Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2011. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2011. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011

Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010

Suomentaja: Timo Soukola

Kustantaja: Gaudeamus

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 167

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)

Filosofi Martha C. Nussbaum  korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi. 

Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.   

Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)

Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38). 

Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa? 

Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?

Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan. 

Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi. 

Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)

Kasvattavatko tekniset alat ja matemaattis-luonnontieteelliset alat empatiakykyä, krittiistä ajattelua tai leikkimielisyyttä? Nämä ovat taitoja, joita ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen toistensa kanssa ja pystyäkseen pitämään huolta niistä, joille elämä tuo vastoinkäymisiä (ja kaikillehan niitä tulee, enemmin tai myöhemmin), edistääkseen rauhaa ja tasapainoista yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään demokraattisesti. 

Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa. 

Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat  minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä  - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide. 

Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.) 


tiistai 1. joulukuuta 2020

Joulukalenterina lukupäiväkirja klassikkoteoksesta: Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2 (päivittyvä julkaisu)

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1 & 2, 2009 ja 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos


Luettua elämää -blogin joulukalenteri 1. - 24.12.2020


Tämä on joulukalenteri, jossa luukku kerrallaan, eli päivä kerrallaan, luetaan yli 1 000-sivuista klassikkoa eteenpäin. Tarkoitus on kirjoittaa muistiin kirjan herättämiä ajatuksia. Lukeminen ja kirjoittmainen kun ovat lempipuuhiani, niin miksen soisi itselleni joulukuun ajan tällaisen pienen yllätyksen, eli luen ja kirjoitan joka päivä. 

Todennäköisesti kirjan lukeminen jää kesken, mutta tarkoitus onkin herkutella tekstillä ja antaa ajatusten kehittyä. 

Katsotaan, miten käy. Tästä se nyt alkaa: 

Lukupäiväkirja Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli 1 & 2 -klassikosta

1.12.2020

Olen lukenut kirjaa nyt kolme päivää ja edennyt siinä sivulle 104. Luku II on juuri alkanut, Sen otsikkona on Psykoanalyyttinen näkökulma. Luvassa on varmastikin yhtä filosofista tekstiä kuin tähänkin asti. 

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide kirjan lyhentämättömistä osista 1 ja 2, eli Tosiasiat ja myytit ja Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011, sillä aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Olen selättänyt kirjasta kaksi esipuhetta: Sara Heinämaan johdatuksen teokseen ja suomentajien saatesanat. Niistä sain hyvän käsityksen siitä, mitä on luvassa - ei mitään helppoa tekstiä. Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan loi perustan modernille feminismille. Hän kertoo, kuinka hänelle heitettiin idea kirjoittaa naisena olemisesta ja hän ei ensin tunnistanut ajatuksessa mitään erikoista tai kirjoittamisen arvoista. Mutta kun hän alkoi kaivaa pintaa syvemmällee, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästelin filosofin kykyä uppotua biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää.  

Suomentajat ovat tehneet valtavan työn kommentoidessaan osittain vanhettunutta biologian tutkimustietoa. Onpahan joistakin Beauvoirin näkemyksistä edetty täysin päinvastaiseen lopputulokseen nykytutkimuksen valossa. Ihmettelen Beauvoirin kykyä kirjoittaa biologiasta, varsin eksaktista luonnontieteestä, filosofin lennokasta pohdintaa. Biologia on hänelle vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Tänään aloitan siis kirjan toisen luvun. Toivottakaa minulle onnea...

2.12.2020

Luku II, Psykoanalyyttinen näkökulma alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Jo vuonna 1949 Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempien psykoanalyytikkojen tutkimustuloksiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin.

Toinen sukupuoli on jo nyt osoittautunut yleissivistyksen aarreaitaksi: ensin biologiaa ja nyt psykoanalyysin perusteet. Ja lisää filosofiaa: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (s. 113).  

Luin sivulta 104 sivulle 114. Ja taidan jatkaa vielä tänään.


3.12.2020

Heräsin jo 04.30 ja nappasin kirjan heti käsiini. Olen pääsemässä vauhtiin tämän järkäleen kanssa. Lukeminen eteni sivulta 114 sivulle 135 jo aamuvarhain. 

Luku III, Materialistinen historiankäsitys esittelee Beauvoirin argumentit Friedrich Engelsin teosta Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä vastaan. Teoksessaan Engels selittää naisen historian tekniikan historian oheistuotteena, ja väittää, että sukupuolten välinen työnjako ja sitä seuraava naisten sorto muistuttavat luokkajakoa. Tämähän ei istu Beauvoirin näkemyksiin ollenkaan. 

Nyt kun Beauvoir on esitellyt perinteiset perustelut sille, miksi miesten mielestä on oikein hallita naista ja miksi maailmassa mies on ihminen ja nainen toinen, hän tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai tekniikan historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Lihasvoiman, falloksen ja työkalun arvo määrittyy ainoastaan arvojen maailmassa: olemassaoleva, joka kurottautuu kohti olevaa, määrää näiden asioiden arvon perustavassa projektissaan (s. 131).

Maailma on aina kuulunut miehille, eikä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa, Beauvoir aloittaa teoksesnsa toisen osan, joka otsikkona on Historia. Tältä luvulta odotan paljon.

4.12.2020

No niin, aletaan olla siinä pisteessä, että taittelen kirjan sivuista lähes jokaisen koirankorvalle. Jokainen sivu tuo nyt eteen jotain sellaista, jonka olen kokenut omassa elämässäni todeksi: Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (s. 138.) Mies puolestaan suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, ei pelkästään elämän jatkumiseen, vaan luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. 

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Miten tällainen asetelma saa jatkua, miten se on rakennettu? Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa?  

5.12.2020

Olen edennyt sivulle 170. Beauvoir kertoo useisista muinaisista kulttuureista, joissa naisia on nostettu palvonnan kohteeksi ja jopa johtajaksi. Silloinkin nainen oli kuitenkin toinen, miesten nostama. Naisesta tuli kuitenkin miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Miksi naiset ja miehet eivät pysyt toimimaan yhteistyössä, rinnakkain, miksi nainen ei ole osa mitseinia? kysyy Beauvoir.  

Pyhiin, uskonnollisiin teksteihin on kirjoitettu paljon naista alistavia oppeja, jotka on otettu kyseenalaistamattomina totuuksina. Kuitenkin ne ovat syntyneet aikana, jolloin naisissa on nähty paha, uhkaava ja viettelevä toinen, jota täytyy hillitä ja joka täytyy alistaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava! Hän referoi eri kulttuurien tapoja, myyttejä ja tarinoita ja selittää niiden taustalla vaikuttaneita maailmankuvia. Teksti on sujuvaa ja vetävää. 

6.12.2020

Toinen sukupuoli on tänään edistynyt vain viitisen sivua, sillä itsenäisyyspäivän juhlinta on vienyt huomioni. Olen käynyt retkellä suomalaisesa luonnossa ja nyt katson Linnan juhlia. 

Sen verran opin kuitenkin Toisesta sukupuolesta tänään, että ateenalaisilla naisilla oli huonompi yhteiskunnallinen asema, kuin spartalaisilla. Sparta oli sotaisa kaupunki, kun taas ateenalaiset olivat ajattelijoita. Naisen asema Spartassa oli kuitenkin vapaa, koska yksityisomaisuus oli kaupungissa kielletty ja lapsetkin olivat yhteisiä. Tytöt kasvatettiin poikien rinnalla. 

7. - 8.12.2020 

Kirja etenee taas vauhdikkaasti. Beauvoir kertoo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten naisten asemasta värikkäästi. Luen mitä parhainta historian oppikirjaa. Roomassa naiset järjestivät mielenosoituksia, kun heidän oikeuksiaan kavennettiin, ja vaikka pääosin naisen asema oli aviomiehelle tai suvun miehille alisteinen, oli heillä kodin piirissä enemmän sananvaltaa, kuin mitä laki edellytti. Kuitenkin heidän paikkansa säilyi kodin piirissä, eikä heillä ollut oikeutta vaikuttaa yhteiskunnassa millään tavoin.  

