Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2015. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 2015. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. heinäkuuta 2020

2 x Kati Närhi: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras


Kati Närhi: Mustasuon mysteeri 2012; Seitsemäs vieras 2015
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Kati Närhi
Sivuja: 133; 149
Mistä sain kirjat: toisen lainasin kirjastosta, toisen saimme joululahjaksi (Kiitos, Juuso!)



Tervetuloa viettämään naistenviikkoa kirjabloggaajien seuraan! Bloggaajien lukuhaastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogi, ja sieltä voi käydä bongaamassa listan mukana olevista blogeista. Naistenviikon juhliminen on perinne, jonka tarkoituksena on nostaa esiin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, joka on jäänyt kirjallisuushistoriassa miesten jalkoihin. Syitä tähän on ollut monia. Ensimmäinen ja suurin syy on tietysti naisten historiallinen asema yhteiskunnassa, jossa naisilla ei ole ollut koulutusta tai varallisuutta, jotka olisivat mahdollistaneet kirjailijan uran. Mainittakoon vaikka kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin kirjailijavaimo Fredrika, joka haikaili koulutuksen perään, mutta kirjoitti silti rohkeasti kolme romaania. Aikalaisarvostelijat lyttäsivät ne muun muassa sillä perusteella, ettei naisen kuuluisi ryhtyä kirjoittelemaan. Fredrika lopetti kirjoittamisen, ja hänen osakseen kirjallisuushistoriassa jäivä pelkät tortut. 

Kun nyt kirjailijanuraan on naisillakin jo mahdollisuus, naisten kirjoittaman kirjallisuuden esiinnousua tai arvostusta hankaloittavat edelleen pinttyneet käsitykset ja ennakkoluulot. Tutkittu tosiasia on, että miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, kun taas naiset lukevat tasapuolisesti sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tällä tavoin naisten kirjoittamilta teoksilta jää puolet lukijoista pois. Kun myös kirjallisuudentutkimus on perinteisesti ollut miesten kenttää, voi vain kuvitella, että naisten pääy kirjallisuuden arvostettuun ytimeen eli kaanoniin - ja sitä kautta osaksi kirjallisuuden opetusta - on ollut vaikeaa. 

Naistenviikon aikana on vain oikeus ja kohtuus, että myös naisten tekemää sarjakuvataidetta nostetaan esiin. Pari vuotta sitten innostuin blogeissa pyörineestä sarjakuvahaasteesta ja löysin itselleni täysin uuden kirjallisuudenlajin, eli sarjakuvat. Tai no, tottahan Aku Ankan lisäksi olen lukenut Kalevassa ilmestyneet Mustanaamiot (Mustanaamio houkutteli lukemaan sanomalehteä vähän enemmänkin) sekä kirjastosta lainatut Lucky Luke -sarjakuvat, Asterixit, Tintit ja myöhemmin Lasset ja Leevit sekä Viivi ja Wagner -sarjakuvat, mutta haasteen myötä löysin paljon sellaista, jota en tiennyt olevankaan. Innostuin tuolloin Kati Närhen Agnes-sankarittaresta aivan valtavasti ja kirjoitinkin sarjan ensimmäisestä osasta, Saniaislehdon salaisuuksista, varsin innostuneen arvion blogiin.

Eipä aikaakaan, kun haalin Agnes-trilogian toisen osan käsiini ja joulupukkii yllätti meidät sarjan kolmannella osalla. Selvisi myös, että vihdoin sarjan kolmas osa, Seitsemäs vieras, oli pokannut Sarjakuva-Finlandian. Koko sarjahan sen ansaitsisi. 

Sarjakuvien päähenkilö Agnes on pikkuvanha, utelias, goottihenkinen hahmo. Hän on tyttö - siis tyttö sarjakuvan päähenkilönä! Agnes on myös tyttö, joka ei yritä miellyttää ketään. Hän ei hymyile, mutta ei hänellä toki ole hymyyn aihettakaan. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja sarjan toisessa osassa, Mustasuon mysteerissä, myös mummo alkaa etääntyä - hän alkaa nimittäin höpsähtää vanhuuttaan. Niinpä Agnes lähetetään käymään koulua Mustasuon sisäoppilalaitokseen. 

Pian selviää, että laitoksesta on kadonnut tyttöjä, ja tunnelma alkaa kiristyä. Agnes ei tietenkään voi jättää asiaa sikseen, vaan aloittaa omat tutkimuksensa, jotka eivät suinkaan ole vaarattomia. Neuvokas Agnes kuitenkin käy salaisuutta päin ja tulee paljastaneeksi yhtä ja toista oppilaitoksen historiasta ja nykyisyydestä. 

Hirtehinen, musta huumori sävyttää tarinaa ja kuvitusta. Hymyttömät, suurisilmäiset hahmot patsastelevat kuvissa ja laukovat lakonisia kommenttejaan. Tyttöjen sisäoppilaitos on herkullinen ympäristö goottilaishenkiselle tarinalle ja salaisuuksille.

. 

Trilogian kolmas osa, Seitsemäs vieras, vie Agneksen synkälle saarelle ja salaperäiseen linnaan, jonne hänen tätinsä on saanut kutsun ja jonne hän ottaa Agneksen mukaansa. Taas kerran ympäristö suorastaan  huutaa salaisuuksia. Agnes seikkailee kolkoissa huoneissa, kuulee ääniä ja antaa uteliaisuuden viedä. Linnan outo isäntä selvästikin salaa jotain, ja menneisyys tuntuu raskaana linnan käytävillä, mutta myös tädin mielessä. Mistä on kyse?

Seitsemännessä vieraassa Agnes kasvaa ja kokee ensirakkauden. Hän alkaa herätä lapsuuden seikkailuista kohti aikuisuutta. Agneksen hahmossa on jo naisellista varmuutta ja valoa, goottitunnelma on väistymässä. Silti tietty synkkä perusvire säilyy, eikä hänestä varmasti koskaan tule iloista kikattelijaa.

Agnes on vastustamaton, vaikka hänen ei ole mikään viehättävä tapaus, vaan melkeinpä päinvastoin. Tarinoiden miljööt on valittu tarkoin ja niistä otetaan kaikki irti. Jännitys tiivistyy sopivasti ja kauhuelementtejäkin on siroteltu sinne tänne. 

Närhi on kuvittajana vakuuttava. Pidän kuvien tummista sävyistä ja hahmojen ilmeikkyydestä - kulmakarvan kohotuksella saadaan paljon aikaan. Vaikka ilmeet ovat siis hyvin totisia (ja Agneksen ilmekin paitsi totinen myös suorastaan jurottava), jokainen tyyppi on selvästi oma persoonansa. Selkeys ja konstailematon  tyyli tekevät näistä Agnes-sarjakuvista mitä mainiointa luettavaa. 

Vinkkinä teiniperheisiin kerrottakoon, että 14-vuotiaat tyttäreni ahmaisivat Agnes-tarinat melko vikkelästi. Koska nuoren mieli ei välttämättä pysty keskittymään pitkiin romaaneihin, voi sarjakuvista löytyä hetkellinen helpostus lukuinnon ylläpitoon tai virittelyyn. 


Agneksen seikkailuja on luettu myös muun muassa näissä kirjablogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä, Lukukausi ja Kujerruksia.


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi, 2015
Alkuetos: L'arabe du futur. Une jeunesse au moyen-orient (1978 - 1984), 2014
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 158
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, joka kertoo ranskalais-syyrialaisen pojan kasvamisesta kahden kulttuurin vaikutuksessa 1970-1980-lukujen taitteessa. Sarjakuva on melkoinen sukellus Lähi-idän lähihistoriaan. Näissä tarinoissa, joita kerrotaan pienen pojan näkökulmasta, päästään arabivaltioiden nykyisten levottomuuksien juurille: diktatuurit, poliittiset liittoutumat, uskonnolliset ryhmät, kuten sunnalaiset, siialaiset, alaviitit... Esimerkiksi arabivaltioiden tiedotusvälineiden suoltama retoriikka johdattelee tehokkaasti tuon ajan tunnelmiin.

Tarina alkaa Ranskasta 1970-luvun alusta. Päähenkilön syyrialainen isä on tullut opiskelemaan Ranskaan, tapaa pojan ranskalaisen äidin, väittelee tohtoriksi, tulee isäksi ja aloittelee yliopistouraa. Hänelle tarjotaan  hyväpalkkaista työtä libyalaisesta yliopistosta Tripolissa, jonne perhe muuttaa.

Isä haluaa kasvattaa pojastaan sivistyneen ja vapaamielisen tulevaisuuden arabin. Poika on suloinen pellavapää, joka herättää ihastusta joka puolella. Nuoren perheen tulevaisuuskin näyttää valoisalta. Isä on idealisti, joka uskoo vahvasti älyn ja rationaalisuuden voittoon: Isä kannatti panarabialaisuutta. Arabien sivistämisestä oli tullut hänelle päähänpinttymä. Hänen mielestään arabien piti kouluttautua päästäkseen eroon uskonnollisesta valistusvastaisuudesta. (S. 11.)

Diktaattori Gaddafin Libyassa eletään kansantasavallassa, joka on tuonut ruokajonot mukanaan. Totalitarismi näyttää ikävimmät puolensa arjessa, jota ei saada toimimaan. Naurettavat pakotteet ja säädökset haittaavat perheen elämää, ja he muun muassa päättävät hankkia asuntonsa oveen lukon, jotta pääsevät ulos yhdessä. Muuten jonkun pitäisi olla koko ajan kotona varmistamassa, ettei kuka tahansa tule juuri heidän kotiinsa asumaan. Gaddafin kansantasavallassa kun niin saa tehdä - lukot on kielletty. Epäilyksiä ja väkivallan uhkaa on joka puolella, ja perhe päättää aikaistaa lähtöään Libyasta, kun perheen äitikin odottaa jo toista lasta.

Seuraavaksi perhe palaa Ranskaan, jossa pikkuveli syntyy, mutta sieltä lähdetään taas isän idealismin perässä Syyriaan, hänen kotimaahansa: Ensimmäinen asia, joka Damaskoksen lentokentälle saapuessa pisti silmään, oli jättiläismäinen muotokuva korkeaotsaisesta viiksivallusta: Hazed al-Assad  (s. 72). Kyseessä on Syyrian nykyisen presidentin, Basar al-Assadin isä. (Al-Assad muuten tarkoittaa leijonaa, senkin opin tässä sarjakuvasta. Tosin se ei ole diktaattorin alkuperäinen nimi...)

