden juhlapäiviä, ja tänä vuonna pääsin paikalle peräti kahtena päivänä, torstaina ja lauantaina. Yritin tiivistää yhteen raporttiin, mutta totesin asiaa olevan niin paljon, että jaoin tekstin suosista kahteen osaan.

Torstaina seuranani oli rakas ystäväni, jonka kanssa lähdimme toteuttamaan kunnianhimoista päiväohjelmaa, jonka laatiminen oli ollut minun tehtäväni. Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen kuin Juha Hurme esiintyi Akateemisen pisteessä. Vaikutuimme Hurmeen puheesta ja sivistyksestä, eikä messupäivällä olisi voinut olla parempaa alkua.

Hurme kertoi, että ryhdyttyään kirjoittamaan uutuusteostaan Niemi, hän löysikin alkusointuisen runon viehätyksen, vaikka oli siihen asti suorastaan inhonnut Kalevala-mittaa ja saanut siitä koulussa aivan tarpeekseen. Tutkiessaan historiaa hän oli ymmärtänyt, että se on ollut tarpeellinen muistamisen väline ja sitä kautta perimätiedon välittäjä Suomen alueella asuneille kansoille. Se on ehkä ollut myös syy suomen kielen säilymiseen, vaikka alueelle, tälle niemelle, on tullut maahanmuuttajia maailman joka kolkasta. 


Hurme oli päättänyt ottaa teoksensa lähtökohdaksi alkuräjähdyksen, jotta Suomen historia asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin. Hänen väitteensä on, että kaikesta tästä kansallisesta 100-vuotismeuhkaamisesta huolimatta meidän historiaamme on "kapea, aneeminen ja heikko" - varsinkin jos vertaa kaikkeen siihen loistavaan ihmiskunnan historiaan, joka on lähtöisin Mesopotamiasta tai muualta Euroopasta. Kirjan tarkoitus on kuulemma kuitenkin osoittaa, että meillä on edessämme suorastaan loistava tulevaisuus sivistyksen puolesta taistelevana kansana. 

Hurme on huolissaan, siitä, että viime vuosina Suomessa on tehty typeryydestä politiikkaa ja silloin väkivalta on lähellä. Hän kertoo Niemen olevan väkivaltaa purkava teos. Voiko kirjallisuudella tärkeämpää tehtävää ollakaan!


Loistavan Juha Hurmeen jälkeen halusimme istua alas ja hengitellä. Päädyimme seuraamaan esikoiskirjailijoiden kolmen minuutin esittäytymisiä Aleksis Kivi -lavalla. Siellä nähtiin esikoiskirjailijat Pierre Charrel (Väinämöisen veljeskunta), Lauri Törhönen (Elämäni banaanin kuorena), Terhi Törmälehto (Vaikka vuoret järkkyisivät), Pauliina Lindholm (Komendantti), Mikko Kamula (Ikimetsän sydänmailla) sekä Satu Lepistö (Lintutarha). 
Toivotan menestystä heille kaikille! 
Olen itse lukenut vasta yhden näistä esitellyistä teoksista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, ja voin suositella sitä lämpimästi. 

Esikoiskirjailijoiden jälkeen messujen divariosasto imaisi meidät syövereihinsä. Divarihyllyjen tarjonta on vuosi vuodelta kiehtovampaa ja huomaan, että voisin kuluttaa tunteja vaeltelemalla siellä vanhoja kirjoja hipelöimässä. Osasto on myöskin messujen rauhallisin, sillä siellä ei jatkuva haastattelujen häly katkaise keskittymistä - tuntuu kuin paikalla olisivat vain kirjat ja minä, vaikka toki väkeä riittää sielläkin. Tunnelma on kuitenkin harras. 

Varsinaisen ohjelman pariin palasimme, kun Jukka Petäjä haastattteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta kello 15.00 Aleksis Kivi -lavalla. Nuoret miehet oli kutsuttu keskustelemaan aiheesta "Suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta" ja molemmilla olikin varsin kunnianhimoisia näkemyksiä kirjallisuudesta. 

Miki Liukkoselta on ilmestynyt tänä vuonna teos nimeltä O ja Jaakko Yli-Juonikkaalta on ilmestynyt Jatkosota-ekstra -niminen teos. Molempien miesten romaaneissa on rakenteellisena erikoisuutena alaviitteiden käyttö eikä kummastakaan voi antaa juonitiivistelmää. Liukkonen kertoi, että hänen romaanissaan on 102 henkilöä ja se sisältää mahdollisimman paljon havaintoja ja aspekteja todellisuudesta. O on kuvaus siitä, miltä infoähky tuntuu. Jatkosota-ekstra puolestaan on oikeistopopulismista kertova kirja, johon Yli-Juonikas kertoi keränneensä aineistoa kauan. Samalla kirja on kirjailijan esikoisteoksen, Neuromaanin, jatko-osa. 



Molemmat kirjat ovat massiivisia. Liukkonen kertoi, että hän oli joutunut karsimaan  teoksestaan 400 sivua ja siihen jäi vielä 858 sivua. Kustannustoimittaja oli ehdottanut tiivistämisiä ja ei-tärkeiden kohtien pois jättämistä - ja niitä kohtia oli paljon -  mutta Liukkosen mukaan niitä piti jättää romaaniin juuri siksi, että ne ovat turhia. Liukkosen tavoitteena on kuitenkin, että mahdollisimman moni ymmärtäisi teoksen, eikä se jäisi liian vaikeaselkoiseksi. Samalla hän tavoittelee näkemyksen tuoretutta ja yrittää aina miettiä, miten saisi kerrottua ideansa uusista näkökulmista. Hänen mukaansa yksi hänen unelmistaan on täyttynyt, kun hänen romaaniaan, avantgardismia, myydään Kärkkäisellä koiranruokien vieressä.