9.12.2020

Olen edennyt kirjassa sivulle 201, ja Beauvoir on siirtynyt antiikin Kreikan ja Rooman kuvauksista kristinuskon syntyaikaan ja kohti keskiaikaa: Kristillisellä ideologialla on ollut huomattava osuus naisen alistamisessa. Evankeliumi huokuu toki lähimmäisenrakkautta, joka kohdistuu myös naisiin ja jopa spitaalisiin, ja uuden opin  hartaimpia kannattaia olivat vähäosaiset, orjat ja naiset. (S. 186.)

Beauvoir kertoo myös prostituution historiaa, ja se kaksinaismoralismi, joka tähän instituutioon liittyy on aivan pöyristyttävää luettavaa. Oikeastaan ainut yhteiskuntaluokka, jossa naiset ja miehet olivat tasa-arvoisia, oli maaorjien luokka: siellä miehet ja naiset jakoivat yhdessä köyhyyden - kumpikaan ei ollut toisen omaisuutta tai toisen vallassa. Myöhemmin tämä tasa-arvoinen asetelma jatkui työväenluokan keskuudessa, jossa miehet ja naiset ripirinnan ansaitsivat pennosiaan kammottavissa työoloissa. 

10.12.2020

Keskiaikaa Beauvoir kuvailee naisvastaiseksi ajaksi - erityisesti kirkko näki naisessa lähinnä paholaisen - vaikka muutamia naisten puolustajiakin aikakaudella löytyi. 

11.12.2020

Beauvoir kertaa naisen historiaa 1400-1800-luvuilla ja nyt esiin nousee paljon aatleisukujen naisia tai jopa kuningattaria (Elisabet I, Katariina Suuri, Isabella Katolailainen), jotka ovat päässeet vallan huipulle. Naisten esiin nousua  yhteiskunnalliseen asemaan haittasi kuitenkin edeleen koultuksen puute. 

Ennen Ranskan vallankumousta kulttuuriin osallituminen oli vain harvojen eliitin naisten ulottuvilla: naiskirjailijaksi oli vaikeampi nousta kuin kuningattareksi. Beauvoir referoi Virginia Woolfin Oma huone -teosta (ilm. 1929), jonka mukaisesti hänkin muistuttaa, että naistaiteilija tarvitsee valtavasti voimaa vain ollakseen välittämättä siitä, mitä muut hänestä sanovat (s. 213). Mieleeni tulee Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta Fredrika Runebergistä. Hänhän jätti lupaavan kirjailijanuransa kesken murskakritiikkien takia. 

Yllättävää onkin ehkä lukea siitä, että sukupuolten välistä sotaa on käyty kirkkoisien satiiristen kirjoitusten ja naisten puolustajien kesken jo 1600-luvulta alkaen. Naisille alettiin tuolloin vaatia myös mahdollisuuksia koulutukseen. Kuuluisat filosofit, kuten Voltaire ja Diderot näkivät, ettei naisten huonompi asema miehiin nähden oli yhteiskunnan syytä, ei naisen ominaisuuksista johtuva tila.


12.-13.12.2020

Toinen sukupuoli on tarjonnut oivalluksia muutamastakin aiheesta, joita en ole feminismistä aiemmin tiennytkään. Ensinnäkin niiden naisten rohkeus, jotka ovat nousseet kunakin aikana kapinaan, kun heidän oikeuksiaan on kavennettu, on hämmästyttävää. Heitä on ollut aina, vaikka suurin osa naisista on vaiennettu tehokkaasti joko lakien tai avioliiton kautta. Beauvoir kertoo naisasialiikkeiden historiasta Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa, ja niissä on kyllä käyty melkoiset taistelut esimerkiksi niinkin itsestäänselvästä asiasta kuin naisten äänioikeudesta.  

Beauvoir korostaa muutamaan kertaan, että naiset eivät ole yhteiskuntaluokka, ja sen takia naisten yhtenäinen kapinointi on ollut mahdotonta. Vasta työläisnaiset olivat tasa-arvoisia työläismiesten kanssa palkansaajina - vaikkakin heidän palkkansa olikin pienempi kuin  miesten. He saivat päättää omista tuloistaa ja pystyivät käyttämään koneita siinä missä miehetkin, ja he lähtivät ajamaan parempia työoloja miesten rinnalla. Porvarisnaiset puolestaan olivat loisia, jotka elivät miestensä elätettävänä, vapaina työnteosta, mutta samalla vailla minkäänlaista oikeutta osallistua yhteiskunnallisiin tehtäviin. 

Beauvoirin kirjasta oivalsin, että  ilman työväenluokan taistelua, naisten asema olisi jäänyt pitkäksi aikaa hoitamatta. Suomessa tämä näkyy erityisen hyvin. Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joissa naiset saivat äänioikeuden. Tämä tapahtui vuonna 1906, kun Suomeen saatiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, joka samalla kertaa toi äänioikeuden työläisille (kaikille säädyille) ja naisille. Vertailun vuoksi kerrottakoon Ranskasta, jossa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945, tai Sveitsistä, jossa viimeinen kantoni antoi naisille äänioikeuden vuonna 1990! 

Tässä vaiheessa mieleeni tulee myös Liv Strömqvistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo, jossa hän listaa maailman ikävystyttävimpiä ihmisiä ja esittelee lukijoille historiattoman uranaisen, joka ilmoittaa, ettei hän ole feministi. Hänen ei tarvitse olla feministi, koska maailmassa on ollut niin paljon feministejä ja työläisnaisia, jotka ovat taistelleet hänellekin täydet valtuudet hankkia koulutus, päättää omista tuloistaan ja osallistua työelämään. 

Mieleeni tulee myös muutama puolituttu, jotka ovat naineet ylemmän keskiluokan aviomiehet ja ilmoittavat myös, etteivät missään nimessä ole ainakaan feministejä, koska naisten kuuluu olla naisellisia ja miellyttäviä. Heidän on pakko miellyttää, jotta heidän taloudellinen asemansa pysyisi huolettomana. Tietyllä tavalla he ovat myyneet itsensä, ja tästä kaupankäynnistä kirjoittaa myös Beauvoir. Tunnen myös muutaman tarinan naisista, jotka jatkavat väkivaltaisessa avioliitossa, koska mies ansaitsee niin hyvin, että ero olisi taloudelinen katastrofi. Naisvaltaisen alan palkkatyöntekijänä naisen palkka ei riittäisi yksinhuoltajan elämään. Naisille on siis edelleen olemassa vankiloita. 

Olen edennyt kirjassa nyt sivulle 300. Historiallinen osuus on ohi ja nyt Beauvoir kirjoittaa myyteistä, joita naisiin on kautta aikain liitetty. Aivan uskomattomilta kuulostavat esimerkiksi kuukautiisiin liitetyt uskomukset, joiden mukaan ruuat tai siideri (!) menevät pilalle, jos kuukautisverta vuotava nainen käy  lähelläkään. 

Selväksi on myös tullut, että kaikki uskonnot ovat hyvin miehisiä. Jumalat ovat miehiä, ja pyhät kirjoitukset ovat täynnä naisia alistavia sääntöjä ja ohjeita. Yhtäkkiä en ymmärrä, miksi kukaan nainen ikinä voisi uskoa jumalaan tai kuulua mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Uskonnot, jos mitkä, ovat patriarkaatin puhtainta temmellyskenttää. 

Feminismistä kirjoittaminen Lucian päivänä on varsin sopivaa. Lucia on tyypillinen esimerkki naisesta, joka marttyyrina on yhtä arvokas kuin miehet. Pyhä Lucia oli kristitty neitsyt, joka lahjoitti myötäjäisrahansa köyhille mieluummin kuin avioitui. Hänen sulhasensa ilmiantoi hänet roomalaisille ja hänet kidutettiin hengiltä. Voisi kai sanoa, että Lucia oli patriarkaatin moninkertainen uhri.