Poika on nuoruudestaan huolimatta tarkka havainnoija ja elävä ilma(piiri)puntari yhteiskunnallisten epäkohtien keskellä. Paitsi ympäröivän yhteiskunnan myös perheen dynamiikka peilautuu hänen kauttaan. Toisaalta on huvittavaa, toisaalta riipaisevaa seurata, kuinka arkiset asiat muuttuvat vaikeiksi ja isän idealismi murenee pala palalta. Äiti pitkästyy kotiäitinä, kaipaa Ranskaan, masentuu. Isä vaikuttaa ailahtelevalta pikkupojalta.

Syyriassa pojan elämään astuvat sukulaiset. Ison lapsilauman keskellä Riad saa väkivallan ensimmäisiä oppitunteja ja yrittää löytää paikkaansa. Vihapuhe on suoraa ja värikästä: Kun tulet kouluun, minä ja kaverini tapamme sinut. Minä hässin äitisi äidin isän siskoa. (S. 133.) Kepit ja puukot heiluvat. Riad ei sopeudu ja pelkää koulussa. Niinpä hän on ikionnellinen, kun äiti kertoo, että perhe palaa Ranskaan.

Sattouf on valinnut jokaiselle kotimaalleen oman värin. Ranska on viileän sininen, Libya on keltainen ja Syyria vaaleanpunainen sävyltään. Ihmiset on kuvattu karikatyyrimäisesti, heidän eleensä ja ilmeensä (tai ilmeettömyytensä) kertovat paljon muutakin kuin puhekupliin kirjoitetut sanat.

Riad Sattouf piirtää humoristisia yksityiskohtia, eikä sarjakuvan yleisluonne ole ollenkaan synkkä.  Mieleen tulee Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuva, joka kertoo Iranin lähihistoriasta, mutta on sävyltään synkempi. Yhteistä näille sarjakuville on totalitarismin ja kiihkoilun keskellä eletty arki, tosin Satrapin sarjakuvat kertovat myös arjesta sodan keskellä. Yhteistä on myös oman identiteetin etsiminen, halu ymmärtää omia juuriaan.

Sarjakuva sopii historian kertomiseen aivan loistavasti. Omaelämäkerrallisen sarjakuvan kautta pääsee keskelle historiaa, jota joku on elänyt todeksi ja joka on aivan muuta todellisuutta, kuin mitä itse on elänyt. Tulevaisuuden arabiin on ilmestynyt jatko-osiakin jo kolme kappaletta ja aion ruveta selvittämään, mitä Riadille tapahtuu hänen kasvaessaan.



Tulevaisuuden arabi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

perjantai 10. toukokuuta 2019

2 x Saara Turunen: Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö, e-kirja, 2015; Sivuhenkilö, e-kirja, 2018
Kustantaja: Tammi
Kansi: Timo Mänttäri
Mistä sain kirjat: luin Bookbeatistä 




Kun Saara Turusen Sivuhenkilö ilmestyi viime vuonna, se sähköisti hetkeksi kirjallisuuden kentän. Onhan aivan tavatonta, että kokonainen kaunokirja nostaa pöydälle ne lainalaisuudet, jotka koskevat erityisesti naisia taiteen tekijöinä. Sivuhenkilö kertoo nimensä mukaisesti taidemaailman sivuhenkilöstä ja samalla oman elämänsä sivuhenkilöstä: nuoresta naisesta, joka vaiennetaan tai ohitetaan tehokkaasti. 

Sivuhenkilön tarina alkaa jo vuodesta 2015, jolloin Saara Turusen esikoisteos, Rakkaudenhirviö, ilmestyi. Esikoisteoksesta julkaistiin Helsingin Sanomissa Antti Majanderin kirjoittama arvostelu, jossa hän määritteli teoksen tylsäksi, koska se kertoo niin tylsästä aiheesta kuin omaksi itseksi kasvamisesta. Myöhemmin samana vuonna Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, mutta miltä tuntuu saada palkinto sen jälkeen, kun on vaipunut masennukseen lyttäävän arvion takia. 

Rakkaudenhirviö on raameiltaan autofiktiivinen teos, mutta Sivuhenkilö on sitä vielä enemmän ja totisemmin, sillä se kertoo niistä syövereistä, joihin nuori naiskirjailija syöksyy luettuaan valtakunnan päälehdessä ilmestyneen "setämiehen" arvostelun teoksesta, johon hän on pannut likoon koko elämänsä. Olisiko romaani ollut aiheeltaan tylsä, jos se olisi kertonut jostain suuresta, miehisestä aiheesta? Olisiko teos ollut arvokkaampi, jos se olisi ollut mieheksi kasvamisen tarina? Seuraa masennuksen, epäuskon ja syrjäänvetäytymisen vuosi... Ja syntyy toinen kirja.

Kiinnostuin ensin Sivuhenkilöstä sen aiheuttaman kohun vuoksi ja luin sitten Turusen teokset aikajärjestyksessä. Hävettää myöntää, että ohitin Rakkaudenhirviön sen ilmestymisvuonna siksi, että pelkäsin sen olevan taiteilijuudessa rypemistä. Sitäkin se toki onkin. Minäkertoja tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi lapsuudenkodissaan, kotipaikkakunnallaan ja lopulta myös taiteilijapiireissä. Välillä hän ruikuttaa sitä, miten hänen lahjakkuuttaan ei tunnisteta. Onneksi se lopulta tunnistetaan, sillä en tiedä, miten minäkertojalle olisi muuten käynyt! Tavallisuus olisi ehkä tappanut hänet. 

Rakkaudenhirviö alkaa lapsuuden kuvauksesta ja lapsuuteen se myös ankkuroituu. Sieltä löytyy selitys pahaan oloon ja siellä sukelletaan suomalaisuuden mustaan ytimeen. Lapsuutta hallitsevat dominoiva äiti, tavallinen isä ja pikkupaikkakunnan ahdistavat käyttäymisnormit, jotka yrittävät puristaa päähenkilöä tiettyyn muottiin. Äidin mielestä hänestä pitäisi tulla siivooja, koska hän on hyvä siivoamaan, eikä hänestä kuitenkaan kukaan huolisi, koska hän on niin erikoinen.

Kerronta vetää herkullisesti satiirin suuntaan ja tylyttää vähän kaikkea ympärillään. Tavallisuus olisi niin turvallista, mutta siihenhän minäkertoja nimenomaan ei pysty. Äitiä kaikki tavallisuudesta poikkeava pelottaa, ja kertoja luo hänestä varsin ruman kuvan. Mutta eipä minäkertoja säästele itseäänkään.

Turusen teksti juoksee sujuvana, ja kammottavuudessaan nokkelana. Päähenkilö tuntee olevansa rakkaudenhirviö, joka ei ole koskaan saanut olla oma itsensä saati oikeastaan löytänytkään itseään tai tullut hyväksytyksi sellaisena kuin on. 

Vaikka kuinka viihdyin Rakkaudenhirviön matkassa ja nautin kärjistämisestä ja ironiasta, niin minäkertojan ylemmyydentunto löi välillä silmille. Sivuhenkilössä kaikki sellainen on kadonnut, ja kertoja on lähinnä hämmentynyt ja näkee itsensä osana laajempaa kuvioita. Kyse ei enää ole hänestä ja hänen urastaan ja kasvustaan, vaan laajemmin naisten luoman taiteen vastaanotosta. Lauseiden rytmi on pysynyt samana, mutta särmä on hioutunut ja lannistaminen tuntuu lukijalle asti. Sivuhenkilö on tunnelmaltaan rehellinen ja paljas, siinä missä Rakkaudenhirviö on riehakas ja uhmakas.

Molemmilla Turusen kirjoilla on ansionsa. Rakkaudenhirviö onnistuu olemaan kerronnaltaan jopa rohkaiseva, koska se kehottaa etsimään ja kuuntelmaan omaa ääntään sekä venyttämään valmiiksi asetettuja rajoja. Sivuhenkilö on puolestaan manifesti, joka kysyy, miksi naisten on niin vaikea olla oma itsensä ja löytää paikkansa, saati saada arvostusta osakseen. Valmiit roolit ovat sellaisia, joihin harva nainen mahtuu.  

Olin viime syksynä kuuntelemassa Majanderin ja Turusen kohtaamista Helsingin kirjamessuilla. Tilaisuus oli kesympi kuin odotin, oikeastaan aika hyväntullinenkin, mutta yleisönä olleiden  naispuolisten kirjailijoiden määrä kertoo siitä, että aihe on tärkeä. Tilaisuus myös teki minusta entistä feministisemmän lukijan, sillä vierustoverini sähisi korvaani niin vähätteleviä sanoja kirjailijasta, että ymmärsin, kuinka syvällä meissä naisissakin ovat kaikki taiteen ja arvottamisen miehiset rakennemallit.  Kirjallisuuden kentällä on vielä paljon patriarkaalisia rakenteita, joiden purkaminen on vasta alullaan. Kuka sen saa määrätä, mitkä kirjallisuuden aiheet ovat kiinnostavia? Milloin tytöttely ja vähättely loppuvat? Varmaa on, että rakenteet uudistuvat kirja kerrallaan, ja Saara Turunen liikuttaa niitä molemmilla teoksillaan.




Rakkaudenhirviötä on luettu paljon kirjablogeissa, esimerkiksi näissä: Tuijata. Kulttuuripohdintoja sekä Kirja hyllyssä - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa, joissa on puolestaan varsin kattavat listat useista muista blogeista. Sivuhenkilö on tuttu ainakin näissä blogeissa: Reader, why did I marry him? ja Tekstiluola, jossa on puolestaan pitkä lista muista kirjan arvioineista blogeista. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen molemmat sopivat kohtaan 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa. Rakkaudenhirviö sopii myös kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

maanantai 4. maaliskuuta 2019

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

2 x Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sekä Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, 3. painos, 2014 (ilm. I kerran 2012); Ihana nähä! ja muita kirjoituksia, 2016 (ilm. I kerran 2015)
Kustantaja: Otava
Sivuja: Laskeva neitsyt 203 sivua; Ihana nähä! 173 sivua
Mistä sain kirjat: omia ostoksia



Onnea nimipäiväsankarit Leena, Leeni, Lenita ja Matleena! Erityisesti onnea Anna-Leena Härköselle, jonka kolumneja pääsen tänään kehumaan kirjabloggaajien naistenviikon lukuhaasteen kunniaksi! (En kyllä tiedä, juhliiko Anna-Leena Härkönen nimipäiviään Annan vai Leenan päivänä, mutta naisia saa mielestäni onnitella vaikka joka päivä.)