Yli-Juonikkaan teoksessa on 600 sivua ja sen graafinen ilme on osa kirjan tulkintaa. Petäjä esittelikin yleisölle kirjan lopun erikoista muotoa. Yli-Juonikas kieltää ajattelevansa kirjoittaessaan, että hän olisi jotenkin tietoisesti uudistamasta suomalaista kirjallisuutta. Hän on tavoitellut romaaniinsa labyrintti-rakennetta, joka vaatii lukijalta luovimista. 

Vaikka en etukäteen ollut järin innoissani nuorten miesten kirjoista, niin Jukka Petäjän innostus tarttui. Lupaan ainakin yrittää lukea molemmat. Haastattelun perusteella odotan kirjallisia seikkailuja  ja haasteita.

Torstain messupäivä kului loppuun aivan liian nopeasti. Monta mielenkiintoista keskustelua jäi kaikumaan halliin, kun jouduin kiiruhtamaan junaan. Hiukan minua kuitenkin lohdutti tieto siitä, että pääsisin messuille lauantaina uudestaan. Siitä sitten raporttia tunnempana. 


perjantai 27. lokakuuta 2017

Kirjamessutärpit lauantaille (sekä aikuisille että lapsille)


Helsingin kirjamessujen lauantaipäivän ohjelma 28.10. on on niin täynnä kaikkea mielenkiintoista, että kirjojen ystävää vaivaa runsaudenpula. Kun mukaan lähtee kuitenkin koko perhe (mies ja neljä lasta ja yksi lainalapsikin) ja nuorimmainen on vasta 4-vuotias, niin ohjelman toteuttamisessa on omat haasteensa. 

Huomasin, että muutamat mielenkiintoiset jutut menevät päällekkäin, mutta ainahan voi haaveilla, että pystyy ilmiintymään useassa paikassa yhtä aikaa. Tällainen olisi siis unelmien päiväohjelma lauantaina kirjamessuilla:



11.30 - 12.30 Aleksis Kivi

Suomalaisen runon ääni 

Suomalaisista klassikkorunoista keskustelevat Anna Kortelaisen johdolla Jenni Haukio, Anja Salokannel ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Keskustelu olisi päivän ehdoton kohokohta minulle, sillä vuosi on ollut runojen lukemisen vuosi ja jatkuu sellaisena edelleen.



12 - 13.00 Kullervo 

Parnasson kirjallisuuskeskustelu

Keskustelun aiheena on Kirjallisuus nyt! Seurasin eilen messuilla, kuinka Jukka Petäjä haastatteli  Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta kirjallisuuden uudesta suunnasta ja ihmettelin, missä ovat naiset. Parnasoon keskusteluun on huolittu heitäkin: nyt ääneen pääsevät kustantaja Anna-Riikka Carlson, tietokirjailija Ville Hänninen ja kirjailija Heidi Köngäs. 



12.30 - 13.00 Aino

Yhdessä virkkeessä kokonainen elämä

Aiheesta keskustelevat Pertti Lassila ja Johan Bargum, lauseen mestarit.



13.00 - 13.30 Kirjakahvila

Imagen kansalliskirjailijat: Kirjallisuus ja yhteiskunnallinen tehtävä

"Pitääkö kirjallisuudella olla yhteiskunnallinen tehtävä?" kysytään keskustelussa. Oma vastaukseni on selvä: PITÄÄ. Haluaisin silti tietää, mitä mieltä muut ovat. Image-lehti on mennyt valitsemaan uusia kansalliskirjailijoita, ja sekin tietysti kiinnostaa.



13.00 - 13.30 Minna Canth

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Marjo Niemen teos sai Aamulehdessä niin kiittävät arvostelut, että uteliaisuuteni heräsi. 




13.30 - 14.00 Minna Canth

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Härkösen uutuus kiinnostaa, ja sanavalmista kirjailijaa on aina ilo kuunnella.




14.00 - 14.30 Aino

Runous nyt

Miten runous kommentoi nykyaikaa ja miten runoilija löytää oman äänensä? Aiheista keskustelevat Kaisa Ijäs, Matti Kangaskoski, Tomi Kontio ja Eino Santanen. 


Vinkkaamieni keskustelujen lisäksi Mika Waltari -lavalla pyörii koko päivän Dekkarilauantai, jossa joka puolen tunnin välein nähdään tunnettuja dekkaristeja keskustelemassa erilaisista genreen liittyvistä aiheista, mm. ostikoilla "Luurankoja kaapissa" tai "Siistejä surmia".



Samaan aikaan toisaalla suosittelen omille lapsilleni näitä:


11.00 Akateemisen osasto tai 13.00 - 13.30 Magia

Jaana Kapari-Jatta: Harry Potter ja Tylypahkan kirjasto

Kouluikäiset lapseni (12-vuotiaat kaksostytöt ja 10-vuotias poika) ovat armottomia Harry Potter -faneja. Tämä sopisi heille.