14.-15.12.2020

Kirja etenee hitaasti mutta varmasti. Myyteissä on päästy neitsyyden merkityksen pohtimiseen. Eri kulttuureissa naisen neitsyys on ollut joskus tavoiteltava asia joskus pelottava asia. En tiedä, kumpi on lopulta järkyttävämpää, se että tytöltä vaaditaan ehdotonta koskemattomuutta ennen avioliittoa vai se, että joissain kulttuureissa päälliköillä tai papeilla on ollut velvollisuus puhkaista tytön immenkalvo ennen avioliittoa. Molemmat tapaukset ovat naiselle henkistä tai ruumiillista väkivaltaa ja kertovat siitä, että nainen on kuulunut jollekin toiselle kuin itselleen.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Suosikkidekkaristieni teoksia: Elly Griffithsin Korppikuningas ja Fred Vargasin Normandialainen tapaus

Fred Vargas: Normandialainen tapaus, 2. painos, 2014 (suomeksi 2012)
Alkuteos: L'armée furieuse, 2011
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä

Elly Griffiths: Korppikuningas, 2019
Alkuteos: Dying Fall, 2013
Suomentaja: Anna Kangasmaa
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nyt on luettuna kaksi lempidekkaristieni kirjaa, ranskalaisen Fred Vargasin Normandialainen tapaus ja englantilaisen Elly Griffithsin Korppikuningas. Molemmat ovat dekkarisarjojen ties monensiako osia, ja niistä löytyy yllättävän paljon samoja piirteitä, muun muassa historiallisuus, myytit ja mystiikka sekä mielenkiintoinen henkilöjoukko. Menestyskirjojen sapluuna on molemmilla kirjailijoilla siis erinomaisesti hallussaan.

Ranskalaisen Fred Vargasin nimi kalskahtaa miehiseltä, mutta kirjailija on nainen. Tosin hänen sankarinsa on kuitenkin mies, komisario Jean-Baptiste Adamsberg. Miehisyydessään Adamsberg on  erikoinen tapaus: rauhallinen, syrjäänvetäytyvä ja mietiskelevä tyyppi, ei ollenkaan mikään toiminnan mies. Lisäksi hänen ajatuksensa ovat usein sumeita. Hän on vastustamaton.

Normandialaisessa tapauksessa Adamsberg ajatuu Pariisista Normandiaan, Ordebecin pikkukylään, jossa eräs nuori nainen on nähnyt näkyjä raivoisasta ratsujoukosta. Joukon tiedetään keräävän mukaansa pahoja ihmisiä: Mesnie Helleguin liikkuu koko pohjoisessa Euroopassa, Skandinaviassa, Flanderissa ja Ranskan sekä Englannin pohjoisosissa. Se kulkee aina samoja reittejä. Bonnevalin tietä se on käyttänyt jo tuhat vuotta. (S. 51.)

Pikkukylässä ollaan kauhuissaan, mutta oikeasti siellä ei tietenkään ole hätää, kun Adamsberg omine (ratsu)joukkoineen saapuu ratkaisemaan arvoitusta:
 - Minun ryhmässäni on yksi unelias kaveri, joka uuvahtaa varoittamatta, yksi kaloihin ja erityisesti jokikaloihin erikoistunut eläintietelijä, yksi buliimikko, joka katoilee täyttämään varastojaan, yksi vanha haikara, joka on uppoutunut satuihin ja tarinoihin, yksi hirmuinen tietoviisas, joka lipittää valkoviiniä, kaikki suloisessa sopusoinnussa. Kenelläkään ei ole varaa takertua muotoseikkoihin.
 - Tehdäänkö teillä töitäkin?
 - Paljon. (S. 84.)

Vargasin kirjoittamat Adamsberg-dekkarit ovat laadukasta ja ironiassaan viihdyttävää luettavaa. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Sinisten ympyröiden mies sekä sarjan toisesta osasta Kuriton mies nurin, mutta olen lukenut sarjan kirjoja jo ennen blogiaikoja.  En muista yhdenkään Adamsberg-tarinan kiinnittyneen pelkästään nykyhetkeen, vaan niiden viehätys on vankasti kiinni menneen ajan tarinoissa ja siksi niissä on syvyyttä, joka nykydekkareista usein puuttuu.

Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaa olen lukenut vasta parin vuoden ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun sarjaa on suomennettu - ja sitä on suomennettu nyt tiiviiseen tahtiin. Griffithsin dekkarien päähenkilö Ruth Galloway on nelikymppinen arkeologi, eli ei poliisi ensikään. Hän on kuitenkin läheisessä suhteessa Harry Nelsoniin, norwichilaiseen poliisiin, ja sarjassa kerrotaan myös muista paikkakunnan poliiseista.

Ruth on erikoistunut luiden tutkimiseen, ja siksi hänet kutsutaan paikalle, kun arkeologisissa kaivauksissa löydetään luita, joiden alkuperä täytyy selvittää. Korppikuningas-kirjassa tutkimuksen kohteena ovatkin - ei enempää eikä vähempää kuin - itsensä kuningas Arthurin luut. Ovatko ne oikeasti kuningas Arthurin luut? Mitä ne paljastavat legendaarisesta kuninkaasta?

Tarina alkaa siitä, kun Ruthin opiskelukaveri Dan Golding löytyy kuolleena palaneen talonsa raunioista Pohjois-Englannista. Samoihin aikoihin Ruth saa Danilta kirjeen, jossa hän pyytää apua kaivauksilleen. Jotain vaarallista Danin löytämissä luissa on.

Ruth lähtee matkaan 2-vuotiaan tyttärensä, Katen ja tämän kummisedän, druidi Cathbadin kanssa. Pian meno käy uhkaavaksi, ja Harry Nelson, joka sattuu lomailemaan äitinsä luona Blackpoolissa, joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Epäiltyinä ovat Danin työtoverit, erikoinen joukko Pendlen yliopiston väkeä, joista jokaisella tuntuu olevan jotain peiteltävää.

Historialliset myytit sekoittuvat nykyisyyteen ja druidien kautta päästään käsiksi vanhoihin uskomuksiin. Kirjan jännittävimmät hetket eletään Blackpoolin huvipuistossa, ja kaiken ohessa Ruthille selvittää myös omia tunteitaan. 

Sekä Vargasin että Griffithsin kirjoissa on sekin hyvä puoli, että kun näitä sarjoja alkaa lukea, niin luettavaa riittää hetkeksi aikaa. Sarjojen osat muistuttavat tietysti toisiaan, mutta ainakin toistaiseksi niisä on riittänyt myös uusia yllätyksiä. Siispä aion jatkaa molempien kirjailijoiden fanina.


Vargasin kirja on luettu ainakin kirjablogissa Lukuneuvoja. Griffithsin Korppikuningas on puolestaan luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa, Luetut.netissä, Kirjasähkökäyrässä sekä Kirja hyllyssä -, Kirjakaapin kummitus - ja Oksan hyllyltä -blogeissa,

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahylly. Minä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

2 x Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous

Elly Griffihts: Jyrkänteen reunalla, 2018 ja Käärmeen kirous, 2018
Alkuteokset: The House at Sea's End 2011; A Room Full of Bones 2012
Suomentja: Anna Lönnroth
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 346; 329
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta




Arkeologi Ruth Galloway jatkaa elämäänsä Elly Griffithsin mainiossa dekkarisarjassa. Näissä jatko-osissa Jyrkänteen reunalla ja Käärmeen kirous Ruthilla on jo pieni tytär, Kate, joka tuo Ruthin elämään omat haasteensa, koska yksinhuoltajuus ei ole uranaiselle aivan yksinkertainen asia.

Jyrkänteen reunalla alkaa siitä, että arkeologiryhmä löytää meren rannalta luurankoja. Ruth kutsutaan paikalle, ja pian selviää, että luut ovat melko uusia. Mistä oikein on kyse?