Anna-Leena Härkönen on ikisuosikkini suomalaisten kirjailijoiden joukossa. Olen lukenut hänen tuotantonsa läpi niin tunnollisesti, että voidaan puhua jo pienoisesta fanittamisesta. Tosin heti on myönnettävä, että kaksi viimeistä teosta odottavat vielä lukupinossa, mutta ne kaikki muut olen kyllä lukenut. (Olen nykyään keski-ikäinen, hidas fani.)

Suurimpana suosikkinani Härkösen tuotannossa on yhä vaan Häräntappoase, josta en pääse varmastikaan koskaan yli. Olen lukenut sen useita kertoja ja käynyt myös katsomassa Pyynikin kesäteatterin esittämän näytelmän siitä vuonna 2010. Samaisesta esityksestä Härkönen itse kertoo Ihana nähä! -kokoelman kolumnissa nimeltä Te ette tiedä näin: - - Olin niin kiusaantunut, että tuijotin välillä näyttämön ohi ja välillä kenkiini. - - Esityksessä ei sinänsä ollut mitään vikaa, päinvastoin. Näyttelijät olivat valloittavia ja ohjaus napakkaa. Mutta minä häpesin lukioikäisenä kirjoittamaani tekstiä niin hirveästi, että vannoin katsovani Häräntappoasetta viimeisen kerran. Millaista erikoisuudentavoittelua replikoinnissa! Mitä tekosyvällistä hölönpölöä! - - (S. 109)

Voi, ei! Se, joka kirjailijalle itselleen näkyy vuosia myöhemmin erikoisuudentavoitteluna, oli kyllä 1980-luvun lopun nuorille aivan uutta ja raikasta sanailua. Että joku kirjoitti kokonaisen kirjan puhekielellä ja kertoi nuorista niin reippaaseen tyyliin ja hauskasti! Ja sijoitti tapahtumat maalle! Varsinkin meille maalaisnuorille kirja iski suoraan sydämeen. Joku kirjoitti meitä näkyviin ja oli yksi meistä.

Edelleenkin Härkösen suomen kieli on varmastikin sujuvinta, mitä suomalaisesta nykykirjallisuudesta saa lukea. Varsinkin hänen dialoginsa on vertaansa vailla. Ja sitten ovat nämä kolumnit, joista suurin osa on julkaistu Anna-lehdessä. Muistan nauraneeni joskus niin, että olin penkiltä pudota niitä lukiessani. Muistan myös, että Suomen kirjallisuuden opiskelijoiden kesken - nuoria naisia suurin osa - siteerasimme ulkoa hänen kolumnejaan Tampereen yliopiston Alakuppilassa 1990-luvun lopussa. Se oli aikaa, jolloin naistutkimus saatiin Tampereen yliopiston oppiaineeksi ja naisia tuntui olevan kirjailijoiden joukossa hyvin vähän. Härkönen oli suorasanainen, hauska ja rohkea - ja on edelleen. Tosin hänen romaaniensa aiheet eivät ole enää olleet pelkästään hauskoja, mutta eihän ole elämäkään.

Laskeva neitsyt - ja Ihana nähä! -kolumnikokoelmat hankin itselleni piristykseksi, ja luinkin ne eräänä sunnuntaipäivänä ihan putkeen. Tietysti piristyin. Ruuat jäivät tekemättä ja pyykit pyykkäämättä, mutta koin Härköstä lukiessani olevani ihan tarpeeksi hyvä äiti kuitenkin.

Härkösellä on taito joutua kummallisiin tilanteisiin, mutta vielä enemmän hänellä on taitoa nähdä kummallisuuksia ympärillään. Hän osaa kyseenalaistaa, miksi ihmiset toimivat kuten toimivat tai ajattelevat niin rajoittuneesti kuin ajattelevat. Hän osaa myös huomata arjessa rehottavan huumorin. Opiskeluaikoina nauroimme Härkösen reippaille havainnoille parisuhteista tai (nuorena) naisena olemisesta. Nykyisin kiittelen Härköstä erityisesti äitiyttä käsittelevistä kolumneista. Hän kirjoittaa äitiydestä railakkaasti ja uskaltaa nousta kaiken maailman "hyvä äiti" -uskomuksia vastaan.

Kuuntelin Anna-Leena Härkösen haastattelun viime syksynä kirjamessuilla, ja siinä hän muisti kehua poikaansa lukuisista aiheista, joita hän on tarjonnut äitinsä tuotantoon. Härkönen vitsailikin, että perheen elatus ei saa jäädä pelkästään hänen harteilleen, vaan poikakin saa tehdä osuutensa. Haastattelussa Härkönen kertoi avoimesti kirjailijan ammatin raskaudesta. Kolumnissa Totuutta etsimässä hän kirjoittaa muun muassa näin: Luen silti usein Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa. Elämää helpottaa kummasti, kun lukee säännöllisin väliajoin, miten hankalaa muilla kirjailijoilla on ollut. (Ihana nähä!, s. 129.)

Laskin, että näissä kahdessa kolumnikokoelmassa oli yhteensä 71 kolumnia, joissa on muutamakin suora sana sanottuna. Härkösen huumori on ironista ja nokkelaa, mutta myös vankkaa tilannekomiikkaa. Hän ei myöskään säästele itseään, vaikka toteaa myös näin: Naisia syytetään narsisimista paljon helpommin kuin miehiä. Jos naiskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on oman itsensä ympärillä pyörivä hysteerikko. Kun mieskirjailija kirjoittaa omista tunteistaan, hän on avoin ja rohkea ja panee itsensä mielettömällä tavalla likoon. Masentavaa. (Laskeva neitsyt, s. 40.)




Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien perinteiseen Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Laskeva neitsyt on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kirjasfääri ja Kirjojen keskellä ja Ihana nähä! on luettu muun muassa näissä kirjablogeissa: Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Järjellä ja tunteella.

tiistai 16. tammikuuta 2018

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt, 2015
Alkuteos: Een dwaze maagd, 1959
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Francesca Leoneschi
Sivuja:190
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ilmestyi Hollannissa vuonna 1959 ja sai tuolloin kiitosta ja huomiota osakseen. Sitten kirja unohtui vuosikymmeniksi, kunnes 2010-luvulla se nostettiin historian pölystä jälleen lukijoiden iloksi ja siitä otettiin uusi painos. Kirjan kohtalo kuulostaa John Williamsin Stonerin kohtalolta, ja lukijana voi olla iloinen, että tällaisia uusiolöytöjä tehdään.

Tyhmä neitsyt on pieni helmi. Se sijoittuu 1920-1930-luvun Eurooppaan ja kertoo juutalaisperheen tyttärestä, Gittelistä. Gittel havainnoi vanhempiensa ja heidän tuttava- ja sukulaispiiriensä elämää tarkkaavaisesti, vaikkei kaikkia merkityksiä täysin ymmärräkään. Vaikka kertoja muistelee tapahtumia, hän malttaa jättää jälkiviisauden: hän ei selitä 12-vuotiaan Gittelin havaintoja puhki, vaan antaa lukijan täyttää aukot. Kerronta on herkullisen vähäeleistä, mutta silti paljonpuhuvaa, ja Sanna van Leeuwenin suomennoskin tuntuu laatutyöltä.

Juutalaisyhteisön käyttäytymissäännöt ja perheiden keskinäiset hierarkiat täytyy tuntea, jotta suhteet pysyisivät hyvinä. Niistä saadaankin paljon huvia irti: Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. Saksasta tulleet juutalaiset halveerasivat puolalaisia, jotka puolestaan ylenkatsoivat hollantilaisia, joiden mielestä roskaväkeä taas olivat kaikki muut, joten kaikki voivat olla tyytyväisiä. (S. 49.)

Gittelin isän ja äidin avioliitto noudattaa omia kuvioitaan. Isä on epäonninen liikemies, josta äiti saa välillä tarpeekseen, pakkaa matkalaukut ja muuttaa tyttärensä kanssa sukulaistensa luo Antwerpeniin. Siellä hän kestää urhoollisesti aikansa, kunnes saa puolestaan tarpeekseen omasta suvustaan. Oleskelumme Antwerpenissa noudatti aina tiettyä kaavaa (s. 87).

Gittel soittaa pianoa, sopeutuu ja oppii elämästä kaikenlaisia totuuksia. Hän ystävystyy tuttavaperheen tyttären kanssa ja todistaa tietämättään kiellettyä leikkiä, joka antaa hänelle hänen siihenastisen elämänsä suurimman opetuksen.

Tarina ei ole mitenkään järistyttävä, eikä kirjassa tapahdu sinänsä suuria (kuten ei Stonerissakaan). Simonsin kerrontatyyli on kuitenkin älykästä ja kepeän ironista - erittäin eurooppalaista. Taustalla vilahtavat Rubensin maalaukset sekä Schumann, Bach ja Beethoven, joiden teoksia päähenkilö harjoittelee. Romaania voisi kai kuvata myös sanalla hienostunut, mutta sana johtaa sillä tavalla harhaan, että mistää tylsästä sievistelystä ei ole kyse.

Tyhmä neitsyt on lukunautinto. Sen viehätys on henkilökuvauksessa ja ihmissuhteissa, jotka aina jaksavat kiinnostaa minua kirjallisuudessa enemmän kuin kekseliäät juonet tai yllätykselliset käänteet. Kirjasta tulivat mieleeni sekä Anne Frankin päiväkirjat että Francoise Saganin Tervetuloa ikävä. Kaikissa näissä voi seurata nuoren tytön kasvamista kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta.




Tyhmän neitsyen ovat lukeneet muun muassa Katja, Mari A, Sari, Kaisa V, Tuija, Laura, Susa, Kaisa Reetta T, Niina T. ja Maija. Lähes poikkeuksetta kirjaan on ihastuttu.  Kirja sopii Helmetin vuoden 2018 haasteen kohtaan 42 (kirjan nimessä on adjektiivi) tai 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta).

perjantai 3. marraskuuta 2017

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä

Niemi Juuli: Tuhat tytärtä, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 89
Mistä sain kirjan: ensin kirjastosta ja nyt se on myös omassa hyllyssä



Juuli Niemen Tuhat tytärtä huvitti, sytytti ja vähän surettikin, enkä meinaa saada siitä tarpeekseni, vaan luen sitä uudestaan ja uudestaan. Runokokoelma kertoo perheestä. Se kertoo perheen tyttäristä - joita on siis ainakin tuhat - ja yhdestä veljestä, äidistä ja isästä ja kasvamisesta. Eniten se kertoo pikkusiskosta ja lapsuudesta, mutta myös siitä, miltä tuntuu olla aikuinen ja aina vaan nuorin tuhannesta tyttärestä. Runot kietoutuvat yhteen ja käyvät keskenään vuoropuhelua tavalla, joka imaisee lukijan keskelle perheen historiaa. Lopulta se kertoo myös siitä, kuinka oma sisin löytyy.