11.30 - 12.00 Tarina

Hannu Hirvonen ja Virpi Pena: Hui hai hajamieli!

Lorukokoleman esittely voisi vangita kuopuksen huomion edes hetkeksi.



14 - 14.30 Tarina

Kakkiaisdisko

Kuopus viedään tanssimaan Kikattavan Kakkiaisen kanssa!



15.00 - 15.30 Tarina

Ammuu! kaikille

Lastenmusiikkiorkesteri Ammuu! esiintyy ja jos kuopus vaan jaksaa, niin saa jatkaa joraamista.



Viime vuonna isommat lapset saivat aikansa kulumaan siten, että heille ostettiin luvatut uutuuskirjat, Aku Ankan -taskukirjoja ja metrilakut. Sen jälkeen he rojahtivat lasten alueen säkkituoleille lukemaan eikä heillä ollut kiire mihinkään. Tänä vuonna lasten alueelle on tuotu uusi, lyömätön vetonaula, nimittäin Harry Potterista tuttu kaksikerroksinan lontoolaisbussi. Siellä saa kuulemma kuunnella äänikirjoja. Mahtavaa!

Tiukasta ja mielenkiintoisesta ohjelmasta huolimatta tunnustan realiteetit, eli olen onnellinen, jos pääsen edes jotain keskustelua seuraamaan hetkeksi ja kuopus pysyisi tallessa. Kaikki sopivat välit käytän kirjalavojen penkomiseen ja löytöjen tekemiseen. Tässä vielä kuva divariosastolta eilen - eikö tämä näytä paratiisilta!




























Nähdään messuilla!

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Huomenna kirjamessuille!

Helsingin kirjamessut alkaa huomenna 26.10, ja minulla on kännykässä huomiselle junaliput Helsinkiin! Jippii! Tapaan ihanan, rakkaan ystäväni ja pääsen hänen kanssaan messuilemaan koko päiväksi.

Minun tehtäväkseni jäi messuohjelman suunnittelu, joten pyysin Koskikeskuksen Suomalaisesta kirjakaupasta messuesitteen ja ryhdyin ympyröimään mielenkiintoisimmat ohjelmat. (En oikein osannut toimia sähköisen messuesitteen kanssa, vaan totesin paperiesitteen ja kynän parhaiksi työvälineiksi.) Tarkoitus on kuunnella hyviä keskusteluja, kierrellä antaumuksella messujen divariosastolla ja sijoittaa euroja kirjoihin sekä tietysti käydä syömässä ja pullakahveilla.

Toinen messupäiväni on lauantai 28.10, mutta silloin ovat lapset mukana, eivätkä suunnitelmat ole yleensä toteutuneet. Todennäköisesti laadin kuitenkin raportin siitäkin päivästä.

Tällaisen ohjelman suunnittelin huomiselle - saa nähdä, mitä ystäväni tästä tuumaa:


11.30 Akateemisen pisteessä

Juha Hurme: Niemi

Hurmeelta on ilmestynyt uusi kirja! Nyt on luvassa Suomen historiaa hurmemaisesta näkökulmasta. Olen jo kirjaa aloittanut ja aika kaukaa menneisyydestä Suomennimeä lähestytään. Aivan päätä huimaa, kun alkuräjähdys pamahtaa.



12.30 Mika Waltari -lavalla

Kääntäjäkeskustelu

Olen viime aikoina lukenut hämmästyttävän paljon käännöskirjallisuutta, sillä Hyllynlämmittäjä-haasteeni täyttyikin melko pitkälti ulkomaisista klassikoista tai nobelistien teoksista, joita olen vuosien varrella haalinut kirjahyllyyni. (Blogini lukijat tietävät, että luen pääasiassa kotimaista kirjallisuutta.) Kääntäjän työ on kiehtovaa ja haluaisin kuulla siitä lisää.



13.00 Tarina-lavalla

Jukka Itkonen: Aprillipäivä - lastenrunoja

Jukka Itkonen on kuopuksen ja minun uusi kirjailijaidoli ja haluaisin kuulla tätä runovirtuoosia ja iltojemme sulostuttajaa livenä. (En tiedä, kiinnostaako tämä ystävääni, mutta koska hän on kuopuksen kummi, niin ehkä hän haluaa nähdä pojan lempikirjailijan livenä.)



13.30 - 14.00 Eino Leino -lavalla

Heidi Köngäs: Sandra

Heidi Köngäksen Dora Dora salpasi hengen ja Herttakin vakuutti kirjailijan taidoista. Sandra kertoo työläisnaisen kohtalosta sisällissodassa.



14.00 - 14.30 Mika Waltari -lavalla

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen oli lukupiirikirjana viime vuonna, ja nyt kun Ishiguro sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, olisi mielenkiintoista kuulla suomentaja Helene Bützovin ajatuksia kirjasta ja sen kääntämisestä. MUTTA samaan aikaan toisaalla:

14.00 - 15.00 Aino-lavalla

Esikoiset

Esikoiskirjailijat esittäytyvät, ja jotta pysyisi ajantasalla nykykirjallisuudeta, niin heitä kannattaisi varmaan kunnella.



