2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).

Kirsti Kuronen: Suksin

Kirsti Kuronen: Suksin, 2014
Kustantaja: Sanasato
Kansi: Antti Kukkonen
Sivuja: 60
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta








Jääparketin partaveitsi, suihkesuksi, suuri sukunsa sankari
osaa askeleet kissan varmuudella.
                  Voiko sujuvammin suksi luistaa? (S. 30.)

Kirsti Kurosen Suksin oli minulle oikea kirja oikeaan aikaan. Ahmaisin sen melkein yhdeltä istumalta - oikeasti kahden työmatkan aikana bussissa. Tammikuu ja lumiset maisemat sopivat sen kulisseiksi mainiosti, sillä se kertoo nimensä ja kansikuvansa mukaisesti hiihtämisestä. Eikä tietenkään pelkästään hiihtämisestä vaan kaikesta elämästä, jota hiihtämiseen liittyy: koulun hiihtokilpailuista ja erilaisista hiihtokeleistä sekä maisemista, joissa on hiihdetty ja ihmisistä, joiden kanssa on hiihdetty. Koko elämänkaaren voi kertoa hiihtämällä. Pikku-runossa reisiin yltävä latu-ura avaa hiihtäjän koko lapsuuden ja nuoruuden "matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä" -tyylillä, ja lopulta päädytään tähän:
           Veto vedolta, työntö työnnöltä
                           kasvoin kiinni siteisiin ( S. 14.)

Suksin on Kurosen kolmas runokirja, mutta en ole hänen aiempia runoteoksiaan lukenut ollenkaan. Sen sijaan luin viime keväänä hänen nuortenkirjansa 4x100, joka kertoi viestijoukkueen tytöistä. Urheiluhenkinen runokirja sopii vallan hyvin sille jatkoksi. Suksin-runoteoksesta sain vinkin, kun ylistin Facebook-päivityksessäni hiihtämisen riemua ja uusia suksiani. Kuin tilauksesta kirja kurkki minua hyllyssä, kun astelin Metsoon.

Suksin sisältää aitoa hiihtämisen iloa kannesta kanteen. Samalla eletään talviaika ensimmäisistä hiihtokeleistä keväthangille. Jos asiaa katsoo suksien näkökulmasta, niin ensilumien myötä vanhat järviset kaivetaan esiin ja lopulta unohdetaan ne keväällä nojaamaan seinään. Kirja on pieni aarre jokaiselle, joka on joskus hiihtänyt tai joka hiihtää mielellään, joka on joskus eksynyt suksilla sumuun tai kaatunut tiukassa mutkassa metsikköön.

Kurosen runojen nimet, esimerkiksi Lähtö, Kotilatu, Koululatu ja Järviset, tuovat eläviä muistoja mieleen. (Meidän perheessä tosin hiihdettiin Karhuilla.) Satun olemaan kirjailijan ikäluokkaa, joten runoissa mainittu hiihtäjäesikuva Helena oli tuttu samastumisen kohde - aika monta kierrosta kotilatua on meilläkin otettu Helena Takalon roolissa... Koulumatkat hiihdettiin ja koulussa hiihdettiin kaikki välitunnit koulurakennusta ympäri. Vapaa-ajallakin hiihdettiin, milloin isän kanssa, milloin koko kylän lapset keskenään.

Kurosen runoista voi poimia järvenselän, täysikuun, tuiskut, umpihanget ja leudommat kelit, mäenlaskut ja itse tehdyt ladut. Lopulta niistä löytyvät myös joutsenet, joiden tuloon hiihtokelit loppuvat. Runot ovat lämpimiä ja mukavia, jotenkin kotoisia.

Hiihtäminen voi olla myös sielunhoitoa. Luulenpa, että aika moni suomalainen on työntänyt surujaan hankeen ja maisemaan hiihtäessään. Suksin-kokoelman koskettavin runo on nimeltään Muistot:
Nainen seisoo sukset jalassa ja huutaa rukouksen, jonka on määrä puhaltaa henki menetettyyn. Nainen toivoo, että kerran saisi unohtaa - tai muistaa, mutta keventyä (s. 34.)

Ja miten tämä pieni runoteos sitten vaikutti minuun? Voisin väittää, että inspiroivasti. Kirjoitin nimittäin heti ylös kaikki hiihtomuistoni, sillä niin paljon nostalgiaa minullakin liittyy hiihtämiseen. Tästä voi tietysti päätellä, että olen aina hiihtänyt mielelläni (paitsi niissä koulun hiihtokilpailuissa, joissa en koskaan pärjännyt). Ja ihmiselle, joka sekä hiihtää että lukee mielellään, tämä Kurosen pieni runoteos on varsin mukava tuttavuus.

