Kuvia ja vähän tekstiäkin: Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri ja Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri, 1982 (ilm. 1920)
Suomentaja: Päivö Taubert
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 109
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Terhi Ekebom. Kummituslapsi, 2013
Kustantaja: Asema
Englanniksi kääntänyt: Mika Lietzén
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Ellinor Mendin Punikkityttö ja jääkäriupseeri sopii luettavaksi nyt, kun sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Se on omaperäinen, kuvallinen kertomus Viipurin tapahtumista talvella ja keväällä 1918. Lukemani painos on vuodelta 1982, ja siinä kuvat on sijoitettu aukeman oikeanpuoleiselle sivulle ja suomennos aukeaman vasemmanpuoleiselle sivulle.

Ellinor Mend (1896 - 1952) asui Viipurissa sisällissodan aikana ja edusti suomenruotsalaista yläluokkaa. Kirjan tarina kertoo tohtori Salvensenin perheestä, jonka sisäkkö osoittautuu "punikiksi". Perhe on kauhuissaan, mutta eipä Hilja-sisäkköäkään kiinnosta työskennellä "lahtareille", ja niinpä hän liittyy punakaartiin. Hilja nousee tarinan päähenkilöksi.

Ellinor Mend seuraa Hiljan tarinaa puoliksi ihailevaan puoliksi kauhistelevaan sävyyn. Hiljan kauneus on kiistatonta, mutta teot kammottavia. Hiljan ja Hugo Salvensenin rakkaustarina on kirjan nimen taustalla, ja tarinasta tuleekin romanttisen traaginen ja jännittäväkin.

Nykyaikana kutsuisin teosta aikuisten kuvakirjaksi, mutta siinä on myös sarjakuvapiirteitä, sillä kuviin on kirjoitettu vuorosanoja ja selityksiä sekä ruotsiksi että suomeksi. Kuvissa vuorottelevat realistiset, tummat sävyt ja vaaleat, romanttiset tunnelmat. Piirrosjälki on paikoin oikein elävää, paikoin jäykkää patsastelua. Ajan henki niihin on kuitenkin tallentunut: kaunis Viipuri sekä aikalaisten vaatetus ja tavat näkyvät tarinan taustalla. Rikkaiden ja köyhien asumusten ero on selvä, ja Hugo Salvensenin tuliterä Mercedes on piirretty erityisellä tarkkuudella.

Aatemaailma välittyy yllättävän neutraalina - Mend on selvästikin halunnut kertoa tarinan eikä lietsoa lisää vihaa. Vaikka punaiset esitetään kuvissa lähinnä rosvojoukkoina, ja Hiljakin tuntuu ennen kaikkea rakastavan erilaisissa asuissa esiintymistä, ei valkoisiakaan erityisesti ihannoida. Ellinor Mend on kuvannut yläluokan helpon elämän tarkkanäköisesti, ja kuvissa on terävää huumoria. Ihmiset tuntuvat säntäilevän aatteissaan sinne ja tänne. Kohtalokasta säntäilyähän se tietysti oli.

Yritän kuvitella, millaisin tunnelmin teosta on luettu sen ilmestyessä vuonna 1920. Lukijat ovat tietysti olleet lähinnä valkoisten kannattajia, voittajia. Teoksen viimeinen kuva onkin hyvin valkoinen tunnelmaltaan ja tekstiltään, mutta kirjan muu sisältö ei ole ihan niin puhtaan valkoinen. Ehkä teos on tarjonnut aikalaislukijoille lähinnä viihdettä, jännitystä ja romantiikkaa. Nykylukijalle se tarjoaa pienen kurkistusikkunan historiaan.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi on puolestaan salaperäinen teos, eikä pyrikään realistiseen kerrontaan. Se on kummitustarina, mutta paljon, paljon muutakin.

Ekebom piirtää siniharmain sävyin tarinaa naisesta, joka muuttaa uuteen kotiin keskelle metsää: Kaiken tapahtueen jälkeen syrjäseudun yksinäisyyteen muuttaminen sopi minulle.

Mitä naiselle on tapahtunut? Miksi hän haluaa yksinäisyyteen ja rauhaan? Lukija alkaa täydentää naisen tarinaa, ja kun tämä purkaa pienet lapsen kengät kassistaan, lukija aavistaa, miten suuria asioita naiselle on ehkä tapahtunut.