15.00 - 15.30 Aleksis Kivi -lavalla

HS puheenaihe: Suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta

"Mihin menet, kirjallisuus?" Tähän kysymykseen olisi hienoa kuulla vastaus. Toimittaja Jukka Petäjä haastattelee ja keskustelijoina ovat kirjailijat Miki Liukkonen ja Jaakko Yli-Juonikas, joiden kummankaan teoksia en ole lukenut. Ihmettelen vähän, mihin naiskirjailijat on unohdettu. Viime vuosien parhaat kotimaiset kirjat ovat olleet naisten kirjoittamia (Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Laura Lindstedtin Oneiron, Hanna Weseliuksen Alma!, jne.), mutta kun suomalaisen kirjallisuuden uudesta suunnasta puhutaan, niin heitä ei kelpuuteta keskustelijoiksi. Onko kirjallisuuden suunnan määrääminen miesten työtä?

Nähdään messuilla!


Kiitän messujärjestäjää bloggaripassista!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha, 2017
Alkuteos: The Assassination of Margaret Thatcher, 2014
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Kansi: Jenni Saari
Kustantaja: Teos
Sivuja: 178
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hilary Mantelin novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha edustaa sellaista laatukirjallisuutta, että lukijana tunnen itseni hemmotelluksi. Jokainen kokoelman 11 novellista on ristiriitoja ja vaihtuvia tunnelmia täynnä, ja niissä on yllätyksiä, jotka pitävät lukijan vireänä. On turha etsiä hyvää ja pahaa, minkäänlaista mustavalkoista maailmaa näistä novelleista. Sen sijaan on pakko pidätellä hengitystään useampaan otteeseen.

Esimerkiksi novellit Rytmihäiriö ja Talviloma suorastaan kylmäävät lukijaa. Niissä on kuvattu melko lyhyt, mutta sitäkin merkittävämpi ajanjakso päähenkilöiden elämässä. Kumpikaan novelli ei kuitenkaan kerro vain merkittävästä hetkestä, vaan paljastaa päähenkilöiden ihmissuhteista sellaisia piirteitä, joista he eivät ehkä ole itse tietoisiakaan. Novelleissa Harley Street tai Anteeksi, että häiritsen kerrotaan puolestaan pitemmistä ajanjaksoista, mutta niissä asiat jäävät silti kesken. Mitä oikein tapahtui? Tapahtuiko kaikki niin kuin minäkertoja kuvaa? Unenomaiset, epäselvät tilanteet jäävät leijumaan ilmaan, eikä kertojaan voi välttämättä ihan luottaa. Terminus-novellin alku haastaa lukijan: Tammikuun 9. päivän pimeänä räntäsadeaamuna, pian yhdentoista jälkeen, näin kuolleen isäni Clapman Junctionin asemalta kohti Waterloon asemaa lähtevässä junassa (s. 119).

Kovin luotettavalta ei tunnu myöskään kirjailija-päähenkilö novellissa Mistä tunnen teidät? Hän on lupautunut esiintymään pikkukaupungin kirjallisuusseuraan: Pälpätin esitykseni asiallisesti läpi, heitin sekaan kaskun tai kaksi ja lisäsin keitokseen pari täysin tuulesta temmattua paikallista viittausta (s. 95). Majapaikan apulaistyttö saa kirjailijan toimimaan kummallisesti ja hän miettii: Taksin madellessa asemalle vievää tietä sarkasmi alkoi kuitenkin päästä voitolle, faute de mieux, paremman puutteessa, ja ajattelin no juu, tottahan A. S. Byatt olisi hoitanut tilanteen paremmin. En tosin heti keksi kuinka. (S. 100.) Ironiaa, sarkasmia, tilannekomiikkaa - Mantel hallitsee nämä kaikki huumorin lajit.

Parhaimmillaan Mantelin novelleissa on Raymond Carverin perinnettä, tavallisen oloisia ihmisiä, joille tapahtuu jotain mieltä mullistavaa tai outoa, jonka jälkeen maailma näyttää erilaiselta. Mantelin oma ääni on kuitenkin hyvin vahva ja varma. Hänellä on kyky johdattaa lukija tilanteisiin, joissa tämä ei välttämättä haluaisi olla todistajana ollenkaan. Esimerkiksi lasten julmuus paljastuu novellissa Pilkku, jossa vakoillaan kehitysvammaista ihmistä ja pidetään häntä nähtävyytenä. Kielikoulussa tavataan maahanmuttajanainen, jonka tarina paljastuu vaivihkaa ja voisi olla kenen tahansa maahanmuuttajanaisen tarina, kaikkien heidän, jotka ovat "lähteneet kotimaastaan", "ottaneet työpaikan vastaan" tai ylipäätään "suostuneet syntymään". 

Kokoelman viimeisin novelli, niminovelli Margaret Thatcherin salamurha: 6.4.1983, johdattaa ovelasti keskelle historiallisia tapahtumia, joita ei koskaan tapahtunut: Olin laittamassa Perrier-pullojani jääkaappiin, kun ovikello soi. Mielessäni oli käynyt, että vaikka emme sitä sillä hetkellä tienneet, niin kerran vielä muistelisimme lämmöllä aikaa, jolloin pääministeri Thatcher kävi täällä: uusia ystävyyksiä solmittiin kadulla, rupateltiin yhteisestä asiasta, jaettiin sama putkimies. Ovipuhelin rätisi tavalliseen tapaansa, kuin joku olisi tuikannut linjan tuleen: - Tulkaa vain ylös, Duggan, sanoin. Häntä sieti teititellä. (S. 158 - 159.) Ovelle ei kuitenkaan ilmesty tuttu ja arvostettu putkimies Duggan, vaan tuntematon mieshenkilö, joka alkaa valmistella minäkertojan asunnossa Margaret Thatcherin ampumista. Selvää on, että tätä aikaa ei muisteltaisi lämmöllä, ja minäkertojan elämä saa aivan uuden suunnan. Keskustelu, jonka salamurhaaja ja asunnon emäntä käyvät keskenään, on kaikkine sävyineen niin taidokkaasti kerrottu, että olen valmis julistamaan Hilary Mantelin yhdeksi lempikirjailijakseni.