Osallistun kirjalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen, joka päättyy 4.2.2015. Tämä kirja on nyt haasteen viimeinen runokirja, joten seuraavaksi on aika panna vuoden mittaan luetut runoteokset pakettiin.

Kirsti Kuronen: 4 x 100

Kirsti Kuronen: 4 x 100, 2013
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 179


Meitä on neljä tyttöä ja me juoksemme kuin gepardit. Seela, Jemina, Hertta ja Isla. Minä olen Isla.

Kirsti Kurosen 4x100 on tämän kevään uutuuskirjoja. Se kertoo Viippolan Virin 15-vuotiaiden tyttöjen viestijuoksujoukkueesta. Tyttöjen yhteishenki on rikkumaton, mutta sitten Jemina joutuu muuttamaan paikkakunnalta ja hänen tilalleen joukkueeseen tarvitaan uusi tyttö. Yllättäen uusi tyttö on vasta seiskaluokkalainen, menninkäistä muistuttava, pienikokoinen Siri, jota juokseminen ei oikeastaan kiinnosta ollenkaan, vaikka hän on uskomattoman nopea.

Kurosen kirja kertoo viestijoukkueen valmistautumisesta kesän SM-kisoihin. Jeminan lähtö tekee kipeää, eikä uusi tyttö, Siri, oikein tahdo päästä joukkueeseen mukaan. Vain kirjan minäkertoja Isla on kiltti ja huomaavainen Sirille, vaikka muut tytöt ovat välillä suorastaan töykeitä hänelle. Siri kiehtoo Islaa jotenkin selittämättömästi. Yhteisellä uintiretkellä sitten sattuu jotain sellaista, joka sekoittaa Islan pään, vaikka Isla seurusteleekin vakaan ja mukavan Tommin kanssa. Kirjan kohokohtana on tietysti SM-kisat, joissa saadaankin uusi ennätys - mutta millä kokoonpanolla?

Kirjassa juostaan paljon, mutta toisin kuin kuvittelin, juokseminen ei olekaan mitenkään tiukkapipoista touhua. Tytöt nauttivat juoksemisesta, harjoituksista ja yhdessä olosta. Urheilu on vain yksi osa heidän nuorta elämäänsä. (Verrattuna Miika Nousiaisen Maaninkavaaran nuoreen juoksijatyttöön, näiden nuorten juoksijoiden elämä on sentään inhimillistä.)

Kirjan kieli on helppolukuista. Tapahtumat on kerrottu preesensissä, ja ne etenevät kronologisesti keväästä SM-kisoihin saakka. Mitään erityistä haastetta lukijalle ei ole: ei takaumia, ei näkökulmamuutoksia, ei vaikeaa sanastoa, ei kuvauksia tai pohdintoja. Kirja perustuu melkein pelkkään dialogiin tai tapahtumien selostukseen, ja selostajana on tosiaan Isla, 15-vuotias, kunnollinen nuori. Tärkeimmaksi asiaksi nousee se, että Isla saa muutaman uuden näkökulman elämäänsä.

Jäin kaipaamaan jotain särmää tähän kirjaan. Islan ja Sirin suhde alkoi mukavasti kipinöidä, mutta kaikki jäi kesken. Isla jatkoi seurusteluaan Tommin kanssa, vaikka suhde oli suorastaan tylsä. Hän pohtii, ettei ehkä kuitenkaan osaisi seurustella tytön kanssa. Olisipa mielenkiintoista lukea kirjan henkilöistä kymmenen vuotta vanhempina: kuka silloin kipinöi ja kenelle? Sinisen linnan kirjaston Maria piti kirjan valoisuudesta ja päähenkilö Islasta. Minun suosikikseni nousi Seela, joka laukoo kirjan hauskimmat repliikit.

Päätän nuortenkirjaviikkoni tähän. Hellevi Salmisen Hello, I love you ja Kirsti Kurosen 4x100 olivat kevyitä ja helppoja luettavia, ehkäpä liiankin kevyitä minun makuuni. Molemmissa sipaistiin vaikeaa aihetta, eli nuoren seksuaalista heräämistä homouteen, mutta aihe jäi molemmissa melko pinnalliseksi. Ehkä tarkoitus olikin tehdä asiasta helppoa, ei liian ahdistavaa. R. L. Stevensonin Musta nuoli oli historiallisena romaanina ihan kelvollinen kirja. Viikon parhaaksi kirjaksi nousi ehdottomasti Laura Lähteenmäen Iskelmiä, jonka luettaisin mielelläni omilla oppilaillani. Niin ja tietysti, Harry Potter, joka painii omassa sarjassaan aivan ylivoimaisena.