Löytöpaikan yläpuolella, korkealla jyrkänteellä seisoo talo, jonka omistajien täytyy olla perillä tapahtumista, mutta talo tuntuu kätkevän salasuutensa visusti, eikä menneisyys pääse päivänvaloon. Paikalle saapuva saksalaistutkija sekoittaa pakkaa lisää, ja tutkimus alkaa käydä hengenvaaralliseksi. Kyläilemään saapuu myös Ruthin nuoruudenystävä Tatjana, jonka kanssa hän on ollut selvittämässä  entisen Jugoslavian hajoamissodan joukkohautojen julmuuksia.

Jyrkänteen partaalla jäi kokonaisuutena melko köykäiseksi dekkariksi, koska sen juoni laveni turhankin moneen suuntaan. Moni tärkeä teema jää kirjassa keskeneräiseksi, ja moni juonenkäänne kuitataan melko huolettomasti.

Käärmeen kirous puolestaan sijoittuu lordi Smithin omistamalle ratsutilalle. Lordin haltuun on päätynyt myös kokoelma Australian aboriginaalien luita. Tapahtuu murha, ja taas tarvitaan Ruthin palveluksia.

Käärmeen kirous oli juonellisesti vankempaa tekoa kuin Jyrkänteen partaalla. Se sisälsi hyvän juonen lisäksi myös paljon uutta tietoa sekä ratsutilan arjesta että aboriginaalien kulttuurista. Elly Griffiths on osannut punoa juonen mainiosti eteneväksi kokonaisuudeksi, jossa Ruthin ja Nelsonin rinnalle nousevat yhä vahvemmin myös sarjan sivuhenkilöt. Esimerkiksi sarjan "yleishihhuli", druidi  Cathbad saa yhä enemmän tilaa, ja se on pelkästään hyvä asia. Hänen kauttaan sarjaan tulee lisää omaperäistä väriä.

Erityisesti minua kiinnostaa Griffithsin kirjoissa Ruthin arki: Kuinka Ruth selviää äitinä ja kuinka hän painiskelee huonon omantunnon kanssa yrittäessään sovittaa äidin ja tutkijan roolia arkeensa? Jyrkänteen reunalla -kirjassa Ruthin ystävä Tatjana latelee hänelle suorat sanat siitä, kuinka huono äiti hän on. Ruthilla ei kuitenkaan ole arjessaan paljon vaihtoehtoja. Tietysti pientä kutinaa aiheuttaa myös Ruthin ja Nelsonin suhteen kehittyminen. Käärmeen kirous -kirjan loppu nosti jopa kyyneleet silmiini. Rakkaus ei ole helppo laji.

Anna Lönnroth tekee tasaisen varmaa työtä sarjan suomentajana, ja kirjat ovat helppolukuisia. Viihdyn näiden Ruth Galloway -dekkarien parissa paremmin kuin olen pitkään aikaan viihtynyt mitään dekkaria lukiessani.




Jyrkänteen reunalla on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat ja Kirjasähkökäyrä, Oksan hyllyltä, Kirjakaapin kummitus  ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 18, Kirja liittyy Isoon-Britanniaan. Käärmeen kirous on luettu ainakin näissä blogeissa: Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja Kirja hyllyssä. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 20. Kirja käsittelee minulle entuudestaan vierasta kulttuuria (aboriginaalit).

maanantai 4. maaliskuuta 2019

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

perjantai 6. lokakuuta 2017

3 x Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla

Jukka Itkonen: Kaupunkiretki, 2011
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja
Sivuja: 40

Jukka Itkonen:  Astronautin rusinapulla 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 40

Jukka Itkonen: Kaikki hyvin kasvimaalla, 2014
Kuvittaja. Camilla Pentti
Kustantaja: Lasten keskus
Sivuja: 45

Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kuopuksen kanssa on luettu tänä vuonna runoja. Voi pojat, niitä on luettu! Ja kyllä on naurettu.

Syynä runointoiluun on totaalinen kyllästymiseni oman lastenkirjahyllyn tarjontaan, jota vedetään nyt läpi neljännelle lapselle. Tosiasia on, että vaikka olen lukenut joitain suosikkikirjojani muutamaankin kerran (Seitsemän veljestä kolmeen kertaan, Sinuhe kaksi kertaa, Sudenmorsian ainakin neljään kertaan...) niin elämäni luetuimmat kirjat ovat sellaisia kuin Mauri Kunnaksen Yökirja (ainakin 20 kertaa kannesta kanteen) tai Katerina Janouschin ja Mervi Lindmanin Ilona ja iloinen laastari (pottakirjana jo vuodesta 2006) tai Tammen kultaisen kirjaston Maalarikissat (noin 100 lukukertaa). (Tosin Maalarikissoihin en kuitenkaan ole kyllästynyt, sillä Kirsi Kunnaksen oivallinen suomennos on tehnyt siitä mielessäni Kultaisen kirjaston klassikon numero yksi.)

Reader why did I marry him -blogin runohaasteen myötä hoksasin, että kotimainen lastenrunouskin tarvitsee näkyvyyttä ja sen lukeminen toisi myös pinnoja runohaasteeseen. Samalla lapseni sanavarasto rikastuisi entisestään ja vältettäisin tylsistyminen. Neljä kärpästä yhdellä iskulla!

Jukka Itkosen runot ovat uusin lastenrunousihastukseni ja näyttävät maistuvan myös 4-vuotiaalle pojalle. Viime kesänä en ollut nahoissani pysyä, kun löysin Itkosen runokoelman Tiira tiiraa tiiraa. Se sisältää linturunoja ja on lajinmäärityksessään tarkka ja oivaltava ja niin hauska, että tällainen harrastelija-bongari naureskeli ääneen sitä lukiessaan. Camilla Pentin loistava kuvitus vain lisäsi intoani. Tuolloin kolmevuotias kuopus ei kuitenkaan ollut aivan yhtä haltioissaan kuin minä.

Nyt Jukka Itkosen Kaupunkiretki, Astronautin rusinapulla ja Kaikki hyvin kasvimaalla hauskuuttivat meitä molempia yhtä paljon. Itkosen runous ei ole ryppyotsaista, mutta se on silti opettavaista, vähän kuin vahingossa. Kaupunkiretki esittelee kaupungin elämää. Siinä on sellaisia runoja, kuin Bussipysäkki, Kahvila, Apteekki, Market, Puistonpenkki ja Lyhtypylväs:

Lyhtypylväs valopäinen
on niin yksinäinen

seisoessaan yössä
yöllisessä työssä. - - (S. 17.)



Kaupunkielämä on vilkasta urheilukenttineen, posteineen ja pankkeineen, kioskeineen, sairaaloineeen ja päiväkoteineen. Kuopusta naurattivat tässä kirjassa eniten päiväkotilasten unet ja kaupungin erilaiset rakennukset, joista on riimitelty kelpo runoja. Itkosella on rytmi hallussa ja mukavia oivalluksia ilmiöstä kuin ilmiöstä.

Astronautin rusinpaulla käsittelee meille kaikille niin rakasta aihetta kuin ruoka. Pojun ja minun suosikkirunoksi nousi ehdottomasti Pullaloru Ullasta. Siinä riimittely ja rytmi on hiottu huippuunsa ja teema tihenee runoilijan rautaisessa otteessa:

Minä tunnen Ullan,
Ulla leipoo pullan
ja sen Ulla-kullan
pulla maistuu hyvältä
sokerilta, maidolta
ja vehnänjyvältä  (s. 6).
 - -

Kaikki ruoka ei ole ihmisten ruokaa, vaan ruokaa tarvitsevat myös Himalajan lumimies, vanha apina, robotti, salainen agentti, teräsmies ja astronautti. Mitä he sitten syövät? Himalajan lumimies syö tietysti pannullisen paistettuja lumipalloja, salainen agentti syö salaa mustaa makkaraa ja teräsmiehelle maistuu lentokalakiisseli.