Kirjan tunnema on surullinen, mutta ei lamaantunut. Nainen asettuu taloksi ja alkaa viihtyäkin. Sitten tulevat äänet, joiden alkuperää nainen lähtee rohkeasti selvittämään. Ympäröivä metsä paljastuukin kummitusmetsäksi, johon köyhät perheet ovat hylänneet ne vanhukset ja lapset, joista he eivät ole enää pystyneet huolehtimaan.  Henget harhailevat metsässä, koska eivät löydä sieltä pois. Rohkeasti nainen alkaa auttaa henkiä, mutta eräs henki ei suostu lähtemään.

Ihastuin Ekebomin teoksen rauhallisuuteen. Samasta tilanteesta on monta kuvaa, jotka korostavat hetken tunnelmaa, mutta tarina etenee silti koko ajan. Suru saa erilaisia vaiheita. Kuvat ovat sivun kokoisia, eli niille annetaan kunnolla tilaa. Niihin saa upota.

Lopussa käydään vielä pelottava taistelu metsän suurimman hengen kanssa. Vasta sen jälkeen metsään laskeutuu rauha ja naisen uudelle asuinkaverillekin löytyy ehkä nimi, jonka lukija voi itse täydentää.

Kummituslapsi on lohduttava ja toiveikas teos. Sitten lopulta.



Osallistun molemmilla sarjakuvaromaaneilla Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Helmetin vuoden 2018 haasteessa ne sopivat tietysti kohtaan 12. Sarjakuvaromaani.

Punikkityttö ja jääkärimorsian on luettu muun muassa näissä blogeissa: Kirjan pauloissa, Ikkunan takana ja Tahaton lueskelija.

Kummituslapsi on luettu myös kirjablogeissa Kirja hyllyssä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet, Booking it some more, Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä ja Yöpöydän kirjat.

Juhani Aho: Muistatko?

Juhani Aho: Muistatko?, 11. painos 1950 (ilm. I kerran 1920)
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 175
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Juhani Ahon (1861 - 1921)  Muistatko? ilmestyi vuonna 1920, ja se jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Se oli ilmestyessään myyntimenestys. Aho oli jo tehnyt mittavan uran ammattikirjailijana, ja Muistatko? tuntui sopivan kaikille suomalaisille luettavaksi.

Vuonna 1918 Suomessa oli käyty verinen sisällissota, joka järkytti koko kansaa ja masensi kirjailija Juhani Ahon. Muistatko?-kirjassa minäkertoja puhuu juuri kuolleelle vaimolleen: Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin.  - - Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle. (S. 21.) .

Kirjan nimi Muistatko? on muistelua ajasta ennen sisällissotaa, eikä Aho kerro sanallakaan vuoden 1918 tapahtumista. Hän ei halua muistaa niitä, vaan nimenomaan aktiivisesti unohtaa. Kirjan minäkertoja on menettänyt sodassa poikansa, mutta miten ja missä, sitäkään ei kerrota. (Tosielämässä Ahon kaikki pojat, samoin kuin hänen vaimonsa, elivät pitempään kuin Aho itse. Minäkertoja ei siis ole Juhani Aho ulkoisilta puitteiltaan, vaikka hän henkinen alter ego ehkä onkin.)

Teoksella oli ilmeisesti koko kansaa eheyttävä vaikutus, ja se on ollut kertojan tarkoituskin: Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sitä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut. (S. 21.)

Ihana aika löytyy onnellisesta, talonpoikaisesta lapsuudesta, jonka minäkertoja on saanut elää. Lasten leikit kuvataan aidosti ja vaikka ylellisyydessä ei eletä, niin ei kärsitä puutteestakaan. Elämä on tasaisen onnellista. Erityisen kauniisti Aho kuvaa luonnossa liikkumisen elämyksiä. Kurkien tapaaminen metsäretkellä jättää kertojaan ikuisen vaikutuksen ja hän palaa metsään yhä uudestaan niitä tarkkailemaan. Kalastuksesta tulee kertojalle lempipuuhaa. Myös lapsuuden ihastukset on kerrottu lumoavasti.

Silti minäkertojan elämä tuntuu saavan täyttymyksensä vasta suuren rakkauden kohtaamisessa. Nuori rakkaus on suloista ja säkenöivää. Nuoripari kuvataan toisilleen vertaisina. He kulkevat kylätiellä rinnakkain ja haaveilevat ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, jossa Suomen lapsille jaettaisiin sivistystä ja terveitä aatteita ja elämäntapoja.