Suomentaja Kaisa Sivenius ansaitsee kiitokset ja kumarrukset, sillä teksti on selkeää ja silti täynnä vivahteita. Lukija saa heittäytyä nautiskelemaan tekstistä täysin siemauksin, mutta varoitan, että lukeminen ei suju pelkästään hilpeissä tunnelmissa. Siinäpä onkin näiden novellien voima ja loistokkuus.




Osallistun novellikokoelmalla Nipvetin Novellihaaste 2:een ja peukutan kahta novellia:


 
Peukutan Hilary Mantelin novellia Kielikoulu siinä kuvatun päähenkilön, Marcellan, ansiosta. Marcellaan kautta äänensä saavat kaikki maailman maahanmuttajanaiset. Ääni ei ole iso, mutta sitä pitää kuunnella.



Peukutan Hilary Mantelin novellia Anteeksi, että häiritsen sen tapahtumapaikan ansiosta. Novelli sijoittuu Saudi-Arabian Jeddaan vuonna 1983. Päähenkilön päiväkirjamerkinnät ja muistelmat luovat paikkaan unenomaisen ja ahdistavan tunnelman. Naisten elämä Jeddassa on eristäytynyttä, ja päähenkilö kärsii epämääräisestä sairaudesta, joka vain korostaa kummallisia kokemuksia.


Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha on luettu myös blogeissa Kirjasähkökäyrä, Mummo matkallaOpus eka, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja LukuisaNipvet peukuttaa Anteeksi, että häiritsen -novellista hahmoa, sen epävarmaa päähenkilöä, joka on kuvattu tarkasti. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Agatha Christie: Syyttävä sormi, äänikirja, 2010
Alkuteos: The Moving Finger, 1943
Suomentaja: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Kesto: 7 tuntia 46 min
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Agatha Christien dekkarit toimivat äänikirjoina toinen toistaan paremmin. Nytkin näitä on kaksi pakettia kuunneltuna, mutta en halua niputtaa niitä samaan postaukseen, koska molemmat ovat niin hyviä, että ansaitsevat omat arvionsa. Lars Svedbergin luentaa on hehkutettava taas kerran, sillä niin peribrittiläiseen tunnelmaan hän osaa johdattaa ja luoda kirjan hahmoista eläviä persoonia pienillä ääneensävyn muutoksilla.

Jos edellinen Neiti Marple -juttu, Ruumis kirjastossa, ei minua vakuuttanut, niin Syyttävä sormi viihdytti taas enemmän. Tässäkin tarinassa neiti Marple astuu näyttämölle ihan liian myöhään, mutta päähenkilö, joka on myös kirjan minäkertoja - sodassa loukkaantunut lentäjä-sankari Jerry Burton - on niin sympaattinen nuorimies, että ketään ylivoimiasta etsivähahmoa tähän ei oikeastaan kaipaakaan. Päinvastoin, kun lukija (kuuntelija) alkaa aavistaa romanssia ilmassa, olisi neiti Marplen voinut vaikka jättää poiskin.

Lentäjä-sankari asettuu pieneen maalaiskylään siskonsa Joannan kanssa, sillä lääkäri suosittelee hänelle toipumiseen maalaiselämän rauhaa. Rauhaa - todellakin! Rauhahan tästä maalaiskylästä, Lymstockista, on kaukana. Pienen maalaiskylän vakiasukkaat tunkevat sisarusten luo vierailulle ja  kohta Jerry ja Joanna ovat keskellä kylän seurapiirejä, halusivatpa tai eivät. Kun kyläläiset sitten alkavat saada törkeitä paljastuskirjeitä, saavat sisaruksetkin omansa. Pian eräs kyläläinen tekee itsemurhan, jonka tulkitaan johtuneen hänen saamastaan törkykirjeestä. Kuka näitä kirjeitä oikein kirjoittaa? Ja oliko itsemrha lopulta itsemurha?

Tarinassa on jotain hyvin annipolvamaista tunnelmaa, sillä toiseksi päähenkilöksi nousee poikatyttö Megan Hunter, jota koko kylä halveksii ja jota oma perhekin lyö laimin. Minäkertoja Jerry Burton tunnistaa tytössä kuitenkin aidon ja älykkään persoonan. Ja arvaahan sen, miten siinä lopulta käy!

Syyttävän sormen juoni polveilee mukavasti ja johtolangat risteävät sinne ja tänne, jotta lukijalla pysyy sopivasti pää pyörällä. Mitä kiihkeämmäksi murhaava tunnelma kylässä muuttuu, sitä terveemmäksi minäkertoja tuntee itsensä. Lymstock tosiaankin auttaa sankaria toipumaan.