Isoäiti pizzeriassa -runossa isoäiti kertoo ruokamuistojaan ja kritisoi uusimpia ruokavillityksiä. Isoäiti kun on lapsena syönyt kirnupiimää, piirakoita, kauravelliä, kotona paistettua leipää ja kalakukkoa:

Rypsi oli tuntematon
harvinainen maissi.
Eikä voitu kuvitella
millainen on pizzaslaissi. (S. 7.)


Kaikki hyvin kasvimaalla pyörii puutarhassa. Vuodenajat vaihtuvat, pihakoivu, tuuli ja kukkapenkkien kukat, pihan linnut, porkkana ja variksenpelätin saavat omat runonsa. Sen verran elävästi Itkonen näistä kaikista runoilee, että luonnon ihmeet tuntuvat joka sivulla. Runossa Koivunlehti on vinkeä näkökulma:

Lehti sanoi koivulleen:
"Kuules, hyvä puu.
Kohta saapuu jälleen
syys ja lokakuu.

Silloin leijun maahan,
olen pian maata vain. 

Kiitos, että tämän kesän
täällä olla sain." (S. 40.)


Kaikkien kolmen runokirjan kuvitukset sopivat pienen ja isonkin ihmisen silmälle. Matti Pikkujämsän kuvituksessa on paljon ihmisiä, kuten kirjojen teemat - kaupunkielämä ja ruoka - vaativat. Pikkujämsä vangitsee kuviinsa mainioita ilmeitä ja liikettä. Camilla Pentin kuvitus on hiukan rauhallisempaa, mutta ilmeikästä sekin. Pentin kuvittamassa Kaikki hyvin kasvimaalla keskitytään eläimiin ja kasveihin, eikä ihmishahmoja tarvitakaan.

Nyt kun heikkenevästä lukutaidosta on taas keskusteltu paljon ja vanhempia on muistettu ääneen lukemisen tärkeydestä, kannattaa käydä kirjastossa. Suomalainen lastenrunous elää ja voi hyvin, eikä muussakaan kotimaisessa lastenkirjallisuudessa ole moitittavaa. Lukutaito ei ole ainakaan lastenkirjojen laadusta kiinni!



Astronautin rusinapulla, Kaupunkiretki ja Kaikki hyvin kasvimaalla on esitelty Sininen keskitie -blogissa, ja Sinisen linnan kirjastosta löytyy myös arvio Kaikki hyvin kasvimaalla -kirjasta. Kaupunkiretki on esitelty lisäksi Lastenkirjapinossa ja Värikäs päivä -blogissa.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Ismo Loivamaa (toim.): Tammen kultainen lastenrunokirja

Tammen kultainen lastenrunokirja, 3. painos 2011
Toimittanut: Ismo Loivamaa, 2005
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Janne Harju
Sivuja: 183
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tammen kultainen lastenrunokirja on kulttuuriteko. Miettikää: 183 sivua täynnä riimejä, suomen kielen riemua ja rytmiä, hauskuutta ja haikeuttakin houkuttelevassa paketissa! Ismo Loivamaan toimittama ja Salla Savolaisen kuvittama suomalaisten lastenrunojen kokoelma on nostalginen ja tuore yhtä aikaa. Se tuo ääneenlukijan, eli vanhemman, mieleen monet tutut runot omasta lapsuudesta, mutta samalla se esittelee melkoisen määrän uusia tai vähälle huomiolle jääneitä lastenrunoja. Salla Savolaisen värikäs kuvitus on kuin kerma kakun päällä.

Hankin teoksen alennusmyynnistä muutama vuosi sitten isompien lasten kirjahyllyyn, mutta en ole kuitenkaan lukenut sitä heille ääneen ja epäilen, etteivät he ole siihen itsekseen tarttuneet. Voisiko lapsensa kasvattaa runojen lukijoiksi lepuuttamalla runokirjaa hyllyssä? Ei näytä onnistuvan.

Nyt, Ompun runohaasteen myötä, otin tavoitteeksi myös lastenrunojen lukemisen. Oikeastaan tartuin Tammen kultaiseen lastenrunokirjaan suorastaan innoissani, sillä lasten kirjahyllyn sisältö alkaa olla puhkiluettua, nyt kun sitä luetaan neljännelle lapselle. Yritän epätoivoisesti etsiä sieltä niitä kirjoja, joihin en itse ole kyllästynyt.

Runokokoelman lukemisesta tuli perheemme nelivuotiaan kuopuksen ja minun keväinen projekti. Joskus luimme iltaisin vain pari runoa, joskus parikymmentä. Samaan aikaan luettiin tarinallisia kuvakirjoja, eli mitään runoähkyä ei päässyt syntymään, vaikka kirjassa on nopeasti laskettuna lähemmäs 300 suomalaista lastenrunoa. Kirjan paino tietysti myös rajoittaa iltalukemista, sillä eihän sitä jaksa pidellä kovin kauaa kerrallaan.

Ääneenlukeminen ei aina mennyt aivan putkeen. Koska runokokoelman sivuilta löytyy runoja, joita on sävelletty, kirjan lukija puhkeaa huomaamattaan laulamaan. No, yrittääkääpä nyt pelkästään lukea sellaisia runoja kuin Immi Hellénin Oravan pesä, Peipon pesä tai Enkeli ohjaa (Maan korvessa kulkevi lapsosen tie) tai Martti Haavion Laulu nukkumatista (Joka ilta, kun lamppu sammuu) ja Zacharias Topeliuksen Pikku Lassi. Voin taata, että illan lukuhetkiin sisältyy tämän kirjan myötä myös musiikillisia osuuksia. (Lapsen mielestä laulaminen oli selvästikin silkkaa bonusta satuhetkiin, sillä lauletut runot piti laulaa useaan kertaan peräjälkeen. Joskus toivoin, että olisin vain malttanut lukea ne läpi mahdollisimman tylsästi, sillä 10. kertaa laulettuna Oravan pesä alkaa jo tökkiä, vaikka ihana laulu onkin.)

Kirjan toimittanut Ismo Loivamaa on ryhmitellyt runot kuuden eri teeman mukaan: Tanssivarpaat, joka sisältää vauvalorutusta; Muurahainen näkötornissa, johon on koottu luonto- ja eläinrunoja; Sananjalkametsässä, jossa seikkaillaan satu- ja runomaassa; Sadan lapsen talo, jossa kerrotaan lasten arjesta ja heidän elämänpiiristään; Missä on kesän pesä?, jossa ihaillaan vuodenaikojen vaihtelua ja Unikeinu, joka on täynnä unirunoja.
Ryhmittely toimii mainiosti.

Kuopuksen lempparirunoiksi nousivat sellaiset, jossa suomen kieli saa hassua kyytiä, kuten esimerkiksi Kaija Pakkasen runo Karhun mörrikät, jörrikän pörrikät (s. 160) tai sellaiset runot, joissa on varma loppusointu, mieluiten tietysti hauska. Tällainen on esimerkiksi Eppu Nuotion runo Minun luokkani on yksi aa, joka on luettu nyt varmaankin 30 kertaa:
Minun luokkani on yksi aa,
minä rakastan omaa opettajaa.
Minä istun pulpetissa ja minulla on reppu,
opettaja on silmälasipäinen, hymyilevä heppu.
Kun opettaja alkaa opettaa, se ei osaa
ollenkaan lopettaa.
Se puhuu ja piirtää taululle
ja taputtaa meidän laululle
ja minä laulan kovaa, tahtia hakkaan
ja lentosuukkoja ilmaan nakkaan. (S. 118.)

Salla Savolaisen kuvitus on hurmaavaa ja ilmavaa. Kuvissa on pientä anarkiaa ja teemoja avartavia oivalluksia. Ne saattavat muodostaa jatkumon aukeaman yli, vaikka runoilla ei olisi mitään yhteistä. Toisaalla taas kaikki aukeaman runot saattavat aiheeltaan kytkeytyä samaan kuvaan. Tärkeintä on, että joka aukeamalla on kuvia, ja ne ovat lapselle mieluisia.