Kun runoissa muistellaan lapsuutta, nostalgian huminaa ei voi täysin välttää, mutta nostalgiasta puskee esiin teräviä piikkejä. Runossa Suku kerrotaan kaikki ristiriidat, joiden keskellä eletään lapsuutta:                                       
                                                                                           Minun äitini kertoo
                                            että tyttäret ovat hänen elämänsä viisain päätös
ja että me siskot olemme kaikki             vahinkoja.    (S. 7.)

Myöhemmin kerrotaan äidistä lisää runossa Tyttöhaaveet:
- -
Tyttöjen äiti ei välittänyt vahingoista
tai liian korkeiksi kohoavista kerrossängyistä
ennen kuin viimeinen tytär ilmoitti tulostaan.
Mutta voiko häntä siitä moittia?
Jos on jo yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän tytärtä
niin yksi lisää on toki liikaa.

Nuorimmalle äiti ei jaksanut toivoa mitään.
Niin saattaa käydä
ja siksi nuorimmista joskus tulee niin keveitä
että he kohoavat ilmaan suurina saippuakuplina. (S. 61.).


Huumori, joka syntyy liioittelusta, perhearjen ajoittaisesta kamaluudesta, sisarusten keskinäisistä väleistä ja persoonallisuuksista, on posketonta. Esimerkiksi, kun perheen historia kerrotaan otsikolla Meidän perheen autot, tunnelma on hervoton ja samalla satuttava. Ensin tyttäret istuvat autojen takapenkillä, sitten äitikin saa oman auton, eivätkä isä ja äiti enää kuljekaan samalla autolla, isän auto jää parkkiin jonnekin muualle ja hänen merkityksensä vähenee: -- Tässä jossain välissä isä oli ostanut uuden auton, tehnyt hyvät kaupat, mutta me siskojen kanssa emme vaivautuneet muistamaan auton väriä tai merkkiä tai kenen pihaan isä sen tällä kertaa parkkeerasi. Huono ajettavuus sillä on, siitä siskot tuntuivat olevan varmoja, en tiedä miksi.- - (S. 17.)

Juuli Niemen runoilu on vapaata ja suloista (Tyttöjen äidillä on tyttömäiset haaveet.), mutta suloisuuteen kätkeytyy särmää ja kiihkeää rehellisyyttä (Hän halusi tytön jokaiselle toiveelleen.). Runoissa on yllätyksiä ja uusia näkökulmia. Silti se pysyy sillä tavalla tuttuna, että perhesuhteisiin on helppo samastua. Lukijan mielessä alkavat vilistä oman lapsuuden kuvat, siskon kanssa leikityt leikit, oman perheen autot, isoäidit, seurustelut ja omat kasvun paikat ja roolit, joihin ei ehkä ole koskaan istunut, vaikka niihin on ajautunut tai saanut ne omikseen.

Tuhat tytärtä on kuopuksen kasvu- ja selviytymistarina. Se kertoo, miten perhe menee rikki, mutta eheyttäkin jää - kaikki tuhat tytärtä - ja sitä löytyy elämässä lisää. Teoksen viides osa kertoo siitä kuinka oma itse löytyy, kun saa olla sellainen kuin on. Ei ole enää vain pikkusisko, se tuhannes tytär, vahinko, saippuakupla. Rakkaus voi eheyttää, vaikkei sekään välttämättä ole helppoa, rakkauden kohdekin kun voi olla melkein kohtuuttoman rikki:
Suurimman rakkauteni keräsin palasista. 
Se oli valtava työ. - - (s. 71.)

Teos on täynnä tyttöenergiaa, leikkiä ja satua. Kun tyttäret kasvavat, tyttöenergiasta tulee naisenergiaa ja railakasta feminismiä. Runossa Hääkellot kerrotaan, miten häät hoidetaan:
Perheet kuin perseet
isosisko sanoi
tuhansia maksaneiden häidensä aattona
ja vedimme tuhannet perseet.

                                     Polttarit kestivät tuhat vuotta
                                     mutta silti kukaan ei ehtinyt kehua
                                     yhdenkään siskon persettä tarpeeksi.     - -

Perse.
Pikkusiskon odotetaan lukevan runonsa
kahvin ja kakun päätteeksi.
Ei saa sanoa kuin että rakastaa.
Ei saa unohtaa, että kuitenkin rakastaa.
Tänä ilon 
ja talon takana itkemisen päivänä
kun kaikki maailman isosiskot menevät

                                         kampaustaan vihaten

naimisiin. (S. 19.)
             

Runojen muoto vaihtelee, on runomuotoisia runoja ja on proosarunoja. Rupesin jo epäilemään, onko teos kuitenkaan runoteos, sillä siinä on myös tarinoita. Toisaalta runotkin kertovat tarinoita (Hääkellot, Kiltin siskon mies) tai piirtävät tarkkoja henkilökuvia (Tuhat isoäitiä, Kuopustyttö). Kirjan takakansi jättää määrittelyt sikseen ja kertoo, että Tuhat tytärtä on Juuli Niemen (s. 1981) viides kaunokirjallinen teos.

Kaunokirjallisuutta tämä onkin ihan parhaasta päästä. Niemi osoittaa, että perheen historian voi kertoa juuri niin kun haluaa ja parhaalta tuntuu. Saa kirjoittaa runoja, tarinoita tai vaikka hautajaispuheita. (Runoteoksen kuudes osa on otsikoitu Minä elin kaunista loppua varten. Matkalla kasvatin itselleni pinnan, ja se sisältää kaksi hautajaispuhetta: toisen siltä varalta, että runon minä kuolee nuorena ja toisen siltä varalta, että runon minä kuolee vanhana.)

Juuli Niemen taidoista kertoo sekin, että hänen kuudes kaunokirjallinen teoksensa, Et kävele yksin, voitti viime vuonna Finlandia Junior -palkinnon. Se on herkkä ja taidokas nuortenromaani, joka kertoo Adan ja Egzonin rakkaustarinan. Toivoisin sekä aikuisten että nuorten lukevan sen, enkä vähiten sen kauniin kielen takia.

Tänä vuonna olen lukenut Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen vinon pinon kotimaisia runoteoksia - taitaa olla jo 25 luettuna (tosin puolet tuossa pinossa odottamassa bloggaustaan). Juuli Niemen Tuhat tytärtä on yllättäjä numero yksi. Luettuani sen harmittelin, että se pitää palauttaa kirjastoon, sillä halusin sen omakseni. Kuin vastauksena (tyttö)haaveeseeni, löysin kirjan eilen erään kirjakaupan löytöpisteestä. Minulla on siis nyt myös oma Tuhat tytärtä, kirjahyllyni uusi aarre.

Tuhat tytärtä on runokirja, jonka haluaisin antaa käteen kaikille niille ystävilleni, jotka sanovat, että he eivät lue runoja, koska ne ovat vaikeita tai niitä ei ymmärrä tai niistä ei saa otetta. Nämä runot ymmärtää ja nämä runot liikauttavat esiin kaikenlaista tärkeää:

Tähänastisen elämäni aikana olen oppinut
että tunnen itseni
ja se riittää. 

Että ihmisen ei kannattaisi ostaa kalenteria.
Mutta jos sen joka tapauksessa ostaa
pitäisi siihen kirjoittaa vain: 
HAUSKANPITOA!  - -   (S. 87.)



Tuhat tytärtä on luettu esimerkiksi blogeissa Kirja vieköön, Kirjan pauloissa, Eniten minua kiinnostaa tie, Täysien sivujen nautinto ja Yhtä sun toista. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseen tämä sopii esimerkiksi kohtaan 26. Sukutarina.

torstai 25. toukokuuta 2017

Claes Andersson: Aamu meren rannalla

Claes Andersson: Aamu meren rannalla, Sisäänhengitys, uloshengitys, 2015
Alkuteos: En morgon vid havet, 2015
Suomentaja: Jyrki Kiiskinen
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: kirjastosta



Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Annikin runofestivaaleilla vuonna 2016, eli melko tasan vuosi sitten. Andersson luki runoja tästä kokoelmastaan Aamu meren rannalla, jonka alaotsikkona on Sisäänhengitys, uloshengitys. En oikeastaan osaa kuvitella paljon kauniimpaa teoksen nimeä enkä olotilaa, jonka runokokoelman nimestä saan.

Nytkin näen ja kuulen Claes Anderssonin edessäni. Hän lausuu rauhallisella äänellään runojaan, jotka ovat osin itseironisia, osin surullisia ja osin riemullisia. Runojensa hyvyyden hän kertoi johtuvan niiden loistavasta suomentaja-runoilijasta Jyrki Kiiskisestä. Andersson oli jopa sitä mieltä, että hänen runonsa ovat parantuneet käännettäessä.

Kiiskinen ansaitsee ilman muuta kehut, mutta niin ansaitsee Andersson itsekin. Hän luki tapahtumassa muun muassa runosarjan, jossa hän kertoo isästään, joka ensin katosi sotaan ja jatkoi poissaoloaan sodan jälkeenkin tekemällä niska limassa töitä. Lapsesta tuli yksinäinen. Anderssonin runossa voi hyvin kuulla hänen sukupolvensa suuren trauman, sotalasten isättömät vuodet, enkä usko, että yleisössä oli yhtäkään, joka pystyi kuuntelemaan runoa kuivin silmin.
Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä
Ruumiisi hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
 - -
Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa
Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi
  ovat yhä minussa  (S. 36)

Kun vielä Annikin runofestivaalien esityksen lopuksi yleisö kuuli Anderssonin soittavan pianoa, voisin kai sanoa, että hetki oli täydellinen. Ajatella, että Suomessa on joskus ollut tällainen kulttuuriministeri, joka hallitsee sekä kirjallisen ilmaisun että soittaa taitavasti. Voi siis olla yhteiskunnallinen persoona ja taiteilija yhtä aikaa (ehkä tämä on kuitenkin mahdollista vain vasemmistolaisessa perinteessä).

Aamu meren rannalla on kokoelma runoja, joissa on terävää ajankohtaisuutta, muun muassa huolta ilmastonmuutoksesta, mutta myös henkilökohtaisia muistoja ja ehkä jopa surkuhupaisia havaintoja elämästä ja vanhenemisesta. Eräässä runossa minäkertoja huomaa hassun ukon näyteikkunan heijastuksessa. Hetki kertoo paljon Anderssonin suhtautumista itseensä ja ehkäpä elämään yleensä:
- -
Mikä ihme tuota ukonrähjää noin huvittaa?
Tilanne oli niin koominen, että nauroin
  kaksin kerroin
Ja katso!Nyt myös ukko näyteikkunassa nauroi
  kaksin kerroin   (S. 26.)