Syyttävän sormen ovat lukeneet ainakin Jokke, JonnaNina ja Liisa. Salla puolestaan on kuunnellut äänikirjan, kuten minäkin. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 47. Kirja täyttää vähintään kahden haastekohdan kriteerit: siinä ratkaistaan rikos (24) ja kirjailija on kirjoittanut yli 20 teosta (37).

lauantai 14. lokakuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö, 2017
Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness, 2017
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: ?
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: ystävältä lahjaksi. Kiitos N! <3



Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta. Suurella tarkoitan sitä, että se liikuttaa ihmistä sydänjuuria myöten. Se ottaa häpeilemättä kantaa maailman epäkohtiin ja silti kertoo myös elämän kauneudesta. Mikään, ei mikään, ole elämässä täydellistä ja silti elämässä on myös täydellisen onnen hetkiä. Mihin muuhun kuin tämän toteamiseen kirjallisuutta tarvitaan?

Kiinnyin lukiessani molempiin kirjan päähenkilöihin: Anjumiin ja Tiloon. Anjum on entinen Aftab. Hän syntyy intersukupuolisena ihmisenä, mutta aikuistuessaan hän tuntee itsensä yhä vahvemmin naiseksi. Hänestä tulee hijra, transnainen, ja hän muuttaa asumaan hijrojen värikkääseen yhteisöön: - -  Aftab ei ollut ikinä nähnyt ketään sellaista kuin se pitkä nainen, jolla oli huulipunaa. Hän paineli jyrkkiä portaita alas kadulle ja seurasi vaivihkaa naista, kun tämä osti vuohensorkkia, hiussolkia, guavoja ja korjautti sandaalinsa remmin.
    Hän halusi olla se nainen. (S. 29.)

Tilo on puolestaan vapaa sielu, joka kerää kolmen miehen rakkauden, mutta rakastaa itse vain yhtä heistä, Musaa. Ikävä kyllä Musan rakkauden kohde on ennen kaikkea Kashmir, itsenäisyydestään taisteleva, maailman kaunein maa. Kashmirin vapaustaistelu muodostaa verisen näyttämön näiden kahden ihmisen herkälle rakkaudelle: Näin kapina alkoi. Kuolema oli kaikkialla. Kuolema oli kaikki. Ura. Halu. Unelma. Runous. Rakkaus. Itse nuoruus. Kuolemisesta tuli yhdenlainen elämäntapa. Hautausmaita syntyi puistoihin ja niityille, jokien ja purojen varsille, pelloille ja metsäaukeille. Hautakiviä kasvoi maasta kuin pienten lasten hampaita. (S. 344.)

Kaikki tässä kirjassa menevät jotenkin rikki. Väkivallan kokeminen, maailman mielettömyyden todistaminen rikkoo heidät. Siitä huolimatta he keräävät jostain rohkeuden elää. Palasien kokoamisessa heitä auttavat toiset rikkinäiset ihmiset. Jotenkin elämä linkuttaa eteenpäin, rujosti, kompastellen, itkien ja nauraen, takertuen pieniin merkittäviin hetkiin, haaveisiin ja unelmiin. Koko ajan maailma, Intia, on liikkeessä

Kirjan tapahtumapaikkoina vaihtelevat Delhi ja Kashmir, joihin molempiin sitoutuu sekä sadunomaista taikaa että raadollista elämäntaistelua. Delhin kaduilla köyhyys ja yltäkylläisyys, välinpitämättömyys ja suuri rakkaus lyövät kättä. Lukija ihailee vuoroin ihmisten suvaitsevaisuutta, vuoroin kauhistuu ihmisten julmuutta. Kashmirin kauneus ja kashmirilaisten rohkeus saavat lukijan pidättelemään hengitystään, ja seuraavaksi jo kauhistuttaa mielivaltainen järjettömyys, joka Kashmirissa on arkipäivää.

Tuskin mitään kirjaa kohtaan ikinä on ollut tällaisia paineita ja odotuksia, kuin Äärimmäisen onnen ministeriötä kohtaan on ollut. Royn edellinen teos on 20 vuoden takaa, Booker-palkittu Joutavuuksien jumala, jonka luettuani kuljin pitkän aikaa häkeltyneenä, sillä niin hieno ja vaikuttava se on. Suomentaja Hanna Tarkka on kääntänyt molemmat Royn kirjat, ja hän on tehnyt taitavaa työtä. Royn rönsyilevä, mutta silti määrätietoinen kerronta pääsee suomennoksessa oikeuksiinsa. Tällainen kaunokirjallisuus on väkevää.

Roy ei ole vaiennut näitä 20 vuotta, jotka hänen mestariteostensa välissä ovat kuluneet. Hän on Intiassa tunnettu ihmisoikeus- ja ympäristöaktivisti. Suoraan sanottuna ihmettelen, että hän on mielipiteineen vielä hengissä, niin rohkeasti ja suoraan hän Intian epäkohdista kirjoittaa tässä fiktiossaankin. Poliittiset ja uskonnolliset ryhmittymät, järjetön väkivalta ja ihmisten ahneus saavat Royn tuomion. Kaikki nationalistiset aatteet ja ihmisten eriarvoistaminen ovat ihmiskunnan onnettomuuksien lähtökohta.