Kun kirja saatiin luettua loppuun, kuopus oli oivaltanut jotain: Jos isommat sisarukset piirtävät hänelle tai hän itse piirtää, hän tulee luokseni ja pyytää, että kuvaan keksitään loru. Yhtäkkiä äiti runoilee ties mitä älyttömyyksiä. Kuopusta naurattaa. Kuva ja runo kuuluvat siis hänen mielestään yhteen.

Kiittelen kokoelmaa erinomaisista hakemistoista. Runot on luetteloitu esiintymisjärjestyksessä, mutta sen lisäksi kirjan loppuun on koottu hakemistot sekä runon nimen että ensisäkeen mukaan ja lisäksi kirjailijoiden mukaan.

Kirjailijahakemisto on kaiken kaikkiaan vaikuttava, sillä siinä on 58 nimeä. Erityisen hyvin ovat edustettuna sellaiset kirjailijanimet kuin Hannele Huovi, Jukka Itkonen, Tuula Korolainen, Leena Laulajainen, Kaija Pakkanen ja Pia Perkiö. Kukaan runoilija ei ole kuitenkaan yliedustettuna, vaan runon ääni jakautuu lavealle.

Hakemiston perusteella runoja on kerätty tasaisesti runoilijoiden eri kokoelmista, mutta silti on ehkä hiukan erikoista, että Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuusta mukaan on mahtunut vain yksi runo, Aa aa Lapsoseni. Toisaalta Kunnakseltakin on poimittu jokin runo melkein jokaisesta hänen kokoelmastaan. Tiitiäisen satupuu on ehkä myös sen luokan klassikko, että se pärjää omillaan.

Runo-otanta on sikälikin monipuolinen, että runojen ilmestymisajat vaihtelevat tasaisesti 1800-luvulta nykypäiviin asti, eli Topeliuksesta Jukka Itkoseen. Runot on siroteltu sivuille niin, että vanhat ja uudet runot vuorottelevat. Näin ne käyvät vuoropuhelua, eivätkä jumitu vain oman aikakautensa edustajiksi, jolloin lukeminen voisi käydä tylsäksi.

Tammen kultaisen lastenrunokirjan  tarkoitus on selvästikin  esitellä suomalaisia lastenrunouden laajaa osaamista ja viehätystä, ja esittelijänä se onkin kerrassaan kattava ja ihastuttava. Suomen kieli sopii lapsille.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 22. Kuvitettu kirja.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Patti Smith: Uneksuntaa

Patti Smith: Uneksuntaa, 2. painos, 2016
Alkuteos: Woolgathering, 1992 ja 2011
Suomentaja: J. K. Ihalainen
Kustantaja: Palladium Kirjat
Kansi: Kannen maalaus Jean-Francois Millet'n Paimentyttö; Kannen suunnittelu Rodrigo Corral
Sivuja: 77
Mistä sain kirjan: oma ostos



Patti Smithin Uneksuntaa tarttui käteeni tämän kevään Vihtorin kirjamessuilta. Eräs tuttavani suositteli sitä lämpimästi, ja luin sen jo pääsiäisen aikaan melkein yhdeltä istumalta. Kirja on julkaistu intialaisen rukouskirjan koossa, ja se on jo esineenä hyvin kaunis: kirjan kansi huokuu rauhaa. Lisäksi kirja on sisällöltään pienoinen taideteos, joka ei suostu mihinkään ennalta arvattavaan muottiin.

Uneksuntaa on muusikko-runoilija-taiteilija Patti Smithin muistelmakirja sekä runo- ja valokuvateos ja ehkäpä myös jonkinlainen uni- ja päiväkirja - siis uneksuntaa. Smith kirjoitti kirjan vuonna 1991 ollessaan 45-vuotias ja kärsiessään melankoliasta. Suomennos on tehty vuonna 2011 julkaistusta uusintapainoksesta, johon on lisätty joitain vuonna 1992 pois jätettyjä tekstejä. Kirjailija itse kertoo kirjan synnystä näin: Kaikki tässä kirjassa on totta, ja kirjoitettu niin kuin kaikki tapahtui. Kirjan kirjoittaminen nosti minut oudosta lamaannuksestani ja minä toivon, että se jollain tavoin täyttää lukijan epämääräisellä ja oudolla ilolla.

Epämääräistä ja outoa iloa kirja tuottikin, melankoliasta huolimatta. Se sopi erittäin hyvin pääsiäiskirjaksi (ja sopii lomakirjaksi ylipäätään). Perheenjäsenten ja suvun muisteleminen tuo kirjaan haikeutta, ja runot ja arkiset havainnot ovat myös surumielisiä - välillä taiteilijan ajatukset kyllä lähtevät myös lentoon, eivätkö kiinnity mihinkään, vaan teksti on kuin proosarunoa. J. K. Ihalaisen suomennos tuntuu luontevalta, vaikka työ on varmastikin ollut haastava. Pelkästään kirjan nimi Woolgathering aukeaa moneen suuntaan.

Läpi  koko teoksen kulkee vahvana elämän tuntu, sen selittämättömyyden hyväksyminen ja hetkien kauneus ja ihme. Pieni sisko Kimberly ja häntä kohtaan tunnettu suojeleva rakkaus tulee erityisen lähelle lukijaa. Toinen kaunis muisto, Bambi-koiran kohtalo, on kerrottu kauniisti. Smithillä on taito vangita elämän maagiset hetket.

Taiteilija ompelee tilkkupeittoa veljelleen, piirtää, keittää teetä, kuuntelee musiikkia. Miten tavallista ja miten turvallista. Että kaiken maailman maineen ja arvostuksen keskellä Patti Smith nauttii tällaisista asioista elämässään. Lukijakin huomaa tavallisten hetkien tärkeyden - maagisuuden. Eikö elämän merkitys ole pienissä nautinnoissa: käsitöissä, hyvissä kirjoissa, musiikissa, rakkaiden ihmisten muistelemisessa?

Lapsuus, ne asuinsijat, maisemat ja ihmiset, joiden keskellä kasvetaan, muovaavat ihmisen sielunmaiseman. Syntyyö taiteilija ympäristönsä tuotteena, vai onko hänessä taiteilijan sielu ja syntyessään? Ehkä tarvitaan molempia. Jotkin Smithin lapsuuden ajan muistot toivat mieleeni Tove Janssonin lapsuusmuistot kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Yhtä vahvoja kokemuksia löytyy molemmista. Lapsen sisäinen elämä, mielikuvitus, on pitelemätön:
   Minä tuijotin, mittailin ja noin vain, poissa - ailahtelin, pyrähtelin, maasta maahan, kömpelöistä jaloistani ja kurittomista sukistani välittämättä. 
   Minä lensin eikä kukaan muu tiennyt siitä. Sillä kaikista näytti, että olin yhä heidän keskuudessaan, pienellä sängylläni, lumoutuneena lapsen leikkiin. (S. 4.)

Smithin Uneksuntaa on rauhoittava lukukokemus. Se aukenee moneen suuntaan, ja sen taialle ja epämääräisyydelle kannattaa antaa tilaa.



Uneksuntaa on arvioitu myös Ullan luetuissa kirjoissa. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 11. Jonkun muuan alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta, Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, 2012
Alkuteos: Blad ur höstens arkiv, 2011
Suomentaja: Caj Westerberg
Kustantaja: Otava
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 206
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Bo Carpelanin (1926 - 2011) Lehtiä syksyn arkistosta on häkellyttävän kaunis kirja. Luin kirjaa kauan ja hartaasti, sillä kiirehtiä ei voinut, koska lähes jokainen sivu oli niin täynnä tarkkoja, viiltäviä ajatuksia. Kirja kertoo vanhenemisesta ja elämästä. Kumpikaan ei ole helppoa.