Maalaismaisema ja metsä heijastelevat päähenkilön tunnetiloja. Korvessa asuva ystäväperhe edustaa aatteiltaan ja elämäntavoiltaan sitä työteliästä ja vaatimatonta kansaa, joka sisällissodassa on kadonnut kertojan näköpiiristä. Jospa kaikki vain osaisivat elää, kuten Johanna ja Ville! Tai viisas Konttisetä, joka kulkee talosta taloon ja auttelee siellä missä apua tarvitaan. Kun auvoisa perhe-elämä sitten näyttää toteutuvan myös kertojan elämässä, on lukijakin täynnä onnea hänen puolestaan.

Vaikka Muistatko? on aatemaailmaltaan pettävän seesteinen, haaveellinen ja nostalgiaa kukkuroillaan, Ahon kynänjälki on vastustamatonta. Se on tarkkaa ja selkeää ja samalla kaunista. Luonnonkuvaajana Aho on ylittämätön, ja hänen ihmiskuvauksensa on niin elävää, että ihmiset voi nähdä edessään. Olen lukenut Ahon lähes koko tuotannon, ja kun aika ajoin tartun hänen teoksiinsa uudestaan, en voi kuin ihailla hänen kerrontansa vaivattomuutta ja iättömyyttä.

Kirjoitukseni on on osa Ylen Kirjojen Suomi -ohjelmaa, jossa kirjabloggaajat ovat mukana. Juhani Ahon Muistatko? on vuoden 1920 kirja. Osallistuin projektiin myös keväällä Leena Krohnin Mehiläispaviljonki-teoksella, joka edusti vuotta 2006.



                                                

Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtonen: Putkinotko, 1920
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 546
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri. (S. 5-6.)

Joel Lehtosen Putkinotko vei minut mennessään jo ensi sivuilta. Kun päätin viettää lokakuussa kotimaisten klassikoiden teemakuukautta, olin odottanut juuri jotain tällaista: suomalaista luontokuvausta, joka piirtää maiseman eteeni ja saa korven huokailemaan. Ja Putkinotkossa Saimaan pohjoisrannat ovat heti osa tarinaa - on metsää, on polkuja, jylhiä rantoja, järvi ja lampia, suota...

Seuraavaksi kertoja lähestyy Putkinotkoa, kuvailee sen kauneutta, sen rannat ja rakennukset maisemassa. Sitten pysähdytään heinäkuun viimeisten päivien aamuun ja Putkinotkon mökin pihasta alkaa kuulua pienen vuonan mäkätystä. Kohta pihaan astuu Putkinotkon emäntä, Rosina Käkriäinen, ja alkaa päivän loputtomat työnsä.

Lähikuva mökistä ja sen väestä ei sitten enää olekaan kovin kaunis. Kun lukijalle käy ilmi, kuinka valtava perhe nukkuu mökin saunassa ja miksi, on asetelma selvä: nyt ollaan keskellä todellisen, köyhän kansan kuvausta. Ei ole tarkoituskaan kaunistella mitään, mutta eipä liioin jäädä mitään kauhistelemaankaan. Lukijan on hypättävä aurinkoiseen kesäpäivään mukaan. Ja siellä sitä lennetään Rosinan mukana hoitamaan lampaita ja lypsämään lehmiä, lasten mukana pyörähtelemään pihamaalla, laulamaan ja leikkimään, Juutaksen kanssa venyttelemään ja lataamaan piippua.

Niin, se Putkinotkon isäntä, Juutas Käkriäinen: Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa. (S. 34.); Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. (S. 60.) Tupakkamällit ja ainainen piipun tupruttelu, partaa pitkin valuva ruskea tupakkavesi, resuiset vaatteet, örähtely, mörötys, isottelu... Ei mikään uljas luonne, saati uljas näky.

Kukapa sen mökin pystyssä pitäisi, ellei Rosina Käkriäinen, tuliluontoinen, ahkera ja sisukas vaimo! Hän komentelee lapsiaan, kiljuu töihin ja sitten: Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. (S. 487.) Samaa rakkautta hänellä on jakaa kaikille lapsilleen ja sydän huolta täynnä vanhempien lasten puolesta. Rosinan äitiys on kuvattu riipaisevasti.