Isä-runosarjan lisäksi kokoelmassa on pitkä päiväkirjanomainen runosarja nimeltään Sisäänhengitys, uloshengitys. Se sijoittuu elokuusta 2014 lokakuulle 2014 ja siinä on paljon huolta maailmanpolitiikasta, erityisesti Putinin Venäjän aggressiivisuudesta ja Ukrainan hädästä. Huolten seasta nousevat kuitenkin sitäkin kirkkaampina ilot ja muistot: lapset ja lapsenlapset sekä intohimoinen suhde jalkapalloon:
Minun on vaikea pysyä hereillä klassisen musiikin konserteissa
Ja haastavissa teatteriestyksissä mutten nukahtaisi ikinä (!) jalkapallomatsissa  (S. 70.)

Runosarjassa entinen kulttuuriministeri myös paljastaa, kuinka hän pysyi hereillä haastavissa kulttuuritapahtumissa, joissa joutui usein istumaan yksin ensimmäisellä rivillä kaiken kansan nähtävillä. En aio kertoa sitä - tarttukaa kirjaan, niin saatte tietää! Sen sijaan paljastan, että Anderssonin huumori on vastustamatonta:
Uskoa parempaan huomiseen. Tulevaisuudenuskon takia ajatusta kannattaa soveltaa
Omaan terveyteen, alati paranevaan talouskehitykseen ja omaan älykkyyteen, (S. 28.)

Päiväkirjamaisten merkintöjen muoto toistuu samanlaisena: Kaksi runosäettä liittyy yhteen ja niiden jälkeen on riviväli ennen seuraavaa säeparia. Jokainen säe alkaa isolla alkukirjaimella, eli on luettavissa kuin itsenäisenä virkkeenä mutta myös jatkona edelliseen riviin. Säkeenylityksiä on miltei jokaisessa säeparissa, ja säkeistötkin ylittyvät siellä täällä. Tässä on nyt se sisäänhengitys (säeparin ensimmäinen rivi) ja uloshengitys (säeparin toinen rivi). Runoilija hengittää elokuusta lokakuuhun vuonna 2014.

Hengityksen rytmi ja muoto tarttuvat lukijaan. Elämä etenee päivästä toiseen ja heittää uusia ajatuksia havainnoijan eteen. Välillä nukutaan huonosti, välillä kerätään elämän iloja ja muistellaan vanhoja. Välillä pelätään ja välillä otetaan jyrkästi kantaa. Runon edetessä syksyn 2014 tapahtumat palautuivat myös lukijan mieleen - muistan tunteneeni samoja pelkoja kuin runon minä. Miksi kaikki ihmiset eivät kirjoita tällaisia tajunnanvirran ja hengityksen säkeitään ylös? Runomuotoinen päiväkirja todellakin toimii! (No, ehkä kaikkien kynänjälki ei olisi ihan yhtä terävää kuin Anderssonin.)

Pidin Anderssonin runoteoksesta valtavasti. Muutamat runot olivat jo tuttuja runofestivaalilta, josta ne olivat jääneet hyvin muistiini. Runoilijan karismaattinen olemus lie piirtänyt ne ikuisesti tajuntaani.

Mutta runoilijan karsima ei selitä kaikkea; se ei selitä sitä, että ymmärrän hänen sanansa. Anderssonin runot on karsittu kaikesta pröystäilystä ja kielipelleilystä. Huumori on iskevää ja mutkatonta, arkista. Se, että sitä on runoudessa, on mielestäni loistavaa. En kestä pönöttävää ja riipivää runoutta, joka ei anna lukijalle tilaa hengittää.

Anderssonin kielikuvia ei tarvitse tulkita päätänsä kipeäksi, eikä lähilukutaitoa tarvita. Herkät hetket ovat sellaisia kuin ovat - eivät sanahelinän alle hukkuvia merkityskimppuja, joista ei tiedä, mihin suuntaan niitä pitäisi aukoa. Myös huolet kerrotaan niin kuin ne ovat ja otetaan kantaa, koska kantaa on otettava ja sanottavaa on. Silti runoihin on vangittu kauniita kuvia ja kauneutta, estetiikkaa, jos näin vanhahtava sana sallitaan. Runoilija Andersson puhutteli minua sekä yhteiskunnallisesti että henkilökohtaisesti.



En löytänyt kirjasta yhtäkään blogarviota, mutta toivon, että Ompun #runo100-haasteen myötä tähän syvästi inhimilliseen ja viisaaseen teokseen tarttuttaisiin. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteessa tämä sopisi moneen kohtaan: kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (17), kirjan kansi on mielestäni kaunis (10) ja kirjassa kerrotaan ikääntymisestä (39). Lopulta asetan tämän kohtaan 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä

Laurent Binet: HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä 2015
Alkuteos: HHhH, 2010
Suomentaja: Taina Helkamo
Kustantaja: Gummerus
Kansi: ?
Sivuja: 344
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Laurent Binet'n HHhH on historiaa ja nykypäivää, faktaa ja fiktiota. Se on tätä kaikkea sellaisena vyyhtinä, että lukukokemus nousee aivan omaan luokkaansa. Yritän selittää asian Binet'n omaan tyyliin, sekoittamalla faktaa ja fiktiota lukemiseni edistymisestä. Yritän tehdä lukemistani näkyväksi, samoin kuin Binet tekee kirjoittamistaan näkyväksi. Binet nimittäin kuvittelee häpeämättä jotain siihen, mihin hänen tietonsa eivät riitä ja hämmästelee totuutta siinä, missä hänen mielikuvituksensa ei olisi ikinä pystynyt tuottamaan mitään vastaavaa.

Etukäteen tiesin kirjasta Ompun blogin kautta. Reader, why did I marry him -blogissaan Omppu väitti HHhH:n luettuaan lukeneensa vuoden 2015 parhaan kirjan. Kirjan kansi ja nimi kuitenkin viittavaat historiaan. HHhH, jonka merkitys tulee saksankielisestä lauseesta Himmlers Hirst heisst Heydrich, kuuluu suomeksi jotensakin näin: 'Himmlerin aivot ovat nimeltään Heydrich'. Tekisi mieli lisätä viideskin h, joka kirjan nimestä tulee mieleen: hyytävää.

Mutta hetkinen. Voiko historiaa käsittelevä tietokirja olla vuoden paras lukukokemus ihmiselle, joka lukee maailman parasta kaunokirjallisuutta? (Sillä ajattelen Ompusta juuri näin, että hän lukee maailman parasta kirjallisuutta ja kirjottaa siitä niin kiinnostavasti, että olen varma, että kaikki ihmiset lukisivat pilvin pimein kirjoja, jos joskus lukisivat hänen bloggauksiaan.) Uteliaisuuteni heräsi Ompun kirjoituksesta. Se heitti kirjan suoraan lukulistani kärkeen, ja lainasinkin sen heti, kun sain sen kirjastosta käsiini.

Lukeminen kuitenkin venyi. Luin ensin Terhi Rannelan Fraun melkein yhdeltä istumalta. Kirja kertoo Reinhard Heydrichin salamurhasta samalla, kun se kertoo Lina Heydrichista, hänen vaimostaan. "Vuoden paras kotimainen kirja", hehkutin huhtikuussa - enkä ole parempaa kotimaista edelleenkään tavannut tänä vuonna. Kesä kului kesäkirjoja, melko kevyitäkin, lukien. (Tai no, eräs Franz Biberkopf 1920-luvun Berliinistä puski väliin.) Vasta syyskuun alussa tartuin HHhH:hon.

Kuten olin aavistellutkin: elämäni meni sekaisin. Tämä on tietysti liioittelua, sillä hoidin ruuanlaitot ja pyykit, kuten aina teen. En jättänyt mitään oikean elämän velvollisuuksia tekemättä vaikuttavan kirjan takia - lukeminenhan on vain harrastus. Sen sijaan heittäydyin jokaisessa sopivassa hetkessä Prahaan, ja kun kirjan sivut hupenivat, huomasin itkeväni pyykkejä levittäessäni ja se kaikki tuntui niin turhalta, kun SS-joukot piirittävät prahalaista kirkkoa, eikä kenelläkään sisällä piileskelevistä ollut toivoakaan selvitä hengissä. Ehkäpä yksi ruuanlaittokin myöhästyi ja lapseni kaivoivat kaapista leipää, koska äiti luki. Se on pientä siihen nähden, että samaan aikaan toisaalla satoja tuhansia, ehkä jopa miljoona tai kaksi, lasta kaasutettiin hengiltä. Itkin tsekkien kohtaloa, itkin juutalaisten kohtaloa: miten 6 miljoonaa ihmistä saatettiin tappaa keskellä Eurooppaa vain 70 vuotta sitten? Binet kertoo, miten se tehtiin. Se voidaan tehdä uudestaan missä vaan.

Kirjasta oli vaikea päästää irti. Tutustuinhan jo kirjan ensi sivuilla Josef Gabcikiin, slovakkiin, joka makaa kapealla rautavuoteella Prahassa ja kuuntelee ulkoa kantautuvaa raitiovaunun kirskuntaa. On vuosi 1942 ja hän on hypännyt laskuvarjolla Böömin ja Määrin protektoraattiin, entisen Tsekkoslovakian alueelle ja hänellä on tehtävä. Hänen on murhattava Prahan teurastaja, Reinhard Heydrich, yksi natsi-Saksan tehokkaimmista upseereista, Himmlerin luottomies, joka parhaillaan pohtii, miten juutalaiset saataisiin tapettua mahdollisimman tehokkaasti. Nyt hän puhdistaa määrätietoisella otteellaan protektoraattiaan isänmaallisista tsekeistä, ja heitä onkin teloitettu tai lähetetty tuhoamisleireille jo tuhansittain.

Binet esittelee Gabcikin, mutta tekee samalla selväksi, että hän ei voi tietää, kuuleeko Gabcik raitiovaunut. Mikä oli raitiovaunun numero? Mistä suunnasta se tuli? Vaikka kuinka yrittäisi rekonstruoida historiaa, sen kaikkia yksityiskohtia ei voi tavoittaa. Voiko totuutta enää tavoittaa? Binet'n kerronta on rehellistä ja avointa, täynnä valintoja ja intohimoja, joita hän esittelee lukijalle. Hän kirjoittaa tietokirjaa, eipäs kun hän kirjoittaa fiktiota, ja tulee kertoneeksi, kuinka tarkinkin historiankirjoitus lipsuu fiktion puolelle.