Lehtiä syksyn arkistosta sijoittuu syksyyn ja on alaluvuiltaan otsikoitu Syyskuu, Lokakuu ja Marraskuu. Kirja on kronologisesti etenevä päiväkirja erään syksyn ajalta, jolloin muistiinpanojen tekijä käy tapaamassa vanhaa äitiään ja vanhenee myös itse. Hän tuntee elämän olevan viimeisissä hetkissään, syksyssä. Minäkertoja elää muistojaan ja pohtii filosofisia kysymyksiä. Silti kirja ei ole raskasta luettavaa, vaan jollain luotettavalla tavalla lempeä. Surullinen se kyllä on, onhan kyse luopumisesta.

Lehtiä syksyn arkistosta jäi Carpelanin viimeiseksi teokseksi. Sen alaotsikkona on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja, mutta lukiessani en epäillyt hetkeäkään, etteikö herra Skarfelt ole Bo Carpelanin alter ego. Kun päähenkilö muistelee elämäntyötään, kirjoittamistaan ja äitiään, kaikki on totta: Näin unessa äidin ja isän, täällä, hämärässä olohuoneessa, jossa valo siivilöityi kapeina nauhoina, joiden läpi he kulkivat kuin näyttämöllä. Isä meni eteiseen, me katsoimme hänen peräänsä. Hänen varjonsa oli laiha, se lankesi räsymatolle ja katosi siihen Ikkunan takana mustarastaita laskeutui nurmikolla, kuin hiiltynyt sade. Katsoin äitiä, ja minut valtasi niin suuri suru, että heräsin. (S. 137.)

Teos on hidaslukuinen siksi, että sen joka sivulta löytyy tiivistettynä totuuksia elämästä. Ne esitetään vaivihkaa, eleettömästi, kuin henkäyksinä. Lukija jää niiden äärelle ihmettelemään. Kiire, tavoitteet - mitä merkitystä niillä on? Olennaisimpana elämässä näyttäytyvät päivät, muistot rakkaimmista, yksinäisyys, jopa säätila, luontohavainnot: Ikävä mielenvikainen marraskuu on koittanut. Sillä on kolhiintunut maine, syvään juurtunut, ja kuitenkin, ryysyjen alla: lämmin sydän. (S. 137.)

Bo Carpelan on arvostettu suomalainen kirjailija, joka voitti Finlandia-palkinnonkin peräti kahdesti: vuonna 1993 teoksellaan Alkutuuli ja vuonna 2005 teoksellaan Kesän varjot. Olen lukenut häneltä vain tuon huikaisevan kauniin Kesän varjot sekä hienon nuortenkirjan Kaari. Molemmissa tunsin samankaltaisen syvän viisauden ja kauneuden kosketuksen, joka läpäisee myös Lehtiä syksyn arkistosta -teoksen. Nyt haluaisin lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut, sillä hänellä on suomalaisessa kirjallisuudessa aivan oma äänensä, rauha ja haikeus, jotka tuntuvat kaikessa.

Lehtiä syksyn arkistosta kiteytyy lopulta jonkinlaiseksi henkiseksi testamentiksi, ja kun kirjoitan näin, kauhistun ilmaisun mahtipontisuutta, sillä sitä juuri Carpelanin teksti ei ole. Mahtipontisuudesta Carpelan saa vaan aihetta ironiaan: "Täsmällinen huimaus" vastaa jotenkin käsitystäni taiteen luomisesta, oi sanaa juhlavaa! Rakentamistyö: runot, romaanit, kirkot, maisemat, kuvat ja unikuvat, väri ja muoto, todellisuus ja fantasia, merkitys ja epämerkitys. (S. 122.)

Kirjailija tuntee olevansa kypsä jonkinlaiseen yhteenvetoon elämästä, mutta hän ei neuvo eikä saarnaa, vaan pohtii, kirjoittaa ja kirjoittaa. Kynän kärjestä vapautuu ihmeellisen kirkkaita ajatuksia: Onko faktan ja fiktion välillä mitään eroa? Faktat ovat runoilijalle vaarallisia, ellei hän saa niitä leijumaan. (S. 122.)

Nykyihmiselle kirjan lukeminen voi olla haasteellista, koska kaiken pitäisi olla nopeasti ahmaistavaa ja tehokasta, pökerryttävää ja ravistelevaa. Lehtiä syksyn arkistosta vaatii keskittymistä ja pohtimista, sillä kuitenkin koskettavinta voi olla henkäys ja hetki, sana.



Carpelanin teos on luettu ainakin näissä blogeissa: Lumiomena, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Sininen linna, Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie ja Kulttuuri kukoistaa. Mustikkakummun Anna on siteerannut kirjasta ehkä kauneimman ajatuksen arvionsa otsikoksi: Merkillisintä on kaikki kauneus.

Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan. Vuoden 2017 HelMetin lukuhaasteessa kirja sopisi ainakin kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Enpa oikeastaan voisi kuvitella siihen mitään osuvampaa ja rauhoittavampaa luettavaa.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja, 3. taskukirjapainos, 2014 (suomeksi 2011)
Alkuteos: Det fördolda, 2010
Suomentaja: Jaana Nikula
Kustantaja: Bazar
Kansi: Nils Olsson
Sivuja: 472
Mistä sain kirjan: oma ostos




Viime kesänä luin kirjailijakaksikko Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin dekkarin Oppipoika. Se poisti silloin pitkän dekkarijumini ja sai minut innostumaan taas dekkareiden lukemisesta. Nyt, Dekkariviikon kunniaksi, tartuin taas kaksikon kirjaan. Aloitin sarjan alusta, eli tartuin Oppipoikaa edeltäneeseen kirjaan, Mies joka ei ollut murhaaja. Sarjasta on suomennettu vielä kaksi muutakin kirjaa, Tunturihauta ja Mykkä tyttö, jotka ovat ilman muuta lukulistallani.

Sarjan päähenkilö on Sebastian Bergman, ärsyttävän omahyväinen psykologi, joka on joskus ollut korvaamaton apu Ruotsin poliisille profiloidessaan rikollisia ja ratkaistessaan vaikeita tapauksia. Nyt hän on ollut vuosia täysin työkyvytön henkilökohtaisen menetyksen jälkeen. Psykologi ei pysty auttamaan itseään.

Vähän kuin vahingossa, täysin itsekkäistä syistä, Bergman tulee sotkeutuneeksi nuoren pojan murhan selvittämiseen ja huomaa, että traumasta tulee sidettävämpää, kun työ vie mukanaan. Hän on kuitenkin työryhmässään halveksittu ja vihattu mies ja äärettömän vaikea työkaveri (jos sellaista sanaa hänestä voi edes käyttää). Vaikeasta luonteesta saadaan paljon herkullisia aineksia murhatutkinnan soppaan, ja kun tarinan jännityskin tihenee taattuun ruotsalaiseen tyyliin, voi todeta olevansa tukevasti koukkussa kirjaan.

Aivan Oppipojan tasolle tämä sarjan ensimmäinen kirja ei mielestäni yllä. Se johtuu siitä, että Oppipojan perusteella tiesin jo muutaman juonikuvion ennalta. Sebastian Bergmaniin ei voi oikeastaan samastua pätkääkään - sika mikä sika - mutta toisaalta hänen traumansa saa kyyneleet silmään.

Suosikkihahmoni on ehdottomasti Torkel Höglund, rikostutkintaryhmän johtaja, jonka olemuksessa on paljon Kurt Wallanderin lempeyttä. Lukija luottaa häneen kuin kallioon, vaikka hänelläkin on heikkoutensa. Hän on tavallisin ja samalla viisain kirjan hahmoista: Tarjoilija tuli heidän pöytäänsä lautanen kummassakin kädessä. Siinä olisi voinut olla syy lopettaa keskustelu ja omistautua ruualle hiljaisuuden vallitessa. Mutta he alkoivat syödä lopettamatta keskustelua ja Torkelille valkeni muutaman minuutiin kuluttua, että ennen kuin päivällinen olisi päättynyt, he tietäisivät toisistaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin. Hän hymyili itsekseen. Oli mukavaa kun sellaista tapahtui. (S. 239.)