Eihän lastenkaan elämä ole pelkkää laulua ja leikkiä, vaan isommilla on jo omia murheitaankin. On aivan hämmästyttävää, kuinka elävästi Lehtonen saa kymmenen lapsen luonteenpiirteet esiin. Lasten ajatukset ja seikkailut ja murheet ovat sydäntäsärkeviä. Pieni Jopikin, joka on niin odottanut kaupunkimatkaansa ja millainen siitä tuleekaan... Ja Rosina huomaa kaiken, on huolissaan lapsistaan, perheen elannosta, koko perheen kohtalosta. Osaansa vain on sopeuduttava, elettävä. Juutaksestakin on huoli, kuitenkin: Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä (s. 322).

Putkinotko on yhdistetty kahdesta Putkinotkoon sijoittuvasta romaanista: Putkinotkon metsäläisistä (1919) ja Putkinotkon herrastelijoista (1920). Niinpä kirjan puolivälissä paikalle saapuu kirjakauppias, Aapeli Muttinen neitinsä kanssa. Ne herrastelijat siis. Herrasväen rakkaussuhde on kutkuttavasti kuvailtu, ja lukija seuraa sitä hymy huulillaan - varsinkin kun se vertautuu Käkriäisten avioliiton arkeen.

Aapeli Muttinen on kyllästynyt kaupunkiin ja omaisuuden kerämiseen - hänen paratiisinsa on Putkinotko. Siellä hän nautiskelee luonnosta ja kiireettömästä (1900-luvun alussa!) elämästä. Samaan aikaan talonväki yrittää tehdä heinää ja keksiä, millä saisi elantonsa irti "paratiisisissa". Herrasväen ja Käkriäisten maailmojen kohtaamisessa kuvastuu kansan kahtijako ja köyhien ikuinen viha ja epäluulo parempiosaisia kohtaan. Muttinen yrittää ymmärtää ja kasvattaakin Käkriäisiä, mutta kaikki yritykset valuvat hukkaan. Kirjassa ei varsinaista juonen taitekohtaa ole, mutta sellaiseksi jää ehkä Muttisen viimeinen ja liian myöhään tuleva yritys pelastaa Käkriäiset kohtaloltaan, joka kuitenkin samaisena päivänä ajatutuu askeleen lähemmäksi perikatoa. Kirjan epilogit kuitenkin pääsivät yllättämään ainakin minut.

Teos on Lehtosen yritys ymmärtää, miten kansalaissota oli mahdollinen. Mutta se on ilman muuta myös Lehtosen suuri rakkaudenosoitus Suomen kansaa kohtaan - onhan Aapeli Muttinen Lehtosen alter ego ja Käkriäisten perheelläkin esikuvansa oikeassa elämässä.

Putkinotko on yhden päivän romaani, eli siinä seurataan elämää Putkinotkossa aamusta iltaan. Yli 500-sivuinen romaani täyttyy helposti päivän tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja seuraa vuorollaan eri henkilöiden kintereillä ja asettuu sitten kertomaan muutaman henkilön ajatuksia. Pääosan saavat Rosina ja Juutas sekä Aapeli Muttinen, mutta osansa saavat myös Rosinan äiti sekä lapsista Ananias, Jopi ja Saara. Ja millaisia luonteita he ovatkaan! Lehtonen on mestarillinen henkilökuvaaja!

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa ja on siksi hyvin (elo)kuvallinen. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, ja kerronnan tahti on luontevaa. Tunnelmat ovat väkeviä! Välillä lukijaakin ahdistaa, kun kaunis heinäntekopäivä tuntuu kuluvan hukkaan, koska sinne pellolle ei päästä millään. Sitten jo kuukahdetaan ruuan jälkeen nurmelle päivälevolle koko talonväki. Vanhanajan elämän rytmi ja työtavat tempaavat mukaansa, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka luontoakin pysähdytään välillä kuvailemaan. Kertojanääni on savolainen, vaikka savolaismurretta ei vuoropuhelussakaan käytetä. Sanasto on kuitenkin savolaista, kerronnan rytmi rönsyilevää ja värikästä, aitoa.

Luin Putkinotkoa nautiskellen. Teos asettui suomalaisen realistisen kansankuvauksen perustalle omalle paikalleen. Sen minkä Kianto teki Kainuun kansalle ja Sillanpää hämäläisille, tekee Lehtonen savolaisille: kertoo köyhän kansan tarinaa. Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostan lipun salkoon myös Putkinotkon kunniaksi. Kirjasta tuli tähän mennessä vuoden paras lukukokemus. Putkinotko asettui sydämeeni.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivää!

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.