Tuon tuostakin Binet eksyy sivupoluille, tutkimaan pakkomielteisesti jotain mitätöntä yksityiskohtaa. Kohta hän kuitenkin palaa aiheeseen ja lupaa lukijalle: Mutta nyt minä keskityn siihen mihin pitikin. Vastedes en anna enää minkään häiritä minua. Musta Mercedes kiitää pitkin maantietä kuin käärme, minä näen sen. (S. 264.)  Ja niin näkee lukijakin.

Lopulta Gabcik on hyvästeltävä, ja toinenkin sankari, Kubis, on hyvästeltävä. Mutta tämänhän tiesin jo aloittaessani kirjaa: eihän tässä hyvin käy. Binet kuitenkin muistuttaa myös heistä, joista ei tullut historiallisia sankareita, mutta jotka menettivät henkensä yhtä kaikki tämän tarinan ympärillä, historiassa. Minun pitäisi keittää perunat nälkäiselle perheelle. Entäs jos olisimme eläneet 1940-luvun Suomessa tai Tsekkoslovakiassa, jos olisimme olleet juutalaisia Saksan valloittamissa maissa, entäs jos olisimme irakilaisia?

Kun katson uutisia, luen sanomalehtiä, tapaan ihmisiä, ystäviä ja tuttavia, ja näen, miten he kaikki taistelevat ja taiteilevat parhaansa mukaan tässä elämän järjettömässä ristiaallokossa, mietin, että elämä on naurettavaa, koskettavaa ja julmaa. Tämä kirja on jokseenkin samanlainen: tarina on julma, sen päähenkilöt koskettavia ja minä naurettava. Mutta minä olen Prahassa. (S. 344.)




Kannattaa lukea sekä Ompun että Suketuksen arviot HHhH:sta. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja (mies on kiinnostunut historiasta).

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta, 2. painos, 2015
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: oma ostos


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta voitti viime vuonna Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon, ja sitä kehuttiin paljon myös kirjablogeissa. Vähemmästäkin kirjaan kohdistuu melkoisia odotuksia, ja säästelinkin kirjaa lomalukemiseksi. Nimihän lupailee myös jotain erilaista ja rohkeaa, ja koska kyse on naiskirjailijasta, ehkä jotain naiseuteen liittyvää.

Aloituslause iskeytyy suoraan naiseuden ytimeen: Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa. Toisaalta siinä on mukana matematiikkaakin, on tasaisin väliajoin toistuva tapahtuma, luonnon omaa säännöllistä kiertoa. Mutta koska matematiikka pettää, myös moni muu asia suistuu radaltaan. Kirja jatkuukin tapahtumalla, joka toi mieleeni Laura Lindstedtin Oneironin, jossa myös on raju aloitus.

Ei siis ole ensimmäinen kerta, kun naisen kirjoittama kirja alkaa poikkeuksellisen hätkähdyttävästi, niin että luulot pois. Ei hissutella, hassutella eikä hempeillä, vaikka kirjailija onkin nainen. Onko nuoren naiskirjailijan kirjoitettava rohkeasti, rohkeammin ja rehellisemmin kuin miehet, jotta karistettaisiin naiseuteen tai naiskirjallisuuten mahdollisesti liittyvät ennakkoasenteet heti kättelyssä? Enkä nyt väitä, että hissuttelu olisi naisille sopiva kirjoitustyyli tai olisi olemassa jonkinlaiset raamit, joihin naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden pitäisi mahtua, päinvastoin. Alkaa tuntua siltä, että ne raamit ovat juurikin hyvin kahlitsevat, niin että jokaiselta nuorelta korkeakirjallisuuteen kurkottavalta naiskirjailijalta vaaditaan väkivallan tai rajun seksin kuvausta. 

Rauman teos kirvoitti paljon ajatuksia, eli se oli hyvin vaikuttava kirja. Se sai minut miettimään itseäni lukijana ja se sai minut miettimään myös naiseuttani. Naistenviikkoon sopivampaa teosta tuskin onkaan, sillä tunnustan olevani nainen ja feministi, jota naisen roolit ja naisiin kohdistuvat odotukset kiinnostavat. Muutenkin kuin naistenviikolla, oikeastaan melkein päivittäin, jos totta puhutaan. Jatkan pohtimalla naisen seksuaalisuuden kuvauksia kirjallisuudessa, ja nimenomaan naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa. Muistelen Anja Kaurasen kohuteosta Sonja O kävi täällä 1980-luvulta. Tulee mieleen myös Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta (1990) ja Katja Ketun Kätilö, joita on pidetty erityisen rohkeina kirjoina. Perinteitä on.

Jos kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta, niin täytyyhän sen kertoa seksistä. Sen se myös tekee. Seksuaalisuudesta ehkä enemmän kuin seksistä. Naisen ruumiintuntoja romaanissa on jos vaikka kuinka paljon: sisuksia repivät kuukautiset, piinaava pissahätä, pakkomielteistä masturbaatiota, alistavaa seksiä, alaikäisten epätoivoista seksiä, hirvittävä herpes sekä raiskaus. Vain seikkaperäinen synnytyksen kuvaus jäi puuttumaan. Naisena oleminen on helvetillistä tuskaa. Onko niin, että jos naiseutta tai naisen seksuaalisuutta ei kuvata tarpeeksi rajusti, kirja romahtaa chick litiksi?

Jäädytän nyt nämä seksipohdinnat hetkeksi, sillä Rauman kirjassa on paljon muutakin. Sitä voisi luonnehtia sukupolviromaaniksi. Niputan sen sellaisena samaan ryhmään viimevuotisten Finlandia-voittajien Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Laura Lindstedtin Oneironin kanssa. Kaikissa näissä romaaneissa käsitellään nykyelämän polttavia ja ajankohtaisia aiheita ja ongelmia, vaikka Oneironin voi kai sanoa käsittelevän myös nykykuoleman ongelmia. Kaikki nämä kirjat ovat myös älymystöromaaneja, joissa liikutaan yliopistomaailmassa tai taiteen tai tutkimuksen maailmassa, jos ei nyt koko ajan, niin ainakin osittain. Kirjoja yhdistää myös teemojen runsaus, joka uhkaa aiheuttaa lukijalle ähkyn.

Seksistä ja matematiikasta kertoo kahden nuoren aikuisen elämästä. Toinen heistä on Erika, huippuälykäs matemaatikko, nero, jonka kautta lukijalle avautuu matematiikan kauneus - mutta myös kauheus. Erikan elämässä ei nimittäin oikeastaan ole enää mitään muuta, ja traumaattisen kokemuksen jälkeen hän jättäytyy aivan yksin ja eristäytyy entisestään, masentuu ja syrjäytyy. Kun Erika muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tulee mieleen, että nykyään hänellä diagnosoitaisiin autismin kirjoon kuuluvia piirteitä aika liuta ja viimeistään peruskoulussa hänelle haettaisiin apua sosiaalisten suhteiden harjoittelemiseksi. 

Toinen kirjan päähenkilöistä, parikymppinen biologian opiskelija Tuovi, on myös masentunut, mutta lievemmin. Hänen masennuksensa taustalla on myös yksinäisyys, mutta lisäksi ahdistus maailman tilasta ja pettymus ihmisiin. Hän on käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi. Siitä ei kirjassa tehdä sen isompaa numeroa, kuten ei siitäkään, että seksiä voi harrastaa kenen tahansa kanssa, oli hän sitten samaa sukupuolta tai ei, hyvä ystävä tai netin deittipalveluista löytynyt uusi tuttavuus. Määritelmiä ei tarvita. Läheisyyttä ei kuitenkaan tavoiteta kovasta yrittämisestä huolimatta. Jopa seksi, joka ei ole helppoa, on kuitenkin helpompaa kuin läheisyys.

Sekä Erika että Tuovi kärsivät siis lamauttavasta, järkyttävästä yksinäisyydestä. Tämäkään sukupolvi ei ole päässyt eroon suomalaisten kansantaudista ja teemasta, jota suomalaisessa kirjallisuudessa on käsiteltävä sukupolvi toisensa jälkeen, koska se on todellinen ongelma. Näinä somen kulta-aikoinakin suomalaiset ovat sosiaalisesti luokattoman avuttomia. Miten vaikeaa ja monimutkaista on elävän ihmisen kohtaaminen, miten vaikeaa onkaan tulla läheistensä kanssa toimeen! (Vastikään luin uutisen, jossa kerrottiin, että työväenopistoissa aletaan järjestää kursseja, joissa opetellaan luomaan ystävyyssuhteita.)

Yksinäisyyden lisäksi kirjasta nousee toinenkin teema, joka liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen, mutta myös laajemmin ihmisenä (naisena) olemiseen. Se on ruumiillisuus. Erika on hyvin tietoinen ruumiinsa tunnoista, häntä kuvottaa melkein mikä tahansa asia: oma ruumis, ympäristön hajut tai toisen ihmisen kosketus. Tuovi on saanut leikkauksen myötä uuden ruumiin, sen, johon hän kuuluu. Kirjan taiteilija, molempien päähenkilöiden ystävä, Annukka, kuvaa ihmisruumita (tai -kehoja), heitä, joiden kanssa on nainnu. Ruumiita on, mutta läheisyys puuttuu: Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. Me haukomme happea ja hiilidioksidia, me syömme, juomme, virtsaamme ja ulostamme, eritämme hikeä, spermaa ja kuukautisverta. Tietoisuus syntyy tiedostamattomassa liassa, hermosto saa alkunsa suolistossa ja kulttuuri luonnossa. (S. 351.)

Lopulta kävi niin, että tämä (taas uusi) yksinäisyyden ja ruumiillisuuden sukupolvi, josta Rauma kertoo, jäi minulle hyvin etäiseksi. Olen liian vanha lukija. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi yksinäisyyttä tragediana tai allekirjoittaisi niitä arvoja, joita kirjassa nousee esiin erityisesti Tuovin, sympaattisen biologin kautta. Ilmastonmuutos, Itämeren saastuminen ja sitä uhkaava öljykatasrofi tai turvallisuutta uhkaavat terroriteot ovat päivittäisiä kauhukuvia, joiden estämiseksi yritän tehdä sen, mitä pystyn ja koko ajan enemmän. Seksistä ja matematiikasta kertoo minulle hyvin selvästi sen, mitä olen tiedotusvälineistä lukenut jo vuosien ajan, oikeaoppista vegaaniruokavaliota myöten.

Olen kuitenkin allerginen saarnaamiselle. Pahimmillaan se on monikon 1. persoonamuodon käyttöä, me-muodossa kirjoitettua julistusta (kuten edeltävässä lainauksessa). Lisäksi ihmettelin, mihin on kadonnut suomen kielen persoonapronomini hän. Rauma käyttää jostain syystä häiritsevän paljon sen tilalla demonstratiivipronominia tämä.