Kaikkinensa tutkintaryhmän työn seuraaminen on mielenkiintoista, ja henkilöhahmot on luotu harkitusti - voin kuvitella, kuinka kirjailijat ovat yhdessä "profiloineet" heidät. Erityisesti perin inhimillinen komisario Thomas Haraldsson, ikuinen epäonnistuja ja toivoton yrittäjä, tuo tarinaan humoristisia sävyjä ja saa lukijan haromaan hiuksiaan, puoliksi turhautumisen, puoliksi myötähäpeän eleenä. (Voi, Haraldsson, lopeta jo tuo koheltaminen!)

Mies joka ei ollut murhaaja on taidokkaasti rakennettu dekkari, eikä tuota pettymystä missään suhteessa: on vetävä juoni, vivahteikas henkilökaarti ja syvällisiä havaintoja elämästä ja kuolemasta. Ihan pahimman lajin yöunien häiritsijä tämä kirja ei ollut, mutta sen verran koukuttava, että aion lukea sarjan muutkin osat. Laatua, sitä tässä riittää.


Leena Lumin kanssa jaan innon tämän kirjailijakaksikon sarjaan. Myös Kirjavinkeissä kehutaan teosta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Kari Levola: Suorin mutka ikinä

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, 2011
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 101
Mistä sain kirjan: lainasin kirjasarjalainaamosta



Koulun jälkeen ne odottivat minua aidan ulkopuolella ja lähtivät naureskellen seuraamaan. Kun oli päästy vähän kauemmas koulusta, ne kaatoivat minut maahan, potkivat ja veivät kännykkäni. Kotona äiti kysyi, että miksi minun naamani on naarmuilla. Minä sanoin, että meillä oli koulussa ollut sählyä. (S. 13.)

Kari Levolan Suorin mutka ikinä sisältää 40 mininovellia. Novellit ovat tosiaan ihan minejä, puolesta sivusta kolmeen sivun mittaisia. Kirja on helppo tökätä nuoren käteen ja sanoa: "Lue! Lue edes nämä muutamat rivit, ehkäpä tuosta tuo pieni tarina." Voidaan lukea vaikka ääneen muutama juttu ja sitten voi selata kirjaa ja lukea ne kaikkein lyhyimmät ensin ja sitten ehkä pari pidempääkin. Kirjaa ei tarvitse lukea järjestyksessä kannesta kanteen. Eikä kirja lannista sivumäärälläänkään.

Kiitän kirjailijaa tästä kirjasta, jossa on aika simppeleitä tarinoita, mutta myös muutama vähän hullumpi scifin sukuinen tarina. Pienestä tarinastakin voi päästä yllättävän syvälle pohtimaan henkilöiden luonteita ja elämäntilanteita. Kun aiheina on kiusaamista, rakastumista, ulkonäköpaineita, nettiä ja perhedynamiikkaa, on jokaiselle nuorelle jotain kolahtavaa. Tunnelma on irtonainen ja kevyt, mutta pinnan alla kuitenkin myös mietityttävä. Lukija voi itse päättää, kuinka syvälle tekstiin sukeltaa.

Suosikkinovellejani oli oikeastaan aika monta. Kirjan ensimmäisen osan otsikkona on Kiusaajia ja kiusattuja, ja sen kaikki novellit ovat tärkeitä. Koskaan, ikinä ei kiusaamisesta ja sen seurauksista puhuta liikaa. Tässä kohtaa ollaan empatian herättämisen ytimessä - miten kaunokirjallisuus todellakin auttaa hyppäämään toisen housuihin.

Kirjan viimeinen osa Suurin niistä on rakkaus puolestaan loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Esimerkiksi Nössö-novellissa on herkkyyttä ja aitoutta.

Yksi suurimpia suosikkejani on niminovelli Suorin mutka ikinä. Siinä nuori (tai kuka tahansa lukija) tapaa epäluotettavan kertojan. Minkälainen tyyppi hän onkaan? Mitä tekstissä kerrotaan bändistä nimeltä Suorin mutka ikinä? Onko se niin loistava bändi, kuin minäkertoja antaa ymmärtää?

Olen aiemmin lukenut Levolalta muutamia novelleja ja nuortenkirjan Tahdon, josta pidin kovasti silloin joskus. Levola sai siitä vuonna 1999 Finlandia Junior -palkinnon. Olen myös lukenut kirjat Blankko, mä kirjoitan sulle (1989) ja Maailmantappi ja Tikkari-Tiina (2001), joka oli pojan lukudiplomikirjana. Levola on tehnyt jo pitkän uran kirjailijana ja edistänyt osaltaan suomalaisten nuorten lukuintoa. Mininovelleissaan hän kirjoittaa juuri sellaista kirjallisuutta, josta on huutava pula.

Testasin kirjaa seiskaluokkalaisilla ja aion luettaa sen samanikäisillä oppilailla vastakin. Se sopi sekä tyttöjen että poikien luettavaksi, koska päähenkilöt ovat sekä tyttöjä että poikia, eikä päähenkilön sukupuolta välttämättä aina edes kerrota. Aiheet koskettavat kaikkia nuoria, ja tarinoista riittää keskusteltavaa. Niistä syntyi myös kivoja näytelmiä, joista saatiin makeita nauruja. Kirjallisuus voi olla hauskaa!

Suketuskin on lukenut kirjan ja käyttänyt sitä töissä. Lisäksi kirja on luettu Lastenkirjahyllyssä, Kirjavassa kukossa sekä Alas taikavirtaa - ja Vauhkon kirjat ja kirjaimet -blogeissa.

Osallistun kirjalla Pojatkin lukee -kampanjaan, joka on Kalenterikarjun ideoima tempaus poikien lukutaidon parantamiseksi. Kampanja on saanut paljon huomiota netissä ja on varmasti tarpeellinen. Suomalaistyttöjen lukutaito on tutkitusti parempi kuin poikien, ja pojat lukevat koko ajan vähemmän. Koska lukuharrastus vaikuttaa nuoren sanavaraston määrään - ja sitä kautta ajattelun avaruuteen - on huoli aiheellinen. Vastikään Yle Uutisissa julkaistiin Sanna Vikmanin artikkeli, jossa kerrottiin, että lukevan nuoren sanavarasto saattaa olla jopa 70 000 sanaa, kun taas sellaisen nuoren sanavarasto, joka ei lukemista harrasta, saattaa olla vain 15 000 sanaa. Ero on huikea. Lukutaito on opiskelun ykkösväline, ja jos lukutaito on heikko, myös syrjäytymisen vaara kasvaa.

Minulla on kotona kasvamassa kaksi poikaa, toinen kolmevuotias ja toinen kahdeksanvuotias. Molemmille on luettu vauvasta asti. Silti kahdeksanvuotiasta on enää hyvin hankala motivoida lukemaan. Viime vuonna osallistuin Suketuksen haasteeseen Pojat, Lukemaan! ja vinkkasin keinoja, joilla ekaluokkalaista poikaa voi yrittää houkutella kirjojen äärelle. Vertailukohteena minulla on kotona kaksi 10-vuotiasta tyttöä, jotka lukevat aivan ahmimalla. Lukutaidon ja -halun ero on valtava.

Otan kiitollisena vastaan kaikki vinkit hyvistä kirjoista, joilla poikien lukuintoa voisi viritellä. Kaikki keinot poikien lukutaidon edistämiseksi ovat tarpeellisia, ja siksi koen  #pojatkinlukee-kampanjan tärkeäksi. Tiedän, että kirjabloggaajista ainakin Amma on jo lähtenyt mukaan kampanjaan. Toivottavasti moni muukin lähtee!