Romaanissa Intian hallituksen palkkaama virkamies, Tilon ja Musan ystävä opiskeluajoilta, (yksi Tiloon rakastuneista miehistä), analysoi kyynisesti kotimaataan. Näin ajatellen väkivallasta tulee sallittu, ehkä jopa tarpeellinenkin osa yhteiskuntaa, eikä asioille edes yritetä hakea rauhanomaisia ratkaisuja: Normaali tila on meidän maanosassamme kuin keitetty kananmuna. Sen tylsä ulkokuori kätkee sisäänsä keltuallisen pahuutta ja väkivaltaa. Juuri tämä meidän alituinen väkivallanpelkomme, muistomme aiemmista väkivallanteoista ja kammomme väkivallan mahdollisia tulevia muotoja kohtaan sanelevat säännöt, joiden avulla näin sekalainen ja monimutkainen kansa kuin me pystyy jatkamaan keskinäistä rinnakkaiseloa - elämme edelleen yhdessä, suvaitsemme toisiamme ja aika ajoin murhaamme toisiamme. Niin kauan kuin keskus kestää, niin kauan kuin keltuainen ei ala valua, meillä on kaikki hyvin. Kriisitilanteissa on hyvä ajatella asioita pitkällä tähtäimellä. (S. 169.)

Pahalle ei kuitenkaan anneta kasvoja, korkeintaan se näyttäytyy heikkoutena. Sen sijaan rakkaus, hyvät teot, lojaalisuus ja sielujen keskinäinen puhe henkilöityvät. Ne nousevat kaiken kärsimyksen keskeltä maailmaa kannatteleviksi voimiksi. Toivo on se, mihin Roy kehottaa takertumaan kiinni kynsin ja hampain. Siksikin Äärimmäisen onnen ministeriö on suurta kirjallisuutta.


Äärimmäisen onnen ministeriö on luettu jo ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirsin book club, Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kirjapolkuni ja Sanoissa ja sivuilla. Kuittaan kirjalla HelMetin lukuhaasteen kohdan 33. Kirja kertoo Intiasta. Tekisi mieli kirjoittaa, että kirja on Intia.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina, 1979: sisältää näytelmät Niskavuoren nuori emäntä (1940), Niskavuoren Heta (1950), Niskavuoren naiset (1936). Niskavuoren leipä (1938) ja Entäs nyt, Niskavuori? (1953)
Kustantaja: Love kirjat
Kansi: Teemu Lipasti
Sivuja: 382
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Ilona: Eikö Niskavuoren miehille ole sattunut koskaan sellaista kevätmyrskyä, joka tempaa juurineen mukaan? 
Emäntä: Saanko kaataa vielä puolikuppia kahvia?
Ilona: Kiitos, emäntä.
Emäntä Paussin jälkeen: Ei, niiden miesten juuret ovat niin lujassa kalliosorassa, etteivät ne irtaannu, vaikka joskus leikkivätkin etelätuulen kanssa. 
Ilona: Luulen kumminkin, että maailmassa on sitten teidän nuoruutenne jotain muuttunut, että ihmisille on tullut uusia vaatimuksia ja eriskummallisia vaatimuksia. Vapaudenjano, toteuuden- ja onnenjano, jopa kyky tyydyttääkin sitä janoa.
Emäntä ivallisesti: Onni, totuus vapaus... Onni on, kun kaura ja nurmiheinä kasvaa kevätsateessa niin että korviin kohisee. Se on vapautta ja totuutta, että on varaa potkaista Niskavuoren portilta jokainen, joka tänne luvattomasti pyrkii. Muu on sivuseikka. (S. 183 - 184.)

Niskavuoren jylhä taru on niin perin juurin suomalainen ja niin perin juurin talonpoikainen, että kauran kohisevan kasvun voi kuulla taustaäänenä koko lukukokemuksensa ajan. Niskavuori saa voimansa maasta.

Niskavuoren emännän, Loviisan, totuudet kantavat vuosikymmenien yli eikä suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa ole nähty ikonisempaa hahmoa, kuin tämä hämäläisnainen, joka naidaan Niskavuorelle rahojensa takia, mutta joka ylpeänä kantaa maan hartioillaan. Hänen hartiansa kestävät, ja hänen sanastaan tulee Niskavuorella laki.

Niskavuoren tarina on ennen kaikkea Loviisan tarina, mutta se nousee suomalaisen naisen tarinaksi, sillä vahvoja naisia on muitakin: Niskavuoren Heta, Loviisan miehen sisko, on kylmä ja kova nainen, mutta nostaa sisullaan Muumäen kukoistukseen miehensä rinnalla; Ilona, uuden sukupolven nainen, ottaa hänkin vuorollaan vastuun Niskavuoresta. Kukaan heistä ei juokse elämää ja vastuutaan karkuun vaan katsoo sitä järkähtämättä silmästä silmään.

Hella Wuolijoen (1886 - 1954) teksti on sujuvaa ja dialogi etenee kuin juna. Virolaissyntyinen Hella Murrik tuli Suomeen opiskelemaan, nai suomalaismiehen ja löysi uudesta kotimaastaan oman paikkansa. Hänestä tuli liikenainen, näytelmäkirjailija, poliitikko ja Yleisradion pääjohtaja - uskomaton elämä ja ura tuon ajan naiselle Suomessa! Kotiutumisesta osoituksena ovat säilyneet Suomen kaikkien aikojen suosituimmat näytelmät, Niskavuoret: Onko olemassa suomalaisempia  näytelmiä kuin nämä hämäläistalon ympärille kudotut ihmissuhdedraamat? Pelkästään tuo kahvinjuonnin määrä! Kesken vaikeimpien päätösten ja tärkeimpien keskustelujen juodaan kuppi kahvia.