Kielellinen nillitykseni on tietenkin sivuseikka, sillä Seksistä ja matematiikasta puhuttelee varmasti nuoria aikuisia teemoillaan. Minä jäin kaipaamaan ruumiillisuuden vastapainoksi henkisyyttä, jonkinlaista inhimillisyyttä tai humanismia. Vaikka kirja osoittaa, että rationaalinen matematiikka ei riitä elämän sisällöksi, sen vastapainoksi tuntui tarjoutuvan äärimmäinen irrationaalisuus, henkiolentojen maailma. Tämä maagisen realismin tuulahdus tuntui minusta vähän päälleliimatulta sivujuonelta, koska kaikki huomioni keskittyi niin vahvasti Erikan ja Tuovin todellisuuteen.

Kirjan lopussa on onneksi hento lupaus paranemisesta. Yksinäisyydestä voi selvitä hengissä.



Seksistä ja matematiikasta on luettu useissa blogeissa ja linkitän tähän Arjan tekstin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Sieltä löytyy kattava lista niistä blogeista, joissa kirja on luettu. Lisäksi ainakin Omppu on lukenut kirjan ja analysoi sitä monipuolisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan kirjastosta kertova kirja, koska Tuovi oli töissä kirjastossa.

Naistenviikon kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta tai naisista kertovista kirjoista. Tempaukseen osallistuvat blogit löytää emäntäblogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.



maanantai 20. kesäkuuta 2016

Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas

Juri Tynjanov: Aliluutnantti Taas, 2015
Alkuteos: Podporutšik Kiže, 1928
Suomentaja: Martti Anhava
Kustantaja: Silberfeldt
Kansi: Mika Perkiökangas
Sivuja: 110
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Lukupiiri toi taas eteen kummallisen kirjan. Kirja on kummallinen siksi, että se on Venäjällä klassikon arvoinen, mutta meillä tuntematon. Kyseessä on aikansa tunnetun ja arvostetun kriitikon, Juri Tynjanovin (1894 - 1943) teos Aliluutnantti Taas. Tynjanov kuului venäläisiin formalisteihin, ja Sofi Oksasen luotsaama kustannusyhtiö Silberfeldt julkaisi kirjan suomeksi vuonna 2015.

Aliluutnantti Taas on siitä erikoinen romaanihenkilö, että häntä ei ole. Hän on rykmentin kirjurin virhe, joka alkaa elää omaa elämäänsä. Aliluutnantti Taasia epäillään syylliseksi keisari Paavali I:n (1754 - 1801) häiritsemiseen, minkä seurauksena hänet tuomitaan ja lähetetään kärsimään rangaistus Siperiaan: Suoritetaan valmisteleva tutkinta ja raipparangaistuksen jälkeen jalkaisin Siperiaan. Myöhemmin aliluutnantti Taas todetaan syyttömäksi ja hänet kutsutaan takaisin, ja hän saa ylennyksen toisensa perään edeten kenraaliksi asti. Olemattomaksi mieheksi hän elää varsin vitaalisesti.

Hätäisen kirjurin asiakirjaan osuu toinenkin virhe: Kirjuri merkitsee elävän luutnantti Sinjuhajevin kaatuneeksi, ja niinpä hän lakkaa olemasta. Paperilla kuolemisesta seuraa se, että luutnantti jää harhailemaan Pietarin ympäristöön ja elää elämätöntä elämää. Luutnanteista toinen on siis olemassa ja toinen ei ole olemassa. Toinen elää, mutta toinen ei. Vai miten se nyt olikaan? Joka tapauksessa: Kolmannen päivän illansuussa kenraali Taas menehtyi (87). Tämä tapahtuma saa keisarin toteamaan:  - Parhaat miehet minulta kuolevat (s. 89).

Martti Anhavan laatimassa jälkikirjoituksessa kerrotaan tarinan alkuperästä. Tynjanov on saanut inspiraation kaskuista, joita Venäjän itsevaltiaista on kerrottu. Kirja on huomattavasti kokoaan suurempi. Se on Venäjällä klassikon asemassa, ja sen pohjalta on tehty elokuva, jonka musiikin sävelsi Sergei Prokofjev. Myöhemmin hän sävelsi elokuvamusiikista orkesterisarjan, jonka pohjalle puolestaan luotiin baletti. Näin olematon aliluutnantti Taas jatkaa elämäänsä...

Tynjanovin sepittämä tarina kuuluu siihen venäläisen satiirin jatkumoon, johon kuuluu Nikolai Gogol Kuolleilla sieluillaan ja Pietarilaisnovelleillaan. Hänen jälkeensä venäläisen kirjallisuuden satiirikkojen kuningas Mihail Bulgakov loi mestarillisen luomukensa Saatana saapuu Moskovaan. Sekä Gogol että Bulgakov ovat sekä huvittaneet että kauhistuttaneet minua, eikä Tynjanov ihan samanlaisiin väristyksiin pystynyt. Joka tapauksessa Aliluutnantti Taas oli varsin viihdyttävää luettavaa. Byrokratia luo absurdiaa ja itsevaltius luo sitä lisää.

Aliluutnantti Taas on pieni tutkielma vallasta. Keisari Paavali I jakelee käskyjään, joita kukaan ei uskalla uhmata. Samaan aikaan Paavali pelkää henkensä edestä, eikä turhaan, kuten historia osoittaa.

Tynjanovin teos oli mainio, pieni luettava. Muutama herkullinen virke nauratti ääneen, ja lukupiiri suhtautui kirjaan hyvin myönteisesti. Taas pääsimme kekustelemaan Venäjästä ja sen värikkäästä historiasta. Mikäs sen antoisampi, pohjaton puheenaihe!


Löysin kirjasta vain yhden aiemman blogiarvion Kirjat ja kannet -kirjablogista. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016  lukuhaasteen  kohdan 16. Et ole aiemmin kuullut kirjailijasta.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Joakim Zander: Uimari

Joakim Zander: Uimari, 2015
Alkuteos: Simmaren, 2013
Suomentaja: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 380
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hitaasti pakotan itseni takaisin altaalle, hitaasti opettelen taas uimaan. Altaanmitan altaanmitan jälkeen, kunnes en enää laske, kunnes käteni ovat niin väsyneet, että tuskin jaksan nostaa plasmatelevision kaukosäädintä asunnossani, joka on viimeistä yksityiskohtaa myöten sisustettu kuin hintava hotelli. (S. 191)

Uimari on amerikkalainen CIA:n agentti, joka menettää Syyriassa pommi-iskussa vaimonsa, ja joutuu hylkäämään pienen tyttärensä. Hän rakentaa elämänsä kostolle, ja jatkaa työtään enemmän tai vähemmän salaisissa operaatioissa ympäri maailmaa, esimerkiksi Afganistanissa ja Lähi-idässä. Hän myy aseita, valtaa ja tietoja, kylvää sotaa ja ruumiita ympärilleen, mutta elämä on tyhjää ja kaipaus uhkaa suistaa miehen sijoiltaan. Kunnes hän kokoaa itsensä viimeiseen tehtäväänsä.

Mahmoud Shammosh on ruotsalainen konfliktien tutkija, joka saa vihiä vaarallisesta todistusaineistosta. Hän saa peräänsä tappajat, jotka eivät tunne armoa. Hänen entinen tyttöystävänsä, Euroopan parlamentissa työskentelvä Klara Walldéen tulee sotketuksi tapaukseen, ja kohta kaksikko pakenee tappajia kuin Romeo ja Julia, joilla ei ole tulevaisuutta julmassa maailmassa.

Oman lusikkansa soppaan iskee lobbari George Lööw, joka toimii laillisuuden rajamailla pelaten tilanteessa kuin tilanteessa omaan pussiinsa. Hän on itsekäs pintaliitäjä ja luuseri, joka lopulta pääsee yllättämään kaikki, ehkä eniten oman itsensä.

Näistä melko sekavilta kuulostavista aineksista Joakim Zander loihtii mainiota trilleriä, josta ei toimintaa puutu. Lukija pelkää oikeastaan kaikkien puolesta ja koko ajan ja aivan aiheesta. Kansainvälinen politiikka on armotonta eikä edes Säpoon voi luottaa, kun panokset ovat tarpeeksi kovat. Samalla lukija pääsee kurkistamaan Yhdysvaltojen historian likapyykkiin. Ensin piipahdetaan kylmän sodan pelikentillä ja sitten seikkaillaan  Lähi-idän levottomuuksissa, jossa jahdataan terroristeja hinnalla millä hyvänsä: Muistot Irakista ja Afganistanista. Auton akku ja henkihieveriin hakatut irakilaiset vangit Kurdistanissa. Hätäisesti kyhätyt kuulusteluhuoneet Beirutissa ja Kabulissa. On niin paljon esimerkkejä, niin paljon puolustettavaa ja selitettävää, niin paljon kärsimystä. Niin paljon, mistä joutua vastaamaan. (S. 320.)

Uimari on varsin oivallinen trilleri, joka pitää otteessaan ja toimii rakenteeltaan kuin valmis elokuvakäsikirjoitus. Henkilöhahmoissa on syvyyttä, ja heissä tapahtuu kehitystä. Uimarin mielenliikkeet maailman kriisipesäkkeissä tuntuivat aidoilta. Myös maisemat ja ympäristöt saattoi nähdä edessään. Tunnelmanluojana Zander on taitava, ja loppuhuipennuskin on hiuksianostattavan jännittävä, vaikkei ehkä kauhean yllättävä.

Moitin kuitenkin kirjan juonen perustaa. Ei kai Yhdysvaltain likapyykki tule nykymaailmassa kenellekään yllätyksenä? Kuinka suurilla operaatioilla sitä yritetään pestä vai yritetäänkö edes? Lisäksi suomennokseen oli jäänyt kohtuuttoman paljon painovirheitä. Sanoista puuttui tavuja tai kirjaimia ja juuri, kun oli päässyt lennokkaaseen juoneen mukaan, jokin töksähti ja piti ruveta tarkistamaan, mitä olikaan lukenut.

Ehkä noihin lillukanvarsiin ei kannata takertua, vaan voi heitäytyä nauttimaan menosta ja meiningistä. Varsinkin näihin hyisiin kesäpäiviin Zanderin dekkari sopii hyvin, se kun sijoittuu joulun aikaan, ja sataa räntää ja myrskyää.



Blogeissa Uimaria ei ole juurikaan luettu, mutta viime vuoden Hesarin kesädekkariesittelyssä kirja sai 4 tähteä. Myös Kirjasieppo ja Lukuneuvoja kehuvat kirjaa. Iltaluvut-blogissa sen sijaan oli koettu pettymys. Minulle tämä oli pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, ja osallistun sillä Oksan hyllyltä -blogin emännöimän Dekkariviikon viettoon.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous



Svetlana Aleksijevitš:  Tšernobylistä nousee rukous, Tulevaisuuden kronikka, laajennettu laitos 2015 (suom. 2000)
Alkuteos: Tsernobyliskaja molitva, 1997
Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina (kuva Igor Kostin)
Sivuja: 391
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Tšernobyl... Meillä ei tule enää olemaan muuta maailmaa. Alussa, kun maa kiskaistiin jalkojemme alta, me näytimme tuskamme avoimesti, mutta nyt olemme tajunneet, että tämä on meidän ainut maailmamme, muualle emme voi lähteä. Meillä on tuskallinen tunne, että paikkamme on täällä, Tšernobylin maalla. (S. 237.)

Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tärkeä kirja. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuonna, ja toivottavasti palkinnon myötä hänen tuotantonsa, ja varsinkin tämä kirja, saavat paljon lukijoita lisää.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 voimalan nelosreaktori räjähti ja aiheutti ympäristökatastrofin, jollaista ei ole ennen koettu, mutta jollaisia voi olla vielä useita edessä. Teoksen alaotsikko "Tulevaisuuden kronikka" viittaa siihen suuntaan, samoin kuin se viittaa myös siihen, että säteilyn vaikutukset näkyvät ihmissuvussa vielä pitkään eikä luontokaan toivu ehkä koskaan entiselleen. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus vuonna 2011 kertoo sekin tulevaisuudesta enemmän kuin nykyisestä maailman tilasta. Tsunamit ja myrskyt tulevat lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä, eivätkä rannikoille rakennetut ydinvoimalat ole niiltä turvassa.

Tšernobylin ydinvoimala sijaitsee Ukrainassa, mutta onnettomuuden seuraukset on kantanut Valko-Venäjä. Suurin osa ydinlaskeumasta (70 %) päätyi 10-miljoonaisen kansan keskelle, ja Aleksijevits antaa pienelle kansalle tässä kirjassaan ääneen.

Millainen tuo ääni on? Se on silkkaa tuskaa ja ikävää. Se on pelkoa ja hämmennystä. Se on tietämättömyyttä ja uskomuksia. Se on rakkautta ja kärsimystä. Se on törkeää pimittämistä ja välinpitämättömyyttä. Kirjaa lukiessa joutuu käymään läpi melkoisen tunneskaalan, joka vaihtelee surusta syvään myötätuntoon ja epäuskosta suuttumukseen, joka lukijassa nousee neuvostojärjestelmää ja sen omaa etuaan tavoittelevia, pelkurimaisia johtajia kohtaan.

Tšernobylistä nousee rukous on niin sanottu yhteisöromaani. Aleksijevits on haastatellut ihmisiä, joiden elämän Tšernobyl muutti täysin. Hän on haastatellut kotinsa menettäneitä ihmisiä, raivaajia ja heidän omaisiaan, tutkijoita ja alueen nykyisiä asukkaita. Tarinat ovat koskettavia ja aitoja, kauniitakin, jotkut melankolisuudessaan riipaisevia: Lopuksi hän [mummo] kumarsi talolle... Kumarsi aitalle... Kiersi kumartamassa jokaiselle omenapuulle... Ja kun lähdimme, ukki otti lakin päästään... (S. 364.)

Ensin palomiehet lähtevät sammuttamaan räjähdyksen aiheuttamaa tulipaloa, jota muun muassa läheisen Pripjatin kylän asukkaat seuraavat parvekkeiltaan. Palomiehet kuolevat parissa viikossa. Seuraavaksi raivasutöihin lähetetään armeija, yli 300 000 nuorta miestä. Heille luvataan rahaa, heille luvataan urhoollisuusmitaleja ja kunniaa - korvauksena kuolemasta. He nukkuvat teltoissa ja hautaavat päivisin metsää, taloja ja koneita. Jotkut lähetetään reaktorin katolle, koska säteilykenttä vaurioittaa robotit, jotka eivät toimi siellä kauaa. Luotettavimpia robotteja olivat sotilaat. Katolla viivytään puolitoista minuuttia kerrallaan, siivotaan radioaktiivista jätettä täysin riittämättömissä suojavarusteissa: Nuoret miehet... Hekin ovat nyt kuolemansairaita, mutta ymmärtävät, että elleivät he... He kuuluvat aivan erityiseen kulttuuriin. Urotyön kulttuuriin. He ovat uhreja. (S. 229.)

Lähialueen kylät evakuoidaan. Kansan siirtäminen on sotilaiden tehtävä. Tavallinen kansa, joka on useiden sukupolvien ajan asunut kotiseudullaan, pakotetaan lähtemään. Ensin puhutaan kolmesta päivästä, jotka sitten osoittautuvat loppuelämäksi. Mitään ei saa ottaa mukaan, lemmikit on jätettävä. Sinne jäävät talot, pellot ja kasvimaat. Kevät on kauneimmillaan, linnut laulavat, perunat olisi saatava maahan ja pellot kylvettävä. Mitä sellainen säteily on, eihän sitä näy missään? Syksyllä saadaan runsas sato. Ihmiset palaavat kielloista huolimatta sadonkorjuuseen koteihinsa, keräävät omenat puistaan ja marjat metsistä ja säilövät sienet, kuten aina ennenkin.

Jotkut palaavat pysyvästi takaisin. Alueelle tulee myös ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin säteilyn kuin tykistökeskitysten. He ovat sotapakolaisia Tšetšeniasta tai muista entisistä neuvostotasavalloista. Saastuneesta, asuinkelvottomasta vyöhykkeestä tulee kuin uusi villi länsi. Sinne järjestetään myös matkoja - kenties tutustumaan ihmiskunnan tulevaisuuteen?

Tšernobyl nopeutti Neuvostoliiton hajoamista. Valko-Venäjästä tuli uhri, jota totalitarismin hajoaminen vaati. Aleksijevitšin kirjan ansiosta Tšernobylistä nousee rukous, joka kuullaan. Se on hiljaista huutoa ja inhimillistä kärsimystä, jota seuraavat sukupolvet joutuvat kantamaan.

Tšernobylistä nousee rukous oli lukupiirikirja, josta kaikki lukijat olivat vaikuttuneita. Kirja on kieleltään helppolukuinen: haastateltavien ajatuksia on helppo seurata. Kertomusten sisältö nostaa ihokarvat pystyyn. Kirja ei ole mitään rauhoittavaa iltalukemista, vaan jättää verkkokalvolle kuvia, jotka eivät unohdu. Lukupiirissä rukous tuli kuulluksi. Toivottavasti se kuullaan laajasti.



Kirjaa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Ullan kirjat ja Jokken kirjanurkka. Kirjakaapin kummitus on kuunnellut kirjasta tehdyn kuunnelman, kuten myös Erja. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäni ruma. Se ei oikeastaan ole pelkästään ruma, vaan se on hirvittävä. Pahin siinä ei edes näy: säteily.

Kuvani taustalla on Aamulehden artikkeli Huolimaton suunnittelu johti katastrofiin (13.3.2016).

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö

Tero Tähtinen: Kuunkulkema yö, 108 haikua, 2015
Kustantaja: Basam Books
Kansi: Taivo Org
Sivuja: 68
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Olen heikkona haikuihin. En voi vastustaa niiden muotoa enkä aiheita. Ensin viiden tavun rivi, sitten seitsemän tavun rivi ja sitten taas viiden tavun rivi. Aiheena luonto, hetki ja koko elämä, tai ehkä vain pieni oivallus elämästä. Muutamaan sanaan vangitaan viisauksia. Parhaimmillaan haikuun voi jäädä asumaan.

Tero Tähtisen Kuunkulkema yö sattui silmiini Metson runohyllyssä, ja saman tien muistin, että olen törmännyt kirjaan jossain muuallakin, nimittäin tutun Ulla-kirjastonhoitajan Facebook-sivuilla. Ulla kehui kirjaa jo P. S. Rakastan kirjoja -blogin joulukalenterin luukussa. Koska myös kannen veikeä Kaukoidän heppu hurmasi hymyllään, poimin kirjan mukaani. Ehkä kunnon haiku loihtisi ilahtuneen olon - ja niin kävikin.

Kirjassa on kannen lupaamat 108 haikua, joka sivulla kaksi haikua, joka aukeamalla neljä haikua. Ne liittyvät aina samaan aihepiiriin. Pieniä lauluja Gaialle -osiossa käydään vuodenkierto läpi. En koskaan väsy haikujen tähän puoleen, luontohavaintoihin. Lehden putoamiseen pysähtyvä hetki tai lumihiutaleen leijailu, ja maisema  - ehkä koko elämä - näyttääkin aivan uudelta:

Talvi, maisema
leikkii kuurupiiloa
hankien kanssa. (S. 15.)


Haikujen perinnehän on ikiaikainen. Luontorunojen perinne on myös ikiaikainen. Suomessa luonnosta runoilu on jokaisen runoilijan oikeus ja suoranainen velvollisuus. Tähtisen luontorunoissa lähetetään myös terveiset Risto Rasalle:

Tuhat omenaa - 
ja niistä yhdessäkään
ei toukka tiskaa. (S. 24.)


Zenin löyhkää -osiossa etsitään zeniä. Joskus sen voi saavuttaa:

Lumen hiljaisuus,
ääni. Vihossa haiku,
vastasatanut. (S. 32.)


En muista lukeneeni koskaan Reissuhaikuja, mutta Tähtinen on ikuistanut matkatunnelmiaan haikuihin. Myös teoksen viimeinen osio, Kiinalaisia unia, on täynnä "matkamuistoja". Idea on innostava. Jospa matkustaessaan osaisikin tallentaa itselleen sanallisia kuvia! Pelkät valokuvat eivät kerro kaikkea:

Samettinärhi,
olet juuri niin kaunis
kuin nimesikin. 
                   
                        (Sierra Nevada) (S. 50.)


Tero Tähtinen on tamperelainen kirjailija ja maailmanmatkaaja. Hän istuttaa runonsa pitkään jatkumoon ja tekee sen taidolla. Viime vuoden ilahduttavin runokokoelma, Pekka Kytömäen Ei talvikunnossapitoa sisälsi sekin haikuja, mutta laajeni myös muodon yli. Samoin Arto Lapin riemastuttavassa tuotannossa haiuilla on oma paikkansa. Kaikki nämä nykyrunoilijat ovat tamperelaisia, joten nyt tekisikin mieleni julistaa Tampere Suomen haikupääkaupungiksi.



Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 -lukuhaasteen kohdan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.