Hella Wuolijoki kirjoitti ensimmäisen Niskavuori-näytelmänsä, Niskavuoren naiset, jo vuonna 1933, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1936 Juhani Tervapää -salanimen turvin. Näytelmästä tuli menestys, enkä yhtään ihmettele miksi. Siihen on kirjoitettu väkevää talonpoikaiselämää, mullan makua, mutta myös palavaa rakkautta. Sen kolmiodraama on ikiaikainen tarina: Niskavuoren isäntä Aarne rakastuu uuteen kouluneitiin, Ilonaan, ja Aarnen vaimo, Martta, kipuilee rakkaudettomuutta. Näytelmässä on äärimmäisen taitavasti rakennettuja draamallisia kohtauksia, kuten loppuhuipennus, jossa koululautakunta  - kaikki kylän silmäätekevät - on kutsuttu Niskavuorelle tuomitsemaan Ilona ja vapauttamaan Aarne vääristä juoruista. Näytelmän loppusanat lausuu - kukas muu kuin - Loviisa, ja niitä ei unohda kukaan, joka on nähnyt näytelmän tai elokuvan.

Niskavuoren menestys jatkui uusien näytelmien myötä. Toisena ilmestyi Niskavuoren leipä vuonna 1938, ja se jatkaa siitä, mihin Niskavuoren naiset jäi. Kun Aarnen entinen vaimo Martta tulee raskaaksi ja suunnittelee uutta avioliittoa, Loviisalle tulee kiire lunastaa hänet talosta ja pelastaa Niskavuori seuraaville sukupolville. Martan katkeruus on hirmuinen voima, ja se onkin vähällä tuhota Niskavuoren. Sen voi voittaa vain Loviisan mahti:  - - mutta käteni minä vielä haudastakin ylös kurotan sen (Niskavuoren) suojaksi (s. 282 - 283).

Loviisan nuoruudesta kertoo näytelmä Niskavuoren nuori emäntä, joka ilmestyi vuonna 1940. Viime kesänä näin sen Pyynikin kesäteatterin esityksenä. Näytelmään oli sävelletty upea musiikki, ja kokonaisuus oli niin hienosti toteutettu, että katsomassa tuskin kuivaa silmää nähtiin. Nuoren ja rakastuneen Loviisan sydämen särkyminen oli riipaisevaa seurattavaa. Henkisenä taustana näytelmän rakkaustarinalle on suomalaisuusaate, joka saa talonpojat mukaansa. Pyynikin toteutus osoitti, että  Niskavuori-näytelmät ovat todellisia klassikoita, jotka puhuttelevat yhä uusia sukupolvia.

Viidestä Niskavuori-näytelmästä Niskavuoren Heta on irrallisin tarina. Se ilmestyi vuonna 1950 ja kertoo sairaalloisesta mahtipontisuudesta ja ylpeydestä. Niskavuoren Juhanin sisko Heta joutuu naimaan Niskavuoren rengin, Akustin, ja he saavat asuttavaksi Muumäen torpan. Heta ei kutsu niskavuorelaisia kylään moneen vuoteen, ennen kuin heidän tilansa pinta-ala kasvaa isommaksi kuin Niskavuoren omistamat maat ja he saavat rakennetuksi "isomman pytingin" kuin Niskavuoren päärakennus. Näytelmän sankariksi nousee ilman muuta Akusti, joka osoittautuu kaikkia niskavuorelaisia miehiä taitavammaksi isännäksi, vaikka ei koskaan saa vaimoltaan kuin pilkkasanoja palkakseen.

Entäs nyt Niskavuori? -näytelmässä Niskavuoren miehet jäävät auttamatta täysin sivuosaan. Niskavuori maksaa oman hintansa sodasta, ja naiset pitävät tilaa pystyssä. Salaperäinen pehtorikokelas herättää Loviisan oikeudentunnon, ja koko valtakunnassa talonpoikaisaatteet ja -arvot joutuvat väistymään rauhan myötä, kun uusi hallitus joudutaan muodostamaan rauhanehtoihin sopivaksi. Niskavuorelta löytyy kuin löytyykin valtiomies tähänkin tilanteeseen. Tämä vuonna 1953 ilmestynyt näytelmä jää kuitenkin draamallisesti hajanaisimmaksi kaikista Niskavuorista.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Niskavuoren tarina on ainutlaatuinen katsaus omaan historiaamme. Sitä on jossain verrattu Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan ja ajallisesti se kattaakin lähes saman aikakauden (TPA kurottaa kuitenkin 50-luvulle asti), mutta näkökulma on maanomistajien. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten vaihtuvat aatteet, sodat, talonpoikien ja työläisten asema, riehuvat taustalla, kun yksityisten ihmisten tunteet ja moraali punnitaan. Niskavuoren tarina on nykyihmisellekin komeaa luettavaa, eikä sen mahti ole mihinkään huvennut.

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää! 



Niskavuoren leipä oli Ylen 101 kirjaa -listalla vuoden 1939 kirjana ja siitä bloggasi P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sari. Koko Niskavuoren tarina on arvioitu Kirjakaapin avain -blogissa. Kokoelmateos sopii HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen itseoikeutetusti kohtaan 26. Sukutarina. Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa -haasteeseen kuittaan tällä opuksella 5 pinnaa.

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.